X.
Ennen kello kahta seuraavana päivänä parlamentti oli jo aivan täynnä väkeä. Kuninkaallinen istuin ja kunniakatos olivat poistetut, ja niiden sijalla oli presidentin tavallinen penkki. Presidentin penkkiä alempana oli ministerien pöytä ja sen kymmenen tuolia oli vielä tyhjinä. Ministerien pöydän ja ensimmäisen ympyrärivin välillä oli tyhjä paikka, jossa ei ollut muuta kuin virallisten pikakirjoittajain pöytä.
Jäsenten paikat olivat enimmäkseen täynnä, vaikka muutamat jäsenet vielä seisoivat pienissä ryhmissä lattialla. Keskilehterillä oli kaksi riviä sanomalehtimiehiä, muutamat piirtäen, toiset kirjoittaen selittäviä alkulauseita. Sivulehterit olivat täynnä senaattoreita, valtiomiehiä, naisia ja tavallista yleisöä.
Kun pääministeri oli asettunut paikoilleen kylmänä, tyynenä, hymyilevänä, moitteettomassa puvussa ja kukka napinlävessä, tervehdittiin häntä muutamin kättentaputuksin, ja naisten lehteriltä kuului viuhkojen hiljainen kahina. Vastapuolueen johtaja vastaanotettiin vähemmän huomattavalla tavalla, ja kun Davido Rossi astui paikalleen äärimmäisessä vasemmistossa, kuului suhinaa ja supatusta.
Sitten astui presidentti sisään kirjuriensa ympäröimänä ja kävi istumaan keskimmäiselle istuimelle nuoren kuninkaan kuvapatsaan juurelle. Vahtimestarit, joilla oli valkoisen, punaisen ja vihreän kirjavat nauhat käsivarsissaan, seurasivat häntä kantaen salkkuja ja pieniä tarjottimia vesipulloineen ja laseineen. Puhelu lakkasi, ja presidentti soitti vieressä olevaa kelloa sekä ilmoitti istunnon alkaneen.
Ensimmäinen tärkeä tehtävä sinä päivänä oli vastauksen antaminen kuninkaan puheeseen, ja presidentti kutsui esiin sen jäsenen, jolle tämä oli uskottu tehtäväksi. Nuori parlamentinjäsen, kirjailija, astui silloin ministerien tuolien takana olevan aitauksen luo ja luki painetusta paperista kaunopuheisen vastauksen hallitsijalle.
Vastaus kertasi kuninkaan puheen eri pykälät hyväksyvin lausein. Hänen majesteettinsa parlamentti iloitsi kuullessaan, että hallitus aikoi lisätä armeijan voimaa ja tehoa. Se iloitsi myöskin siitä, että hengen ja omaisuuden turvallisuutta vahvistettaisiin sellaisten toimenpiteiden avulla, joiden tarkoituksena on lakia ja järjestystä häiritsevien rikoksellisten rankaiseminen. Eniten kaikesta se iloitsi siitä, että nuo rikkaruohon tapaiset yhdistykset, jotka kylvävät kapinan ja anarkismin siemeniä kansaan, masennettaisiin sillä tavoin, että painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset kokonaan muutettaisiin.
Kun hän oli lukenut tuon painetun paperinsa, alkoi hän esittää vastausta erityiskohtiin.
Kuninkaan ja hallituksen ehdotusta armeijan enentämiseksi hänen ei tarvinnut sen enempää käsitellä. Se ei kaipaa mitään suosituspuheita. Kansa rakastaa isänmaataan ja on valmis uhraamaan viimeisen veripisaransa sen puolustukseksi. Ainoat henkilöt, jotka eivät tahdo kannattaa kuningasta hänen harrastuksissaan armeijan hyväksi, ovat kansan ja hallitsijasuvun salaisia vihollisia ja liitossa heidän vastustajiensa kanssa.
»Tämä», jatkoi puhuja, »saattaa meidät seuraavaan pykälään vastauksessamme hänen majesteettinsa armolliseen puheeseen. Me tiedämme, että äskenmainituissa yhdistyksissä on vallan erilaisia voimia liittoutunut keskenään — sosialismin, tasavaltalaisuuden, uskottomuuden ja anarkismin voima on yhtynyt kirkon ja Vatikaanin voimiin.
»Niin luonnolliset viholliset tarjoavat kättä toisilleen kukistaakseen kansan ja hallituksen. Kirkko, jolle me vakuutimme vapauden sen uskonnollisten oikeuksien käytössä, maksaa jalomielisyytemme kylvämällä vihan siemeniä valtiota vastaan. Sen sanomalehdet ja papit kirjoittavat ja opettavat, että valtakunnan laitoksista ei tarvitse välittää. Kirkon ruhtinas, joka kovaäänisesti saarnaa rauhaa muulle maailmalle, ei koskaan avaa huuliaan valittamatta maallisen valtansa menettämistä. Tuolla valituksella ei tietysti ole mitään tarkoitusta, ellei se ole aiottu kiihoittamaan kansaamme veljessotaan tai yllyttämään Euroopan hallituksia tarttumaan aseisiin hänen puolestaan.»
Tämä vastaanotettiin melkein yleisillä kättentaputuksilla, joiden aikana puhuja sekoitti itselleen lasin jäävettä maljasta, jonka vahtimestari toi hänelle. Sitten hän joi sen ja jatkoi:
»Tämän lisäksi, hyvät herrat, kirkko kannattaa kaikkea kiihoitusta, jonka yllykkeenä on viha valtiota vastaan, ja hallitus tietää, että muutamat henkilöt, jotka ovat vannoneet uskollisuuden valan hallitsevalle kuninkaalle tämän parlamentin jäseninä, ovat läheisessä suhteessa Vatikaanin lähettiläiden ja pappien kanssa.»
Nyt syntyi levottomuutta. Vasemmiston jäsenet vastustivat äänekkäästi huutaen: »Se ei ole totta», ja samassa koko seurakunnan kielet ja käsivarret joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen. Presidentti soitti kelloaan, ja puhuja lopetti:
»Kiinnittäkööt molemmat puolueet huomionsa tuohon salaiseen liittoon, jottei se koskaan enää voisi käyttää köyhyyden ja tyytymättömyyden voimia häiritäkseen julkista järjestystä.»
Kun puhuja istui, kiirehtivät hänen ystävänsä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan.
Sitten jäsenten ja yleisön silmät kääntyivät Davido Rossiin. Hän istui käsivarret ristissä ja pää kumarassa, kun hänen puoluelaisensa äänekkäästi vastustivat puhetta. Ojentaen paperin presidentille hän sitten nousi ja sanoi:
»Pyydän saada esittää lisäyksen parlamentin vastaukseen kuninkaan puheeseen.»
»Teillä on sanan vuoro», sanoi presidentti.
Davido Rossi luki lisäyksensä. Majesteetin jalkain juuressa se nöyrästi esitti sen mielipiteen, että nyt ei ollut otollinen aika panna uusia taakkoja kansan niskoille armeijan lisäämiseksi, sillä kansa ei jaksanut niitä kantaa enää. Kurjuus ja kärsimykset olivat nousseet ylimmilleen. Kansan surun malja oli täysi.
Muutamat jäsenistä naurahtivat. Kuului huutoja »järjestykseen!» »hävetkää!» ja sitten uudistui nauru. Presidentti soitti kelloaan, ja vihdoin syntyi taas hiljaisuus. Davido Rossi alkoi puhua tyynellä, päättävällä äänellä.
»Jos», sanoi hän »tuo viittaus, että tämän parlamentinjäseniä on liitossa paavin ja Vatikaanin kanssa, tarkoittaa minua ja minun puoluettani, niin vallan yksinkertaisesti kiellän sen. Ja koska toivon, että tuo parjaus ei uudistu enää, sanon nyt kerta kaikkiaan, että paaviuden ja meidän edustamamme kansan välillä ei ole eikä koskaan voi olla mitään yhteistä. Ajallisissa asioissa paaviuden teoria vastustaa kansanvaltaisuuden teoriaa. Kansanvaltaisuuden teoria samoin vastustaa paaviuden teoriaa. Toinen vaatii taivaallista hallitsemisoikeutta paavin persoonassa, siksi että hän on paavi. Toinen kieltää kaiken taivaallisen oikeuden, paitsi kansan oman oikeuden hallita itseään.
»Paavin ajallinen valta joko Roomassa tai koko maailmassa voidaan perustaa ainoastaan siihen periaatteeseen, että paavi on itsevaltias ainakin periaatteellisesti, vaikka kohta ei käytännössä, ja että paavi on erehtymätön sekä teossa että opissa, kun taasen demokratian tarkoitus on poistaa itsevallan ja erehtymättömyyden ignis fatuus sekä paavista että kuninkaista. Ei, kansan asian ja paavin maallisten vaatimusten välillä ei voi olla mitään yhteyttä. Niiden välillä on katkera sota. Toinen kuuluu tulevaisuuteen, toinen menneisyyteen, ja paavin maallista valtaa tuomitsevat kaikki edistyksen lait. Kansan johtajat eivät koskaan liittoudu kuolleen toiveen kanssa.»
Tämä vastaanotettiin sekä kättentaputuksilla että naurulla, kuuluipa muutamia hermostuneita huudahduksiakin. Presidentti soitti taas kelloaan, ja Davido Rossi jatkoi:
»Ehdotus armeijan lisäämiseksi», jatkoi hän, »kun on rauha ulkomailla, mutta kotona tyytymättömyys, on pahin erehdys, minkä maan hallitus voi tehdä. Asiain käydessä luonnollista menoaan parlamentin tulisi olla kansan omanatuntona, ja hallituksen pitäisi olla tämän omantunnon palvelija, ja kaikki kapinallisuus olisi mahdotonta. Mutta tämä hallitus on valtakunnan herra, joka masentaa kansaa väkivallalla ja verolla. Parlamentti on kuollut. Haudatkaamme se siis herran nimessä!»
Äänekkäät huudot seurasivat noita sanoja, ja muutamat jäsenistä nousivat paikoiltaan ja tunkeutuen puhujan ympärille avonaiselle paikalle ministeripöydän eteen huusivat ja kiljuivat kuin koirat. Davido Rossi seisoi tyynenä leikkien kellonvitjoillaan, kun presidentti soitti kelloaan ja vaati hiljaisuutta. Vihdoin hiljeni hälinä, ja puhuja jatkoi:
»Jos te kysytte minulta, mikä on syynä siihen tyytymättömyyteen, joka saa aikaan anarkistien rikokset, niin mainitsen ensiksi hallituksen itsevaltaisuuden ja puhe- sekä kokoontumisvapauden puutteen. Muissa maissa tyytymättömät saavat ilmaista kärsimyksensä, eikä heitä rangaista, elleivät he ryhdy väkivaltaan, mutta ainoastaan Italiassa ja Venäjällä ihminen asetetaan ulkopuolelle lakia, riistetään kodista, omaisten, rakkaiden parista ja lähetetään _domicilio coatto'_on elämään tai kuolemaan haudan hiljaisuudessa. Oh, kyllä tiedän mitä sanon. Olen itse nähnyt kaiken. Olen nähnyt kuinka isä riistettiin erilleen lapsestaan ja äiditön lapsi heitettiin isän vihollisten armoille.»
Tuo viittaus tyynnytti kuulijat, ja hetkeksi syntyi haudan hiljaisuus. Sitten kuului outo ääni hiljaisuuden läpi, ja presidentti vaati lehterillä olijoita tyyntymään. Yksi sanomalehtimiehistä nousi ylös, teki kieltävän liikkeen kädellään ja osoitti naisten lehteriä.
Eräs naisista oli huudahtanut. Davido Rossi kuuli myöskin tuon äänen, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen oma äänensä lempeä ja värähtelevä.
»Seuraavana syynä anarkismiin Italiassa, kuten muuallakin, on köyhyys. Odottakaapa helmikuun 1 päivää, niin saatte nähdä sellaisen armeijan astuvan Roomaan, jommoista ette ole koskaan ennen uneksineet. Minä vakuutan, että kolmen kilometrin päässä tästä paikasta, kristikunnan pääkaupungin porttien lähellä, on ihmisolentoja, jotka elävät kurjempaa elämää kuin mitkään raakalaiset.
»Asuen olkimajoissa, nukkuen puun lehvillä, puettuina ryysyihin tai melkein alasti, syöden maissia ja pähkinöitä ja tammen terhoja, tehden työtä kahdeksantoista tuntia päivässä ja kärsien tarkastajien tyranniutta, tarkastajien, joille maanomistajat uskovat maittensa hoidon itse laiskotellessaan Rooman ja Pariisin salongeissa — sellaisessa tilassa miehet ja naiset elävät, ja heitä kohdellaan julmemmin kuin orjia, ruoskitaan kovemmin kuin koiria.»
Nyt syntyi ääretön melu. »Se on valhe!» »Petturi!» kajahti hyväksymishuutojen ja naurun seasta. Silloin Davido Rossi ensi kerran menetti mielenmalttinsa ja kääntyen parlamenttiin säihkyvin silmin ja ääni vavisten hän huusi:
»Te otatte nuo seikat hyvin kevyesti, — te, jotka ette tiedä millaista nälkä on, te, joilla on ruokaa kyllin ja jotka ainoastaan toivotte saavanne unta sen sulattamiseksi. Mutta minä tiedän nuo asiat — katkerasta kokemuksesta. Älkää puhuko minulle te, jotka olette asuneet mukavissa kodeissa isän ja äidin hoitamina. Minulla ei ole ollut mitään sellaista. Minua hoidettiin köyhäinkodissa, kasvatettiin mökissä Campagnalla. Teidän edeltäjienne kurjien lakien uhrina äitini heittäytyi Tiberiin, ja minä sain kokea millaista on nälkä. Ja minä olen ainoastaan yksi monesta. Itse Rooman ovella, kristillisen hallituksen alamaisina, ihmiset kärsivät siveellistä kalvetustautia ja ruumiillista surkastumista, joka on paljon kamalampaa kuin se kurjuus, joka saattoi pakanallisen runoilijan sanomaan kaksituhatta vuotta sitten: Paucis vivit humanum genus — ihmissuku on olemassa muutamien harvojen hyödyksi.»
Äänettömyys oli täydellinen puhujan kertoessa itsestään, ja kun hän istui paikalleen lausuttuaan jyrkän tuomion militarismista, joka turmelee sivistyneen maailman sydämen, oli kamari liian hämmästyksissään osoittaakseen epäsuosiotaan.
Kuolonhiljaisuudessa, joka nyt seurasi, presidentti lausui välttämättömät kysymykset, mutta lisäys hylättiin ilman äänestystä ja painettu vastaus hyväksyttiin.
Sitten sotaministeri nousi tekemään esitystään sotalaitoksen edellyttämistä lisämäärärahoista ja ehdotti, että se lähetettäisiin kustannusehdotuksia käsittelevään valiokuntaan.
Paroni Bonelli nousi sitten sisäasiainministerinä ja esitti lakiehdotuksen, joka tarkoitti yleisen turvallisuuden vahventamista muuttamalla painovapautta ja kokoontumisvapautta koskevat säädökset.
Hän puhui terävästi ja katkerasti ja hän oli nähtävästi kiihoittunut, vaikka hän koetti säilyttää tavallisen tyyneytensä.
»Sen puheen jälkeen, minkä tänään olemme kuulleet», sanoi hän, »ja sen tiedon nojalla, joka meillä on aiotusta joukkokokouksesta, ei parlamentti hämmästyne, että pidän tätä lakiehdotusta kiireellisenä ja ehdotan, että me käsittelemme sitä noudattaen kolmen lukemisen periaatetta sekä toimitamme ensimmäisen lukemisen neljän päivän perästä.»
Vasemmistosta kuului muutamia huutoja, mutta ministeri jatkoi:
»Se ei myöskään hämmästyttäne parlamenttia, että estääkseni sellaisten jäsenten verukkeita, jotka alinomaa veisaavat valitusvirsiä, pyydän parlamenttia suostumaan lukemisiin ilman keskustelua.»
Samassa koko jäsenistö oli sekasorrossa puiden nyrkkejään toisten nenän edessä. Turhaan soitti presidentti kelloaan saadakseen aikaan hiljaisuutta. Vihdoin hän pani lakin päähänsä ja poistui salista, ja istunto oli lopussa.
Ulkona eteisessä joukko Rossin puoluelaisia odotti johtajaansa.
»Mitä nyt on tehtävä?» kysyivät he.
»Tulkaa Koiton toimistoon huomenna kello neljä iltapäivällä», vastasi hän ja läksi sitten kotiin.
Astuessaan sivukadulle hän näki vilahdukselta vaunujen, joiden ajurilla oli punainen livrea, ajavan piazzan yli, mutta Davido Rossi kulki pää kumarassa eteenpäin.