XI.
Yksi ainoa ajatus liikkui Davido Rossin mielessä, kun hän läksi Piazza Navonalta — että maailma, jossa hän oli elänyt, oli järkkynyt perustuksiaan myöten ja että hänen elämänsä nyt oli lopussa. Onneton mies kulki pitkin katuja kysymättä itseltään minne hän meni tai miten hänelle kävi.
Joka askeleella hän huomasi jäännöksiä päivän juhlimisesta. Kerran raketit Pinciolta putosivat kaupungin yli kuin kiiltävä sade tulimerestä keltaisina, sinisinä ja punaisina pisaroina, jotka sammuivat pudotessaan jättäen yön yhtä pimeäksi kuin ennen. Seuraavana hetkenä hän loi katseensa alas Corsoa pitkin, joka oli valaistu kuin alttari monivärisin lyhdyin.
»Miksi nuo ihmiset iloitsevat?» kysyi hän itseltään.
Eräällä pienellä piazzalla oli ilotulitus, ja pari kolme ryysyistä poikaa koetti lämmitellä sen vieressä. Tämä soveltui paremmin Rossin mielentilaan. Koko maailma oli kaaos, sattuman heiteltävä.
»Tuossakin kulkee juhlatuulella oleva miesparka», sanoi joku. Se oli karabinieeri, joka kulki edestakaisin. Hän oli kuullut Rossin puhelevan itsekseen kulkiessaan hänen ohitsensa pimeässä.
Virran ranta oli hiljaisempi kuin kadut. Rossi astui Ghetton aution alan läpi ja vanhan Cenein palatsin madonsyömien kaarien alitse sekä tubi hyväin veljesten sairashuoneiden ohi. Tiberin mutainen, kuohuva vesi oli kuin hänen riehuvien tunteittensa musta kuvastin.
Monet tunteet repivät hänen sydäntään, mutta pahin niistä oli viha. Hän oli surmannut paronin. Se mies ansaitsi kuolemansa, eikä Rossi tuntenut mitään sääliä uhriaan kohtaan. Hän ei katunut rikostaan. Mutta se seikka, että hän oli surmannut ministerin, jonka hengen hän kaksi kertaa oli pelastanut oman henkensä uhalla, hän joka aina oli vastustanut väkivaltaa ja saarnannut rauhan evankeliumia, tuntui alentavalta ja häpeälliseltä.
Tuo nainen oli ollut syynä kaikkeen. »Kuinka minä vihaan häntä», ajatteli hän. Hän sanoi itselleen sadannen kerran, ettei hän ikinä ole ketään vihannut niin paljon, kun hän huomasi palanneensa takaisin Piazza Navonan läheisyyteen. Tietämättään hän oli kiertänyt sen ympäri.
Teatro Vallessa oli pidetty naamiohuvit, ja joukko meluavia miehiä ja naisia astui Davido Rossin ohi, muutamia punaisissa ja mustissa dominoissa, toiset höyhentupsuiset lakit päässä. Useat parit kulkivat käsikoukussa laulaen ja heitellen konfetteja. Kaksi tyttöä tervehti Rossia kimeällä äänellä, tirkisti häntä silmiin ja sanoi jotakin lemmestä.
»Mutta ovatko nuo raukat sen huonompia kuin n.s. sivistyneet naiset? Kaikki naiset ovat samanlaisia. Minä vihaan heitä jok'ikistä», ajatteli hän.
Hän alkoi muistella Romaa semmoisena kuin hän oli hänet nähnyt sinä iltana. Nuo kauniit rukoilevat kasvot, joita hän ei ollut huomannut silloin, kun hänen silmänsä todenteolla niitä katsoivat, johtuivat nyt hänen mieleensä. Tuo muisto ajoi vasten hänen tahtoaan hellyyden aallon hänen sydämeensä, joka ollen tulvillaan vihaa kumminkin alkoi sulaa rakkauteen.
Kaikki ne julmat sanat, jotka hän oli lausunut poistuessaan, johtuivat taas hänen muistiinsa, ja hän myönsi kiivastuneensa liiaksi. Masentamatta heti Romaa hänen olisi pitänyt kuunnella hänen selitystään. Ennenkuin paroni astui huoneeseen Roma oli ollut vannomaisillaan, että yksinomaan hänen rakkautensa oli saanut hänet pettämään miehensä.
Rossi sanoi itselleen, että Roma oli valehdellut, mutta se ajatus tuotti helvetin tuskia, ja tyynnyttääkseen itseään Rossi läksi taas virran rannalle. Nyt hän astui Angelon sillan yli ja läksi Borgoa pitkin Pietarin piazzalle. Mutta tämä paikka herätti hänessä muistojen tulvan. Tuolla parvekkeella hän oli ensi kerran nähnyt Roman, ei selvään, vaan hämärästi pitsien ja auringonvarjojen hattarain keskellä.
»Ja nyt on kaikki lopussa!» ajatteli hän.
Sitten hänen mieleensä johtui, että juuri tuolla paikalla Roma arvattavasti keksi sen juonen häntä vastaan, joka loppui tähän petokseen. Nyt koko katkeruus taas palasi hänen sieluunsa. Hän sanoi itselleen, että Roma on ansainnut joka sanan, jonka hän, Rossi, oli hänelle sanonut, ja katui omaa nöyrtymystään, kun oli koettanut keksiä puolustuksia Romalle. Viimeiseen kiroukseensa hän nyt lisäsi kiihkeän vihan sanoja, ja vaikka ne lausuttiin ainoastaan hänen omissa aivoissaan tai pimeälle yölle ja kuohuvalle virralle, ne kiihoittivat nyt hänen raivoaan.
»Minä vihaan, vihaan häntä!» ajatteli hän.
Ihmiset sanoivat, että hän oli kuin Simson, jonka Delila oli pettänyt, ja jos hän olisi voinut Simsonin lailla kaataa vihollistensa huoneen haudatakseen sen alle itsensä ja heidät, olisi hän ollut tyytyväinen. Mahdotonta! Lapsellista! Kuinka hulluksi mies saattoi käydä, kun hänen siveellinen maailmansa oli murskattu.
Piazza oli nyt äänetön. Paavin ikkunoista loisti valo, ja sveitsiläisen kaartin soturi oli vahdissa Vatikaanin pronssiportin takana. Komeaan univormuun puettu ovenvartia haukotteli pääministerin palatsin ovella. Mies odotti isäntäänsä. Hän sai nyt odottaa.
Pietarin-kirkon kello löi yksi, ja joukko varjoja alkoi liikkua tuolla hiljaisella piazzalla. Paavin riemujuhla muistui Rossin mieleen. Hän näki ja kuuli kaikki uudestaan. Tungos, komea juhlakulku, paavi, ja lopuksi Rossin oma puhe. Katkeran ivallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun hän muisti omat sanansa.
»Onko mahdollista, että koskaan olen uskonut noita satuja?»
Kirkot, temppelit, uskonnolliset menot, kellot, papit, paavit — ne olivat kaikki valhetta. Kuka on sanonut, että totuus perii maan? Kuka hullu on keksinyt sadun hyvästä kaitselmuksesta? Kai joku munkki luostarissaan, joka ei vielä tiennyt mitä elämä on.
»Mutta minne minä nyt pakenen?» ajatteli hän.
Hän astui pitkin Trasteverea kuvitellen, kuinka häntä tutkittaisiin oikeuden edessä paronin murhasta. Roma istuu todistajien penkillä ja hän itse syytettyjen paikalla. Tuon ajatuksen synnyttämä kauhu oli sietämätön. Hän sanoi itselleen, että ainoastaan yksi tie oli hänellä jäljellä ja että hän vain siten saattoi paeta epätoivoa.
Onneton mies aikoi lopettaa oman elämänsä. Hän oli aina tuominnut itsemurhan. Hän oli tuominnut Brunonkin teon. Mutta se oli sortuneen miehen viimeinen keino, hänellä ei ollut muuta jäljellä.
Itsemurha oli sitäpaitsi muutakin kuin pääsemistä heikkouden häpeästä, heikkouden, joka oli turmellut kansan asian — se oli kostoa. Surmaamalla itsensä hän kostaisi Romalle. Ehkei Roma vielä nytkään ymmärrä, mitä hän oli tehnyt. Mutta Rossin kuolema pakottaisi hänet ymmärtämään.
»Se on akkamaista», ajatteli Rossi, mutta ei saanut tuota mietettä pois mielestään.
Aamu alkoi sarastaa, ja Rossi kääntyi taas Pietarin piazzalle päin ajatellen mitä hän oli aikeessa tehdä ja missä hän sen tekisi. Santo Spiriton sairashuoneen luona on pieni, muurin suojaama puistokäytävä. Sen vieressä virtaa Tiber niin voimakkaana, ettei mikään uimataituri voisi kauan vastustaa sen vaahtoja sillä kohdalla. Sinne Rossi oli syöksyvä.
Kadut olivat hiljaiset, ja harmaassa hämärässä, tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin esineet näkyvät semmoisissa paikoissa, missä niitä ei ole, jolloin laivoja purjehtii pilvissä ja vuoria kohoaa tasankokaupunkien ympäri, Davido Rossi huomasi erään naisen, joka astui hänen edellään katukäytävällä. Nainen muistutti aivan Romaa, vartalo oli hyvin solakka ja nuortea. Mutta naisen puku oli köyhempi ja hän kantoi myttyä sylissään. Kun Rossi taas katsoi häneen, huomasi hän, että mytyssä oli lapsi ja että nainen itki.
»Hän kantaa pienokaisensa sairaalaan», ajatteli Rossi.
Mutta kääntyen pienelle Borgolle Rossi huomasi, että vaimo meni löytölasten seimen luo, polvistui sen eteen, suuteli lasta yhä uudelleen, asetti sen seimeen, veti kelloa ja sitten läksi pois itkien katkerasti.
Rossi muisti oman äitinsä, ja inhimillinen hellyys hiipi hänen sydämeensä. Noin oli hänen äitinsä tehnyt kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Hän näki tuon kaiken kuin salaperäisessä valossa, joka valaisi menneet ajat.
Äkkiä hän muisti, että löytölasten seimi oli suljettu aikoja sitten, ja siitä syystä oli mahdotonta, että kukaan oli pannut lapsen seimeen. Eikä hän ollut kuullut kellon ääntäkään eikä naisen askeleita eikä hänen ääntään, kun hän itki.
Hän seisahtui katsomaan taaksensa. Nainen palasi Pietarin piazzalle päin. Vastustamaton voima pakotti Rossin seuraamaan häntä. Rossi sai hänet kiinni ja katsoi hänen kasvoihinsa.
Taas hän luuli näkevänsä Roman. Noissa kauniissa kasvoissa oli sama jalous, värisevässä suussa sama hellyys ja suurissa, tummissa silmissä sama ylevyys. Mutta Rossi tiesi selvästi, kuka tuo nainen oli. Se oli hänen äitinsä.
Hänestä ei tuntunut ollenkaan oudolta, että äiti oli täällä. Taivaallisesta kodistaan hän oli tullut varjelemaan poikaansa. Hän oli aina varjellut poikaansa. Ja nytkin, kun poika oli petettynä ja masentuneena, nytkin, kun hän oli murtuneena ja yksin…
Rossin voimat olivat lopussa. »Äiti, äiti! Minä tulen luoksesi! Kaikki ovet ovat minulta suljetut eikä minulla ole suojaa missään. Minä tulen… Tulen!»
Silloin henki seisahtui ja osoittaen Vatikaanin pronssiporttia sanoi äärettömän hellästi:
»Mene sinne!»