AVIOLIITTONI.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.
Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä oli saatu aikaan hänen johdollaan — ravintoloita, teattereita, tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa, ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.
"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren surisemaan."
Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.
"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä näet, kun huvikausi on vauhdissaan."
Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:
"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."
Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy, jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.
Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan, mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.
"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut. Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän, että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen, tiesinhän sen."
Kolmet ajopelit odottivat meitä — vaunut piispaa, suuri automobiili holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi automobiili meitä.
"Hyvästi sitten huomiseen", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa etuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.
Kotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut oli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi Raasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti perustuneet juorupuheisiin — eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen voitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi aikaansaada ihmeitä.
Hän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa vilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista, joita avioliitto tuo nuoren tytön elämään — ensi lemmestä, ensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä pienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta, joista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.
"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää", virkkoi hän naurahtaen ja taputellen minua kädelle.
Holmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon edustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän viereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua odotti.
"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan yhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele."
Niiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli Amerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut unohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä naittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli saavuttava voiton heistä kaikista.
"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!" huusi hän, ja hänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.
Isäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani jättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja — kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja ajotietämme varjostavia puita.
Melkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin olin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki olivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.
Oma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme sen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:
"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä on tehty."
Kuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli valkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä ja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä nuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut vastaan hämmästyttävän sydämellisesti.
"No siinä hän vihdoinkin tulee!" sanoi Bridget täti.
"Ja millainen onni häntä täällä kotona odottaa!" sanoi kaunis Betsy.
Sitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää, ei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.
"Se on sama huone vielä, Mary", huusi täti jälkeeni portaita ylös. "Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä sallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä kunnossa."
Niin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen kerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan, sanoi Nessy:
"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa päätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi ja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle."
Puhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että isäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut varsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan unohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä, jotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.
Koti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa paikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä suloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!
Riisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos — ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät kallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa poristen kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta turpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä tapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.
Vanhus vilkaisi minuun "ylähanka-silmällään" ja tunsi minut paikalla.
"Siunatkoon", huudahti hän, "eikös se totta tosiaan ole pikku missy! No jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä neiti! Oikea hieno neiti! Jaa", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen tutkivalla katseella, "ei tällä saarella ole ollut toista hänen vertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle."
Satoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka oli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä juomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni oli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin ajan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta käytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.
"Mutta olet kai aivan menehtyä halusta nähdä häntä?" sanoi hän.
Seuraavana aamuna näin hänet.
Kahdeskymmenesviides luku.
Istuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle äidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos näin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui kolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa polvillaan.
Tuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa oli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.
Läksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni. Tullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan mieheni.
Hänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni häntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin Betsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä tarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi juttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten kanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).
Hänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin hienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät jo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä irstastakin elämää.
Hänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat ja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä paljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme vuotta.
Hänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein leikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa häämöitti jotain kovaa, hillitöntä.
Kaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä äänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan tarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet toisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku naikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.
"Me olimme hiukan eri mieltä suutelemisesta. Ettekö muista?"
Onneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen haluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan, jolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua uutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman ruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali oli ollut mallina.
Ylpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista ja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea monokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman leikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan ylenkatsettakin.
Soitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen ruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan istumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä eversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta kyvystään.
Huomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen vieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan survaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista merkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.
Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan virkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.
"Mary kulta, mikset puhu mitään?" sanoi hän.
Mutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen armollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi, jolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja nyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.
"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan", sanoi hänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis Betsy sai naurukohtauksen.
Ateria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni nousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:
"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana — raha-asioita ja sen semmoista — niin että siirrymme nyt kirjastoon ja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan."
Kaikki nousivat pöydästä.
"Teeaikaan on jokaisen taas oltava saapuvilla", sanoi Bridget täti.
"Minua ette tietenkään kaipaa", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja seuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti niin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:
"Eikö täällä ole yhtään rauhallista paikkaa, johon voimme pujahtaa?"
Minä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne hämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli kuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot värivivahdukset.
"Ooh, täällähän voi hengittää", sanoi lordi Raa.
Hän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään puhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten siementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä, jotka peittivät tien.
Mutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta monokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen ihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa. Lopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että olin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.
"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat ovat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet haaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on sievä ja varakas… niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi ikävään."
Olin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä vastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten hän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla, tansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa tavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut tunnetut näyttämön kaunottaret.
Muuan hänen ystävistään — Eastcliff oli hänen nimensä — aikoi mennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen "Empiressä" esiintyvän tanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä halutti, niin miksikäs ei?
Tultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen vieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu äkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.
Heittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa syliinsä hän sanoi:
"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat parhaillaan sopivat kirjastossa?"
Niin hyvin kuin hermostumiseltani sain sanotuksi, vastasin tietäväni.
Hän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä hiekkaan sanoessaan:
"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne avioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen."
Minä kuuntelin yrittämättä vastata.
"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka seuraa avioelämää — elämäänkyllästymiset ja kaikki muut — johtuvat siitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista sidettä."
Olin yhä ääneti.
"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen kuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista, eläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet… ei toki, se on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä."
Tietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken kuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään, jatkoi:
"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen vapautta — että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä — mitä te arvelette?"
Kaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista — en tiedä — sillä muistan hänen siihen vastanneen:
"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni siitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä… Totta puhuakseni pelkäsin, ettette olisi", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja luostarista.
Teki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta hermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi uudelleen puhella:
"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja minä voimme sopia hyvin yhteen — ja minusta he eivät ole niinkään väärässä — vai mitä?"
Ymmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä mitään virkkamatta.
Sitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse silmissään ja sanoi:
"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa ylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni voin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa" — hieman alentuvasti: — "nimeni ehkä merkitsee teille jotain."
Häpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja.
Tuleva mieheni heitti sen polveltaan.
"Pidämmekö asian siis päätettynä?" kysyi hän, ja kun yhä vielä olin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi hän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani ja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen käsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.
Siinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa, passiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa, melkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni merkitsevimpään tapaukseen.
Mutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni huomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista, hyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota, jota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.
Taloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri kirjastosta kolmen asianajajan seurassa.
"Kaikki on siis kunnossa, hyvät herrat", kuulimme hänen sanovan.
"Kaikki on kunnossa, sir", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät isäni sanoi lordi Raalle:
"Entä te molemmat?"
"Kaikki on kunnossa täälläkin", sanoi hänen armonsa venyvällä äänellään.
"Hyvä", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa selkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.
Sitten menimme kaikki vierashuoneeseen miesten nauraa hohottaessa.
Kultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään Bridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy MacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria ruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua isäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa." Kaikki, minua lukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä oli tulossa.
"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki suoritettu onnellisesti loppuun — ja naimiskauppa on nyt päätetty asia."
Minua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja sitten isäni jatkoi:
"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta suoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään on vielä yhdestä asiasta sovittava — häistä. Minä päivänä ne ovat vietettävät?"
Vedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon vuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.
"Kas niin", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. "Asia ei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt panna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety. Kuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?"
Kumarsin, ja tuleva mieheni virkkoi verkkaiseen tapaansa:
"Suostutaan!"
Parin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat valmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli kadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa elpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja sukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen. Mutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi otuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas kiitostulva.
Seuraavassa tuokiossa autovaunut olivat kadonneet.
"Sinäpä vasta olet onnellinen", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget täti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja alkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun tultuani sen emännäksi.
Täten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana tyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu. Minun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt. Tuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää mielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto uinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin syvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Seuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa. Talomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat ja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä ajelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja peruutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.
Minkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja iloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta! Vanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.
Näiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa miettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua ympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti kasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi, kun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä tapauksia.
Naapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän asti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen kuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni julkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.
Tommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet milloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme hiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia. Melkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan ensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.
Heidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini turhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän anteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti halveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään. Minua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä nöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan löylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.
Kun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin "ylimystöä", ei hän ollut tietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän isänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.
Kun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he olivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä kuolleina ja haudassa.
"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä", virkkoi hän. "Ja minä kun luulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo raukkani makasi sairaana ja kuolevana."
Bridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat vakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:
"Turhia, vaimo, kyllä he käyvät toistekin, älä siitä huolehdi."
Hän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat he minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin mielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno, suloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.
Sitten saapuivat häälahjat — tauluja, kirjoja, hopeateoksia, kultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja, kunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun uusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan ja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:
"Sinäpä vasta olet onnellinen."
Lopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre, jonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin mukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat tuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja minne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.
Toisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa muistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä olin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan lordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa pitävä tytär.
Niin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka minusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli kertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa, kun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä puhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään, ruskeata partaansa sivellen:
"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä teette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman pettymyksen — kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa."
Toinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan ajaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli onnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa mainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen katsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten asianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään, jalokiviristiänsä hypistellen:
"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä — se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka on ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta."
Kahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä pieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka ei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi holhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.
Nainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis neljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle tuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua hän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen veljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt nielaista.
Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että hän oli Edward Eastcliff — se hyvä ystävä, joka ollen kyllin rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin teatterikaunottaren kanssa.
Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen vuotuista rahamääräänsä.
Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan. Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:
"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi."
En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.
Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä äänellään:
"Se on siis tehty."
"Niin, se on tehty", vastasin.
Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.
"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään, tarkoitan", virkkoi hän.
Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.
En milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen armonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.
"Tarkoitatteko Jerusalemia — Nazaretia — Kuollutta merta ja kaikkea sitä?" kysäisi hän.
Tunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain hyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua "pikku nunnakseen". Sitten hän ehdotti — koska olin antanut hänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja paluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme Ellanista jo hääpäivänä.
Raa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle perheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi, kerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet lempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi ja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti tapansa mukaan:
"Sinäpä vasta olet onnellinen!"
Mutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan jo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Hääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme vallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti tunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella. Hymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee, jakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.
Minä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia aamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa hälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä luostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin miettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli tyhjyyden tunne.
Muistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä yhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen rakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko minkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva puolisokseni.
Tiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan milloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme seurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti yhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.
Ja yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän kuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut kaiken elinaikamme!
Sitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä, hänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta ja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.
Niistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että rakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja — hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja lihan iloja ja kuumeväristyksiä — sillä niistä en tietänyt mitään. Mutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt. Tarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista puuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan ollut virkkanut mitään siitä.
Minä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta. Olin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin laivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti uhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn takia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli astunut kynälleni ja tallannut sen rikki.
Kolme päivää ennen häitäni nousin aikaisin vuoteeltani ja läksin kävelemään hengittääkseni raikasta suolailmaa. Melkein huomaamattani poikkesin rantaan vievälle tielle, ja ennenkuin olin selvillä siitä, minne kuljin, huomasin olevani Suvimajan edustalla. Uuninpiippu tuprusi savua, ja palavan turpeen haju lähti talosta. Se oli siinä somana ja muuttumattomana kuten ainakin, kuistin ympärillä kiemurtelevine lakastuvine ruusuineen.
Joku kaivoi maata puutarhassa. Se oli tohtori paitahihasillaan.
"Hyvää huomenta, tohtori", huusin hänelle aidan takaa.
Hän nojasi lapioonsa ja katsahti ylös, mutta ei hetkeen puhunut mitään.
"Ettekö tunne minua?" kysäisin.
"Tunnenhan toki; te olette tietysti…"
Lopettamatta lausettaan hän kääntyi kuistiin päin huutaen:
"Äiti! Äiti! Tulehan katsomaan, kuka viimeinkin on osunut tänne!"
Martinin äiti astui ulos kuistille vaaleassa karttuunipuvussaan, hiukan pienempänä mielestäni, mutta herttaisen naisellisena kuten ennenkin.
Hän nosti ylös molemmat kätensä minut nähdessään ja huudahti:
"Kas vain! Mitäs sinulle sanoin! Enkö sanonut: naittakoot hänet vaikka viidellekymmenelle lordille, ei hän silti unohda vanhoja ystäviään?"
Minä nauroin, tohtori nauroi ja sitten hän itsekin nauroi.
Sitten avasin veräjän ja astuin puutarhaan ja kättelin heitä, ja rouva Conrad pyyhki jauhoista kättään (hän oli ollut puuroa keittämässä), ennenkuin tarttui minun käteeni.
"Hyvänen aika, Mary O'Neill se todella on."
"Niin, minä se olen."
"Mutta sallikaa minun oikein tarkastaa teitä", sanoi hän sitten pidellen minua molemmista käsistä. "Täällä on kerrottu sellaisia ihmeellisiä asioita hovin nuoresta emännästä, etten ole voinut niitä kaikkia uskoakaan. Mutta ei, ei", lisäsi hän tuokion kuluttua, "eivät ne ole sittenkään kertoneet puoliakaan."
Minä nauroin yhä, vaikka minulla oli täysi työ estää kyyneleitä puhkeamasta.
"Saanko tulla sisään?" sanoin.
"Hyvänen aika, tulkaa, ja olkaa tervetullut", ja käskien tohtoria pesemään kätensä ja tulemaan mukaan hän vei minut keittiöön, joka samalla oli heidän arkihuoneensa, ja jossa puuropata porisi tulella.
"Käykää istumaan. Tuohon nojatuoliin. Kas niin! Siinä on hyvä. Niin, niin, tunnettehan te meidän talon."
Kurkkuani kouristi niin kovasti, etten saanut mitään puhutuksi. Tässä herttaisessa, kodikkaassa huoneessa lapsuudenaikani hellät muistelmat elpyivät eloon, Martinin äidin (hiukan hermostuneena ja liikuttavan hellä ilme kasvoillaan) puuropataansa hämmentäessä ja yhä jutellessa.
"Niin, niin! Kun ajattelee, miten pitkä aika on kulunut siitä, kun tulitte tänne ovellemme joululaulua laulamaan! Kyllähän sen muistatte?… Muistatte tietenkin. 'Tohtori', sanoin 'älä puhu turhia. Ei hän meitä unohda. Kyllä minä Mary O'Neillin tunnen. Olkoonpa että hänestä tulee ylhäinen lady, mutta eikös hän ole minun sylissäni istunut ja enkös minä ole häntä hoidellut?'"
"Olette siis kuulleet, mitä tapahtuu?" kysäisin.
"Ollaan, ollaan, lapsi kulta", sanoi hän, ja mielestäni oli hänen äänessään nyt alakuloinen vivahdus. "Täytyyhän jokaisen se tietää — vähänkös tässä puuhataan juhlakulkueita, paistettuja härkiä köyhille, ilotulituksia ja juhlavalaistusta ja vaikka mitä."
Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten teeskentelemättömään tapaansa:
"Mutta kaikki on yhtä, jos miestä vain rakastaa, oli hän sitten lordi tai ei."
"Arveletteko, että se on välttämätöntä?"
"Mikä, kultaseni?"
"Rakkaus. Arveletteko että on välttämätöntä rakastaa miestänsä?"
"Hyväinen aika, tyttö, tottakai. Ellei rakkautta ole, mitäs sitten? Mikäs sitten pitää keittoa kuumana, jos tuli on sammuksissa? Tohtori on kertonut minulle, että Lontoossa hienot naiset menevät naimisiin ilman sitä kunhan vain on rahaa ja koreita nimiä ja muuta sellaista. Mutta en voi sitä uskoa, en sittenkään! He saavat surunsa, he poloiset, kuten mekin, ja mitä iloa on kauniista vaatteista ja upeista ajopeleistä, kun pimeät päivät tulevat ja yö saavuttaa heidät?"
Kurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan muutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.
"Martinin omat", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset kuin rubiinit. "Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja hyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän oli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet poika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät — mennyt Etelänavan hakuun — ties minne."
"Kyllä tiedän, näin hänet Roomassa."
Puurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät selkoselällään.
"Näitte hänet? Roomassa, sanotte? Sen jälkeen kun hän läksi merille?"
Nyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka samassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:
"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi matkalleen."
Tässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi ketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan uutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli syötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin kohtaamisestamme.
Martinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja maitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni ja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.
"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa vieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli ja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että ehkä joskus… mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori."
"Ei, siitä ei enää kannata puhua, Christian Ann", sanoi tohtori.
Ja molemmat vaikenivat äkkiä.
Oli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä rakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin lähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle ja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun hääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton hienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova luuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös kääseistään supistaakseen menojaan.
"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme", sanoi Martinin äiti. "Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte kumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta sydämestämme."
En voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa käveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä, ja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen suloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut sitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.
Kotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä Danin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni hiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi luokseni.
Hän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja haalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani hengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.
"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan että… Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta…"
"Mutta?"
"Tapasitko nuoren Martin Conradin Roomassa ollessasi?"
Vastasin tavanneeni.
"Ja tapahtuiko välillänne jotain — puhuitteko naimisiinmenostasi mitään, tarkoitan."
Kerroin hänelle kaiken, mitä Martinille olin sanonut, ja kaiken, mitä
Martin oli minulle sanonut.
"Sillä, näetkös, hän on kirjoittanut pitkän kirjeen piispalle väittäen, että se olisi kiellettävä, ja hän vaatii piispaa ehkäisemään sitä."
"Ehkäisemään sitä!"
"Niin juuri. Hän sanoo, ettei se ole muuta kuin kaupittelua ja vaihtokauppaa, ja jos Kirkko suostuu antamaan siunauksensa moiseen halpaan keinotteluun, niin sopisi sen myös siunata pörssikauppa ja pyhittää orjamarkkinat."
"No niin?"
"Piispa uhkaa kertoa isällesi. 'Kuka se nuori mies on', sanoo hän, 'joka uskaltaa…' Mutta kunhan vain tietäisin, ettei avioliitossasi ole muuta kuin… Jos luulisin, että rakkaan äitisi kohtalo uudistuisi… Mutta siinä ei vielä kaikki."
"Eikö kaikki?"
"Ei, Martin on kirjoittanut minullekin ja vieläkin pahempaa."
"Mitä hän sanoo, isä Dan?"
"En tiedä, voiko sitä sinulle kertoa, en tosiaankaan tiedä. Ja sittenkin, jos se on totta… jos siinä on perää…"
Minua värisytti, mutta pyysin häntä kertomaan, mitä Martin oli kirjoittanut. Hän kertoi. Se koski tulevaa miestäni — että hän vietti säännötöntä elämää, oli kuuluisa paheellisesta elämästään, että hänellä oli suhde Lontoossa jonkun näyttelijättären kanssa, joka jo oikeastaan oli hänen vaimonsa ja niinmuodoin — niin oli Martin sanonut — ei naimisiinmeno minun kanssani olisi muuta kuin "laillistettu ja pyhitetty kaksiavioisuus".
Katkonaisesti ja usein keskeyttäen rakas vanha pappini kertoi minulle tämän. Se oli hänestä niin häpeällistä, että hänen yksinkertainen ja viaton sydämensä tuskin saattoi uskoa sitä.
"Jos todella uskoisin olevan totta", sanoi hän, "että sellaista elämää viettävä mies tulee tänne naimaan minun pienen… Mutta ei, Jumala ei voisi sallia sellaista. Täytyy kuitenkin kysellä. Täytyy saada varmat tiedot. Me asumme niin erillämme tässä pienessä saaressa, että… Mutta nyt minun täytyy palata kotiin. Piispa ehkä jo kutsuu minua."
Yhä syvästi järkytettynä hän erosi minusta sillan luona, ja ajotien veräjän luona näin Tommy toverin tikapuilla seisoen koristelevan kukilla riemuporttia, joka edellisenä päivänä oli siihen pystytetty.
"Tommy", sanoin pysähtyen puhuttelemaan häntä, "tiedätkö, että sinä olet ainoa, joka et ole sanonut hyvää sanaa minulle naimisiinmenostani?"
"Vai olen, missy?" vastasi hän hämille joutumatta. "No niin, se kai riippuu siitä, että olen niin paljon tuikeita sanoja virkkanut muille."
"Kelle sitten?"
"No esimerkiksi vanhalle Kristoferin Johnnylle. 'Hovissahan tapahtuu suuria, kerrotaan', sanoo hän minulle. 'Niinpä näkyy', sanon minä. 'Kylläpäs Neale lordin pojantyttären kelpaa ylvästellä sinä päivänä, kun hän tulee Raa-linna n emännäksi'. 'Ehkä kyllä', sanon minä, 'mutta vielä enemmän kelpaa Raa-linnan ylvästellä sinä päivänä, kun hän pienellä jalallaan astuu sinne'."
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Minun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen, selvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai minussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.
En hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi, ensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten se kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi Raasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli ollut hänen kanssaan.
Hän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä Eastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä halutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen tarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.
Se oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni, asianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.
Päätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta luostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän epäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut joutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.
Oli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen tavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.
Hän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään (kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle huudahtaen:
"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi, vai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta kuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja kustannusten palkaksi!"
"Sairas en ole, täti."
"No sano sitten Herran nimessä mitä se on?"
Minä kerroin asiani tätini kylmäin, harmaiden silmäin tarkastellessa minua kaiken aikaa kultasankaisten silmälasien takaa. Ensin hän kuunteli hämmästyneenä, sitten hän purskahti nauruun.
"Vai sinäkin olet kuullut tuon jutun?" sanoi hän iskien uudelleen rautansa myssyyn. "Mary O'Neill! minun täytyy ihmetellä sinua."
Kysyin, arveliko hän sen olevan totta.
"Kuinka minä tietäisin, onko se totta? Ja mitä se minuun kuuluu, onko se totta vai ei? Nuoret miehet ovat nuoria miehiä, tietääkseni."
Hän silitti edelleen ja jatkoi:
"Luulitko meneväsi naimisiin pyhimyksen kanssa? Jos joka tyttö alkaisi tuota tutkia, niin kyllä maailmassa vanhoja piikoja olisi, olisi kyllä."
Tunsin kasvojeni karahtavan punaisiksi, mutta uskalsin kumminkin sanoa:
"Mutta jos hän jo oikeastaan on naimisissa tuon toisen naisen kanssa?"
"Mitä naimisissa? Kuka ajattelee naimisia sellaisessa seurassa? Puhu ennemmin naimisista kanakopissa."
"Mutta jos hän kumminkin pitää hänestä, täti…"
"Kuka sen tietää, pitääkö hän hänestä? Ja jos pitääkin, niin kyllä hän asiat järjestää ja laittautuu vapaaksi hänestä, ennenkuin sinut nai."
"Mutta onko se oikein?" sanoin, jolloin täti päästi raudan käsistään ja katseli minuun kuin olisin sanonut jotain oikein häpeällistä.
"Mary O'Neill, mitä tarkoitat? Tietenkin se on oikein. Ei kai hänellä kahta vaimoa saa olla, vai mitä?"
Hämmennyin yhä enemmän, mutta vastasin, ettei tuleva mieheni ainakaan minusta pitänyt, sillä muuten hän olisi useammin käynyt minua tervehtimässä.
"Ooh, kyllä sinä pian hänestä tarpeeksi saat. Älä siitä huolehdi."
Sanoin, etten luullut hänen edes koettaneen saada minua pitämään itsestään.
"Kyllä siihenkin vielä aika joutuu. Ethän vaatine häntä ihmeitä tekemään."
Masentuneena yritin vielä selittää, että minua oli opetettu pitämään avioliittoa Kaikkivaltiaan asettamana sakramenttina, rauhan ja rakkauden yhdistyksenä, jotavastoin…
Mutta Bridget täti, joka oli minua katsellut ohuita huuliaan pilkallisesti väännellen, keskeytti minut:
"Kylläpä! Tuo kaikki on kyllä paikallaan, kun sunnuntaisin mennään kirkkoon, mutta arkipäiväin avioliitossa ei ole päivänpaistetta, sanon. Se on tykkänään käytöllinen asia. Hommataan koti, perustetaan perhe ja kasvatetaan lapsia — sellaista on avioliitto, jos tahdot tietää."
"Mutta eikö rakkaus sitten ole välttämätön?"
"Riippuu siitä, mitä rakkaudella tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, mistä runoissa ja lauluissa puhutaan — vertavuotavia sydämiä, huokauksia ja suuteloja ja kaikkea tuota lorua — niin ei!" sanoi Bridget täti liikutellen rajusti rautaansa.
"Sitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan rakkausavioliitoista, ja se päättyy tavallisesti köyhyyteen ja kurjuuteen, eikä järki-ihmisillä ole mitään sen kanssa tekemistä. Katsele minua", jatkoi hän sylkäisten raudan pohjaan, "luuletko minun menneen rakkaudesta naimisiin, kun everstin otin. En toki. Tässä on aika kelvollinen mies, jolla on sievät tulot', sanoin, 'ja jos minä lisään oman pienen osani hänen vähiin varoihinsa, niin tulemme näppärästi toimeen, eikä haittaa, vaikkapa hän onkin jo hiukan ikämies', sanoin. Entäs äitisi. Hän oli sitä laatua, joka menee naimisiin rakkaudesta, ja jos olisimme antaneet hänen seurata omaa päätänsä, mihin hän sitten myöhemmin olisi joutunut viisitoista vuotta kestävän sairautensa aikana? Ei", lopetti Bridget tätini pudottaen raskaasti rautansa jalustalle, "ainoa kelvollinen avioliitto on se, joka perustuu siihen, että asianosaiset omaisuuden ja arvoaseman suhteen ovat toistensa veroiset. Ja sellainen sinuakin nyt odottaa, tyttö, äläkä Herran nimessä kulje ympäri kuin mikäkin kyläluuta kuuntelemassa kaikkien juoruja. Sitä ei minun Betsyni tekisi, jos hän olisi saanut olla sinun paikallasi — sen voin sinulle vakuuttaa, neitiseni."
En puhunut mitään. Rauta oli taas huimassa käynnissä.
"Rakkaus kyllä tulee aikanaan sitäpaitsi. Tulee tietenkin. Jollet juuri naimisiin mennessäsi rakasta miestäsi, niin rakastat häntä myöhemmin. Vaimon pitää pakottaa itsensä rakastamaan miestänsä. Niin täytyi minun, ja jos…"
"Mutta ellei voi, täti?"
"Silloin hävetään eikä puhuta enää mitään siitä."
Oli hyödytöntä jatkaa, niinpä nousin lähteäkseni.
"Niin, mene vain", sanoi Bridget täti. "Minua niin kiusataan toisten ihmisten asioilla, että pääni ihan humisee. Ja Mary O'Neill", lisäsi hän, seuraten minua katseillaan, kun astuin ovelle, "koeta Herran nimessä näyttää hiukan iloisemmalta, äläkä murjota kuin olisit nielemäisilläsi kamferttia. Ei asiat sentään niin hullusti ole."
Siinä sain. Olisi minun pitänyt se tietää. Tätini ja minä puhuimme eri kieltä, olimme eri maata.
Tullessani huoneeseeni löysin sieltä kirjeen isä Danilta. Se kuului:
Rakas tyttäreni Jeesuksessa!
Peläten loukkaavani piispaa en ole uskaltanut enempää tiedustella sitä juttua, josta puhuimme, mutta olen kysellyt isältäsi, ja hän vakuuttaa, ettei siinä ole sanaakaan totta.
Niinpä täytyy minun otaksua, että Martin ystävämme on saanut vääriä tietoja, enkä sen enempää huoli asiata miettiä. Luottaen siihen, ettet sinäkään sen enempää asiata mieti.
Sinun Kristuksessa
D. D.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
En voinut seurata isä Danin neuvoa, sillä olin jo tähän aikaan kietoutunut lukemattomien vaikuttimien lankoihin, jotka minulle itselleni olivat vielä tuntemattomat. Olin siis vakuutettu siitä, että Martinin kertomus oli tosi, sekä että mitä siinä kerrottiin oli osittain alkusyynä rikkaan morsiamen kaupittelemiseen lordi Raalle.
Tämä ajatus mielessäni kuljin ympäri kaiken päivää tiedustellen itseltäni, mitä voisin tehdä vielä nytkin, mutta keksimättä mitään, ennenkuin yhdeksän aikaan illalla, jolloin Bridget täti heti illallisen jälkeen (elimme maalaistapaan) sanoi:
"Nyt vuoteisiin, kaikki tytöt! Jokaisen täytyy olla aikaisin liikkeessä huomenaamulla."
Ja silloin minä pujahdin yläkertaan huoneeseeni ja rupesin kirjoittamaan vastausta isä Danille.
En koskaan ennen ollut sellaista kirjettä kirjoittanut. Annoin koko sydämeni solua paperille ja kerroin, että avioliitto merkitsi minulle sitä mitä paavikin oli selittänyt, sakramenttia, jonka sisimpänä sieluna täytyi olla rakkaus, ja koska en tuntenut sellaista rakkautta miestä kohtaan, jonka kanssa olin menossa naimisiin, eikä ollut syytä otaksua hänelläkään olevan sitä minua kohtaan, ja koska olin varma siitä, että muut syyt olivat olleet vaikuttamassa liittomme solmimiseen, niin pyysin isä Dania äitini muiston nimessä, ja jos hän halusi nähdä minut hyvänä ja onnellisena, puhumaan puolestani isälleni ja piispalle vaikkapa itse kirkon ovella, ellei hän tapaisi heitä ennen.
Oli jo myöhä kun lopetin, ja luulin koko talon jo nukkuvan, mutta viimeisiä sanoja kirjoittaessani kuulin isäni liikkuvan alapuolella olevassa huoneessa, ja silloin minä äkillisen mielijohteen ajamana riensin alakertaan ja koputin isäni ovelle.
"Kuka siellä?" huusi hän. "Sisään!"
Hän istui paitahihasillaan ajaen partaansa kahden konttorikirjan nojassa olevan peilin edessä. Ylähuulella kuohuva saippuavaahto antoi kasvoille merkillisen, hurjan näön.
"Vai sinäkö siinä olet", sanoi hän. "Käy istumaan. Tällaista vielä tänä iltana tehtävä — Jumala tietää, riittääkö siihen huomisaamuna aikaa."
Kävin istumaan samaan soppeen, missä isä Dan oli istunut sinä iltana kun synnyin. Takkatuli oli hiiltynyt.
"Luulin sinun olevan vuoteessa tähän aikaan. Olisin toki itsekin jo levolla, ellei olisi tätä hommaa. Katsopas" — hän viittasi partaveitsellään papereilla kasatulle pöydälle — "siinä näet vähäisen osan siitä, mitä olen tehnyt hyväksesi. Mielestäni sinun olisi oltava kiitollinen isällesi, tyttöseni."
Sanoin, että hän oli hyvin kiltti, ja lisäsin sitten hätäisesti:
"Mutta oletko varma siitä, että se on oikein, isä?"
Käsittämättä tarkoitustani hän naurahti.
"Oikeinko?" virkkoi hän kääntäen nenänpäätänsä sivulle vasemman käden peukalolla ja etusormella. "Ole rauhassa, kyllä se on niin oikein kuin lailla ja rahalla voi saada."
"Sitä en tarkoita, isä. Tarkoitan…"
"Mitä?" sanoi hän kääntyen päin minuun.
Väristen ja änkyttäen puhuin asiani. En rakastanut lordi Raata. Lordi Raa ei rakastanut minua. Senvuoksi rukoilin häntä minun tähteni, hänen tähtensä, kaikkein tähden (muistaakseni sanoin äitini tähden myös) siirtämään häämme tuonnemmaksi.
Isäni ei ensin näyttänyt voivan uskoa korviansa.
"Siirtää? Nytkö? Kaiken tämän rahanhukan jälkeen. Ja kun kaikki jo on allekirjoitettu, sinetillä merkitty ja todistettu!"
"Niin, jos sentään suostuisit, isä, sillä…"
Sen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle isäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.
"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen suurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja sinä puhut siirtämisestä — peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko tehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää muuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!… Mutta kyllä älyän — kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad — hän on kirjoittanut sinulle."
Yritin kieltää, mutta isäni ei kuunnellut vastaväitteitäni.
"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille — piispalle, isä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei sen vähempää."
Isäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla askelillaan.
"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä Dan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei ole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt ensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä mitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa, jaa! Lopen paksua todella!"
Isäni raivo yhä yltyi, ja lattia narisi hänen askelistaan.
"Entäs se nainen siellä Roomassa — kyllä hänkin vain on uskotellut sinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä hulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista! Hävyttömät!"
Suuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä hetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi, enkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin yhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja enkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli edullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.
"Etkö usko, että teen minkä voin hyväksesi, tyttö minkä voin?"
Varmaankin änkytin jotain vastaukseksi, sillä hän sanoi:
"No, älä sitten tuskastuta minua äläkä salli Bridget tätisi tuskastuttaa minua hokemalla alinomaa mitä minun olisi pitänyt tehdä, että hänen oma tyttärensä olisi päässyt kunniaan."
Viimein hän juron hellästi tarttui käsivarteeni ja nostatti minut pystyyn.
"Kas niin! kas niin! mene maata nyt ja koeta nukkua. Huomenna on meidän aikaisin oltava liikkeessä."
Tahtoni oli kukistettu. En voinut enää vastustaa. Virkkamatta sen enempää läksin huoneesta.
Palatessani omaan huoneeseeni otin isä Danille kirjoittamani kirjeen ja revin sen rikki pala palalta. Sitä tehdessäni tuntui kuin olisin repinyt rikki jotain elävää — jotain itsestäni, sydämeni ja mitä siihen kuului.
Kolmaskymmenes luku.
Sinä yönä häiritsivät taas unet nukkumistani. Se oli jälleen tuo sama uni, joka toistui toistumistaan — jäävyöhyke, jäätikköseinä ja rikki tallattu kynä.
Herätessäni päivän sarastaessa muistin, mitä paavi oli sanonut hääpäivän alkamisesta katumuksella ja ripillemenolla.
Koko talo oli vielä unessa, vain palvelijat keittiössä askartelivat, kun pujahdin ulos takaovesta ja läksin kulkemaan niittyjen poikki.
Ruoho oli paksussa kasteessa, ja raskaitten pilvien alla näytti seutu kylmältä ja ilottomalta. Kaakkoistuuli puhalsi mereltä, jossa vaahtopäiset laineet temmelsivät, ja kaukaa Pyhän Marian kalliolta kuului tyrskyjen valittava kohina.
Kirkkokin näytti tyhjältä ja kolkolta. Suntio koristeli sumeassa kuorissa korkeata alttaria liljoilla ja päivänkukilla. Sivukappelissa, missä isä Dan saneli messua, polvistui köyhännäköinen nainen, pää ja hartiat punaisen ja mustanruudukkaan saalin peitossa.
Hän oli aivan nuori, melkein minun ikäiseni, mutta jo leski, sillä hänen miehensä oli hiljakkoin hukkunut sillinpyynnissä jättäen hänet yksin vuoden vanhan lapsen kanssa toista pienokaista odottamaan.
Kaiken tämän hän minulle kertoi polvistuessani hänen viereensä. Poloinen näytti luulevan, että muistin hänet, sillä me olimme olleet toverit kyläkoulussa.
"Minä olen entinen Balla Quark", kuiskasi hän. "Menin naimisiin Willie Shimminin kanssa — Shenistä kotoisin, muistaahan neiti. Tänä päivänä on vasta kuukausi siitä kun hän hukkui, mutta tuntuu kuin olisi siitä jo vierinyt vaikka kuinka monta vuotta. Ei kukaan voi tietää, miltä se tuntuu."
Hän tiesi minun naimisestani ja sanoi toivovansa menestystä minulle, vaikka maailma oli "niin pimeä ja kolkko muutamille". Minua niin liikutti poloisen suru, että omani melkein unohtui, ja hiipien häntä lähemmäksi työnsin käsivarteni hänen kainaloonsa, ja tässä polvistuvassa asennossa tapasi meidät isä Dan tullessaan luoksemme panemaan pyhän rippileivän suuhumme.
Palatessani kotiin oli siellä kova häläkkä. Palvelijat lensivät edestakaisin, serkkuni huutelivat yläkerrasta peljästyneitä kysymyksiä, ja Bridget täti vastasi vihastuneella äänellä, ja isäni aukoi ja sulki ovia kovalla paukkeella.
Kun minä näyttäydyin, rauhoittuivat kaikki äkisti. Mieleeni välähti paikalla ajatus, että he varmaan olivat luulleet minun paenneen talosta.
"Herranen aika sinua, tyttö, missä olet ollut?" sanoi Bridget täti.
Minä kerroin, ja hän rupesi minua nuhtelemaan, kun en ollut ottanut hevosta, vaan kastelin sukkani ja kenkäni ruohikossa, mutta isäni sanoi:
"Antaa olla, antaa olla! Pane kuivaa jalkoihisi ja ota siemaus jotain väkevää. Puolen tunnin kuluttua olisi oltava Holmtownissa."
Haukkasin hiukan aamiaista seisoallani, automobiili ajoi portaitten eteen, ja kahdeksan aikaan isäni ja minä pysähdyimme kylävoudin asunnolle, missä avioliittoni virallinen puoli oli juhlallisesti suoritettava.
Kylävoudin virkahuone, joka oli hänen yksityisasunnossaan, muistutti osittain tohtorin vastaanottohuonetta, osittain pientä poliisivirastoa. Seinille oli naulattu julistuksia toinen toisensa päälle, ja pöydällä oli raamattu, jonka kannet olivat hyvin kuluneet.
Astuessamme huoneeseen ei siellä ollut muita kuin kylävouti, mutta pian saapui herra Curphy, isäni asianajaja, hiukan hermostuttavan reippaana tässä kolkossa ympäristössä, ja puolen tunnin kuluttua saapui tuleva mieheni lontoolaisen asianajajansa ja ystävänsä Eastcliffin kanssa.
Mieleni oli kuin sumun peitossa ja minusta tuntui, että näin kaikki vain vilaukselta, mutta muistan, että lordi Raa näytti hyvin hermostuneelta ja että huomasin hänen juoneen, vaikka oli niin varhaista.
"Harmillisia kaikki nämä lakipuuhat, eikö teistäkin?" mutisi hän minulle syrjässä.
Kylävouti väänsi kasvonsa surullisiksi, otti sitten pulpetistaan suuren kirjan ja pienemmän hyllyltä, ja me kävimme istumaan puoliympyrään ja juhlallisuus alkoi.
Se toimitettiin lyhyesti ja kylmästi kuten kauppatoimitus ainakin. Mikäli minä muistan, kuului siihen kaksi julistusta, jotka lordi Raa ja minä lausuimme ensin todistajille ja sitten toisillemme. Toisessa julistettiin, ettei ollut olemassa minkäänlaista laillista estettä avioliitollemme, toisessa että me siellä ja silloin olimme yhdistetyt.
Muistan toistaneeni sanat automaattisesti, kylävoudin paksulla, alkoholista käheäksi käyneellä äänellään sanellessa meille pienemmästä kirjasta ja samoin teki lordi Raa, huonosti peitetty kärsimättömyys äänessään.
Sitten kylävouti avasi suuremman kirjan, ja kirjoitettuaan ensin itse sinne jotain, hän käski lordi Raan kirjoittaa nimensä, ja kun se oli tehty, vaati hän minuakin sen tekemään.
"Pitääkö minunkin kirjoittaa nimeni?" kysyin elottomasti.
"No, kuka muut sitten?" naurahti herra Curphy. "Kaunis Betsy kaiketi?"
"Tule, tyttö, tule", sanoi isäni tuikeasti, ja minä kirjoitin nimeni.
Minulla ei ollut enää omaa tahtoa. Tässä kuten kaikessa tein mitä käskettiin.
Isäni antoi hiukan rahaa (pari shillingiä luullakseni) kylävoudille, joka repäisi lävistetyn sinisen paperikaistaleen suuremmasta kirjasta ja ojensi sen minulle sanoen:
"Tämä kuuluu teille."
"Minulle?" virkoin.
"Kelle sitten?" sanoi herra Curphy ja alkoi taas nauraa, ja sitten joku mainitsi jotain naimatodistuksesta ja ettei sitä koskaan tiedä milloin viisas nainen saattaa tarvita sitä.
Avioliittoni virallinen puoli oli nyt loppuun suoritettu, ja lordi
Raa, joka oli ollut hyvin rauhaton, nousi pystyyn sanoen:
"Hiton aikainen ajomatka. Onko talossa mitään hermoja vahvistavaa, kylävouti?"
Kylävouti tokaisi jotain vastaukseksi, ja kaikki nauroivat paitsi isäni.
Sitten he jättivät minut ja menivät ruokasaliin, ja kuulin heidän kilistelevän laseja ja juovan toistensa terveydeksi minun istuessani takkatulen ääressä toinen jalka ristikolla ja naimatodistus kädessä.
Aivoni olivat lamassa. Näin mahtaa hukkuvasta tuntua, kun hän vajoo meren pohjattomiin syvyyksiin joutumatta kokonaan tiedottomaksi.
Kaikki oli niin kylmää, kolkkoa, kuollutta, tunteetonta.
Sininen paperiliuska oli valahtanut kädestäni kuluneelle uuninmatolle, kun heräsin kalvavista mietelmistäni automobiilin puhkinaan ja jyskyttämiseen ulkopuolella ja isäni kovaan, käskevään ääneen:
"Tule, tyttö, jo on luullakseni aika sinun palata."
Puoli tuntia myöhemmin olin kotona omassa huoneessani ompelijaini käsissä. Automaattisesti minä yhä liikuin ja antauduin toisten liikutettavaksi — voimaton, tahdoton olento raukka.
Kolmaskymmenesyhdes luku.
Seuraavat kaksi tuntia häämöttävät muistissani vain epäselvien, ohikiitävien kuvien katkelmina. Muistan että kaikki, paitsi minä itse, olivat hurjassa kiihtymystilassa, että serkkuni tuontuostakin näkymättöminä huutelivat jostain talon sopesta, että Bridget täti ilman erotusta toruskeli jokaista, että ompelijat väsymättä lörpöttelivät sovitellessaan ylleni hääpukua, että he tuontuostakin poistuivat minusta nähdäkseen paremmin työnsä vaikutusta mielihyvästä huudahdellen, että tuuli ulvoi uuninpiipuissa, että kirkonkellot soivat etäällä, että Pyhän Marian kalliolla meren vaikerrus yhä kiihtyi ja lopullisesti, että ajotien hiekalta ulkoa alkoi kuulua vaununpyöräin rätinää ja hevosten kavionkapsetta.
Kun viimeinkin olin valmis, oli minulla yllä hopealla kirjaeltu norsunluunvärinen atlaspuku. Myrttiköynnöksen ja oranssinkukkien päälle kiinnitetty vanhoista Limerickin pitseistä tehty huntu kuului samoin kuin helminauha ja suuri timanttikoriste siihen jalosukuiseen perheeseen, johon minut nyt naitettiin, ja luulenpa että päältäpäin katsoen näytin aika iloiselta.
Viimein kuulin silkinkahinaa huoneeni ulkopuolelta ja portaita alas kulkevan puhevirran, ja sitten isäni syvä ääni sanoi:
"Onko morsian valmis? Hyvä! Aika lähteä jo, arvelen."
Hän yksin ei ollut vaivaantunut hienoksi pukeutumaan, sillä hänellä oli yhä yllään arkivillapukunsa ja raskaat saappaansa. Eipä edes kukkaa hän ollut pistänyt napinläpeensä.
Emme puhelleet paljoa matkalla kirkkoon, mutta hänen siinä istuessaan vieressäni suurena ja lämpimänä, valtasi minut jonkinlainen turvallisuuden tunne. Vaunujen ikkunat olivat suljetut, sillä myrsky alkoi minua pelottaa.
"Ei se merkitse mitään", sanoi isäni. "Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään."
Pienessä kirkossa oli väkeä tungokseen asti. Lehteritkin olivat täynnä kansakoululapsia. Pääni yläpuolelta kuului supattamista, joka muistutti nuorten lintujen viserrystä puunoksalla, ja astuessani isäni taluttamana käytävää pitkin en voinut olla kuulematta urkujen soiton hymistessäkin kirkon penkeistä istuvain ihmisten kuiskaavia huomautuksia kummallakin puolellamme.
"Voi ihme ja kumma sentään, kuinka hän on äitinsä näköinen!"
"Herranen aika, johan se on onneton äiti raukkansa ihan ilmi elävänä."
"Niin kyllä, mutta tyttärellä on parempi lykky."
Lordi Raa odotti minua alttarin aidakkeen luona. Hän näytti vielä hermostuneemmalta kuin aamulla, ja vaikka hän yritti esiintyä tavallisella mielentyyneydellään, huomasin hänen kasvoillaan (tai olin huomaavinani) pelokkaan ilmeen, joka oli aivan outo minulle.
Hänen vieressään seisoi hänen ystävänsä ja todistajansa herra Eastcliff, neilikka napinlävessä, ja pari askelta taampana oli hänen tätinsä, lady Margaret, kimppu ihania valkeita kukkia kädessään.
Omat todistajani ja morsiustyttöni, kaunis Betsy ja Nessy MacLeod, riippuvilla, mustilla sulilla koristettuine hattuineen seisoivat takanani. Saatoin kuulla heidän vaaleanpunaisten hameittensa kahinan ja heidän kuiskaavan keskustelunsa epäselvän supinan sekä mustassa silkkipuvussa ja puolikuunmuotoisessa myssyssä upeilevan Bridget tädin nuhteet hänen käskiessään heitä vaikenemaan ja näyttämään rauhallisilta.
Äkkiä olin tietoinen siitä, että kuorissa kajahti kellonääni, että urut olivat lakanneet soimasta, että sipinä ja yskiminen kirkossa oli vaiennut, että joku sanoi: "Seisokaa siinä, teidän armonne", että lordi Raa hermostuneesti naurahtaen kysäisi: "Tässäkö?" ja asettui viereeni seisomaan, että kynttiläin valaisema ja kukilla lastattu alttari oli vastapäätä minua ja että piispa juhla-asussaan, isä Dan messupaidassaan ja stolassaan ja kirkonpalvelija, jolla oli kannettavana kirja ja pyhää vettä sisältävä astia, alkoivat jumalanpalveluksen.
Ensi aluksi piispa luki lyhyen litanian, missä pyydettiin Jumalan siunausta toimitukselle, jonka oli yhdistettävä kaksi Hänen lastansa pyhän aviosäädyn siteisiin. Sen kestäessä minä en kuullut muuta kuin tuulen pieksemistä kirkon ikkunoita vasten, kellon etäistä kumajamista Pyhän Marian kalliolta ja lopuksi sisäisen äänen yhäti uudistuvaa kertaamista: "En rakasta häntä! En rakasta häntä!"
Mutta tuskin oli varsinainen vihkimistoimitus alkanut, niin minut jo valtasi juhlallinen pelko ja pyhä kunnioitus sen valtavuutta kohtaan ja tunne siitä, että Jumala itse johti ja opasti minua, vähäistä lastansa, tahtonsa mukaan.
Mitä se minua liikutti, että tätä avioliittoa oli niin arvottomasti valmistettu, jos Jumala oli sen laatija? Jumala laati kaikki avioliitot, jotka Hänen kirkkonsa siunasi, ja siksipä Hän ohjasi kaikki inhimilliset pyyteet omaan hyvään päätökseensä, olivatpa ne sitten vaikka kuinka halvat ja itsekkäät.
Kun tämä ajatus oli käynyt minulle selväksi, hupeni kaikki muu mitättömäksi, eivätkä mitkään soraäänet kyenneet tätä mielenylennystäni masentamaan.
Mutta vihkimistoimituksella näytti olevan aivan päinvastainen vaikutus lordi Raahan. Hänen hermostumisensa yltyi silminnähtävästi, vaikka hän teki parhaansa salatakseen sitä huolettomaan käytökseen, joka toisinaan vivahti ivalle.
Niinpä kun piispa astui alas luoksemme ja sanoi:
"James Charles Munster, tahdotko ottaa tämän Maryn lailliseksi aviovaimoksesi Pyhän Äitimme, Kirkon sääntöjen mukaisesti", mieheni änkytti vastauksensa katkonaisin sanoin ja mutisi sitten itsekseen: "Luulin olevani kerettiläinen."
Mutta kun sama kysymys asetettiin minun vastattavakseni, ja isä Dan, joka otaksui minun olevan hyvin hermostuneen, nojautui puoleeni kuiskaten: "Ei pidä tuskailla, lapseni, ole rauhallinen", niin minä vastasin äänekkäästi, selvästi ja epäröimättä:
"Tahdon."
Kun mieheni oli pantava sormus sekä kulta ja hopea tarjottimelle (sitä tehdessään hän hapuili niin taitamattomasti, että pudotti ne ja pudotti ne vielä toisenkin kerran, kun hänen oli ne jälleen korjattava tarjottimelta siunauksen jälkeen, nauraen liian kuuluvasti omalle kömpelyydelleen) ja toistettava piispan jälkeen: "Tällä sormuksella minä otan sinut aviopuolisokseni; tämän kullan ja hopean minä sinulle annan; ruumiillani minä sinua palvelen ja kaiken maallisen omaisuuteni minä sinulle lahjoitan", niin hän tarjosi minulle sormuksen hitaasti ja kankeasti.
Mutta minä otin sen vapisematta, sillä mietin, että huolimatta kaikesta, mitä olin hänen elintavoistaan kuullut, tämä sakramentti teki hänet minun omakseni.
Muistan, että juhlamenojen aikana isä Dan tuontuostakin puhutteli minua hiljaa ja hyväillen, kuten lasta, mutta minä en kaivannut hänen tukeansa, sillä voimani tuli korkeammasta lähteestä.
Muistan myöskin, että huomautettiin jäljestäpäin vastanaineiden itsepintaisesti karttaneen toistensa katseita, mutta minä puolestani en katsonut mieheeni syystä, että vihkisanat, rukouksen tavoin puhdistaen ja pyhittäen mieleni, palauttivat muistiini pienen päivänpaisteisen kirkon, missä Mildred Bankes oli tehnyt nunnalupauksensa.
Vihkimistoimituksen loputtua seurasi häämessu, ja se kiihotti ylimmilleen hartauteni innoittumisen, joka minua tuki.
Isä Dan luki epistolan, joka alkoi: "vaimot olkoot miehillensä alamaiset", ja sitten piispa luki evankeliumista, lopettaen: "Niin he siis eivät ole kaksi, vaan yksi liha; mitä senvuoksi Jumala on yhteenliittänyt, ei pidä ihmisen erottaman."
Kun viimeiset sanat oli lausuttu, niin lordi Raa ja minä, ollen nyt mies ja vaimo, menimme sakastiin merkitsemään nimemme kirkonkirjaan, eikä vielä silloinkaan mielenlujuuteni horjunut. Tartuin kynään ja piirsin nimeni vavistuksetta. Mutta tuskin se oli tehty, kun kuulin ympärilläni keveän, nauravan keskustelun sekavata hälinää — ensin piispan äänen (siinä oli hyvin maailmallinen sävy) ja sitten isäni ja sitten mieheni ja sitten useiden muiden äänet. Ja samassa silmänräpäyksessä, siinä tuokiossa, niin äkisti kuin lumihiutale sulaa virran pyörteessä, tunsin vihkiäisjuhlallisuuden esiinloihtiman tunnelman särkyvän.
Olen jälkeenpäin kuullut, että silmäni olivat tällä hetkellä niin kosteat, että luultiin minun itkeneen koko toimituksen ajan. En tiedä, oliko siinä perää, sen vain muistan, että tunsin jonkinlaista sisäistä väristystä, ja tuntui kuin olisi sieluni herännyt päihdyttävästä juomasta.
Urut alkoivat soittaa häämarssia, ja mieheni pisti käsivarteni kainaloonsa sanoen: "Tule."
Kirkossa odottavasta väkijoukosta kuului äänekästä kuiskailemista, ja astuessamme ovea kohti näin aaveentapaisten kasvojen hymyilevän minulle joka puolelta ja kuulin aavemaisten äänten kuiskailevan muistuttaen merenrantaa huuhtovain aaltojen kaukaista loiskinaa.
"Voi sentään, kuinka se on valkoinen", sanoi joku, ja sitten joku muu lisäsi — en voinut olla sitä kuulematta:
"Niin, niin, ei sitä tiedä, oliko isä oikeassa, kun sen teki."
En katsonut kehenkään, mutta oikealla näin Martinin äidin pyyhkivän silmiänsä ja sanovan jollekin vieressään — kaiketi tohtorille:
"Jumala siunatkoon sitä kultamurua, herttainen hän aina oli."
Myrsky oli yltynyt, ja kun suntio avasi meille oven pidellen sitä kaikella voimallaan myrskyä vastaan, tempasi vihuri päästäni hunnun sekä myrtti- ja oranssiseppeleen ja viskasi ne kirkkoon.
"Varjelkoon sentään", sanoi joku — se oli Tommyn ystävä Johnny
Kristofer — "ei tästä ole paha lykky kaukana."
Kylän soittokunta oli järjestynyt tielle seisomaan ja kirkkopihalle tullessamme se alkoi puhaltaa iloista säveltä. Seuraavassa tuokiossa istuin mieheni kanssa vaunuissa matkalla kotiin.
Hän oli nyt sen verran tointunut vihkiäisten pelottavasta vaikutuksesta, että saattoi puhua siitä pilkallisesti.
"Koskahan tämä narrinleikki mahtaa olla lopussa?" virkkoi hän.
Myrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että ajurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.
"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa.
Minun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät."
Isäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki kourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin kuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä maahan): "Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta".
Kun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä meitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja kokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain hameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua: "teidän armonne".
Mieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten uuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat kalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen surkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja timanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.
Toiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat tulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka olivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma ulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota minuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista myssyään ja huutaen:
"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei ole ollut siitä päivin kun sinä synnyit."
Samassa tupsahti isänikin sisään tuulenpuuskan tavalla sanoen:
"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä käyttäydyit!"
Sitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa, ja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja naapureita, pääasiallisesti saaremme "ylimystöä", joka tuhlasi monet moniset "teidän armonne" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille itselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.
Muistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä, vastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut valtasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka sydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli hälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo on sen jättänyt.
Eikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti moitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen ja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti verhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.
Monesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut hänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen ylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu sulhanen — ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton pilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään, turhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.
Mutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo. Lain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt peruuttamattomilla siteillä.
MARTIN CONRADIN LISÄYS.
Minä en ole mystillisyyteen enkä spiritismiin taipuva, mutta mainitsen vain todistuksena siitä salaperäisestä inhimillisen myötätunnon siteestä, joka saattaa vallita etäällä oleskelevain ystävysten välillä, että sillävälin kun rakastettuni kävi läpi tällaisen hurjan kamppailun ja uneksi jää vyöhykkeistä ja rikkitallatusta kynästä, se laiva, johon kuuluin, oli ajautunut kiinni ahtojäihin 76:nnella leveysasteella, Charcot Bayn luona olevan jäätikön edustalla ja että sillävälin kun me siellä, suljettuina kaikesta yhteydestä maailman kanssa, olimme avuttomat kuin puupölkyt emmekä voineet muuta tehdä kuin tuskitella, kiroilla ja polkea jalkaa, aina kun laivankyljet rusahtelivat jäitten puristuksessa, niin omat ajatukseni valveilla ollessani ja nukkuessani alati lentelivät rakkaani luo jonkinlaisena ikävöivänä rukouksena, ettei hän taipuisi painostukseen, jonka alaisena niin kirotun varmasti tunsin hänen olevan.