VI LUKU.
Leiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.
Intiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä purjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan iskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet puolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli nostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja ja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia polttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán, nuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä, cree-naisten täydellisenä vastakohtana.
Astuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa työosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi tahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista laski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja myskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.
Pian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista, kala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet täyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina; lapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin uskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka ensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin intiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin taidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja saattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän laski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu, joka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat, kiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.
Syötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat ojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien tavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen mielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.
Suurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli sopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit tai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa hyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen, matalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät niinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien ääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai lähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten olivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka huolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon. Valkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet ja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain nälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne juoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat liikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille ulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.
Melkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän myöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan verkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis oli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli viisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja verkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa. Näistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta lisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.
Kun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky. Miehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset polskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin juomapaikoillaan.
Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah muutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta ottamallaan hiilellä siihen merkkirivin:
— Osaatko lukea injunien kirjoitusta? tiedusti Dick, — Minä näet en siihen kykene.
— Kyllä, vastasi Sam. — Opin taidon eräänä talvena, kun Arpinaaman kanssa olimme tarttuneet nietoksiin Burwash-järven seutuvilla.
Hän siristi silmiään ja luki hitaasti merkit.
’— »Abichi-ka-menót Moosamik-ka-ja yank. Missowa edookan owasi sek negi…» Ka, sehän onkin ojibwain, eikä creeitten kieltä, huudahti hän. — Tässähän on oikea pöytäkirja. »Onnistunut päivämatka Moosen asemalta. Suurta riistaa on nähty.» Nuo injunit ovat totisesti hullunkurisia. Tuleepa nyt tänne ukko kuin ukko, niin ei saa rauhaa, ennenkuin on noista merkeistä saanut tavailluksi, moniko täällä on ollut, minne nämä ovat lähteneet, mitä ovat tehneet ja niin poispäin. Tällaiset kuulutukset ovat lapsellisia yrityksiä tuottaa muille injuneille vähän päänvaivaa. Vanha Haukemah käyttää kirjoituksessaan ojibwain kieltä siksi, että tämä oikeastaan on ojibwain aluetta.
— Meidän olisi parasta lähteä nyt, ellemme halua räpylöidä perässä yhdessä naisten kanssa, vihjaisi Dick.
Parisen tuntia ennen puoltapäivää huomasivat Dick ja Sam, juuri heidän lipuessaan ruohon ja pensaitten peittämän rantapenkereen kupeella, että johtajakanootissa äkkiä oli syntynyt hälinä. Haukemah pysähtyi, peräytyen sitten varovasti niemekkeen taakse suojaan. Muut kanootit seurasivat esimerkkiä. Tovin kuluttua kulkivat ne kaikki virtaa alas, hiipien äänettömästi eteenpäin. Melat eivät ollenkaan nousseet vedestä.
— Ovat keksineet jotakin riistaa tuon niemekkeen takana, kuiskasi Dick.
— Ihmettelenpä, mitä se lienee.
Mutta sensijaan, että intiaanit olisivat pysähtyneet, päästyään kuulomatkan ulkopuolelle, ladatakseen kiväärinsä tai viedäkseen riistanpyytäjiä maihin, hiivittiin yhä edemmä rannasta, saavuttiin virtaan ja sujahdettiin takaisin samaan suuntaan, mistä oli tultu.
— Se on karhu, virkkoi Sam tyynesti. — He menevät järjestelemään sotamaalausta. Miehet ohjasivat kanoottinsa keulan rantaa kohti ja odottivat. Muutaman hetken kuluttua näyttäytyivät intiaanien kanootit uudelleen.
— No, jopa ovat hankkineet rihkamaa ylleen, totesi Dick huvitettuna.
Intiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa. Yhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa ja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään peurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia kukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne tänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia ja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja, värjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta kuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää messinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen kyynärän päästä.
— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.
Viisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he katosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki aistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan toveriensa kulkua tiheikön läpi.
— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.
Muut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua kuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin hirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen toiselle puolen.
Dick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki puoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä hengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat kanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen ajopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut viileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä myöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti tarkastelemaan jokea.
Sen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona — sanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi melkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu löntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti. Kanootit liikahtivat hieman eteenpäin.
Nyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän alkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin, räpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi moniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset pökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin, mutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät. Vielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui levottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa jutusteluaan matalalla äänellä:
— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla emmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön. Täällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa sinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme, niin älä meille vihastu.
Hän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja pensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään yhteislaukaukseen.
No, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä kaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan metallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia varten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon enemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit osaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota herättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.
Kymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen, näykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen. Musta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta silloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio oli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti ilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli vaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi pelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin hämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille, ja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.
Punaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla kiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset yrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti. Haukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta kaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti korkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä. Karhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja hieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja hänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken hiljaisuus.
— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta. Miten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse aikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt ainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.
— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja luoja huolehti lykystä.
— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.
— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.
Intiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti oli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä ihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se ollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella koristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan kuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä tilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi nyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.
Kauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin. Tartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä kuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät puuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.
Ei palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin lähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi ja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille, jotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista ryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan mitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut naiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes ajattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on odotettavissa.
Sillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat vanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat mäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi tämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo säilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä henki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika tuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan. Jos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada paljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo pysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän pystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon tämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä leirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän viipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.
Ilma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita, harmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli kylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi kiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle pinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti telttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja tuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina heidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille vaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet. Välinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat vedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa kastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin, kastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli jokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina, niin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten. Oli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain lämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi, mutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.
Eipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu hankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut tihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja niljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku puroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan maanpinnasta.
Mitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää kuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja kantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä suinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta tavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja savu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin. Pieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään tuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin kiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään. Ei kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet höyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä. Makuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea, ilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni, hetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei merkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää, miksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana, sensijaan että piilottautuisi leiriin.
Rajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja taivas seestyi.
Tähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli aina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa. Kellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen huolellisesti palkoveneensä kuivalle.