LÄÄKÄRIN USKONTO
(Religio medici)
Kirj.
SIR THOMAS BROWNE
Kariston klassillinen kirjasto 15
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.
Esipuhe.
Edustavaksi suunniteltua klassillisen kirjallisuuden käännösvalikoimaa toimitettaessa ilmenee käytännössä piankin välttämättömäksi noudattaa ohjeena parin ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan lausumaa periaatetta. »Ylimalkaan voi sanoa», huomauttaa Louis de Loménie, »että kielestä toiseen, kansalta toiselle siirrettäessä on otettava hyvin suuressa määrin lukuun kirjailijan asema hänen kotimaassansa, jos mielii välttää harha-arviointia. Jokainen ulkomaalainen, joka tahtoo nojautua vain omaan käsitykseensä, johtuu helposti oikkuihin. Kukaan ei ole tietämätön siitä, että La Fontainen ansiokkuus tehoaa muukalaiseen vähän; epäilemme tokko Bossuetia kovinkaan innokkaasti ihaillaan meidän rajojemme ulkopuolella; mitä Molièreen tulee, niin hän on [Saksassa] saanut varsin vähän puolta: asettihan Schlegel hänet muitta mutkitta Scriben alapuolelle; Goethen mielestä du Bartas oli omassa maassaan väärintunnettu suuri runoilija, ja vakuutetaanpa olevan saksalaisia, jotka pitävät herra Capefigueta ranskalaisena Tacituksena. Juuri Goethen erehtyminen du Bartasista sai Sainte-Beuven huomauttamaan perin järkevästi, arvostellessaan muukalaisen pätevyyttä: 'Runoilijain ja kirjailijain aseman määräämisessä on kukin kansa omiensa etumainen arvostelija.'»
Kaikki käännökset, tunnollisimmat ja luontevammatkin, menettävät alkuperäisen tehoa kahdesta auttamattomasta syystä: ne eivät kykene tuomaan mukanansa koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa alkuperäinen teos on syntynyt ajanhengen ja kansallisluonteen vaikutuksen alaisena, ja kielten vajava keskinäinen vastaavaisuus ehkäisee saamasta käännöksessä kunnollisesti esille alkutekstin kenties juuri sellaisenaan tärkeätä esitystapaa, etenkin milloin tämä huomattavammin perustuu asianomaisen kielen erikoisuuksiin. Kumpainenkin haitta saattaa johonkin kuuluisaan teokseen nähden ilmetä niin suureksi, että kääntäminen ei enää ollenkaan vastaisi tarkoitustaan, ja samoista syistä ovat monet vanhat hengentuotteet menettäneet asemaansa kotimaassakin, käyden jälkipolville vieraiksi ja vaikeatajuisiksi, olojen muuttumisen ja kielen ainaisen kehityksen takia. Mutta näiden käytännöllisten esteiden rajoissa lienee klassillisen käännössarjan esitettävä puolueettomasti, mitä kukin maailmankirjallisuuden huomattava vaihe on luonut suurinta sen kansallisuuden sukupolvien vakiintuneessa arvostelussa, jolle ne ovat olleet läheisimmät.
Yleensähän sellaiset tuotteet tosin ovatkin tulleet kaikkien varsinaisten sivistyskansojen tai koko ihmiskunnankin yhteiseksi omaisuudeksi, mutta kun esim. Euroopan nuorimman sivistysmaan johtava arvostelu katsoo Ciceron liian vähäpätöiseksi esitellä laajassa klassillisessa valikoimassa, käy yhäti tarpeellisemmaksi karttaa tällaisen sarjan suunnittelussa yksilöllisen uudestaanarvioimisen oikukasta polkua, jota jokainen viitoittelisi eri tavoin, ja pitää sarjan tarkoituksena olevan näyttää, mitä yleismaailmallinen sivistys todella esittää edustavimpina lähteinään, tapahtuipa se suuremmalla tai vähäisemmällä oikeutuksella.
Sir Thomas Brownen nyt suomenkielisenä ilmestyvä pääteos on niitä maailmankirjallisuuden merkittäviä tuotteita, jotka edellämainituista kahdesta syystä eivät ole päässeet sulautumaan ihmiskunnan yleiseen sivistyselämään. Englannin uskonnollinen kehitys on tapahtunut melkoisesti erillään mannermaan hengellisistä virtauksista, ja Lääkärin uskonto kuuluu siinä erityiseen vaiheeseen, puritaanisuuden nousukauteen, esittäen tähän suvaitsemattomuuteen verraten varsin vapaata ajattelua, joka antoi teokselle suuren alkuvauhtinsa. Toisekseen sen esitystapa vastaa nykyisen englanninkielen vanhempaa kehitysjaksoa, jolloin englantilainen proosatyyli ei ollut latinankielen vastapäättyneen valtakauden jälkeen vielä muodostunut selkeäksi ja taipuisaksi, oikeinkirjoitus oli epävakainen ja sanavarasto nykyiseen verraten suuresti toisenlainen sekä latinalla ja kreikalla vahvasti höystetty.
Kuitenkin on uskonnollisen lääkärin ja mietiskelijän teos — 1600-luvun alkupuoliskon huomattavin englanninkielinen suorasanainen julkaisu — yhä edelleen kaikkein etumaisia koko anglosaksilaisen maailman sivistyselämässä, kuuluen Englannin ja Yhdysvaltain suppeimpiinkin klassillisiin valikoimiin niinkuin useat muut vuosisatojen pyhittämät tuotteet, joita sikäläinen eristynyt hengenelämä ei ole saanut maailmansivistyksessä läheskään niin tunnetuiksi kuin mantereen johtavat kansallisuudet ovat omia huippusaavutuksiaan kaikkien kansojen nautittaviksi toimittaneet. Siinä on vain erityinen syy suomennosvalikoimallemme esittää anglosaksilaisenkin kulttuurin pääilmennyksistä muuan.
* * * * *
Seitsemästoista vuosisata aloittaa Englannin kirjallisuudessa uuden jakson. Se suurten runoilijain ja draamakirjailijain luomiskausi, joka antoi loistetta Elisabet-kuningattaren hallitusvuosille, siirtyi menneisyyteen. Spenser oli kuollut vuosisadan kynnyksellä, sir Philip Sidney ja ensimmäiset uudenaikaisen näytelmän mestarit Marlowe ja Greene jo varemmin, ja vaikka Shakespeare ja Drayton sekä useat muutkin elisabetilaisen kauden kuuluisuudet vielä jonkun vuoden jatkoivat työtänsä Jaakko-kuninkaan hallitessa, olivat heidän luonnonlaatunsa ja ihanteensa edellisen kehitysajan edustusta. Vuosisata toi Englantiin kuten muuallekin Eurooppaan uuden ajatustavan, antoi inhimillisille harrastuksille ja toimille uuden suunnan, niin erilaisesti kuin tämä kansallisluonteiden ja -olojen mukaan ilmausikin.
Muuttunutta ajanhenkeä on tosin vaikeampi osoitella vuosisadan suurimpien englantilaisten kirjailijain teoksissa; Milton ja sir Thomas Browne kohoavat siksi paljon eroon aikalaisistansa, että uusi kehitysjakso selkeämmin kuvastuu vähäisempien ja unohtuneiden kirjoittajien työssä. Nero on oma lakinsa, se toimii toisella tasolla, sen suuruuteen kuuluu yksilöllisempi riippumattomuus ajankohdasta ja muusta ympäristöstä, ja tämä seikka onkin luovan työn »klassillisuuden» peruste. Mutta tuon ajanjakson kirjallisuutta kokonaisuudessaan tarkastellen havaitsee, että se seitsemännentoista vuosisadan henki, joka siirtää uudennuksen ja tätä seuranneen ajan tuotannon erityisiksi päättyneiksi kehitysvaiheiksi, on sävyltään ensi kertaa oleellisesti nykyaikainen.
Määriteltynä se merkitsee havaitsemuksen harrastusta, yksityiskohtiin syventymistä, kiintymystä asiatietoihin, tunteiden ja sieluntoimintain erittelyä, vapaata vakiintuneiden laitosten ja hallituksen pohdintaa. Suhtautumisessaan tietoon se on tieteen henkeä, ja tieteellinen tutkimus — uudenajan historian varsinainen henkinen ilmiö — polveutuu juuri tältä ajalta, Baronista, Newtonista, Descartesista. Kirjallisuuteen se suhtautuu arvostelun henkenä, ja Englannissa on kirjallisuusarvostelu 17. vuosisadan kehitysilmiöitä. Positivinen luonnonlaatu, realismin kanta, on pääsemässä valtaan kaikkialla. Kuudestoista vuosisata teki löytöretkiä; seitsemästoista ryhtyi arvioitsemaan ja selvittelemään kotoutuneita ainehistoaarteita. Ensi kertaa alettiin englantilaista kirjallisuutta käyttää tosiseikkojen tallettamisen ja ilmaisemisen välineenä.
Esimerkkinä tästä kirjallisuuden laadun muuttumisesta, sen alan suuresta laajenemisesta, mainittakoon elämäkerta-teoksien esiintyminen Englannille uutena kirjallisuudenhaarana, joka siitä asti on siellä päässyt aivan erikoiseen valtaan, muodostunut koko anglosaksilaiselle maailmallekin luonteenomaiseksi laajuudeltaan ja saavuttamansa suosion puolesta. Osittainhan jo Plutarkhos oli uudennuksen aikana herättänyt harrastusta muinaisten valtiomiesten ja soturien uran tarkkailuun, mutta ajanhengen herättämä tosiasiaan kaipuu nyt kannusti kynämiehiä käsittelemään aikalaistensa elämäntoimintaa. Tältä ajalta polveutuvat varhaisimmat elämäkertateokset tosin — Plutarkhoksen tavoin — käsittelevät vain toiminnan miehiä, ja kun sir Fulke Greville kirjoitti lyhyen selostuksen ystävästään sir Philip Sidneystä, tahtoi hän ikuistaa hovimiehen ja soturin vaiheita, ei hänen runoilijaolemustansa. Mutta kirjallisuudenkin miehet joutuivat pian käsiteltäviksi, ja vaikka tämä harrastus heräsi liian myöhään, tuottaakseen jälkimaailmalle mitään aikalaisesitystä Shakespearesta, ovat jo runoilijat Herbert ja Donne saaneet oivat kuvauksensa Isaak Waltonilta. Fuller ja Aubrey, vain kaksi muuta tekijää mainitaksemme, käyttivät elinaikaisen työteliäisyytensä pienimpienkin asiatietojen etsimiseen ja merkitsemiseen aikansa kuuluisuuksista ja heidän lähimmistä edeltäjistään.
Omat muistelmat seurasivat biografisen kirjallisuuden antamaa esimerkkiä. Cherburyn loordi Herbert ja Newcastlen herttuatar Margaret antautuivat uuden muodin valtaan kuten monet vähempiarvoisetkin henkilöt. Peräti tärkeiksi ajan olojen lähdeteoksiksi muodostuivat tällöin Pepysin ja Evelynin laajat, pikkupiirteiset päiväkirjat. Niinkuin runoudessa lyriikka — omakohtaisen tunteen ilmaisu — tuli vallitsevammaksi, hienosäikeisemmäksi ja vilpittömämmäksi, samoin proosassa kirje, päiväkirja ja autobiografia muodostuivat kirjallisuudenhaaroina vastaamaan uutta harrastusta, erittelemään todellisten miesten ja naisten tunteita ja sisäisiä ajatuksia. Ja tämä subjektivisuuden virtaus se selvästikin on saanut aikaan, että Lääkärin uskonto on joutunut paperille, vain tekijänsä oman käsityksen mukaan vain ystäville näytettäviksi yksityisiksi mietteiksi, mutta ikäänkuin alitajuisena vaikuttimena kaiketi on ollut käsikirjoituksen laajempikin julkisuus aikaa voittaen, vähitellen viimeisteltynä.
Siten on sir Thomas Browne saanut rohkaisunsa yksityisen ajattelun esilletuomiseen, ja sen ajattelun moniseikkainen ala taasen on Baconin laajasta kaikenkaivelusta johtunutta; aivan vallitsevana ilmenee tämä vaikutus Brownen muissa teoksissa. Joutuessaan nuorena ylioppilaana Oxfordiin v. 1623 — hän oli kauppiaan poika Lontoon läheltä ja syntynyt lokakuun 19 p:nä 1605 — Browne hyvissä varoissa ollen ja luonteeltaan kaikkia mahdollisia tiedonaloja harrastavana sai erityistä kannustusta silloisesta luonnontieteellisen tutkimuksen heräämisestä, johon Francis Baconin Novum Organum antoi suuren virikkeen. Alunpitäin läpeensä uskonnollisena olemukseltaan ei Browne kylläkään kyennyt omaksumaan Baconin täydesti kokemusperäistä kantaa luonnon järjestelmälliseksi tulkitsemiseksi, mutta hänet valtasi baconilainen havainnontekijä-innostus, kaiken olevaisen utelias tarkkailu, ja enemmän pelkästä tieteellisestä halusta kuin ammatillisen kehityksen saavuttamiseksi hän lääketieteen kandidaattina lähti v. 1630 ulkomaille jatkamaan opintoja Montpellierin, Paduan ja Leydenin yliopistoissa, jotka silloin olivat tieteellisen tutkimuksen etuvartioita.
Esillä oleva teos sallii meidän nähdä muutamia merkitseviä vilahduksia noiden kolmen opintovuoden ajalta. Havaitsemme nuoren protestanttisen lukumiehen, astellessaan toverijoukossa Montpellierin tai Paduan kaduilla, jo tässä dogmaattisen innon ikävaiheessa kuuntelevan Ave Maria-soittoa mielenylennyksestä paisuvin sydämin, vieläpä liikutettuna vuodattavan viljavia kyyneliä jonkin juhlallisen saaton mennessä ohi, »jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti pilkkaamaan ja nauramaan». Tai tapaamme hänet väittelemässä italialaisen lääkärin kanssa, »joka ei voinut oikein uskoa sielun kuolemattomuutta, koska Galenus näyttää sitä epäilevän».
Leydenissä lääketieteen tohtoriksi sukeutunut tiedemies osoittautuu siten jotensakin harvinaiseksi luonnonladultaan tällä ammattialalla, kuten hän itsekin huomauttaa, ja Lääkärin uskonnossa hänen harras kristillisyytensä, äärimmäinen suvaitsevaisuutensa ja kaiken ymmärtämiseen pyrkivä myötätuntonsa sekä tieteellinen luonnontarkkailunsa kuvastuu peräti elävänä ja mielenkiintoisena kokoomuksena, jossa tuhkatiheään toistensa tielle sulloutuvat ristiriitaisuudet vaativat asianomaisen ainaista yksityistä tulkintaa in casu. Käsikirjoitus näkyy valmistuneen v. 1635; siihen viittaa muuan tekijän lausuma silloisista tähtiasennoista, — jollaista keskiaikaista vaikutusta niinikään alinomaa kohtaamme tämän uudenaikaisen tieteenedustajan kaikkisulattavassa olemuksessa.
Käsikirjoitus kierteli yhä laajenevassa ystäväpiirissä useita vuosia, kunnes joku heistä sen luovutti halukkaan kustantajan saaliiksi. Luvaton painos ilmestyi joulukuussa 1642 niin tärveltyneenä monien jäljennösten vioista, että tekijälle tuli kiire saada julkisuuteen oikea teksti heti seuraavan vuoden alussa, hieman kiivaammalla esipuheella varustettuna kuin näin ylen leppoisalta mieheltä odottaisi, mutta sen julmistuneempi ei Browne toki ollut tekosesta, kuin että antoi tämänkin painoksen tuolle samaiselle kustantajalle. Kirjan maine levisi kuin kulovalkea. Hollannissa julkaistu latinankielinen käännös (teoksen nimi oli jo alunpitäin latinankielinen, Religio medici) teki sen tunnetuksi mannermaalla. Ajan ankara dogmatismi ei luonnollisestikaan voinut sietää Brownen lempeätä myötämielisyyttä kerettiläisiä ja paavinuskoisia kohtaan, ja peloittavan Alexander Rossin Medicus medicatus heilutteli jykevää tapparaa Lääkärin uskonnon hauraassa kudelmassa, sen henkistä sisältöä vahingoittamatta.
Tällöin oli Browne jo toiminut muutamia vuosia lääkärinä Norwichissa, jossa hän sitten viettikin koko ikänsä, hyvissä varoissa ja menestyen ammatissaan. Hän oli myös mennyt naimisiin v. 1641, ja hänen esikoisteoksessaan lausuttu lievä halveksuminen siitä »alhaisesta ja joutavasta liitynnästä» ei näy estäneen Thomas ja Dorothy Brownea hyvin onnellisesta avioelämästä. Brownen käsitys naisesta ja tämän asemasta oli tosiaan yhtä jyrkästi miehinen kuin Miltoninkin, joskin omalaatuiseen tapaan ilmaistu; hänestäkin mies oli »koko maailma ja Jumalan henkäys, nainen miehen kylkiluu ja koukero kappale». Tuon hän kirjoitti poikamiehenä ollessaan, mutta vielä neljän vuoden avioelämän jälkeen tapaamme hänet Pseudodoxia epidemica eli Tutkistelua yleisistä erhetyksistä nimisessä teoksessaan ihmettelemässä, mitä Jumala oikein tarkoitti luodessaan Eevan Aatamille »avuksi». Hänen arvelunsa mukaan tässä voitiin ainoastaan määrätä ihmiskunta lisääntymään sukupuolisesti, »sillä mitä kaikkeen muuhun apuun tulee, olisi ollut parempi tehdä toinen mies».
On selvää, että Browne, joka mietiskeleväisissä harrastuksissaan osoittaa varsin haaveksivaa mielenlaatua, ei yksityisessä elämässään ollut vaarallisen romanttinen. Hänelle oli mielikuvituksensa helliminen salaperäisillä asioilla rakasta, ja hurmaantuneesti hän Lääkärin uskonnon toisen osan alkusivuilla pohtii ystävyyden mysteriaa, yhtä sielua kahdessa ruumiissa; mutta nähtävästi rakkaus ja ystävyys olivat hänellä vain vivahduksia siitä yleislaatuisesta sydämellisyydestä, jota hän ulotti kaikkiin aistivan elämän muotoihin, »paholaista» ja »joukkoa» lukuunottamatta, sulkien myötätuntonsa piiriin espanjalaisen ja juutalaisen, kansallistunteen sitä ystävällisyyttä lainkaan heikentämättä, ja asettuen leppoisaan lähimmäissuhteeseen kyykäärmeen ja korpisammakon kanssa. Sellainen luonnonlaatu ei voinut tuottaa elämänuralle sitä taistelun vaiherikkautta, joka monille on ajallisen olon pääviehäkkeenä, vaan turvallisen ja tyvenen sopusoinnun. Ja pelkästään tätä olikin Brownen maallinen vaellus loppuun asti, vaikka se osui myrskyiseen aikaan.
Puoluekuohunta ja kansalaissodat eivät häirinneet hänen rauhaisaa aherteluaan; »valloituksen rummutuksessa ja töminässä» — hänen useinmainittua lauselmaansa käyttääksemme — hänellä oli »hiljainen leponsa», sillä parlamenttipuolue piti alusta saakka vankasti hallussaan koko Norfolkia, ja vakaasti kuningasmielisenäkin Browne oli mitä »käytännöllisin» puoluemies. Hänen kirjoittelussaan ilmenee tuskin ainoatakaan viittausta politiikkaan. Kamppailun ensimmäisenä riehumiskautena hän Lääkärin uskonnossa tulkitsi maailmalle leppeän kristillisyytensä, joka sävyltään — ellei pääsisällykseltään — oli peräti kaukana silloin taistelevista oppisuunnista. Kuninkaallisuuden asian ollessa sortumassa hän jälleen ilmestyi esille tekemään tiettäväksi, mihin tuloksiin oli johtunut tutkimuksissaan phoiniks-linnun ja griipin tosiperäisyydestä, laulaako joutsen ennen kuolemaansa ja ovatko mäyrän oikeanpuoliset ja vasemmat koivet yhtä pitkät (Pseudodoxia epidemica 1646). Kun Cromwellin kuolema vihdoin antoi toiveita kuningasvallan »riemukkaasta palautuksesta», niin Browne — oltuaan ääneti koko kansanvaltakauden — lausui painavat sanansa mietiskelevissä tutkielmissa hautaus-uurnista (Hydriotaphia 1658) ja »yrttien erinomaisesta rinnastuksesta» (Kyroksen puutarha, samassa niteessä), molemmat yhtä majesteetillisen loitolla ajankohdan intohimoista ja puoluetemmellyksistä kuin itse Kadotettu paratiisi, — jonka tekijä silti antoi myös osuutensa valtiolliseen kiihkokirjallisuuteen. Neljäkolmatta vuotta Browne sitten eleli edelleen Norwichin johtavana kansalaisena, kuuluisana, äveriäänä, kasvattaen eteviksi kansalaisiksi liudan poikia ja hyviin naimisiin joutuvia tyttäriä. Paikkakunnalla käydessään kuningas aateloitsi hänet v. 1671. Olemukseltaan yksinkertaisen, hilpeän ja hiljaisen mietiskelijän elämä päättyi hänen 77. syntymäpäivänään, 1682.
* * * * *
Noin rauhaisaa ja sopusointuista elämää viettäneet kynänkäyttäjät ovat harvoin niin erillisiä ja yksinäisiä ajattelussaan. Ei voi sanoa Brownen ainoankaan teoksen kuvastavan tai suoranaisessa johtumisessa ilmaisevan mitään vallitsevaa kantaa, mitään voimaantullutta mietiskelyn järjestelmää tai erityistä kirjallista perintöä. Hänen innokas anglikaanisuutensakin oli — kuten Hobbesin teoria itsevaltiudesta — liian yksilöllisesti muovaeltua ajattelijan omalaatuisissa aivoissa, vastatakseen mitään ennenlausuttua uskonnollista maailmankäsitystä. Brownen mietiskelyn varsinaiseksi mielenkiintoisuudeksi jää tuo uskonnollisen vakaumuksen ja tieteilevän järjen omituinen kokoomus, odottamattoman sopusointuinen tulos, näköjään saavutettu ilman kumpaisenkaan älyllisen virtauksen väkinäistä työntymistä pois uomastaan; ne ikäänkuin pujottelehtivat toistensa lomitse erivärisinä lankoina, luoden loistokkaan kudoksen.
Sekä hänen uskontonsa että tieteilynsä juontuu samasta juuresta — herkästä ja kuvitusrikkaasta myötätunnosta kaiken olevaisen muotoja kohtaan; etäinen houkuttelee tätä, erikoinen herättää sen huomiota, ihmeellinen lumoaa. Tällainen luonne ei ole terävän arvostelijan, ja Brownen älyllisyys oli aina pikemmin palvelemassa hänen luonnonlaatunsa tarpeita ja sysäyksiä kuin tarkistamassa niiden tuloksia. Hyödyllinen ja hommakas palvelija, väsymätön etsimään mielenkiintoista tietoutta, kiitäen maitten ja merten yli mahtavan ja kiihkeän mielikuvituksen käskystä, ja aina valmis isäntänsä virkistäviksi voimisteluhetkiksi tarttumaan harjoitusmiekkaan, säveästi ottaakseen itselleen häviön. »Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin», huudahtaa Browne jonkinlaisessa epikurolaisessa ihastelussa, »koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: Se on varmaa, koska se on mahdotonta.» Brownesta voisi sanoa — huomauttaa C.H. Herford — että hän ajatteli mielikuvituksellaan, niin voimakkaita ovat sen näkemykset hänen uskonsa sisällön määräämisessä. Ajatuspitoinen vertaus kutakuinkin valloittaa häneltä hyväksymyksen milloin hyvänsä. Jumalan kuvaannollinen esittäminen ympyränä, jonka keskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään, miellyttää häntä enemmän kuin mitkään jumaluusoppineiden metafyysilliset määritelmät. Eikä mikään mystikon tai platonikon haavelma turhaan vedonnut sir Thomas Browneen. Ihminen oli kaikkeuden pienoismaailma; näkyväinen maailma näkymättömän kuva; ja rahvaanomaisessa kapakkasoitannossa, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, hän juhlallista ihastusta tuntien keksii hieroglyfisen ja verhotun opetuksen koko maailman olemuksesta — sellaisen sävelmän korvalle kuin koko maailma oikein käsitettynä tarjoisi ymmärrykselle, — aistittavan ilmauksen siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.
Brownen »ajattelu mielikuvituksella» merkitsee tietysti, että hänen pääansionsa kuuluu kirjallisuuteen, ei filosofiaan. Vielä vähemmin se kuuluu tieteeseen, jonka edustajaksi hän kuitenkin erityisemmin asettui myöhemmissä teoksissaan. Lääkärin uskonnon tekijä on paljon edellä ajastaan vapaamielisessä inhimillisyydessään, vaikka hän ei esim. katsonutkaan voivansa yhtyä noitien olemassaolon epäilijöihin, mutta Yleisten erhetysten uuras tutkistelija käytteli Baconin ohjeita liian herkkäuskoisena, joskin hän ikäänkuin täpärästi johtuu siihen vakaumukseen, että phoiniks on satua.
Mutta niinpä onkin Browne aikalaisistaan ainoa, josta voi varmasti sanoa, että hän piti tärkeämpänä lausumisen tapaa kuin sisältöä. Hän on englantilaisen kirjallisuuden ensimmäinen harkitseva ja tietoinen tyyliniekka, hänen kirjoittelunsa ei ole raskasta ja teennäistä tietojen tarjontaa, se nostattaa mieleen enemmän kuin sanoina ilmaisee. Vaikka hän hyvinkin laajalti omistaa huomiotansa vähäpätöisille tai turhanaikaisille seikoille, kykenee hänen pirteä luontonsa luomaan kaikelle mielenkiintoisuutta, usein pelkällä herttaisesti kuvastuvalla inhimillisyydellään, kun hän esim. viattomasti ihailee vaatimattomuuttansa ja luetellen henkisiä saavutuksiaan on ylpeydelle yhtä vihainen kuin muuan meidän kansalaisemme tyhmyydelle, — ja merkitsevämmistä aiheista hänen useinkin jäyhä ja pedanttinen esitystapansa saattaa kohota vakavan ja juhlallisen kaunopuheisuuden tasolle. Hänellä on ollut suuri vaikutus sellaisiin essein mestareihin kuin Charles Lambiin ja Coleridgeen, Stevensonin Virginibus puerisque noudattaa hänen käsittelylaatuaan, ja nykypäivien lukuisat anglosaksilaiset pakinateokset kuuluvat norwichilaisen lääkärin koulukuntaan.
Nuori kirkonmies, jolle Lääkärin uskonnon vaikea siirtäminen suomenkieliseen asuun oli uskottu, temmattiin keskuudestamme ennen kuin hän ehti viimeistellä työnsä. Käännös on sittemmin tarkistettu alkutekstin mukaan.