XX.
»Teidän ylhäisyytenne», sanoi Bruno, »tämä mies on viraltaan väärä todistaja, ja hänet asetettiin viereiseen koppiin minua kiduttamaan ja houkuttelemaan minua ystävieni kavaltamiseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan enkä tiennyt ennenkuin jälestäpäin, kuka hän oli, ja siksipä hän saattoi repiä minut kappaleiksi. Kun sydämeni vuoti verta rakkaan pienen poikani kuoleman tähden — poika oli vain seitsenvuotinen, kun hänet surmattiin siinä metelissä, teidän ylhäisyytenne — silloin hän myrkytti mieleni vaimoani vastaan ja sanoi hänen karanneen Rossin kanssa. Se oli valhe, mutta minut oli heikonnettu sekä raipoilla että vedellä ja leivällä ja minä uskoin tuon valheen, sillä minä olin hullu ja sieluni oli näännytetty ja kuollut. Saatuani selville, kuka tuo mies oli, koetin peruuttaa syytökseni, mutta sitä ei minun sallita tehdä. Teidän ylhäisyytenne, minä puhun totta. Jokaisen pitäisi puhua totta täällä. Minä yksin olen syyllinen, ja jos olen syyttänyt ketään muuta, anon sitä anteeksi Jumalalta. Mitä tuohon mieheen tulee, on hän salamurhaaja, sen voin todistaa. Hän oli Lontoon lähetystössä, ja kun hänet oli erotettu sieltä, saapui hän herra Rossin luo ja ilmoitti hänelle aikovansa surmata pääministerin. Herra Rossi heitti hänet ulos huoneesta, ja siitä tämä kaikki on alkanut.»
»Se ei ole totta», sanoi Minghelli punaisena kuin kukko.
»Eikö ole? Antakaa tänne risti, niin vannon, että tuo mies on valehtelija», huusi Bruno.
Roma hengitti kovaa ja nousi ylös, mutta asianajaja Fuselli esti häntä ja nousi itse, Kuudella lauseella hän lyhyesti kertoi, kuinka Brunoa oli kohdeltu vankilassa, ja sanoi, että se oli samanlaista kuin julmimpina tyranniuden aikoina, jolloin muutoin rehelliset miehet saattoivat muuttua paholaisiksi pelastaakseen hallituksen ja olemassa olevat laitokset sekä päästäkseen itse eteenpäin.
»Herra presidentti», huusi hän, »minä pyydän teitä ihmisyyden nimessä lausumaan, että oikeudella Italiassa ei ole mitään tekemistä sellaisen raakalaissysteemin kanssa, joka koettaa saada esille syytöksiä toista vastaan herättämällä toisessa mustasukkaisuutta ja hakee oikeutta herättämällä kostonhimoa».
Presidentti oli syvästi liikutettu. »Minä olen pyhästi luvannut tämän kuvan alla» — hän osoitti pöydän yläpuolella olevaa kuvaa — »tehdä oikeutta tässä asiassa ja olen viimeiseen saakka tekevä velvollisuuteni».
Yleinen syyttäjä nousi taas ja pyysi saada esittää muutamia kysymyksiä vangille.
»Sinä sanot todistaja Minghellin kertoneen, että vaimosi oli paennut
Rossin kanssa?»
»Niin kyllä, ja se oli valhetta, kuten kaikki muukin.»
»Kuinka tiedät, että se oli valhetta?»
Bruno ei vastannut, ja nuori upseeri veti esiin kirjeen salkustaan.
»Tunnetko herra Rossin käsialan?»
»Tunnenko oman kömpelön puumerkkini?»
»Onko tämä herra Rossin käsialaa?» sanoi upseeri antaen kirjekuoren järjestyksenvalvojalle, joka näytti sen Brunolle.
»On», sanoi Bruno.
»Oletko varma siitä?»
»Olen.»
»Hyvä.»
»Sinä näet, että tämä kirje on osoitettu vaimollesi?»
»Näen. Mutta teidän on turha ruveta tuota jauhamaan. Kyllä minä ymmärrän tarkoituksenne.»
»Et saa puhua noin hänelle, Rocco», sanoi presidentti. »Muista, että hän on oikeuden edustaja.»
»Enkö saa? Sanokaa siis hänen kunnia-arvoisuudelleen, että minun vaimoni ja Davido Rossi olivat kuin veli ja sisar, ja jokainen, joka ajattelee pahaa siitä, on konna.»
Niin sanoen Bruno heitti kirjeen takaisin pöydälle.
»Etkö tahdo lukea sitä?»
»En! Se on toisen kirje, enkä minä ole mikään oikeuden edustaja.»
»Salli minun siis lukea se», sanoi virallinen syyttäjä ja ottaen kirjeen kuoresta hän alkoi lukea kovalla äänellä:
»Rakkain Elena…»
»Se ei merkitse mitään», keskeytti Bruno, »he olivat kuin veli ja sisar, senhän jo sanoin».
Yleinen syyttäjä jatkoi:
»Olen yhä vielä masentuneena surusta, pienen Giuseppemme kuolemasta.»
»Aivan niin! Niin Davido Rossi kirjoittaa. Hän rakasti poikaa kuin omaansa. Jatkakaa!»
»… Meidän lapsemme — sinun lapsesi — minun lapseni, Elena.»
»Siinä ei ole mitään pahaa. Älkää koettako väärentää tuota», huusi
Bruno.
»Mutta nyt, kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa ehkä vuosikausia, täytyy niiden esteiden väistyä, jotka tähän saakka ovat estäneet sinua yhdistämästä elämääsi minun elämääni ja elämästä minun tähteni niinkuin minä aina olen elänyt ainoastaan sinun tähtesi. Tule siis luokseni armaani, lemmittyni…»
Sillä kohdalla Bruno, joka oli astunut askeleen eteenpäin joka sanalta, sieppasi kirjeen yleisen syyttäjän kädestä.
»Seis! Älkääpäs lukeko mitään omasta päästänne!» huusi hän.
Ei kukaan estänyt, sillä jokainen tunsi, että tuon kärsineen miehen piti saada toimia yksin. Roma kuuli huminan korvissaan ja hän tuskin saattoi hallita itseään. Hämärästi hän tunsi omassa sydämessään saman taistelun, jota Bruno taisteli sydämessään. Tuota siis paroni oli tarkoittanut viitatessaan siihen, että Rossi ehkä oli ollut uskoton, ja puhuessaan Rossin omalla käsialalla kirjoitetuista todistuksista.
Bruno, jonka katse kiirehti kirjeen yli, luki osia siitä ääneen hätäisellä äänellä:
»Ja nyt kun poika on kuollut ja Bruno on vankilassa …. ehkä vuosikausia… esteiden täytyy väistyä…»
Hän seisahtui, kohotti katseensa ja tuijotti ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Sitten hän kääntyi taas kirjeeseen ja luki katkonaisin lausein:
»Tule siis luokseni… armaani… lemmittyni…» Tähän saakka paha henki oli kuiskannut Roman korvaan huolimatta hänen vastustuksestaan: »Onko mahdollista, että sinun kärsiessäsi kaikkea sitä, mitä olet kärsinyt hänen tähtensä, hän on lohduttautunut toisen naisen avulla?» Mahdotonta! Kirje on väärennetty. Hän ei voinut uskoa sanaakaan siitä.
Mutta Bruno oli yhä vielä epäilyksen vallassa. »Katsokaa», sanoi hän surkeasti. »Kun on saanut raippoja ja syönyt vettä ja leipää, menee pää aivan sekaisin ja minä kuvittelen näkeväni semmoista…»
Paperi kahisi hänen kädessään, ja hänen hätäinen äänensä oli sortua. Paitsi noita ääniä ja harjoittelevien sotamiesten astuntaa ei kuulunut hiiskaustakaan huoneessa.
»Sinä et kuvittele ollenkaan, Rocco», sanoi yleinen syyttäjä. »Me olemme kaikki pahoillamme sinun puolestasi, ja olen varma, että oikeuden arvoisat valvojat säälivät sinua. Sinun toverisi, herrasi, mies, jota seurasit ja johon luotit, on sinut pettänyt. Hän kavaltaa ystävänsä, maansa ja kuninkaansa. Syytös, jonka teit vankilassa, on tosi joka suhteessa. Minä neuvon sinua uudistamaan sen täällä ja luottamaan majesteetin armoon.»
»Seis — vait! — Antakaa minun ajatella», huusi Bruno.
Roma koetti nousta, mutta ei voinut. Sitten hän koetti huutaa jotain, mutta kieli tarttui hänen kitalakeensa. Murtuisiko Bruno viime hetkellä?
Bruno, jonka kasvot olivat vääntyneet tuskasta, alkoi nauraa hurjasti.
»Siis ystäväni on pettänyt minut, niinkö? Hyvä, minä kostan!»
Hän horjahti hiukan ja kirje putosi hänen käsistään, liehui hetkisen ilmassa ja putosi parin askelen päähän maahan.
»Niin kautta taivaan — — minä kostan!» hän huusi ja nauroi taas.
Äkkiä hän seisahtui, nosti jalkansa, pisti kätensä saappaaseensa ja seisoi sitten taas suorassa.
»Tiesin aina, että sellainen hetki kerran tulisi, jolloin olisin pahassa ahdingossa, ja siitä syystä olin varustautunut apuneuvoilla, jotta selviäisin. Tässä se on!»
Ennenkuin kukaan älysi mitä hän aikoi, oli hän vetänyt korkin kädessään olevasta pienestä pullosta ja niellyt sen sisällyksen.
»Kauan eläköön Davido Rossi!» huusi hän ja heitti tyhjän pullon päänsä yli.
Jokainen hypähti pystyyn. Liian myöhäistä! Kolmessakymmenessä sekunnissa myrkky alkoi vaikuttaa, ja Bruno horjahti karabinieerien syliin. Joku huusi lääkäriä ja toinen huusi pappia.
»Hyvä on», sanoi Bruno. »Jumala on hyvä, vanha pyhimys, joka pitää huolen minun kaltaisestani raukasta.» Sitten hän alkoi laulaa:
»Haudat jo aukee kuolleitten. Nousevat haamut marttyyrien!
»Kauan eläköön Davido Rossi!» hän huusi taas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hänet kannettiin ulos salista.
Tuossa metelissä jokainen oli tunkeutunut tuomarien osastoon. Kuuro vanha vaimo, huivi riippuen hartioilla, väänteli käsiään huutaen: »Jumala muistaa tämän.» Vanha garibaldilainen seisoi silmät himmeinä sanomatta mitään. Roma, joka saattoi taas hallita itseään, katsoi kirjettä, jonka hän oli nostanut lattialta.
»Herra presidentti», huusi hän, »tämä kirje ei ole herra Rossin käsialaa. Se on väärennetty ja minä olen valmis todistamaan sen.»
Samassa yksi karabinieereistä palasi sanomaan, että kaikki oli lopussa.
»Kuollut», sanoivat kuulijat toinen toisensa jälkeen, monet vain suun liikkein, mutta ei ääneensä.
Presidentti oli hyvin liikutettu. »Oikeudenistuntoa jatketaan toiste», sanoi hän, »ja minä otan Kaikkivaltiaan todistajaksi, että koetan saada selville tämän asian ja syylliset rangaistukseen, olkootpa ketä tahansa».