XIV.
Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.
Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.
Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna. Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja marmorilohkare Kristuksen päätä varten.
Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle. Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.
Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään. Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan mustasukkaiseksi.
Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja huutavia, leikkiviä lapsia.
Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.
Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat vuoteen kymmenestä pennistä, ja locande, jossa he viidestä pennistä saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto, valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra, joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.
Trinità dei Montilta Roma oli katsellut kaikkea tuota kuin aitiosta katsellaan näyttämöä, mutta nyt hän oli itse sen keskellä. Tässä samassa ilmanalassa Davido Rossi eli. Rossi oli ehkä pakosta joutunut siihen, mutta hän jäi sinne vapaasta tahdosta. Nuori arkatuntoinen, hienostunut nainen kärsi siellä tuskia, mutta hän luulotteli olevansa tyytyväinen.
Kaikkialla oli Rossi ja yhä vain Rossi! Joka ilta, kun Roma meni levolle köyhässä asunnossaan, hänen viimeinen ajatuksensa oli rakkauden sanelema rukous yön pimeydessä. Tuo rukous oli hyvin yksinkertainen ja lapsellinen ja sisälsi sen, että Rossi aina rakastaisi häntä, olipa hän minkälainen tahansa ja sanoipa maailma mitä tahansa ja tekivätpä pahat ihmiset mitä tahansa.
Tätä mielialaa kesti viikon verran, mutta sitten se alkoi masentua. Kaiken onnen takana piili pelko kirjeestä. Roma laski tunnit, jotka olivat kuluneet siitä asti, kun hän pani sen postiin, ja kuinka kauan viipyisi, ennenkuin hän saisi vastauksen. Jos Rossi sähköttäisi, voisi vastaus tulla kolmessa päivässä. Mutta hän ei saanut mitään vastausta.
»Hänestä on varmaan parempi kirjoittaa», sanoi Roma itselleen. Tietysti hän kirjoittaa heti, ja viiden päivän perästä saan vastauksen. Viidentenä päivänä hän meni tapaamaan luostarin portinvartijaa, mutta tällä ei ollut mitään »sisar Angelicalle».
»Alpeilla on ehkä lunta ja postijunat ovat myöhästyneet», ajatteli hän, ja sitten hän läksi Pialelle, jossa sähkösanomat ovat yleisön nähtävinä. Sveitsissä oli todellakin lunta. Juuri sitähän Roma oli otaksunut, ja siis Rossin kirje saapuisi seuraavana aamuna. Mutta se ei saapunut silloinkaan.
»Kuinka tuhma minä olen! Kirjeeni tietysti tuli sunnuntaina Lontooseen!» Hän ei ollut ajatellut, kuinka englantilaiset ovat järjestäneet postinkulkunsa sunnuntaina. Vielä päivä, yksi ainoa päivä, niin hän saisi sanoman Rossilta ja tulisi onnelliseksi.
Mutta päivä kului ja vielä toinenkin eikä mitään kirjettä kuulunut. Roman mieli alkoi masentua, ja kirkas sateenkaari hänen elämänsä taivaalla kalpeni. Katolta kuuluva laulu kiusasi häntä nyt. Kuinka ne saattoivatkaan kiusata kurkkuaan noin? Ulkona satoi ja taivas oli pimeä.
Sitten vanha garibaldilainen ja hänen vaimonsa tulivat pelokkaan näköisinä ja asiapaperi kädessä yläkertaan. Heidät oli kutsuttu todistajiksi Brunon asiassa. Tutkimus oli tapahtuva kolmen päivän perästä.
»Minä olen, luojan kiitos, kuuro, eivätkä he voi paljoa minua kiusata», sanoi vanha vaimo.
Roma pukeutui yksinkertaiseen mustaan olkihattuun, jonka sivuun oli pistetty höyhen, ja läksi asianajaja Napoleon Fusellin toimistoon.
»Aioin juuri kirjoittaa teille, hyvä neiti», sanoi tuo suuri mies vaipuen tuoliinsa. »Ikävä kyllä on työni ollut turha. Ei maksa vaivaa jatkaa. Mies on tunnustanut.»
»Tunnustanut?» Roma puristi takkinsa rintamusta.
»Tunnustanut ja ilmaissut liittolaisensa.»
»Liittolaisensa?»
»Erikoisesti Rossin, jota hän on syyttänyt osallisuudesta vaaralliseen salaliittoon.»
»Mihin salaliittoon?»
»Sitä ei vielä tiedetä. Ylihuomenna saamme kuulla siitä.»
»Mutta miksi? Mikä on tarkoitus?»
»Anteeksi! Nähtävästi Brunolle on luvattu armo, ja siitä syystä tarkoituksemme on tavallaan saavutettu. Tuskin tarvinnee puolustaa miestä enää. Siitä viranomaiset pitävät huolen.»
»Mikä on oleva seuraus?»
»Luultavasti parlamentti heti lopetettuaan istuntonsa pääsiäiseksi vaatii Rossia saapumaan kymmenen päivän kuluessa. Mutta te saatte tietää siitä ensimmäisenä.»
»Kuinka niin?»
»Sillä kutsu naulataan sen talon ovelle, missä hän viimeksi asui, ja jokaisen muun talon ovelle, missä tiedetään hänen käyneen.»
»Mutta ellei hän koskaan saa kuulla siitä tai ellei hän välitä siitä?»
»Hänet tuomitaan siitä huolimatta, ja hänen tuomionsa painatetaan mustilla kirjaimilla ja naulataan samoihin paikkoihin.»
»Entä sitten?»
»Sitten Rossin elämä Roomassa on lopussa. Hänet suljetaan pois kaikista julkisista toimista ja karkoitetaan parlamentista.»
»Entä Bruno?»
»Hänet vapautetaan seuraavana päivänä.»
Roma palasi kotiin nolona ja alakuloisena. Kirje oli odottamassa häntä. Se oli Rooman vankilain johtajalta. Vaikka sääntöjen mukaan ainoastaan sukulaiset saivat tavata vankeja, paitsi erikoistapauksissa, ei johtajalla ollut mitään sitä vastaan, että Bruno Roccon entinen emäntä tulee tätä vankia katsomaan tavalliseen, vieraille määrättyyn aikaan huomenna, sunnuntaina, iltapäivällä.
Kello kaksi seuraavana päivänä Roma läksi Regina Cœliin.