TOINEN OSA.
Mitä tulee toiseen hyveeseen eli laupeuteen, jota ilman usko on pelkkä käsite, vailla todellista olevaisuutta, niin minä puolestani olen aina koettanut kehittää sitä lempeätä ja inhimillistä taipumusta, jonka sain jo vanhemmiltani, sekä soveltaa sitä rakkauden kirjoitettujen ja säädettyjen lakien mukaan. Ja jos tutkin itseäni totuudenmukaisesti, niin luullakseni olen alusta asti suunniteltu ja muovaeltu juuri sitä hyvettä harjoittamaan. Sillä rakenteeni on niin yleislaatuinen, että se myötätuntoisesti soveltuu ja mukautuu kaikkiin asioihin. Minussa ei ole minkäänlaista vastenmielisyyttä tai erikoista mielihalua, olkoonpa puhe ruuasta, ilmasta tai mistä tahansa. En ihmettele lainkaan, että ranskalaiset voivat syödä sammakoita, käärmeitä ja tatteja, enkä sitäkään, että juutalaiset söivät heinäsirkkoja, vaan heidän joukossaan asuessani syön niitä tavallisina ravintoaineina ja havaitsen niiden soveltuvan vatsaani yhtä hyvin kuin heidänkin vatsaansa. Voisin sulattaa hautuumaalta kerättyä salaattia yhtä hyvin kuin vihannestarhasta saatua. En hätkähdä nähdessäni käärmeen, skorpionin, sisiliskon tai salamanterin. Kohdatessani rupikonnan tai kyykäärmeen en tunne mitään halua siepata kiveä niitä tuhotakseni.
Yleensä en tunne mitään noista tavallisista vastenmielisyyksistä, joita on muissa. Kansalliset vastakohtaisuudet eivät koske minua enkä ennakkoluuloisesti kohtele ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia tai hollantilaisia, vaan missä huomaan heidän toimintansa olevan sopusoinnussa oman maani asukkaiden kanssa, kunnioitan, rakastan ja hyväksyn heitä vastaavassa määrässä.
Olen syntynyt lauhkeassa ilmanalassa, mutta minusta tuntuu, että sopisin asumaan kaikissa. Minä en ole sellainen kasvi, joka ei menestyisi puutarhan ulkopuolella. Kaikki paikat, kaikki ilmanalat ovat minulle kuin yksi ainoa maa. Minä olen Englannissa kaikkialla ja jokaisen leveysasteen kohdalla ollessani. Olen joutunut haaksirikkoon enkä kuitenkaan ole meren tai tuulten vihamies. Voin lukea, huvitella ja nukkua myrskynkin raivotessa. Lyhyesti sanoen: en viero mitään, ja omatuntoni sanoisi minun valehtelevan, jos väittäisin jyrkästi inhoavani tai vihaavani jotakin olentoa, paitsi paholaista, tai ainakin kammoavana siinä määrin, etten voisi siihen mukaantua. Jos yleisten vihattujen asioiden joukossa on jotakin, mitä tuomitsen tai halveksun, niin se on tuo kaiken järjen, hyveen ja uskonnon vihollinen, joukko, monipäinen hirviö, joka eri osiinsa jaettuna näyttää ihmisiltä, Jumalan luomilta järkeviltä olennoilta, mutta toisiinsa sekaantuneena on vain yksi ainoa valtava peto, hirveämpi epäsikiö kuin mikään monipäinen lohikäärme.
Laupeuden kanssa ristiriitaista ei ole nimittää sellaisia olennoita hulluiksi. Sillä tavoin kaikki pyhät kirjoittajat ovat heitä nimittäneet Salomonin antaman esimerkin mukaan, ja meidän uskomme mukaan se tulee hyväksyä. Myöskään en joukkonimityksellä tarkoita pelkästään alhaisempia ja vähäarvoisempia ihmisiä, sillä ylempienkin joukossa on huonompia aineksia, jonkinlaista rahvasta, jonka mieli on yhtä oikullinen kuin edellistenkin ja joka on käsityöläisten tasolla, vaikka varallisuus jonkun verran kultaa heikkouksia ja kukkaro on vastapainona hassutuksille. Mutta samoin kuin lukua laskiessa kolme tai neljä miestä yhteensä voi joutua takapajulle yhden ainoan rinnalla, joka pitää itseään heitä heikompana, samoin myös kokonainen joukko noita tietämättömiä kultakaloja ei ansaitse todellista kunnioitusta senkään vertaa kuin moni kurja ihminen, joka asemansa puolesta on heidän jalkainsa juuressa. Puhukaamme poliitikkojen tapaan: on olemassa aatelisia ilman sukutaulua, luonnollista jaloutta, jonka nojalla pääsee kohoamaan toisen tasalle vieläpä yläpuolellekin ansioittensa ja eteväin ominaisuuksiensa mukaan. Vaikka aikamme turmelus ja nykyiset pyrinnöt näyttävät viittaavan toiseen suuntaan, olivat asiat edellämainitulla kannalla alkuperäisissä valtioissa, ja siihen perustuu vieläkin kaikkien oikeinjärjestettyjen yhteiskuntien elämä, kunnes väärinkäytökset pääsevät valtaan, karkeammat vietit pyrkivät saavuttamaan sitä, mitä viisaammat ylenkatsovat, ja kullakin on vapaus koota ja keinotella itselleen rikkauksia, joiden avulla taas voidaan hankkia, mitä kukin himoitsee.
Luonteeni yleinen ja puolueeton laatu taivuttaa minut etusijassa yllämainittuun jaloon hyveeseen. Onnellista on olla syntymästään ja luonnostaan taipuvainen hyveeseen ja niinmuodoin kasvaa kuin siemenestä, tarvitsematta joutua kasvatuksen kautta oksastetuksi ja siihen pakotetuksi. Kuitenkaan emme ole muuta kuin siveellisyyden saarnaajia, jos noudatamme vain omia luonnollisia taipumuksiamme emmekä anna minkään korkeamman lain kuin järjen niitä säännöstellä, ja Jumalan sanan mukaan olemme silloin vielä pakanoita. Siksi täytyy rakkauden suurella työllä olla muitakin vaikuttimia ja päämääriä. En anna almuja vain tyydyttääkseni veljeni nälkää, vaan täyttääkseni Jumalan tahtoa ja käskyjä. En ota esiin kukkaroani pelkästään hänen tähtensä, joka pyytää, vaan Hänen tähtensä, joka on sen minulle antanut. En tahdo auttaa ketään sen vuoksi, että hän kaunopuheisesti puhuu kurjuudestaan, enkä tyydyttääkseni säälintunnettani, sillä se olisi pelkkää moraalista armeliaisuutta ja johtuisi enemmän intohimosta kuin järjestä. Sillä se, joka auttaa toista pelkän säälin vaikutuksesta, ei anna apuansa niin paljon hänen kuin oman itsensä vuoksi, sillä säälien toisten onnettomuutta otamme sen omaksemme, ja auttaessamme heitä siitä autamme samalla itseämme. Samoin on erehdyttävää koettaa korjata toisten onnettomuutta sitä armeliaitten luonteitten tavallista ajatusta seuraten, että voimme itsekin kerran joutua samanlaiseen asemaan. Sillä se on nurjaa ja ovelaa laupeutta, koska sitä osoittamalla näytämme houkuttelevan ihmisten sääliä kaiken varalta.
Olen muuten pannut merkille, että varsinaiset almuihin turvautuvat, vaikka liikkuvatkin suuressa kansanjoukossa, kuitenkin osaavat pyynnöillään kääntyä määrättyjen, valittujen henkilöiden puoleen. Nämä kokeneet ja ammatissaan taitavat kerjäläiset ovat varmastikin perehtyneet kasvojen ilmeitä tuntemaan, ja sen avulla he oitis keksivät armeliaan ihmisen. Sillä kasvoissamme on joitakin salaperäisiä merkkejä, jotka ilmaisevat sielumme laadun ja joista sekin, joka ei tunne edes aakkosia, voi lukea luonteemme ominaisuudet.
Olen myös sitä mieltä, että ilmeitä on tavallaan havaittavissa, ei ainoastaan ihmisissä, vaan kasveissakin, joten kussakin niistä on jokin ulkonainen piirre ilmaisemassa sisällistä muotoa. Jumalan sormi on jättänyt merkin kaikkiin töihinsä, ei tosin kuviolla tai kirjaimilla ilmaistuna, vaan niiden erinäisissä muodoissa, rakenteessa, osissa ja toiminnoissa, joista yhteensä saadaan niiden laatua kuvaava sana. Näillä sanoilla Jumala antaa tähdille nimet ja samojen aakkosten avulla Aatami pani kullekin luontokappaleelle sen erikoista laatua vastaavan nimen.
Paitsi näitä kasvojemme piirteissä esiintyviä merkkejä on käsissämmekin eräänlaisia salaperäisiä kuvioita, joita en uskalla sanoa vain sattumalta muodostuneiksi, koska ne ovat sellaisen kynän piirtämiä, joka ei milloinkaan suotta piirtele. Tämän otan huomiooni sitäkin suuremmalla syyllä, kun omassa kädessäni on sellaista, mitä en ole nähnyt kenenkään toisen kädessä. Myönnän kyllä, ettei Aristoteles etevässä ja ainokaisessa teoksessaan fysionomiikasta mainitse mitään käsien piirteitten tutkimisesta eli khiromantiasta; mutta uskon egyptiläisten, jotka harjoittivat tällaisia hämäriä, salaperäisiä tieteitä, olleen siihenkin perehtyneitä, ja sitähän myöhemmät maita kiertelevät ja egyptiläisinä esiintyvät petkuttajat olivat tuntevinaan ja ehkäpä olivatkin siitä tallettaneet joitakin tärveltyneitä jäännöksiä, joiden avulla voivat ennustuksissaan joskus oikeaankin osua.
Ihmiset yleensä ihmettelevät, kuinka niin monien miljoonien eri ihmiskasvojen joukossa ei ole toistensa kaltaisia. Minä puolestani ihmettelisin yhtä paljon, jos kahdetkaan kasvot olisivat yhtäläiset. Se, joka ottaa huomioon, kuinka monta tuhatta erilaista sanaa on voitu helposti sepittää neljästäkolmatta kirjaimesta, ja niinikään, kuinka monta sataa erilaista piirrettä on ihmisen kuvassa, käsittää muitta mutkitta, että tuollainen vaihtelu on aivan välttämätön. Ja vaikeatahan olisikin kaikkien eri piirteitten niin yhteen sattua, että ne muodostaisivat toistensa peilikuvia. Jos taiteilija umpimähkään sommittelee miljoonan eri kasvoja, niin huomataan ne kaikki erilaisiksi; vieläpä sittenkin, vaikka hän jokaisen niistä laatisi mallin mukaan, jää niihin kaikesta hänen taitavuudestaan huolimatta helposti havaittavia eroavaisuuksia. Sillä kaikkien olioiden todellinen esikuva on lajiaan täydellisin, emmekä sitä saavuta, vaikka laatisimme sitä paremmankin kuvan, koska tämä ei silloin olisi alkuperäisen kuvattavan kaltainen.
Toisaalta ei luontokappaleiden suurempi yhtäläisyys loukkaa luonnon vaihtelevaisuutta eikä millään tavoin halvenna Jumalan töitä. Sillä samanlaisissakin olioissa on eroavaisuuksia, ja parhaitenkin toisiansa vastaavissa on ilmeisiä ristiriitoja. Ja sillä tavoin ihminenkin on Jumalan kaltainen. Sillä juuri niissä asioissa, joissa samankaltaisuus ilmenee, olemme samalla perin erilaisia kuin hän. Ei milloinkaan ole ollut mitään toisen kanssa niin samankaltaista, että ne kaksi kaikilta kohdiltaan yhtyisivät. Sillä aina pääsee jokin eroavaisuus esille, estäen samaisuuden; muutoinhan kaksi eri asiaa eivät olisi ainoastaan samankaltaisia, vaan ihan samoja, mikä on mahdotonta.
Mutta palataksemme filosofiasta laupeuteen, en käsitä tätä hyvettä niin ahtaasti, että katsoisin ainoastaan almujen antamisen olevan laupeudentyötä, — että jokin määrä anteliaisuutta olisi tämän hyveen koko saavutus. Jumaluusoppi on viisaasti jakanut laupeudentyöt eri haaroihin ja osoittanut tällä kapealla tiellä useita eri polkuja hyvyyteen, niin että yhtä monella tavalla kuin voimme tehdä hyvää, voimme myös laupeutta toteuttaa.
Ihmisessä ei ole ainoastaan ruumiin, vaan sielunkin vikoja, samoin kuin on ulkonaisia sattumuksia, jotka kaipaavat armeliasta apuamme. Minä en voi ketään halveksia tietämättömyyden vuoksi, vaan tahdon kohdella häntä yhtä sääliväisesti kuin Latsarusta. Ei suinkaan ole suurempaa laupeutta verhota hänen ruumistansa kuin vaatettaa hänen sielunsa alastomuutta. Kunniakasta on nähdä muiden ihmisten järki puettuna meidän liveriimme ja heidän lainaamansa ymmärrys tuottamassa kunniaa omamme suosiollisuudelle; se on huokeinta lajia hyväntekeväisyyttä, ja auringon osoittaman luonnollisen hyväntekeväisyyden tavoin se valaisee muita, pimittämättä siltä lainkaan itseänsä. Kitsauden osoittaminen tämäntapaisessa hyväntekeväisyydessä on surkeinta lajia ahneutta ja vieläkin häpeällisempää kuin saituus raha-asioissa.
Olen siis velvollinen harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä asemani vuoksi, kun näet esiinnyn oppineena. Senpä vuoksi en teekään päästäni tietojen hautaa, vaan aartehiston. Opiskelua en tahdo pitää yksinoikeutenani, vaan kaikkien yhteisenä omaisuutena. Niinmuodoin en opiskele vain oman itseni hyväksi, vaan niidenkin, jotka eivät itse hanki oppia. En kadehdi ketään, joka tietää enemmän kun minä, mutta säälin niitä, jotka tietävät vähemmän. En opeta ketään näyttääkseni taitoani tai mieluummin ylläpitääkseni ja lisätäkseni sitä omassa päässäni kuin herättääkseni ja edistääkseni hänen tietojansa. Näissä kaikissa harrastuksissani on vain yksi ajatus, joka minua vaivaa, nimittäin että kaikkien hankittujen ominaisuuksieni täytyy hävitä minun mukanani, enkä voi niitä testamentata arvoisille ystävilleni.
En voi vihata tai halveksia ketään erehdyksen vuoksi enkä ymmärrä, miksi mielipiteiden eroavaisuus kumoaisi tunteet. Sillä eri mielipiteet, väittelyt ja todistelut, sekä filosofiset että jumaluusopilliset, jos niitä käsittelevät ymmärtäväiset ja rauhalliset ihmiset, eivät suinkaan loukkaa laupeuden lakeja. Kaikissa väittelyissä on kiihtyminen päätöntä, sillä silloin järki syöksyy hullun koiran tavoin väärille jäljille ja unohtaa alkuperäisen kysymyksen. Ja siinäpä on yksi syy, miksi riitakysymykset eivät milloinkaan saa ratkaisuaan. Sillä vaikka niitä lavealti esitettäisiin, joutuvat ne tuskin lainkaan käsiteltäviksi, — niihin kietoutuu tarpeettomia sivuasioita, ja riitapuolia itseään pohditaan usein yhtä laajasti kuin esillä olevia asioita.
Uskonnon perustukset ovat jo lasketut ja pelastuksen periaatteet kaikkien hyväksymät, niin ettei ole jäljellä montakaan kysymystä, jotka oikeuttaisivat kiihkoon. Eikä silti kukaan ole väitellyt ilman kiihkoa edes jumaluusopin alalla, saatikka halpa-arvoisemmista asioista. Mikä taistelu riehuukaan Lukianoksella S:n ja T:n välillä! Kuinka huitovatkaan kielimiehet kiistellessään Jupiterin genetiivistä! Ja kuinka he kolhivatkaan omia kallojaan, pelastaakseen Priskianuksen pään! Si foret in terris, rideret Democritus [Jos Demokritos vielä eläisi, niin hän nauraisi].
Kuinka monta haavaa on viisaampienkin taistelijain kesken annettu ja kuinka monta tehty kunniattomaksi vain mitättömän mielipiteen voiton vuoksi tai jotta jokin vaivainen eroavaisuus saataisiin toteen! Ovathan tiedemiehet rauhanmiehiä eivätkä kanna aseita, mutta heidän kielensä ovat terävämmät kuin partaveitsi, heidän kynänsä piirrot ulottuvat kauemmaksi ja kuuluvat kovemmin kuin ukkosen jyrinä. Minä kestän mieluummin basiliskin kammokatsetta kuin armottoman kynämiehen raivoa.
Viisaat ruhtinaat eivät suojele taiteita ja kohtele suvaitsevasti oppineita pelkästään tiedonharrastuksen tai runotarten palvomisen takia, vaan he haluavat saada nimensä ikuistetuiksi heidän kirjoituksissaan ja pelkäävät jälkimaailman kynämiesten kostoa. Sillä kun he ovat osansa suorittaneet ja siirtyvät tästä maailmasta, tulee kynämiesten astua esiin, tarjota maailmalle heidän elämänvaiheittensa siveellinen puoli ja jättää jälkipolville täysi luettelo heidän hyveistään ja paheistaan. Ja totisesti tarvitaankin koko joukko omaatuntoa historian kyhäämiseen; mitään mahdollisuutta ei ole puolustautua jonkin jutun häväistystä vastaan, sillä valhe esiintyy siinä niin arvovaltaisena, että se häpäisee meidän hyvät nimemme kaikkien kansojen ja koko tulevaisuuden edessä.
Onpa eräs toinenkin loukkaus laupeutta vastaan, josta ei mikään kirjailija ole kirjoittanut ja vain hyvin harvat muuten välittäneet. Tarkoitan sitä, ettei soimata ainoastaan eri uskontunnustuksia, kirkonmenoja ja yhteiskuntaluokkia, vaan kokonaisia kansoja, me kun solvaamme toisiamme häpäisevillä nimityksillä ja tylysti arvostellen muutamain harvojen käytöstä päätämme kaikkien olevan samanlaisia:
Le mutin Anglois, et le bravache Escossois,
et le fol François,
le poultron Romain, le larron de Gascongne,
l'Espagnol superbe, et l'Aleman yvrongne.
Apostoli Paavali, joka sanoo kreetalaisia valehtelijoiksi, lausuu sen kuitenkin vain epäsuorasti ja viitaten heidän omaan runoilijaansa. Sellainen on yhteen suuntaan yhtä verinen ajatus kuin Neeron oli toisaalle, sillä sanoilla haavoitamme tuhansia ja yhdellä iskulla surmaamme koko kansakunnan kunnian. Yhtä hullua on riehua ja haukkua aikakausia vastaan tai luulla voivamme saattaa ihmisiä järkiinsä intohimon puuskilla. Demokritos, joka luuli voivansa naurulla palauttaa ihmiset hyvyyteen, tuntuu minusta yhtä raskasmieliseltä kuin Herakleitos, joka itki aikojen pahuutta. Minua ei sapeta se, että näen joukon olevan oikeassa mielentilassaan, se on: järjettömän oikullisuuden vallassa, sillä hyvin ymmärrän, että viisautta ei ole annettu maailman arkitavaraksi ja että vain harvojen etuoikeus on olla kelvollinen. Ne, jotka pyrkivät paheita hävittämään, tuhoavat myöskin hyvettä, sillä vastakohdat, vaikka ne kumoavat toisiansa, ovat kuitenkin toistensa elinehto. Niinpä hyve (pahan hävittäminen) on aate, mutta toisaalta synnin yleisyys ei alenna hyvyyden arvoa, siliä kun pahe voittaa enemmistön, saa hyve niissä, jotka jäävät sen kannattajiksi, yhä suuremman arvon. Jos se siis häviää toisista, monistuvat sen hyvät vaikutukset toisissa, jotka pysyvät koskemattomina ja säilyvät hukkumasta yleiseen tulvaan.
Senvuoksi voin katsella paheellisuutta, sitä ivaamatta, tyytyen vain nuhtelemaan ja ojentamaan. Sillä jalot luonteet, sellaiset, jotka pystyvät hyvyyttä osoittamaan, joutuvat pilkkapuheen kautta johdetuiksi pahaan yhtä helposti kuin nuhteen ja ojennuksen kautta hyvään. Meidän tulisi kaikkien olla sen verran hyvän puoltajia, että suojelisimme sitä pahan vallasta ja voisimme ylläpitää puhtaan totuuden arvoa. Eihän ihminen voi oikeudenmukaisesti arvostella ja tuomita toista, koska todellisuudessa kukaan ei oikein tunne toistansa. Sen käsitän itsestäni, sillä olenhan minä koko maailmalta näkymättömissä, eivätkä lähimmät ystävänikään näe minua muutoin kuin sumun läpi. Ne, jotka tuntevat minua pintapuolisesti, arvostavat minua vähemmän kuin itse ajattelen itsestäni, lähemmät tuttavani taasen enemmän. Jumala, joka minut täysin tuntee, tietää etten ole mitään. Sillä Hän yksin näkee minut ja koko maailman. Hän ei katsele meitä harhautuneen valonsäteen mukaan eikä minkään heijastuksen avulla, vaan näkee itse olemuksen ilman sen satunnaisten ominaisuuksien lisää ja olioiden muodot, niinkuin me näemme niiden toiminnan ilmaukset. Edelleen ei kukaan voi tuomita toistansa senvuoksi, ettei tunne omaa itseäänkään, sillä me moitimme toisia vain sikäli, kuin he poikkeavat siitä, mitä pidämme itsessämme kiitettävänä, ja suosimme toisia vain sen vuoksi, missä he näyttävät olevan kanssamme yhtä mieltä. Niinpä siis lopuksi kaikki on pelkkää itserakkautta, jonka me jokainen kuitenkin tuomitsemme.
Nykyajan ja ehkä entisaikojenkin yleinen valitus on se, että rakkaus kylmenee. Sen huomaankin parhaiten niissä, jotka enimmin ilmaisevat innostuksen palavuutta, sillä se on hyve, joka parhaiten soveltuu kylmimmille luonteille, sellaisille, jotka ovat nöyryyteen taipuvaisia. Mutta kuinka voisimme odottaa laupeutta toisia kohtaan, kun olemme armottomia itsellemme? Rakkauden työt alkavat kotoa, se on yleisesti tunnettu totuus, ja kuitenkin on jokainen oman itsensä pahin vihamies ja niin sanoaksemme oma pyövelinsä. Älä tapa, sanoo Jumala, mutta tuskin kukaan sitä huomioon ottaa. Sillä minusta jokainen ihminen on oma kostottarensa ja avustaa omien elonpäiviensä lyhentämisessä. Kain ei siis ollut ensimmäinen murhamies, vaan Aatami, joka hankki ihmisille kuoleman ja näki siitä havaannollisen esimerkin oman poikansa Aapelin kohtalossa, toisen kokemuksessa juuri sen toteutettuna, mitä usko ei ollut saanut häntä käsittämään oman itsensä teoriassa.
En luule olevan ketään, joka vähemmän välittäisi omasta surkeudestaan kuin minä, eikä ketään, joka niin läheisesti välittäisi muiden onnettomuudesta. Voisin menettää toisen käteni vuodattamatta kyyneltäkään ja joutua luullakseni paljonkaan valittelematta vaikka teilatuksi. Kuitenkin voin mitä katkerimmin itkeä näytelmää katsellessani ja todellisesti heltyen ottaa vastaan noiden ammattiteeskentelijäin kuviteltua surua. Epäinhimillistä raakalaisuutta on lisätä onnettomuutta jo ennestään murheellisille tai koettaa suurentaa intohimoa ihmisissä, joiden luonne muutenkin on hillittömän kiihkoinen. Juuri se oli Jobin suurimman kärsimyksen aihe, ja hänen ystäviensä kierot syytökset tuottivat hänelle suurempaa tuskaa kuin paholaisen suoranaiset iskut. Eivät ainoastaan omat, vaan myöskin ystäviemme kyyneleet kuivaavat surujemme tulvaa, sillä kun sen vedet jakautuvat useampiin puroihin, juoksevat ne kaikki rauhallisemmin ja mahtuvat kapeampiin uomiin.
Rakkauden vallassa on siirtää intohimon kiihko toisen ihmisen rinnasta toiseen ja jakaa suru melkein olemattomiin, sillä tuskankin voi, kuten minkä hyvänsä suureen, jakaa niin pieniin osiin, että vaikka se ei vielä olisi jakautumaton, se ainakin on huomaamaton.
Kuitenkaan en ystävän seurassa tahdo jakaa, vaan suurentaa hänen surujansa, jotta ne omikseni ottaen voisin helpommin niistä puhella. Sillä omassa järjessäni ja olemuksessani voin hallita sitä, mihin en pysty oman itseni ulkopuolella enkä toisen ihmisen piirissä. Minusta on usein tuntunut siltä, että kertomukset ylevistä ystävyysliitoista eivät oikeastaan esitä todellisuutta, vaan ovat kuvitelmia siitä, mitä pitäisi olla. Mutta nyt en niissä näe muuta kuin pelkkiä mahdollisuuksia, niin että sellaisissa sankarillisissa esimerkeissä kuin Damonin ja Pythiaan, Akilleen ja Patrokloksen, ei ole mitään, jota en tavallaan voisi toteuttaa oman olentoni rajoitetussa piirissä.
Se, että joku antaisi henkensä ystävänsä puolesta, tuntuu oudolta arki-ihmisistä ja sellaisista, jotka rajoittuvat maailmalliseen periaatteeseen: rakkauden työt alkavat kotoa. Omasta puolestani en voisi muistaa suhdetta itseeni enkä sitä arvonantoa, jota olen velvollinen osoittamaan omalle luonnolleni, jos on kysymyksessä Jumalan, isänmaani tai ystävieni asia. Näitä kolmea lähinnä pidän itseni. Tunnustan, etten noudata sitä järjestystä, joka kouluissa sovitetaan tunteisiimme ja jonka mukaan tulee rakastaa vanhempiamme, lapsiamme, puolisoamme ja sitten ystäviämme. Sillä, lukuunottamatta uskonnon vaikutuksia, en tapaa itsessäni tuollaista välttämätöntä ja purkamatonta myötätuntoa omia veriheimolaisiani kohtaan. Toivon, etten silti riko neljättä käskyä vastaan, jos huomaankin rakastavani ystävää enemmän kuin lähimpiä omaisiani, vieläpä niitäkin, joilta olen elämäni alun saanut. Milloinkaan en ole vielä tuntenut todellista kiintymystä yhtä naista kohtaan, mutta ystävää olen rakastanut niinkuin hyvettä, omaa sieluani ja Jumalaa. Siitä voin luullakseni käsittää, kuinka Jumala rakastaa ihmistä, mitä autuutta on Jumalan rakkaudessa. Jättäen kaikki muut sikseen, on olemassa kolme mitä salaperäisintä yhdistystä: 1. kaksi luontoa yhdessä henkilössä; 2. kolme henkilöä yhdessä luonnossa; 3. yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sillä vaikka ne ovatkin todella erikseen olemassa, ovat ne niin yhdistyneet, että näyttävät vain yhdeltä ja ovat pikemmin kaksoisolento kuin kaksi eri sielua.
Todellisessa rakkaudessa on ihmeitä: se on oikea kokoelma arvoituksia ja salaisuuksia, jolloin kaksi liittyy niin yhdeksi, että kummastakin tulee kaksi. Minä rakastan ystävääni enemmän kuin itseäni enkä mielestäni kuitenkaan riittävästi; jonkun kuukauden perästä saa lisääntynyt rakkauteni minut ajattelemaan, etten ole häntä lainkaan rakastanut. Ollessani poissa hänen luotansa olen kuin kuollut, kunnes taas palaan hänen luoksensa; ollessani hänen luonansa en ole tyytyväinen, vaan tahtoisin olla vieläkin lähempänä häntä. Yhdistetyt sielut eivät tyydy syleilyihin, vaan tahtovat olla toinen toisensa. Mutta kun se on mahdotonta, ovat heidän kaipuunsa rajattomat ja jatkuvat ilman tyydytyksen mahdollisuutta.
Toisena kiusana rakkaudessa on se, että kun todella rakastamme jotakuta kuin omaa itseämme, emme voi muistaa hänen katsantoaan, vaan unohdamme kasvojen piirteetkin. Eikä sitä ole ihmeteltävä, sillä hän on kuin oma itsemme ja rakkautemme näyttää hänet itsemme kaltaisena. Tällainen ylevä tunne ei esiinny alhaisissa ja tavallisissa ihmisissä, vaan sellaisissa, jotka ovat erikoisesti huomattavia hyveistänsä. Se, joka voi rakastaa ystäväänsä näin ylevän hellästi, kykenee myös täydellisesti rakastamaan kaikkia.
Jos voimme johtaa tunteemme ruumiillisuuden ulkopuolelle ja luomme katseemme sieluun, silloin olemme tavanneet sen, johon ei ainoastaan ystävyys, vaan myös rakkaus todella saa kohdistua. Ja suurin onni, mitä sielulle voimme lahjoittaa, on se, mihin kaikki lopullisen autuutemme panemme, nimittäin pelastus. Sitä emme tosin kykene omin voimin toimittamaan, mutta sen saantia voimme edistää rakkaudellamme ja hurskailla rukouksillamme. En voi tyytyä rukoilemaan vain itseni puolesta, liittämättä luetteloa ystävistäni, enkä voi pyytää onnea, johon en sosiaalisen taipumukseni vuoksi kaipaisi naapuriani osalliseksi. En milloinkaan, keskellä iloanikaan, voi kuunnella hautauskelloja, tuntematta tarvetta rukoilla ja toivottaa kaikkea hyvää poistuvalle sielulle. En voi lähteä hoitamaan potilaani ruumista unohtamatta ammattiani niin, että rukoilen Jumalaa hänen sielunsa puolesta. Enkä voi nähdä kenenkään rukoilevan kohottamatta rukouksia hänen puolestansa, sen sijaan että häntä matkisin, vaikka hän ehkä ei merkitsisi minulle enempää kuin tavallinen tuntematon. Ja jos Jumala on suvainnut kallistaa korvansa rukouksilleni, on varmastikin monta onnellista, jotka eivät milloinkaan ole minua nähneet, mutta saaneet siunausta minun tuntemattomista harrastuksistani. Rukoileminen vihollisten puolesta — heidän pelastuksensa hyväksi — ei ole liian ankara ohje, vaan kuuluu uskontomme jokapäiväiseen harjoittamiseen. En voi uskoa erään italialaisen sanoja, että pahat toivotuksemme ja lemmettömät ajatuksemme eivät ulotu tätä elämää kauemmaksi, vaan sensijaan juuri paholainen samoin kuin helvetin kaikki pahat voimat toivovat onnettomuuttamme tulevaisessa maailmassa.
Varhaisempina vuosinani ja maltittoman tunteeni mukaan oli sellainen periaate, ettei saa tehdä kellekään pahaa eikä liioin itse suvaita vääryyttä, jo riittävä siveellisyyden mitta. Mutta kypsyneemmällä iällä ja saavutettuani kristillistä kokemusta olen alkanut vaatia enemmän. Voin väittää, ettei ole mitään sellaista kuin vääryyden kokeminen, ja jos onkin, ei ole mitään sellaista vääryyttä kuin kosto eikä sellaista kostoa kuin vääryyden halveksiminen; että toisen vihaaminen on oman itsensä vahingoittamista ja todellisen rakkauden osoittaminen oman itsensä syrjäyttämistä. Olisin kohtuuton omaatuntoani vastaan, jos sanoisin olevani kenenkään kanssa niin riidassa kuin itseni kanssa. Huomaan olevan tässä ihmisolennossani monta erilaista kappaletta; ihmisluonto on täynnä ristiriitaisia tunteita.
Minä olen kaiketi samanlainen kuin koko maailma, jossa sittenkin vilisee eri olentoja ja kussakin niistä toinen ristiriitojen maailma. Meillä on yksityiset kotivihamiehemme sisässämme, julkiset ja vihamielisemmät vastustajamme ovat ulkopuolella. Paholainen, joka vain kiusasi Paavalia, hyökkää ehkä tuimasti minun kimppuuni. Vaikka minut hukka perisi, niin sisälläni riehuu Lepanton taistelun veroinen kamppailu, intohimo järkeä vastaan, järki uskoa vastaan, usko paholaista vastaan ja omatuntoni kaikkea vastaan. Minussa on toinen ihminen, joka vihaa, moittii, käskee ja ahdistaa minua. Eikä omatuntoni ole niin kivestä, että se kestäisi ankarampien hyökkäysten iskuja, eikä toisaalta niin pehmeä ja vahasta tehty, että siihen jäisi merkki jokaisesta pikku synnistä tai heikkoudesta.
Minulla on sellainen omituinen usko, että on aivan yhtä helppo saada anteeksi muutamia syntejä kuin tehdä, toisia. Sillä perisyntini katson pestyksi pois kasteessa todelliset rikkomukseni, tehdessäni tiliä Jumalan kanssa, lasken vain viimeisestä katumuksestani ja sakramentin yhteydessä saamastani yleisestä synninpäästöstä enkä siis kauhistu nuoruuteni syntejä ja hullutuksia. Kiitän Jumalan hyvyyttä siitä, ettei minulla ole sellaisia syntejä, joilta puuttuu nimi; en ole mitään erikoista rikkomuksiltani; hairahdukseni ovat kulkutaudin luontoisia, johtuen kaikki yhteisestä turmeluksestamme. Sillä onhan eräitä ruumiinlaatuja, jotka yhdyttyään turmeltuneeseen mieleen hautovat ja purkavat esille niin outoja riettauksia, ettei niillä uutuutensa ja kauheutensa takia ole edes nimeä. Sellainen oli esimerkiksi se hekumoitsija, joka rakastui kuvapatsaaseen, ja Neero luonnottomissa irstailuissaan. Sillä samoin kuin taivaat alinomaa näyttävät uusia ja ennestään tuntemattomia tähtiä ja maa tuottaa kasveja ja eläimiä, samoin ihmistenkin mieli on täynnä uusia ilkeyksiä ja paheita.
Järkeni jäykkyys ja taipumusteni arkipäiväisyys ei ole koskaan yllyttänyt kekseliäisyyttäni tai taivuttanut tunteitani mihinkään tuollaiseen, mutta kuitenkin ovat tavalliset, jokapäiväiset heikkouteni, jotka niin välttämättä näyttävät kuuluvan minuun ja olevan varsinaista luontoani, niin masentaneet minut ja niin supistaneet oman arvoni tuntoa, joka minussa muutoin olisi itseäni kohtaan, että omasta mielestäni pakostakin olen kelvottomimpia kuolevaisia. Jumaluusoppineet sanovat, että katumukseen kuuluu surunpuuska; minun katumukseeni kuuluu suuttumusta, vihaa, surua, vimmaa, toisillensa vastakkaisia intohimoja, jotka eivät näytä sopivan tähän asiaan enempää kuin varsinaiseen luonteeseenikaan. Siinä emme laiminlyö rakkautta itseämme kohtaan, jos olemmekin taistelussa paheita vastaan tai vihaamme sitä itsemme osaa, joka vastustaa rakkauden perustusta, Jumalaa, vaan silloin ainoastaan jäljittelemme isoa itseämme, maailmaa, jonka erilaiset myötätunnon ja vastenmielisyyden ilmaukset kuitenkin tarkoittavat yhteistä parasta ja edistävät yleistä sopusointua, pitäen kurissa kapinallisia voimia, koska nämä hallitsemaan päästyään saattaisivat tuhota kaikki.
Kiitän Jumalaa siitä, että niiden miljoonien vikojen joukossa, jotka olen perinyt Aatamilta, olen pelastunut saamasta erästä, joka lisäksi on rakkauden perivihollinen ja ensimmäinen kaikista synneistä, ei ainoastaan ihmisissä, vaan myös paholaisessa: tarkoitan ylpeyttä. Olen välttänyt sitä asemastani huolimatta, jossa tuskin voi olla sitä ilman. Ne pikku saavutukset ja luulotellut ansiot, jotka lisäävät muiden ihmisten oman arvon tuntoa, eivät lainkaan pöyhistä minun höyheniäni. Olen nähnyt kielimiehen rehentelevän yhdestä ainoasta Horatiuksen rivistä ja ylpeilevän enemmän yhden ainoan oodin selittämisestä kuin tekijä ehkä koko teoksen sepittämisestä.
Omasta puolestani osaan, lukuunottamatta erinäisiä paikallisia murteita, kokonaista kuutta kieltä, mutta siitä huolimatta en ajattele itsestäni sen suurempia kuin esi-isämme ennen Baabelin kielten sekoitusta, jolloin oli vain yksi kieli maailmassa eikä kellään ollut tilaisuutta ylvästellä kielimiehenä tai kriitikkona. Lisäksi olen nähnyt useita maita, tutustunut niiden luontoon, oloihin ja kaupunkeihin, vieläpä tutkinut niiden lainsäädäntöä ja hallintoa. Mutta silti ei kaikki tämä voi saada jäykkää mieltäni sellaisiin käsityksiin itsestäni, kuin olen huomannut monien nokkelain isottelijain heikkoudeksi, vaikka eivät ole milloinkaan saaneet kurkistaa oman pesänsä ulkopuolelle. Minä tunnen näköpiirimme kaikkien tähtisikermien nimet, ja vähän muutakin niistä, mutta olen tavannut lörpöttelevän merimiehen, joka tunsi vain kompassinpiirut ja Pohjantähden ja kuitenkin vaiensi minut puheillaan, ollen olevinaan minua suunnattomasti etevämpi. Minä tunnen useimmat kotimaani kasvit ja samaten naapurimaidenkin enkä kuitenkaan tiedä mielestäni niin paljon kuin silloin, kun tunsin niitä vain satasen ja tuskin olin käynyt kauempana kasveja keräämässä kuin lähimmässä esikaupungissa.
Totisesti onkin niin, että kyvykkäät ja ne, joiden päässä ei ole vain kourallinen tietoa, eivät mielestänsä tiedä mitään, ennenkuin tietävät kaikki. Mutta kun tämä on mahdotonta, jäävät he Sokrateen kannalle, sanoen tietävänsä vain sen, etteivät mitään tiedä. Enpä luule, että Homeros kiusasi mieltänsä tuumimalla kalamiesten arvoitusta tai että Aristoteles, joka ymmärsi tiedon epävarmuuden ja niin usein tunnusti ihmisen järjen liian heikoksi ymmärtämään luonnon ilmiöitä, milloinkaan oli vähällä hukuttaa itsensä koettaessaan selvittää Euripos-salmen virtauksia. Se, mitä tänään opimme, saattaa jo huomenna paremman arvostelumme edessä olla mitätöntä. Ja niinhän Aristoteles opettaa meille, mitä Plato oli hänelle opettanut, nimittäin itsensä kumoamista. Olen tutkinut kaikkea, enkä kuitenkaan voi tyytyä mihinkään, sillä jos ensimmäisten opintojemme ja nuoruusvuosiemme harrastusten mukaan saattaisimmekin luulla olevamme joko peripateetikkoja, stoalaisia tai akateemikkoja, näyttävät minusta viisaimmat miehet ainakin lopuksi olevan järjestään skeptikkoja, epäilijöitä, ja esiintyvät kaksinaamaisina kuin Janus tiedon tantereella.
Siitä syystä minulla on ensiksikin yleinen, tunnustettu filosofia, jonka opin koulussa, ja siitä keskustelen ja sillä tyydytän muiden järkeä, ja toiseksi itseäni varten omintakeisempi, kokemukseen perustuva järjestelmä, jolla tyydytän omaa järkeäni. Salomo, joka valitti tietämättömyyttään tiedon huipuilla ollessaan, ei ainoastaan ole masentanut minua omissa luuloissani, vaan laimentanut pyrintöjänikin. Vielä on eräs ajatus, joka joskus on saanut minut panemaan kirjani kiinni ja sanomaan itselleni, että on turhaa hukata aikaa tiedon umpimähkäiseen haalimiseen: parempihan olisi odottaa vähän aikaa, kunnes saamme vaistomaisesti ja välittömästi havaita sen, mitä nyt yritämme vaivalla ja tutkimisella saavuttaa. Parempihan on istua alallaan häveliäässä tietämättömyydessään ja tyytyä oman järkemme alkuperäiseen siunaukseen kuin hankkia epävarmaa tietoa tästä elämästä hikoillen ja tuskitellen, koska kuolema kuitenkin antaa selvyyden joka hupsullekin ilmaiseksi, — koska se itsestään kuuluu kirkastukseemme.
En ole vielä ollut avioliitossa ja yhdyn niihin, jotka eivät nai kahta kertaa. Silti en tarkoita, etten hyväksyisi toista avioliittoa, niinkuin en myöskään joka tapauksessa kieltäisi moniavioisuuttakaan, joka joinakin aikoina ja ottaen huomioon eri sukupuolten epätasaisen lukumäärän saattaisi olla välttämätönkin. Koko maailma luotiin miestä varten, mutta kahdestoista osa miehestä naista varten; mies on itsessään koko maailma ja Jumalan henkäys; nainen on miehen kylkiluu ja koukero kappale. Olisin tyytyväinen, jos ihmissuku lisääntyisi kuin metsä ilman yhtymystä, — jos maailma pysyisi pystyssä ilman tuota alhaista ja joutavaa liityntää, sillä se on hupsuinta, mitä viisas mies eläissään voi tehdä, eikä ole mitään muuta, joka niin nolaisi hänen jälleen raitistunutta mielikuvitustaan, kun hän muistelee, mihin eriskummaiseen ja arvottomaan hullutukseen on tuossa teossa langennut.
Tätä en puhu ennakkoluulon vallassa enkä nurjamielisyydestä kauniimpaa sukupuolta kohtaan, sillä luonnostani rakastan kaikkea kaunista. Voin kokonaisen päivän ihastuneena katsella kaunista maalausta, vaikka se esittäisi vain hevosta. Mutta luonteeni mukaista on mieluisampana harrastaa kaikkea sopusointua. Ja onhan kauneudessakin sopusointua ja Kupidon hiljaisissa sävelissä enemmän suloa kuin soittokoneen äänessä. Sillä musiikkia on kaikessa, missä on sopusointua, järjestystä ja suhteellisuutta, ja sikäli voimme tunnustaa olevan myös maailmankaikkeuden musiikkia. Sillä nuo hyvin järjestetyt liikkeet ja säännölliset askeleet, vaikka eivät annakaan korvassa kuuluvaa ääntä, tarjoavat ymmärryksen havaittavaksi mitä sopusointuisimman säveleen. Tasasuhtaisesti kehittynyt luonne iloitsee kaikesta sopusoinnusta. Ja se saa minut suuresti epäilemään, ovatko ne lainkaan päänsä puolesta eheärakenteisia, jotka vastustavat kaikkea kirkkomusiikkia.
Omasta puolestani kannatan sitä, enkä ainoastaan kuuliaisena kirkon jäsenenä, vaan tuntien sitä erikoisesti kaipaavani. Sillä yksinpä rahvaanomainen kapakkamusiikkikin, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, saattaa minun mieleni hartaaksi ja kohottaa sen ajattelemaan ensimmäistä säveltäjää. Siinä on jotakin jumalallista, enemmän kuin korva käsittää. Siihen sisältyy hieroglyfimäinen ja verhottu opetus koko maailmasta ja kaikista luoduista, korvalle sellainen sävel, jota koko maailma, oikein käsitettynä, tarjoisi ymmärrykselle. Lyhyesti sanottuna se on aistittava ilmaus siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.
En tahdo sanoa, niinkuin Plato, että sielu on sopusointu, vaan sopusointuinen ja lähimmin tuntee myötätuntoa säveliin. Siitä syystä muutamat, joiden ruumiinlaatu on vireessä heidän sielullisten taipumuksiensa mukaan, ovat synnynnäisiä runoilijoita, vaikka kaikkikin ovat luonnostaan taipuvia rytmiin. Se johti Tacituksen historiansa ensi riveillä käyttämään runomittaa, ja Cicero, viheliäisin kaikista runoilijoista, vaikka tekeytyy runoilijaksi, aloittaa esityksensä erinomaisella heksametrillä.
Minulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja epäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista enkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja almanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien asentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on niin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni käyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien asioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää kuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti suorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa hänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa hänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua ottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien yrityksiemme korvaukseksi.
Minua ei ainoastaan hävetä, vaan olen sydämestäni pahoillani, että paitsi kuolemaa on myöskin parantumattomia tauteja, kuitenkaan en omasta puolestani enkä siitä syystä, että taitoni ei kykene niitä parantamaan, vaan ihmiskunnan yhteisen asian tähden, jota pidän omanani. Ja puhuakseni yleisemmin, ne kolme ylevää ammattia, joita kaikissa sivistyneissä maissa pidetään arvossa, johtuvat vain Aatamin lankeemuksesta, eivätkä suinkaan ole vailla heikkouksiansa: ei ole ainoastaan tauteja, joita lääketiede ei pysty parantamaan, vaan on myöskin asioita, joita laki ei voi ratkaista, ja vikoja, joita ei jumaluusoppi pysty oikaisemaan.
Jos kerran yleiset kirkolliskokoukset voivat erehtyä, en ymmärrä, miksi yksityiset oikeusistuimet olisivat virheettömiä. Niiden parhaimmatkin säädökset nojaavat ihmisen erehtyvään päättelyyn, ja toinen laki tuomitsee toisen, niinkuin Aristoteleskin useasti hylkäsi edeltäjiensä mielipiteet, koska ne, vaikka olivatkin hyväksyttäviä järjen kannalta, eivät silti soveltuneet hänen omiin sääntöihinsä ja hänen periaatteittensa logiikkaan.
Omasta puolestani, puhumattakaan Pyhää Henkeä vastaan tehdystä synnistä, jonka koko laatukin kuten parantaminen on tuntematon, voin pikemmin parantaa luuvalon tai sappikiven joistakin ihmisistä kuin jumaluusoppi voi poistaa ylpeyttä tai ahneutta toisista. Ja lääketaidollani voin parantaa vikoja, joihin ei jumaluusoppi lainkaan pysty, ja ne tottelevat pillereitäni, mutta eivät vähääkään hellitä saarnoista. En kehu, vaan sanon suoraan, että me kaikki työskentelemme omaa parannustamme vastaan, sillä kuolemahan on kaikkien tautien parannuskeino. Muuta yleistä parannuskeinoa en tunne. Se kyllä on perin tympeä nirsovatsaisille, mutta asianmukaisen maitin vallitessa suorastaan nektaria ja kuolemattomuuden makeata juomaa.
Seurustelussani noudatan samaa sääntöä kuin aurinko, joka suhtautuu ystävällisesti sekä hyviin että pahoihin. Ehkä ei olekaan pahoja ihmisiä, ja pahinkin saattaa olla paras, — jos hän saa olla niiden ominaisuuksien piirissä, jotka hänessä ovat hyviä. Ei liene yhtään niin riitaista ihmistä, ettei oikean virityksen hetki voisi siinä herättää sulosoinnun säveltä. Magnae virtutes, nec minora vitia [suuret hyveet eikä pienemmät paheetkaan] on parhaiden luonteitten tunnus, mutta samaa voidaan kääntäen sanoa pahimmista, sillä turmeltuneimmassakin luonteessa on jotakin, mikä on pysynyt koskemattomana ja toisin päin vaikuttaen esiintyy parempana, taikka hänessä on voimakas vastenmielisyys määräsuuntaan, suojaten häntä saamasta tuhoavan paheen myrkkyä ja auttaen kestämään yleisenkin turmeluksen keskellä. Samaa huomataan luonnossakin. Tehokkaimmat lievikkeet ovat kätkettyinä syövyttävimpiin aineisiin.
Lisäksi väitän kokemuksen perustuksella, että myrkyt sisältävät itsessänsä oman vastamyrkkynsä, joka suojelee niitä itsemyrkytykseltä, ne kun ilman sitä olisivat vaarallisia ei vain muille, vaan itselleenkin. Minäpä pelkäänkin omassa itsessäni tapahtuvaa tärveltymistä enkä niin paljon toisista tarttuvaa. Itsessäni kapinoitseva joukko tahtoo tuhota minut ja itse tartutan itseäni; vanha Aatami asustaa minussa yhä. Tunnen tuon alkuperäisen syövän jäytävän ja ahmivan itseäni, ja sen vuoksi kuuluu litaniaani myöskin rukous: Defenda me, Dios, de me, Herra, suojele minua itseltäni.
Ei yksikään ihminen ole ihan yksinänsä, sillä jokainen on pienoismaailma ja kuljettaa siis mukanaan koko maailman. Nunquam minus solus quam cum solus [ei koskaan ole vähemmän yksinään kuin yksin ollessaan] on erityisesti viisaan miehen suussa mielevä lause, mutta myös totta hullunkin sanoiksi. Niinpä ihminen ei edes erämaassa ole yksinään, ei ainoastaan siitä syystä, että hänellä on seurana oma itsensä ja ajatuksensa, vaan senkin vuoksi, että paholainen aina tulee seuraamme yksinäisyydessä ja tuo häijy kapinoitsija aina yllyttää meitä kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tavallisesti liittyvät yksinäisiin ajatuksiimme. Eikä tarkemmin sanottuna olekaan mitään sellaista kuin yksinäisyys eikä mitään sellaista, jonka voisi sanoa olevan yksin ja itsessään, paitsi Jumala, joka on oma piirinsä ja vain oman itsensä varassa. Kaikki muut, erilaisten ja yhteen sopimattomien osiensa ohella, jotka tavallaan monistavat niiden luontoa, ovat olemassa Jumalan myötävaikutuksella ja hänen kätensä tukemina. Lyhyesti sanoen ei voi olla mitään muuta todella yksinäistä ja itsekseen kuin se, joka on todella yksi, ja sellainen on vain Jumala; kaikki muut poikkeavat ykseydestä ja ovat siis moninaisia.
Mitä minun elämääni tulee, on se kolmekymmentä vuotta jatkunut ihme, jonka selostaminen ei olisi historiaa, vaan runoutta ja kuulostaisi tavallisesta ihmisestä sadulta. Sillä minun mielestäni maailma ei ole majatalo, vaan sairashuone, ei elinpaikka, vaan kuolinsija. Se maailma, jota tarkastelen, olen minä itse; omassa itsessäni olevaa pienoismaailmaa minä tutkistelen. Toista maailmaa käytän vain samaan tapaan kuin karttapalloani, jota huvikseni silloin tällöin kääntelen. Ne, jotka tarkastelevat ulkopuoltani ottaen huomioonsa vain asemani ja varallisuuteni, eivät lainkaan älyä, kuinka korkealla olen, sillä minä olen Atlaankin hartioita ylempänä. Maa on kuin piste, ei ainoastaan taivaaseen verrattuna, joka on yllämme, vaan myöskin itsessämme olevan taivaallisen puolen rinnalla. Se lihamäärä, joka on olentoni ympärillä, ei voi rajoittaa sieluani. Tuo pinta, joka ilmoittaa näköpiirillä olevan rajansa, ei voi vakuuttaa minua yhtä rajoitetuksi. Minun ympyräni on laajempi kuin kolmesataakuusikymmentä astetta, ja vaikka ruumiini mitat mainitaan numeroilla, ei se kuitenkaan koske sieluani. Ja samalla kun tutkin itseäni ja huomaan olevani pienoismaailma, havaitsen kuitenkin olevani myös jotakin enemmän kuin iso maailma onkaan.
Meissä on varmasti jotakin jumalallista, sellaista, mikä oli olemassa ennen alkuaineita ja minkä ei tarvitse aurinkoa kiittää. Luonto sanoo yhtä hyvin kuin raamattukin minun olevan Jumalan kuvan. Joka ei sen vertaa ymmärrä, ei ole vielä ensimmäistäkään läksyänsä oppinut ja häätyy aloittamaan ihmisen aakkosista.
Toivoakseni en sillä halvenna kenenkään onnea, jos sanon olevani yhtä onnellinen kuin kuka hyvänsä. Ruat coelum, fiat voluntas Tua [vaikka taivas romahtaisi, tapahtukoon Sinun tahtosi] pelastaa kaikesta. Sillä mitä hyvänsä tapahtuukin, on se vain samaa, mitä päivittäin rukoilemme. Lyhyesti sanottuna: olen tyytyväinen, ja mitäpä kaitselmuksella olisi muuta annettavaa? Ja tämähän todella on onnellisuutta, ja sitä saan kokea. Siksi olenkin onnellinen kuin unessa ja yhtä tyytyväinen nauttiessani onnea mielikuvituksessa kuin toiset ilmeisemmässä todellisuudessa.
Varmasti voimme unissamme paremmin tajuta niitä asioita, jotka meitä ilahduttavat, kuin valveilla ollessamme. Ilman sitä olisin onneton, sillä hereillä tekee arvosteluni minut tyytymättömäksi, aina kuiskaten minulle, että olen poissa ystäväni luota. Mutta lempeät uneni öisin hyvittävät minua ja saavat minut uskomaan, että olen hänen sylissään. Kiitän Jumalaa onnellisista unistani, samoin kuin hyvästä levostanikin, sillä ne tarjoovat tyydytystä kohtuullisille toiveille ja sellaisille ihmisille, jotka tyytyvät vähäänkin onnellisuuteen. Eikä liene synkkämielinen se käsitys, että me kaikki olemme kuin nukuksissa tässä maailmassa, että tämän elämän käsitykset ovat pelkkiä unelmia verrattuina tulevaisen maailman tajuntaan, niinkuin unihaaveet selvän päivän tajunnan rinnalla. Molemmat ovat yhtä erehdyttäviä, ja toinen näyttää vain olevan toisen vertauskuva. Me olemme vähän enemmän kuin oma itsemme nukkuessamme, ja ruumiimme uinailu tuntuu aloittavan sielun valveutumisen. Aistimemme ovat kyllä sidotut, mutta järkemme vapautuu, eivätkä ajatuksemme valveilla ollessamme voi kilpailla unessa saamiemme haaveiden kanssa.
Syntymämerkkini osui Skorpionin vetiseen tähtikuvioon; syntymiseni tapahtui Saturnuksen kiertotunnilla, ja luulenpa itsessäni olevan jonkun verran tämän kiertotähden lyijymäisyyttä. Minä en ole lainkaan taipuvainen leikinlaskuun, eikä minulla ole lahjoja esiintyä pilapuheilla ja sukkeluuksilla seurassa. Mutta yhdessä ainoassakin unessa voin laatia kokonaisen huvinäytelmän, katsella sen suorittamista, panna merkille pilapuheet ja nauraa itseni hereille sen hullutuksista. Jos muistini olisi yhtä uskollinen kuin järkeni on silloin tuottelias, harjoittaisin tutkimuksia vain unissani. Samoin valitsisin sen ajan myöskin hartauteni harjoittamiseksi. Mutta karkealaatuinen muistimme ei kykene pitämään tallella keveämmin liikkuvan älymme vaikutuksia, vaan unohtaa ne ja herättyämme pystyy esittämään vain epäselvän ja katkonaisen kertomuksen siitä, mitä on tapahtunut.
Aristoteles, joka on kirjoittanut eri tutkielman unesta, ei mielestäni ole tarkoin sitä määritellyt. Eikä Galenuskaan, vaikka hän näyttää oikaisseen edellämainitun käsitystä. Sillä unissakävijöillä, vaikka he liikkuessaan nukkuvatkin, on kuitenkin aistimien toiminta jäljellä. Senvuoksi meidän täytyy sanoa, että meissä on jotakin, mikä ei ole Morfeuksen vallassa, ja että hurmiotilaan joutuneet sielut vaeltelevat omassa ruumiissaan niinkuin hengetkin asunnoikseen ottamissaan ruumiissa, joihin pukeutuneina ne näyttävät kuulevan, näkevän ja tuntevan, vaikka elimet ovat vailla aistimiskykyä. Niinpä huomataan ihmisten joskus lähtöhetkellänsä puhuvan ja ajattelevan asioita, jotka ovat heidän tavallisten kykyjensä yläpuolella; silloinhan näet sielu, joka alkaa vapautua ruumiin kahleista, puhkeaa kuin itsekseen toimimaan ja pääsee kuolevaisuuden rajojen ulkopuolelle. Me nimitämme unta kuolemaksi, vaikkakin herääminen meidät tappaa ja hävittää ne henget, jotka ovat elämän varsinaisena olinsijana. Tosiaankin tuo elämän puoli parhaiten esittää kuolemaa. Sillä jokainen ihminen elää todellisesti juuri niin kauan kuin hän saa varsinaisen luontonsa toimimaan tai jollakin tavalla toteuttaa kykyjänsä. Siksi Themistokles, joka surmasi erään sotilaistaan tämän nukkuessa, oli lempeä pyöveli. Sentapaista rangaistusta ei mikään laki ole lempeimmilläänkään ajatellut. Kummastelen, ettei Lucanuksen eikä Senecan mielikuvitus sitä keksinyt. Sellaista kuolemaa saattaa kirjaimellisesti sanoa meidän itse kokevan joka päivä, ja sellaisen kuoleman alaiseksi Aatamikin joutui ennenkuin hänestä tuli kuolevainen; sen kuoleman nojalla elämme elämän ja kuoleman välisessä tasoittavassa tilassa, ja se on niin tosikuoleman kaltainen, etten uskalla siihen antautua rukoilematta ja maailmalle puoleksi hyvästi jättämättä. Puheluni Jumalan kanssa kelpaa minulle hyväksi unilääkkeeksi. Muuta en kaipaa saadakseni hyvää unta, ja sitten suljen silmäni turvallisesti tyytyen sanomaan jäähyväiset auringolle, jos minun on nukuttava ylösnousemukseen asti.
Sitä menetelmää, jota minun olisi noudatettava tuomitessani, käytän usein keskinäisissä asioissa ja sovitan siihen geometrisen suhteen, jonka vuoksi, koettaessani olla toisille tasapuolinen, olen puolueellinen itseäni kohtaan ja liioittelen noudattaessani sääntöä: mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, tee se myöskin heille. En syntynyt perittyihin rikkauksiin, eikä tähteni lie ennustanut minulle varallisuutta. Tai jos olisikin niin ollut, niin sieluni vapaus ja mieleni suoruus olisivat tehneet tyhjiksi kohtaloni määräykset. Sillä minusta ahneus ei niin paljon tunnu paheelta kuin surkuteltavalta hulluudelta. Se, että pidämme itseämme saviastioina tai uskomme olevamme vainajia, ei ole niin naurettavaa eikä niin monta astetta aivastusyrtin vaikutuksen ulkopuolella kuin tämä. Ihmisten teoreettiset mielipiteet ja väittämät eivät ole niin järkeä vailla kuin heidän käytäntönsä johtopäätökset. Jotkut ovat väittäneet, että lumi on mustaa, että maa liikkuu ja että sielu on ilmaa, tulta, vettä; mutta kaikki tämä on filosofiaa eikä siinä ole suorastaan hulluutta, kun sitävastoin vähänkin ajatellen tajuamme, kuinka hupsua ja nurinkurista on himo maanalaiseen jumalaan, kultaan.
Minun täytyy tunnustaa olevani siinä merkityksessä ateisti. En voi suostuttaa itseäni kunnioittamaan sitä, mitä maailma palvelee. Mitä hyvänsä sen vaikutus saaneekin aikaan ruumiissani, ei sillä ole mitään tekemistä eikä vaikutusta sen ulkopuolella. Koko Intian hinnasta en pitäisi mielessäni alhaista aietta tai suunnittelisi tekoa, jonka vuoksi minua voitaisiin nimittää heittiöksi. Pelkästään tämän takia rakastan ja kunnioitan omaa sieluani, ja minulta puuttuu toinen pari käsivarsia syleilläkseni itseäni. Aristoteles on liian ankara, hän kun ei myönnä meidän voivan olla todellisesti anteliaita ilman rikkautta, onnettaren suopeaa kättä. Jos tämä on totta, niin tunnustan olevani laupias vain anteliaissa aikeissani ja runsaissa toivotuksissani. Mutta jos lesken ropo ei ollut vain kummastusta herättävä teko, vaan mitä ylevimmän uhraavaisuuden osoitus, silloin köyhätkin ihmiset saattavat rakentaa sairaaloita eivätkä rikkaat yksinään kykene pystyttämään temppeleitä.
Minä noudatan omaa menettelytapaani, jota muut eivät käytä: otan huomioon omat pienet tilaisuuteni hyvää tehdäkseni, supistan omia välttämättömiä tarpeitani anteliaisuuden osoituksiin ja tyydytän toisten puutetta silloin, kun itsekin enimmin kaipaan. Sillä rehellinen sotajuoni on yllättää itsensä ja niin järjestää hyveiden ilmauksia, että silloin, kun niitä puuttuu yhdessä kohdassa, ne voisivat saada korvauksen toisessa. En toivo saavani Perun rikkauksia, vaan tyydyn kohtuulliseen toimeentuloon ja kykyyn voida tehdä sitä hyvää, johon Jumala on antanut minulle taipumuksia. Se, jolla on kyllin voidakseen olla antelias, on rikas, ja vaikeaapa on olla niin köyhä, ettei jalo mieli keksi keinoja toteuttaakseen hyvää tahtoansa. Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle; siinä on lyhykäisesti enemmän kaunopuheisuutta kuin saarnakokoelmassa. Ja jos todellakin lukija ymmärtäisi tuollaiset lauseet niin vakavalta kannalta kuin ne on lausuttu, emme tarvitsisi laveita opetuksia, vaan olisimme rehellisiä pienen otteen kuultuamme.
Jo tämäkin syy vaikuttaa, etten voi nähdä kerjäläistä huojentamatta hänen hätäänsä kukkarostani tai hänen sielunsa taakkaa rukouksillani. Näennäiset ja satunnaiset eroavaisuudet meidän välillämme eivät saata minua unohtamaan meissä molemmissa olevaa yhteistä ja koskematonta. Ryysyisen puvun ja viheliäisen ulkoasun alla, raajarikkoisen ja vajavaisen ruumiin suojassa asuu sielu, joka on samaa sukua kuin omammekin, Jumalasta kotoisin niinkuin meidänkin ja yhtä hyvin pelastettavaksi aiottu. Kansantalousmiehen työskennellessään saadakseen aikaan yhteiskunnan, jossa ei köyhyyttä olisi, poistavat tilaisuuden harjoittaa armeliaisuutta eivätkä ymmärrä kristityn yhteiskunta-ajatusta, unohtaen myös Kristuksen ennustuksen.
Mutta on toinenkin laupeuden puoli, joka on edellisen perustus ja kulmakivi, nimittäin rakkaus Jumalaan, jonka nojassa voimme rakastaa lähimmäistäkin. Sillä se minusta on oikeata laupeutta, että rakastamme Jumalaa hänen itsensä vuoksi ja lähimmäistämme Jumalan vuoksi. Kaikki, mikä on todella rakastettavaa, on Jumalaa tai tavallaan osa hänestä, joka heijastaa ja kuvastaa häntä. Eikä ole ihmeellistä, että rakkautemme kiintyy näkymättömään, sillä kaikki, mitä todella rakastamme, on näkymätöntä. Se, mitä hellimme aistimiemme vaikutelman takia, ei ansaitse niin puhdasta nimitystä. Niinpä siis ihailemme hyvettä, vaikka emme aistimillamme voi sitä havaita. Samoin ei se puoli, mitä ylevissä ystävissämme rakastamme, ole käsin tavoiteltavissa, vaan se on jotakin sisäistä, jota emme voi syleillä. Jumala, joka on itse hyvyys, ei voi rakastaa muuta kuin sitä, mikä on hänestä. Hän rakastaa meissäkin sitä, mikä on niin sanoaksemme häntä itseänsä ja hänen Pyhän Henkensä vaikutusta. Jos tarkastamme todellisuuden mukaisesti vanhempain, vaimon ja lasten rakkautta, niin se kaikki on tyhjää kuvitelmaa ja unennäköä, vailla todellisuutta, totuutta ja pysyväisyyttä. Sillä vaikka aluksi meidän ja vanhempien välillä on voimakas yhdysside, niin kuinka helposti se katkeaakaan! Me kiinnymme vieraaseen naiseen ja unohdamme vaimon takia oman äitimme ja sen kohdun, jossa sikisimme, muistaen vain sitä, jossa oma kuvamme on sikiävä. Kun tämä nainen lahjoittaa meille lapsia, ei rakkautemme enää pysy yhtä korkealla, vaan laskee, siirtyen seuraamaan uutta sukupolvea, jossa taas rakkaudella ei ole vakaata asuinsijaa. Kun lapset varttuvat, toivovat he meidän jo lähtevän tieltä pois tai kiintyen johonkin naiseen käyttävät laillista keinoa rakastaa vierasta ihmistä enemmän kuin meitä. Näin ollen kuvittelen ihmisen joutuvan elävältä haudatuksi ja näkevän hautansa omissa jälkeläisissään.
Niinpä siis lopettaakseni sanon, ettei auringon alla (tai niinkuin Kopernikus tahtoisi sanoa: yllä) ole mitään onnellisuutta, eikä ole perätön Salomon niin usein toistettu viisas lauselma: kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa. Ei ole mitään onnellisuutta siinä, mitä maailma ihailee. Kun Aristoteles ponnistelee kumotakseen Platon aatteita, joutuu hän itse samanlaiseen kumottavaan aatteeseen, sillä hänen esittämänsä summum bonum, korkein hyvä, on vain mielikuva, eikä ole olemassakaan sellaista, mitä hän pitää onnellisuutena.
Se, missä Jumala itse on onnellinen ja enkelit autuaita ja minkä puutteessa paholaiset ovat onnettomia, sitä vain uskallan nimittää onnellisuudeksi. Mikä hyvänsä siihen johtaa, ansaitsee myös tuon nimen, mutta sensijaan mikä muu hyvänsä, mitä maailma nimittää onnellisuudeksi, on minusta vain kuin Pliniuksen tai Boccacion tai Malizspinin juttuja, haavekuva tai harhanäky, jossa ei ole muuta onnellisuutta kuin sen nimi. Siunaa minua, oi Herra, tässä elämässä vain omantunnon rauhalla, tunteitteni hallinnalla, omalla ja kalleimpien ystävieni rakkaudella, niin olen onnellinen Caesarin kadehdittavaksi. Nämä ovat perin vaatimattoman kunnianhimoni nöyrät toiveet, ja niihin sisältyy kaikki, mitä maan päällä uskallan onnellisuudeksi nimittää. Siinä en tahdo panna mitään rajoja Sinun kädellesi tai kaitselmuksellesi. Määrää kohtaloni oman hyväksinäkemisesi viisauden mukaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, vaikka se merkitsisi minun tuhoani.