XXVII LUKU.
Seuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin voimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut, niin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän kyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava, että hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja hänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat sanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.
Vielä oli kuitenkin vanhalla eränkävijällä viimeiset keinonsa. Hänen oli jäätävä tänne, niin kyllä, mutta olihan hänellä elävä aseensa, mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jota hän oli opastanut ja ohjannut. Hän oli uurastanut asetaakkoineen niin kauas kuin oli jaksanut, nyt oli aika asetta käyttää. Hän kutsui nuorukaisen luokseen.
— En kykene jatkamaan, läähätti hän. — Jätä reki tänne. Ota koira, äläkä jätä sitä. Kulje niin ripeästi kuin voit. Sinun on saatava hänet kiinni huomeniltaan mennessä. Nuku hiukan ensi yönä. Pysy lujana.
Dick nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Helakanpunainen viha, järkkymättömän päätöksen kiilto silmissään, puristi hän kätensä nyrkkiin. Hänen ei kauemmin tarvinnut hillitä itseään.
Mukaansa otti hän vain yhden huovan ja koiranruuan jäännökset.
Pemmikanin rippeet — niitä oli vain muutama hyppysellinen — jätti hän
Samille. Koiraa talutti hän kytkyessä.
— Pysyn hengissä viitisen päivää, jatkoi Sam, korkeintaan kuusi. Ainakin koetan. Jos sattuisit ehtimään takaisin ajoissa, — ja saisit hankituksi lihaa — karibun — ymmärräthän… Hänen äänensä sammui, ikäänkuin haluttomana jatkamaan noin typerää puhetta.
Dick nyökkäsi jälleen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Äänettömänä puristi hän vanhan miehen kättä ja kääntyi pois.
Mack kohotti kuonoaan. He lähtivät.
Jäätyään yksin kaivautui Sam suurella vaivalla syvälle lumeen, jonka piti varjella häntä yön kylmyydeltä. Näin aikoi hän maata, liikkumattomana, kooten varastoon viimeisiä elinvoinkaan. Silloin tällöin, pitkin väliajoin, hän maisteli säilykelihaa. Kuvaavaa on, että hän ei vähimmässäkään määrässä surrut kovaa kohtaloaan, ei soimannut sallimusta siitä, että hänet oli jätetty tänne menehtymään. Ainoa seikka, jota hän pahoitteli, oli, etteivät hänen voimansa riittäneet viimeiseen, epätoivoiseen ponnistukseen vihollisen nujertamiseksi.
Kun Dick lähti jatkamaan matkaa, seurasi May-may-gwán häntä. Vasta melkoisen rupeaman kuluttua Dick suvaitsi kiinnittää häneen huomiota. Hän kääntyi ja käski tytön lähteä takaisin. May-may-gwán ei totellut. Dick uudisti tuokion kuluttua vaatimuksensa, tällä kertaa suuttuneena ja käreällä äänellä. Tyttö ei näyttänyt kuulevankaan. Silloin kohotti nuori mies nyrkkinsä ja iski häntä, iski lujasti monta kertaa, kunnes lopulta osui kasvoihin. Ääntä päästämättä tyttö kaatui. Mutta kun Dick hetken kuluttua katsoi taakseen, oli May-may-gwán taas jalkeilla, hoippuen eteenpäin hänen jäljissään.
Nuorukainen teki epätoivoisen eleen. Sitten hän vimmaisena kyyristi hartioitaan, ja lisäsi vauhtiaan.
Hän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin. Tähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut pakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä vapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi pilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti sokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä melkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa jakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi koiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki kyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön tienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.
Seuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin kuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän, taivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin kunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin jaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana jälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa kamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että hänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään, tuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin pitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick ei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli olemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita tuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.
Miehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla; auringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen epätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat hullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka puolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota, sillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen herkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja katsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen ammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut mitään.
Toisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava näkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat. Ketunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen toivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän nytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän läheisyyteensä.
Pohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli ihminen voitettu.