VIII.
Davido Rossi istui koko päivän huoneessaan Vatikaanissa lukien niitä kirjeitä, jotka paavi oli hänelle antanut.
Ne olivat samat kirjeet, jotka Roma oli lähettänyt Lontooseen,
Pariisiin ja Berliiniin.
Hän luki ne yhä uudelleen, ja paitsi kellon naksutusta ei tuossa suuressa huoneessa kuulunut muita ääniä kuin Rossin syvät huokaukset. Mitä erilaisimmat tunteet risteilivät hänen sydämessään, ja hän tuskin ymmärsi, oliko hän iloinen vai surullinen siitä, että näin myöhään, kun kova kohtalo jo oli tehnyt tehtävänsä, nuo rauhan sanomat olivat saapuneet hänelle.
Noista hienoista, läpikuultavista paperilevyistä näytti huokuvan esiin henki, joka tunkeutui koko hänen olemuksensa läpi. Kun hän luki nuo sanat, joskus iloiset, joskus surulliset, milloin täynnä riemua, milloin tuskasta valittavat, kohosi eloon kokonainen maailma helliä tunteita, jotka poistivat kaikki mustat intohimot.
Hän saattoi nähdä itse Roman, ja hänen sydämensä sykki kuin ennen Roman suloisen, sanomattoman tenhovoiman alla. Nuo rakkaat kasvot, nuo ihanat silmät, tuo ääni, tuo hymy — ne ilmestyivät taas hänelle kiduttaen häntä rakkauden ja katumuksen kidutuksin.
Kuinka uljaasti hän oli vastustanut vihollisia! Tuo nuori, tulinen, viehättävä, onnellinen olento oli uhrattu tuskalle. Ja tuo hänen liikuttava salaisuutensa — kuinka suloisesti ja rehellisesti hän oli sen kertonut! Ainoastaan puhdas ja uljas nainen saattoi menetellä niin. Mutta hän, Davido Rossi, oli silmittömässä vihassaan ja mielettömässä raivossaan käyttäytynyt kuin alhainen tyranni ja pelkuri. Kuinka suurenmoisesti hän oli vakuuttanut rakkauttaan, kun hän luuli tuon loukkauksen koskevan toista miestä! Mutta kun hän sai tietää, että se koski häntä itseään, kuinka nopeasti hän oli muuttunut, ja hän oli kironnut vaimoraukkaa, joka oli luottanut häneen!
Mutta rakkautta ja katumusta voimakkaampana Rossia vaivasi ääretön epätoivo. Se ilmeni kapinana Jumalaa vastaan, joka oli sallinut sokean, julman kohtalon särkeä kahden syyttömän lapsen onnen. Kun hän haki turvaa Vatikaanista, oli hänellä kai pieni toivon kipinä jälellä. Se oli sammunut nyt, eikä maksanut vaivaa pyrkiä enää. Ihmisen mitättömyys taistelussa kohtalon kovuutta vastaan teki kaiken pyrkimisen mahdottomaksi.
Rossi oli soittanut kelloa pyytääkseen päästä hänen pyhyytensä puheille, kun ovi aukeni ja paavi itse astui sisään.
»Pyhä isä, olisin tahtonut puhutella teitä.»
»Mitä tahdotte, poikani?»
»Olisin tahtonut puhua itsestäni. Nyt ymmärrän, kuinka väärin tein pyytäessäni suojaa teiltä. Te luulitte minua viattomaksi, mutta minä en kertonut teille kaikkea. Kun sanoin olevani syyllinen Jumalan ja ihmisten edessä, ette ymmärtänyt mitä tarkoitin. Pyhä isä, tarkoitin että olin murhaan vikapää.»
Paavi ei vastannut, ja Rossi jatkoi, ääni väristen tuskallisista tunteista, jotka täyttivät hänen sydämensä.
»Totta puhuen, teidän pyhyytenne, en ole ajatellut sitä itsekään. Tekoni tein osittain henkeni puolustukseksi enkä pitänyt sitä rikoksena. Ja se, jonka surmasin, oli kurja mies, jonka sydän oli täynnä ilkeyttä, enkä minä tuntenut enempää katumusta hänen kuoltuaan, kuin jos olisin astunut myrkyllisen käärmeen päälle. Mutta nyt ajattelen asiaa toisella lailla. Tuloni saattoi teidät vaaraan. Pyydän anteeksi teiltä ja tahdon mennä pois nyt.»
»Minne tahdotte mennä?»
»Minne tahansa — en tiedä vielä.»
Paavi katsoi uurtuneita nuoria kasvoja, jotka kuvastivat pelkkää epätoivoa, ja hänen sydämensä suli.
»Istukaa, poikani. Ajatelkaamme. Vaikk'ette kertonut minulle murhasta, sain kohta tiedon siitä… Puolustaaksenne henkeänne, niinkö?»
»Niin, mutta en tahdo sillä puolustautua. Ja jos koettaisinkin puolustautua, ei kukaan muu sitä voi todistaa.»
»Eikö kukaan?»
»Ehkä yksi. Mutta se on vaimoni, eikä hän välittäne pelastumisestani enää, vaikka tahtoisinkin pelastua… Olen lukenut hänen kirjeensä.»
»Jos kertoisin teille, että asia ei ole niin — että vaimonne vieläkin on valmis uhrautumaan teidän tähtenne…»
»Mutta se on mahdotonta, teidän pyhyytenne. On paljon semmoista, mitä ette tiedä.»
»Jos kertoisin teille, että olen juuri tavannut hänet ja huolimatta siitä, että te ette luota häneen, hän yhä vielä luottaa teihin…»
Epätoivon ilme alkoi poistua Rossin kasvoista ja hän huudahti ilosta.
»Jos kertoisin, että hän rakastaa teitä ja on valmis antamaan henkensä teidän puolestanne…»
»Onko se mahdollista? Sanotteko niin? Huolimatta kaikesta! Ja missä — missä hän on? Antakaa minun mennä hänen luokseen. Pyhä isä, jos tietäisitte —! Minä tahdon mennä pyytämään häneltä anteeksi. Minä kirosin häntä! Se on totta, että sokeassa, hurjassa raivossani minä… Mutta antakaa minun mennä hänen luokseen polvillani rukoilemaan anteeksi. Koko lopun elämääni tahdon käyttää parantaakseni, mitä olen häntä vastaan rikkonut.»
»Viipykää, poikani. Saatte nähdä hänet kohta.»
»Onko mahdollista, että saan nähdä hänet? Luulin, etten koskaan enää saisi häntä tavata, mutta Jumala määräsi toisin. Ah! Jumala on hyvä kuitenkin! Ja pyhä isä on hyvä myöskin. Hän on antava minulle anteeksi. Sitten me pakenemme jonnekin — Afrikkaan, Intiaan, minne tahansa. Me ryöstämme pari onnen vuotta, mitä muuta ihminen voi toivoa tässä maailmassa?»
Kiihoittuneena tuota ajatellessaan Davido Rossi näytti unohtavan kaiken — rikoksensa, työnsä, kansansa.
»Onko hän vielä kotona?»
»Hän on vain muutaman askeleen päässä täältä, poikani.»
»Muutaman askeleen päässä! Oi, antakaa minun mennä heti. Missä hän on?»
»Angelon linnassa», vastasi paavi.
Synkkä pilvi pimitti Rossin kasvot, ja hän huudahti hämmästyksestä.
»Siis… vankilassa.»
Paavi nyökäytti päätään.
»Miksi?»
»Pääministerin murhasta.»
»Roma?… Mikä hullu minä olin, kun en ajatellut, että niin saattoi tapahtua! Jätin hänet sen kuolleen miehen luo. Ja kuka uskoo häntä, vaikka hän kieltää surmanneensa paronin?»
»Hän ei sitä kieltänytkään. Hän myönsi.»
»Myönsi? Hän sanoi siis surmanneensa…»
Paavi nyökkäsi taas.
»Siis… siis… hän tahtoi siten pelastaa minut?»
»Niin.»
Rossin silmät kyynelehtivät. Hän oli kuin toinen mies.
»Mutta… tuomioistuin ei voi häntä uskoa.»
»Hänet on jo tuomittu.»
»Tuomittu? Sanoitteko niin? Rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt! Ja pelastaakseen minut! Pyhä isä, uskotteko, että viimeinen sanani hänelle… Mutta hän on enkeli. Viranomaiset ovat hulluja. Eikö kukaan epäillyt minua. Eikö kukaan tiennyt, että olin ollut siellä sinä yönä?»
»Yksi ainoa todistuskappale liitti teidät tuohon rikokseen, poikani. Se oli tämä.»
Paavi veti esiin vangitsemiskäskyn, jonka hän oli ottanut Romalta.
»Hänelläkö se oli?»
»Niin.»
Rossin liikutus kasvoi myrskyksi. Epätoivo, joka äsken oli hänet vallannut, näytti pieneltä ja mitättömältä mahtavan tunteen rinnalla. Mutta vähän ajan perästä hänen kosteat silmänsä alkoivat loistaa.
»Pyhä isä, tämä paperi on minun, ja teidän täytyy antaa se minulle.»
»Mitä aiotte tehdä, poikani?»
»Ei ole muuta kuin yksi tehtävä.»
»Mikä se on?»
»Pelastaa hänet.»
Ei tarvinnut kysyä kuinka. Paavi ymmärsi, ja hänen rintansa sykki ja paisui. Mutta nyt, täytettyään tehtävänsä, herätettyään nukkuvan sielun ja annettuaan sille toivoa ja uskoa ja rohkeutta astua oikeuden eteen, vaikkapa kuolemankin eteen, paavi tunsi äkkiä omassa sydämessään jotakin, mitä hän turhaan koetti tukahduttaa.
»Olkoon kaukana minusta rikoksen puolustaminen, poikani, mutta armollinen Jumala, joka käyttää meidän tunteitammekin omiin suuriin tarkoituksiinsa, on antanut tekonne loppua hyvin. Maailma vapisee tuntemattomien tapahtumien kynnyksellä, eikä kukaan tiedä mitä huomispäivä voi tuoda mukanaan. Odottakaamme hiukan.»
Rossi pudisti päätään.
»Totta on, että rikos on sama huomenna kuin tänään, mutta se kuollut mies oli tyranni, verenhimoinen tyranni, ja jos hän pakotti teidät oman henkenne puolustukseksi…»
Taas Rossi pudisti päätään, mutta paavi jatkoi.
»Teidän täytyy ajatella omaa elämäänne, poikani, ja kuka tietää, vaikka
Jumala tahtoisi…»
»Antakaa minun mennä.»
»Aiotteko ilmaista itsenne poliisille?»
»Aion.»
Paavi ei virkkanut enää mitään. Hän nousi seisomaan. Hänen pyhimyskasvonsa osoittivat sanomatonta rakkautta ja ylpeyttä. Hän ajatteli vuosia, jolloin hän turhaan oli etsinyt poikaansa ja jotka nyt olivat päättyneet tähän yhtymiseen ja eroamiseen, ja hän olisi tahtonut pusertaa tuota nuorta miestä sykkivää sydäntänsä vastaan. Mutta hetken perästä sanoi hän entisaikoja muistuttavalla tyynellä, uljaalla äänellä:
»En hämmästy päätöstänne, poikani Se on nimenne ja sukunne arvoinen. Ja nyt, kun eroamme viimeisen kerran, tahtoisin kertoa teille jotakin.»
Davido Rossi ei vastannut.
»Minä tunsin äitinne, poikani.»
»Äitini?»
Paavi nyökäytti päätään ja hymyili.
»Hän oli uljas sielu ja sai kärsiä äärettömästi. Semmoiset ovat Jumalan tiet.»
Davido Rossi ei puhunut. Hän katsoi paavin väriseviä kasvoja ja koetti pysyä tyynenä.
»Tietysti ajattelette pahaa isästänne tietäessänne, kuinka paljon äitinne sai kärsiä. Eikö niin?»
Rossi kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin tyynnyttääkseen ajatuksiaan ja sanoi: »Kuinka minä saisin ajatella pahaa kenestäkään, minä, joka olen saattanut oman vaimoni kärsimään?»
Paavi hymyili taas arasti.
»Davido…»
Rossi ei voinut hengittää.
»Jos Jumala sallisi sinun tavata isäsi jossakin ja hän ojentaisi sinulle kätensä, tahtoisitko… olkoonpa hän missä tahansa ja kuka tahansa… tahtoisitko puristaa hänen kättään?»
»Tahtoisin», sanoi Rossi, »vaikkapa tapaisin hänet vankilassa ja vaikkapa hän olisi kurjista kurjin.»
Paavi hengitti syvään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi ääneti kätensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi ja vanha paavi seisoivat käsi kädessä ja silmä silmää vastaan.
He koettivat puhua, mutta eivät voineet.
»Hyvästi!» sanoi paavi puoleksi tukehtuneella äänellä ja astui vavisten pois huoneesta.