XVII.
Rangaistuskopit ovat eri rakennuksessa toisella puolen pihaa, vankila-alueen rajalla. Korkeiden muurien takana on kapeita katuja, missä kulkee yöt päivät aseilla varustettuja vahteja. Janiculumin kaunis, vihreä kukkula, missä ihmiset kuljeskelevat huvikseen, kohoaa takana, kun taas sen edessä virtaa Tiberin mutainen, levoton vesi. Vangit rangaistuskopeissa saattavat kuulla soittokuntien soittavan operetteja Pinciolla sekä myöskin Pietarin kirkon kellon kumean kaiun, kun se kutsuu ihmisiä rukoukseen.
Brunon ovella seisoi: »Tilapäisesti neljä päivää vedellä ja leivällä.» Ensimmäisenä yönä vanki tuntui olevan yksin kopissaan, mutta seuraavana iltana hän kuuli kovia askeleita koridorista sekä kahleitten kalinaa. Viereisen kopin ovi avattiin ja Bruno tiesi saaneensa naapurin. Yön pimeydessä matala ääni tuntui puhuvan aivan hänen korvansa juuressa.
»Halloo, te siellä!»
»Kuka siellä?»
»Hiljaa! Hiljaa, ellette halua pakkopaitaa.»
»Missä te olette?»
»Viereisessä kopissa, tietysti. Mutta vuoteen alla on reikä seinässä ja me voimme puhella.»
»Missä minä olen kuullut teidän äänenne ennen?» sanoi Bruno.
»Minunko ääneni?… Ette missään. Olette kuullut koputukseni. Minä olen 333. Koetin paeta viime yönä, mutta jouduin kiinni ja täällä minä nyt olen. Minulla on uutisia.»
»Mitä?»
»Rossi on kertonut Lontoossa, että hän teki kaiken voitavansa verenvuodon estämiseksi, ja elleivät muutamat juopuneet toverit…»
»Niinkö hän sanoi?»
»Niin — ikävä kyllä.»
Tuskallinen huuto pääsi Brunon rinnasta.
»Eikös se ole kaunista! Varsinkin, jos on totta, että hän, sillä aikaa kuin te istutte lukon takana, huvittelee toisen vaimon kanssa Englannissa.»
»Taivaan nimessä…»
»Mutta se kai on valetta.»
»Ehkä, ehkä ei. Kuka tietää!»
Kaksi päivää kului. Bruno kulutti ne kiroilemalla ja jyskyttämällä koppinsa seiniä. Asianajaja Napoleon Fuselli tuli uudestaan, mutta Bruno kieltäytyi vastaamasta hänen kysymyksiinsä ja puhui ylimalkaisesti kavalluksesta y.m. Vanha Francesca ja garibaldilainen saivat tulla häntä katsomaan, mutta hän kysyi heiltä vain, oliko Elena todellakin mennyt.
Vihdoin tirehtööri lähetti häntä hakemaan. Oli myöhäinen ilta, ja puhelu tapahtui virastohuoneessa, joka on rangaistuskoppien vieressä. Tirehtööri näytti hiukan kiihoittuneelta, niinkuin hyvä mies aina näyttää tehdessään pahan työn.
»Mies-parka», sano hän, »olen pahoillani sinun tähtesi. Epäilemättä luulit tekeväsi hyvää, vaikka todellisuudessa uhrasit itsesi semmoisten henkilöiden tähden, jotka ovat sinut pettäneet. Miksi tahdot yhä vaieta, kun et sillä voita muuta kuin vankeutesi pidennystä ja kun puhumalla totta voit pelastaa itsesi näistä kärsimyksistä? Ja vaikka on vaikea hankkia täydellistä anteeksiantoa, lupaan varmasti, että jos sinut tuomitaan…»
»Riittää jo, hyvä herra. Puhutaan suoraa kieltä», sanoi Bruno. »Te tahdotte, että minä kavaltaisin herra Rossin, eikö niin? Olenhan minä huono ihminen, mutta niin alhaalle en vielä ole vajonnut, te kirottu mies!»
»Vaiti!» kiljaisi vahti ja löi Brunoa suulle. Seuraavassa silmänräpäyksessä vartija makasi lattialla, tirehtööri vihelsi, toisia vartijoita syöksyi sisään, ja Bruno pantiin käsirautoihin.
»Pakkopaita vuorokaudeksi», sanoi tirehtööri, ja Bruno vietiin koppiinsa.
Pakkopaita on jäykästä kankaasta tehty, polviin asti ulottuva säkki, joka on nyörätty kiinni selästä, niin että kädet tulevat lujasti köytetyiksi kiinni ruumiiseen. Tässä kidutuskapineessa Bruno vierittelihe lattialla, kunnes uni soi hänelle hetken lievennyksen. Kun hän heräsi, kuuli hän Pietarin-kirkon kellon lyövän ja tiesi, että nyt oli aamu.
Vaikka hänen ruumiilliset kärsimyksensä olivat suuret, olivat hänen henkensä kärsimykset vieläkin suuremmat. Yhtäkkiä hän muisti erään seikan. Hänellä oli aina mukanaan pieni pullo. Se sisälsi sinihappoa, ja vaihtaessaan vaatteita hän oli saanut sen piilotetuksi toiseen saappaaseensa. Hän tunsi sen siellä nytkin, eikä mikään taikakalu koskaan ollut tuottanut sellaista turvallisuuden tunnetta. Koska Giuseppe oli kuollut ja Elena mennyt ja Rossi pettänyt, ei Brunolla ollut muuta jälellä kuin kuolema.
Kun pakkopaita illalla riisuttiin pois, otti Bruno esille pullon saappaastaan, avasi sen korkin ja katsoi paljonko se sisälsi. Se oli täysi, ei tippaakaan ollut hukassa. Ja koska hän nyt tiesi voivansa millä hetkellä tahansa lopettaa tuskansa, jotka olivat saattaa hänet epätoivoon, oli hän tyynempi ja hänen kärsimyksensä tuntuivat helpommilta kestää.
»Kun battitorit ovat menneet», ajatteli hän ja odotti kevyemmällä mielellä puoliyötä. Se tuntui tulevan hyvin pian. Tavallinen askelten kolina kuului koridorista, lukot kilahtivat kuten ennenkin, savuava lyhty loi himmeätä valoaan, vasara koputti ikkunaristikkoa ja kopin kaksinkertainen rautaovi jysähti. Sitten kuului Pietarin-kirkon kellon kumea ääni, jota seurasi tuo salaperäinen hiljaisuus, menneisyyden rajavaltakunta. Keskiyö oli ohi.
Bruno nousi vuoteeltaan ja avasi pullon taas. Piiskaaminen, pakkopaita ja vesi ja leipä olivat himmentäneet hänen järkeään ja hänen sielunsa oli alistunut ruumiin kärsimyksistä. Valopilkkuja säkenöi hänen silmiensä edessä pimeydessä, ja hän saattoi tuskin seistä pystyssä. Tällä hetkellä hän vihasi koko maailmaa, mutta muistaessaan, että hänen nyt piti jättää se, hän koetti voittaa katkeruutensa.
»Hyvästi, Elena! Ja hyvästi sinäkin, Davido Rossi! Sinä teit minulle monta hyvää palvelusta, mutta nyt me olemme kuitit!»
Hän nauroi ääneensä hurjaa naurua, mutta seuraavana hetkenä joku huusi hänelle.
»Bruno!» Se oli naapurikopin asukas.
»Mikä on?»
»Mitä te nauratte?»
»En mitään.»
»Hullu. Vahti kertoi minulle, mitä tapahtui eilen. Ajatelkaapa, että teillä olisi ollut tilaisuus päästä pesästä ettekä sitä käyttänyt! Teidät lähetetään Porto Longoneen tutkimuksen jälkeen, ja siellä vahdit eivät ole inhimillisiä, sillä heillä on käsky olla ankaria. Sanokaapa siellä puoli, sanaakaan, niin pudota putkahdatte maahan kuin pallo St. Ignaziolla kello kaksitoista. Se on kamala paikka. Rakennettu kalliolle ja kanuunain suojaama.»
Bruno nauroi taas hullua, ilkkuvaa naurua.
»Ja paitsi sitä ei teillä ole mitään syytä sääliä miestä, joka on pettänyt teidät. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi minkään vankilan pidättää minua kostamasta.»
»Hyvää yötä!»
»Ei tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin olette ulkona.»
»Vaiti, hyvä veli. Te ette tiedä asioita. He tahtovat tehdä minut hänen pettäjäkseen.»
»Entä sitten? Hän on mennyt menojaan, ja he tahtovat ainoastaan pidättää häntä tulemasta takaisin.»
»Mistä minä häntä syyttäisin?»
»Mistä tahansa. Ottakaa selvä, mitä he tahtovat teitä sanomaan, ja sanokaa se sitten… Pois täältä, vanha hupsu, ja menkää Englantiin!»
Nyt seurasi kamala epäilyksen hetki. Sitten pullo joutui takaisin Brunon saappaaseen ja tuskat alkoivat uudestaan. Kun kello löi puoli yksi, hän soitti ovikelloaan ja pyysi päästä tirehtöörin puheille.
»Minulla on tärkeitä ilmoituksia hänelle — tahdon tunnustaa», sanoi hän.
Mutta heti sen jälkeen hän katui ja tahtoi vetäytyä takaisin. Se oli liian myöhäistä. Tirehtööri oli herätetty, ja Bruno vietiin hänen huoneeseensa.
Kulkiessaan koridorin läpi, vartija kummallakin puolellaan, Bruno oli täydellisesti lamassa. Vankila, jossa kaikki nukkuivat, oli äänetön, ja ainoastaan noiden kolmen miehen askelten kumea, haudantakainen kaiku häiritsi hiljaisuutta. Kun he astuivat rautaportin läpi, lehahti raitis ilma heitä vastaan ulkomaailmasta.
Tirehtööri vastaanotti Brunon sydämellisesti ja kysyi, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän ei tiennyt. Hän näytti kokonaan kadottaneen muistinsa. Päävahti, joka oli läsnä, katsahti kirjeeseen, joka hänellä oli kädessään, ja antoi sen ääneti tirehtöörille. Vilkaistuaan kirjeeseen virkkoi tirehtööri:
»Hyvä ystävä, minä näen mitä tahdotte sanoa, mutia koska olette oppimaton mies, on teidän tietysti vaikea saada sitä sanotuksi. Siitä syystä päävartija saa kirjoittaa ilmoituksen minun saneluni mukaan ja jos se sisältää sen, mitä aiotte sanoa, panette nimenne sen alle.»
Bruno ei vastannut mitään, vaan seisoi tylsän näköisenä vartijain välissä, kun tirehtööri saneli:
»Minä Bruno Rocco, kuvanveistäjän apulainen, asuva Piazza Navonalla n:o 14, nyt vankina Regina Cœlin vankilassa ja odottaen tuomiota osanotosta helmikuun 1 p:n meteleihin, vakuutan täten juhlallisesti, että mainittu meteli oli vallankumouksellisen seuran aikaansaama ja sen tarkoituksena oli hallituksen väkivaltainen kukistaminen sekä kuninkaan syökseminen valtaistuimelta ja surmaaminen, ja että tuon liikkeen keskustana oli 'Ihmisten tasavalta-niminen yhdistys', jonka johtavana sieluna oli parlamentinjäsen Davido Rossi.»
Bruno pyyhkäisi silmiään hihallaan. »Seis! Mitä nyt tapahtuu?»
»Hyvä työ tapahtuu», sanoi tirehtööri. »Rooman kansalaisena te ilmaisette salaliiton ja paljastatte hallituksen ja kuninkaan vihollisen. Kuunnelkaa vielä. Nyt seuraa vetoaminen kuninkaan armoon, ja siinä tapauksessa, että tuomioistuin teidät langettaa, armon anominen valtion sinetinvartijalta. Nyt kirjoitatte nimenne tähän alle, ja asia on selvä.»
Bruno kirjoitti nimensä. Sitten hänet vietiin sellaiseen koppiin, jossa maksavia vankeja säilytetään. Astuessaan koridorin läpi hän kulki kuin sokea, ja toisen vartijan täytyi taluttaa häntä.