XVI.
Seuraavan päivän, joka oli pitkäperjantai, paavi vietti hengellisissä katselmuksissa, joita ainoastaan mitä välttämättömimmät toimet keskeyttivät. Pyhän messun jälkeen hän istui työhuoneessaan rippi-isän kanssa, sillä aikaa kuin mustapukuinen pappi kulki varpaisillaan yksityiseen kappeliin ja kamariherrat väsyneinä eilisistä juhlamenoista torkkuivat odotushuoneessa.
Päivä oli kirkas, mutta huone oli pimeä, ja noiden kahden vanhan miehen mieli oli raskas. Paavin kasvoja pimitti huolen pilvi, ja kapusiinilainen näytti juhlalliselta, miltei synkältä. Munkki istui vanhanaikaisessa nojatuolissa paljaat jalat pistäen esiin ruskean viitan alta. Paavi makasi lepotuolissa, molemmat kädet valkoisen villaviitan taskuissa.
»Teidän pyhyytenne ei voi hyvin tänään.»
»Ei aivan hyvin, isä Pifferi.»
»Teidän pyhyyttänne häiritsi sakaristossa pidetty keskustelu. Mutta teidän ei pitäisi enää ajatella sitä. Ministerin ehdotus oli joka tapauksessa mahdoton, ja siitä syystä teidän täytyy poistaa se mielestänne. Jos pyytää vaimoa ilmaisemaan miehensä salaisuudet, on se pahempaa hirmuvaltaa kuin piinapenkki. Paitsi sitä se olisi epäkanonista, eikä teidän pyhyytenne voi ajatella sitä.»
»Kuinka niin?»
»Eikö teidän pyhyytenne luvannut, että olipa tuon tyttöparan tunnustus mitä laatua tahansa, pitäisitte sen pyhänä kuin ripin?»
»Entä sitten?»
»Mikä on rippi, teidän pyhyytenne? Se on tuomioistuin, jossa pappi on tuomarina ja tunnustajana on syyllisyytensä tunnustanut vanki. Pitääkö papin kutsua esiin todistajia todistaakseen muita rikoksia? Hänellä ei ole oikeutta eikä valtaa tehdä sitä.»
»Mutta jos tunnustaja itsetietoisesti tai tietämättään on toisen rikostoveri, mitä sitten, isä Pifferi?»
»Siinäkin tapauksessa on selvästi kielletty vaatimasta toisten nimiä sen varjon alla, että sillä estettäisiin pahaa. Teidän pyhyytenne tietää, että Benedictus XIV laati säädöksen sen estämiseksi määräten, että se, joka sanoo sellaista menettelyä lailliseksi, julistetaan pannaan, jonka ainoastaan paavi itse taikka kuolinhetkellä toimiva pappi saattavat poistaa. Kuinka te siis voitte pitää tuon nuoren naisen salaisuutta pyhänä ja kumminkin pyytää häntä syyttämään miestään?»
Paavi nousi, kasvoissa tuskan ilme, astui kirjahyllyn luo ja otti sieltä kirjan. »Kuunnelkaa, isä», sanoi hän ja alkoi lukea:
»Jos tunnustajan olisi pakko kuolemansynnin painon alla ilmoittaa rikostoverinsa yleisen onnettomuuden välttämiseksi, väitän toisia jumaluustieteilijöitä vastaan, että rippi-isä ei silloinkaan voi pakottaa häntä tekemään sitä.»
»Kas niin!» huudahti kapusiinilainen. »Mitä minä sanoin? Gaume on viisas. Mutta kutka ovat ne toiset jumaluustieteilijät?»
»Mutta», jatkoi paavi kääntäen lehteä ja kohottaen yhden sormensa, »hän voi pakottaa tunnustajan ilmaisemaan rikostoverinsa toisille henkilöille, jotka voivat estää pahan, ja hänen täytyy se tehdä.»
Kapusiinilainen hengitti syvään. »Niinkö pyhä isä aikoo tehdä tässä tapauksessa?»
»Hän voi ja hänen täytyy», vastasi paavi. Ja hän palasi lepotuolilleen ja peitti kasvonsa.
»Tyttöparka! Lapsiraukka!… Mutta oletteko aivan varma siitä, että hänen miehensä suunnittelee liittoja rikoksellisessa tarkoituksessa? Muistakaa, että me olemme kuulleet tuon ainoastaan ministeriltä.»
»Ja hänen omasta vapaaehtoisesta tunnustuksestaan.»
»Mutta tuo tyttöraukka puhui kiireessä ja hämillään ja voidakseen todistaa, että Rossi ennemmin oli kuninkaan kuin paavin vihollinen. Jos hän nyt tyynempänä voi osoittaa, ettei hänen miehensä ole kapinallinen…»
»En tahdo mennä edemmäksi», sanoi paavi.
»Tai jos hän on vakuutettu siitä, että hänen miehensä on sekaantunut puuhiin, jotka voivat aikaansaada ainoastaan yleistä onnettomuutta, ja hän itse keksii keinon sen estämiseksi menemällä hänen luokseen…»
»Siinä tapauksessa», sanoi paavi, »sanoisin hänelle: Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi. Jos voit varoittaa miestäsi ja johtaa hänet pois aiheestaan, eivät mitkään voimat maan päällä tai maan alla voi saattaa minua tuottamaan huolta omalletunnollesi.»
»Mutta ellei hän voi tehdä kumpaakaan, pyhä isä?»
»Silloin… en voi auttaa sitä… minä voin ja minun täytyy», sanoi paavi.
Kapusiinilainen otti nuuskaa ja kuivasi kosteita silmiään.
»Se murtaa hänen sydämensä. Tähän saakka hän on vastustanut kaikkea muuta painostusta, mutta täytyykö hänen nyt… pyhä isä?»
»Mitä?»
»Mistä tiedämme, ettei tuo mies — ministeri — käytä teitä viimeisenä aseenaan tuota nuorta naista vastaan? Hänellä voi hyvin kyllä olla kaksi tarkoitusta. Valtiolliset syyt ovat hyvin usein läheistä sukua persoonallisten intohimojen kanssa. Ja jos kävisi selville, että te olette ollut apuna pyydystäjälle, joka koettaa saada linnun ansaansa…»
»Mitä?» Paavi nousi seisomaan.
»Eikö ole vanha asia, että mies, joka on tehnyt vääryyttä naista kohtaan, käyttää aikaansaamaansa pahaa välikappaleenaan tehdäkseen hänelle uudestaan vääryyttä? Jos tuo nuori nainen syyttää miestään, olkootpa hänen vaikuttimensa mitkä tahansa, tulee mies varmaan hylkäämään hänet. Entä sitten? Sitten tuo toinen mies, joka ei tunnusta miksikään hänen kirkollista avioliittoaan…»
»Taivas sen estäköön!» huudahti paavi.
»Hänen kohtalonsa on Tamarin kohtalo, teidän pyhyytenne, ja Amnonin toinen paha teko voi olla suurempi kuin ensimmäinen.»
»Mutta jos ministeri on Amnon, voi hänen miehensä olla Absalom — ja tuleeko pyhän isän seisoa toimetonna katsomassa Absalomin rikosta?»
»Koska Tamar oli hyvä nainen ja repi vaatteensa ja paljasti salaisuutensa, pitääkö pyhän isän, joka on kaikkien hyvien naisten vartia maailman himoja vastaan…»
»Kaikki on Jumalan kädessä, isä. Meidän täytyy jättää se Pyhän Hengen huostaan.»
Kapusiinilaisen pää vaipui alas, ja nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana paavi astui hermostuneesti edestakaisin huoneessa.
»Lapsiparka», sanoi kapusiinilainen, »ehkä hänen sydämensä on ollut liian paljon kiintynyt ihmisrakkauteen».
Paavi huokasi.
»Mutta uskallammeko me, joiden sydämet ovat suljetut maalliselta rakkaudelta, määrätä rajoja ihmislemmelle?»
»Emme kyllä», sanoi paavi.
»Oletteko huomannut kenen näköinen hän on, teidän pyhyytenne?»
Paavi seisahtui ja katsoi ikkunaan päin.
»Sama vieno ääni ja säteilevä hymy, sama epäjumaloiva rakkaus mieheensä, sama…»
»Pyhän Sydämen nunnat ottavat hänet turviinsa, kun kaikki on lopussa», sanoi paavi.
»Ja myöskin miehellä, olkootpa hänen erehdyksensä mitkä tahansa, on sellainen sielun ylevyys, joka korottaa hänet kaikkien noiden n.s. valtiomiesten yläpuolelle, jotka oikeastaan eivät ole muuta kuin vanginvartioita ja poliiseja, sivistyksen pyöveleitä…»
»Hänen täytyy palata Amerikkaan ja aloittaa elämänsä uudestaan», sanoi paavi.
»Kuulkaa, pyhä isä», sanoi kapusiinilainen vetäen taskustaan suuren keltaisen paperin, josta hän luki:
»Minä uneksin kirkosta, joka ei huoli maallisista oikeuksistaan, mitkä houkuttelevat sen jakamaan ihmiset kahteen luokkaan, rikkaisiin ja köyhiin, moneen kansakuntaan, ystäviin ja vihollisiin. Minä uneksin kansojen pyhästä isästä, joka tehdään maailman henkiseksi hallitsijaksi, ei siten, että Pyhä Henki vaikuttaa seitsemään kardinaaliin suljettujen ovien takana, vaan siten, että se vaikuttaa koko maailmaan taivaan valossa. Se on se korkea kirkko ja korkea paavi, josta uneksin, ja jos Jumala tahtoo, olen ne myöskin kerran, näkevä.»
Paavin silmät punoittivat ja hänen poskensa olivat kosteat. »Oi miksi», huudahti hän, »miksi ei kukaan ottanut tuota miestä johtaakseen ennenkuin oli liian myöhäistä? Kun hän oli nuori ja turmeltumaton, kun hänen sydämensä oli puhdas, hänen elämänsä tahraton, miksi, miksi, miksi? … Mutta nyt hänellä on väärä periaate, väärä menetelmä, väärä oppi. Hän peittää päänsä anarkismin verisellä lakilla ja koettaa hävittää yhdessä paavin pyhän arvon kanssa itse kirkonkin vallan — mitä paavi voi tehdä muuta kuin panna jalkansa sellaisen miehen niskalle ja musertaa hänet?»
»Jumala silloin armahtakoon pyhää isää», sanoi kapusiinilainen, »jos hän estääkseen poikaa musertamasta isäänsä musertaa pojan!»
Kaksi tuntia myöhemmin isä Pifferi meni noutamaan Romaa, ja paavi istui syömään päivällistään. Huone oli hyvin rauhallinen, ja kun kirkonkellot eivät kajahdelleet, tuntui kaupunki aivan äänettömältä. Cortis seisoi paavin tuolin takana, ja kissa istui toisella puolen pöytää.
Hengelliset ja maallikkokamariherrat odottivat etuhuoneessa, ja sveitsiläiskaarti, ylimys- ja Palatinon kaarti sekä palfrenieerit olivat suurissa saleissa.
Mutta pyhimyksen kaltainen vanha mies, jolla oli palatsi, mutta ei kotia, palvelijoita, mutta ei perhettä, armeija, mutta ei valtakuntaa, mies, joka oli kaikkien ihmisten isä, mutta joka ei enää tuntenut ihmiselämän tavallisia iloja ja suruja, istui yksin pienessä, yksinkertaisessa huoneessaan ja söi vaatimatonta päivällistä.