XXXII LUKU.
Kesä läheni loppuaan. Päivä oli ollut tavattoman kuuma, mutta sitä seurasi ihana, vilpoinen yö. Niemen kupeella soljui kanootti kanavaan, joka erotti saaren ja sillä olevan turkiskomppanian talon mantereesta. Matka oli päättymässä.
Keulassa meloi Dick. Hänen joustavuutensa ja voimansa olivat palanneet; vain entinen lapsellinen pyöreys oli kasvoista kadonnut. Vanha uhma ja kerskailu pilkisti vieläkin eleistä, mutta hänen omituisissa, kapeissa silmissään oli uusi, varma, tyyni katse, tuttu metsämiehen katse. Hänen jaloissaan vetelehti koira, tarkaten verestävillä silmillään miestä, jonka mukana oli kulkenut kauhujen maassa.
Keskituhdolla istui Jingoss, kädet sarvaannahkahihnoilla sidottuina selän taakse, keskimittainen mies, leveänaamainen ja umpisokea. Hänestä oli suoritettu korkea hinta: hänet oli ehdottomasti myös saatava perille. Siksi pidettiin hänen kätensä sidottuina öin päivin. Yöksi sidottiin hänen toinen nilkkansakin Samin nilkkaan. Mack oli täysin selvillä tilanteesta ja vartioi häntä yhtä valppaasti kuin isännät.
Sam hoiteli perämelaa. Hänen ulkomuotonsa oli aivan entisellään. Hän oli vanha ja paljon kokenut. Kokemus lisää ei enää pystynyt jättämään häneen näkyvää jälkeä.
He kiersivät niemen, lipuivat rantaa pitkin ja laskivat maihin komppanian valkoisten rakennusten alapuolella. Vanki sai lyhyen käskyn ja tuokiota myöhemmin olivat he astuneet tutulle kamaralle. Rantaäyräs noustiin muutamalla askeleella ja pian tallattiin jo pehmeätä nurmikkoa. Koira seurasi kannoilla.
Kulunut vuosi, niin täynnä vastuksia, niin täynnä elämää, siirtyi pian menneisyyteen, muistojen joukkoon. Samassa silmänräpäyksessä kuin he nousivat penkereeltä aukiolle, päättyivät kärsimykset ja vaivat, muuttuen kokemuksiksi, unohtumattomiksi elämyksiksi.
Kauppa-asema oli aivan samanlainen kuin tuona kesäiltana toista vuotta sitten, jolloin he olivat lähteneet matkalleen Hiljaisille seuduille. Tuo havainto lämmitti mieltä, se takasi heille heidän entiset paikkansa vanhassa, elävien olentojen maailmassa. Pohjola oli järkyttänyt heitä kerran toisensa jälkeen. Täällä oli kaikki tuttua, rauhallista, ennallaan. Tahtomattaan hengähtivät he syvään helpotuksesta.
Edempänä, tykkien luona, häämöitti yhä tummenevassa hämärässä tuttu matkamiesten ja postinkuljettajien rupatteleva, tupakoiva ja laulunpätkiä hyräilevä joukko. Metsä näytti kapealta, tummalta samettinauhalta taivasta vasten; hirsimajoista pilkottivat valot. Varasto, paaluaita, kaupparakennus, pitkä lippusalko, joka kurotteli tähtiin, tohina tykkien luona — kaikki tuo vahvisti miesten uskoa ihmisen yliherruuteen, uskoa, joka Pitkällä taipaleella oli horjunut useammin kuin kerran.
Varastorakennuksen kuistilla istui kymmenisen miestä. Sam Bolton etsi katseellaan päällikköä, keksien hänet lopulta muiden joukosta. Galen Albret istui tutunomaisessa asennossaan, etukumarassa, silmät hohtaen valkeitten, töyhtömäisten kulmien alta. Eränkävijät nousivat kuistille.
Kukaan ei liikahtanut. Sanaakaan ei sanottu. Tupakoitsijat pitelivät tarkkaavaisen näköisinä sikareitaan parin tuuman päässä kasvoistaan.
— Galen Albret, ilmoitti vanha erämies vihdoin, — tässä on Jingoss, ojibwa.
Päällikkö liikahti hiukan, hänen valtava ruumiinsa ja jyrkkäpiirteiset kasvonsa katosivat hämärään.
— Me-en-gen! kutsui hän terävästi.
Palvelijan kookas, suora vartalo ilmestyi näkyviin kuistin perältä.
— Huomenna, sanoi päällikkö, käyttäen ojibwain kieltä, tupakkatunnilla, on tälle miehelle annettava raippoja. Julkisesti. Viisikymmentä tukevaa sivallusta. Sitten on hänet sidottava paaluun, viikon ajaksi, ja hänen päänsä yläpuolelle on ripustettava kirjoitus, jossa creen- ja ojibwankielellä sanotaan, että Galen Albret tällä tavalla rankaisee varkaita.
Sanaakaan puhumatta tarttui Me-en-gen kavaltajaa käsivarresta ja talutti hänet pois.
Galen Albret vaipui mietteisiinsä, eikä kukaan uskaltanut häntä häiritä. Epävarmoina siirtelivät Sam ja Dick jalkojaan.
Äkkiä katkaisi päällikkö hiljaisuuden:
— Miten löysitte hänet?
— Kuljimme Haukemahin seurassa aina Mattawishguialle asti. Siellä jätimme creet, ja lähdimme jatkamaan matkaa jokea ylös. Dick taittoi jalkansa ja joutui makuulle lähes kolmen kuukauden ajaksi. Tarkastin kaikki ne piirikunnat, joissa Jingoss oli liikkunut. Talvella matkasimme Kabinikágamin tienoille ja tarkastimme ne. Löysimme Jingossin jäljet ylämaan lähistöllä, mutta hän sai meistä vihiä, ja livisti, juuri kun olimme aivan hänen kintereillään. Seurasimme häntä. Hän kääntyi suoraan pohjoiseen, yrittäen päästä erilleen meistä, mutta me pysyimme kannoilla aina lakeuksille asti. Siellä olisimme hukanneet hänen jälkensä lumituiskussa, ellei meillä olisi ollut tätä koiraa. Se vainusi äskensataneesta lumesta huolimatta hänen jälkensä. Sitten loppui meiltä ruoka, ja minun oli luovuttava matkan jatkamisesta. Dick lähti yksin eteenpäin ja löysi intiaanin harhailemassa lumisokeana aavalla. Samalla pääsi hän karibulauman jäljille ja sai ammutuksi muutaman eläimen. Hän palasi, löysi minut: — minulla oli vähän pemmikania ja mokkasineistakin sain aterian. Nyt oli meillä kylliksi ruokaa, lepäsimme pari viikkoa ja vihdoin lähdimme paluumatkalle.
Siinä kaikki. Nämä miehet olivat suorittaneet urotyön, mutta näin vaatimattomasti tekivät he siitä selkoa. Ja tämän vähäisenkin sanottavansa sanoivat he pakosta. Heidän oli annettava raportti päällikölleen.
Galen Albret tuumi tuokion.
— Olette suorittaneet tehtävänne hyvin, sanoi hän sitten. — En luottanut teihin suotta. Palkkanne saatte, kuten sovittu on. Lisäksi uskon Boltonin huostaan Kadonneen joen aseman, ja te, Herron, komennatte tästälähtien Mattágami-prikaatia.
Miehet karahtivat punaisiksi tyytyväisyydestä. Heidät palkittiin suurenmoisesti, mutta arvokkaampi kuin palkinto oli kuitenkin päällikön antama tunnustus.
He kääntyivät poistuakseen. Samassa Virginia Albret ilmestyi oviaukkoon, nähtävästikin sanoakseen jotakin isälleen. Hänen katseensa osui kuitenkin heti erämiehiin ja hän pysähdytti heidät.
— Kas, Sam ja Dick, sanoi hän. — Hauska nähdä teidät taas. Milloin olette palanneet?
— Juuri äsken, Virginia-neiti, vastasi Sam.
— Hyvä on. Toivoakseni matkanne onnistui.
— Kyllähän se, myönsi Sam. Hän liikehti hieman kömpelösti, tietämättä oikein, poistuako, vai ei.
— Katsokaapa, Virginia-neiti, jutteli hän, jotakin sanoakseen, minulla on antamanne kaulahuivi tallella.
— Minua ilahduttaa, että olette säilyttänyt sen, vastasi nuori tyttö.
Mitenkä on Dickin laita?
Siinä silmänräpäyksessä muistui Dickin mieleen muuan hetki tuolla kaukana pohjoisessa. Hän näki jälleen silmiensä edessä lumenpeittämän lakeuden, harhanäyt, taivaalla tanssivat hullut auringot, ja tuo muisto poisti sinetin hänen huuliltaan.
— Peitin huivillani erään kuolleen tytön kasvot, virkkoi hän työläästi.
Eränkävijäin tarina oli ollut harmaa kuin tilastotaulukko — niin ja niin monta piiriä tarkastettu, niin ja niin paljon aikaa kulutettu. Sikaria polttelevat miehet olivat kuunnelleet selontekoa välinpitämättöminä, loikoen pehmeissä tuoleissa kesäillan lämpimässä hämärässä. Dickin sanat antoivat kertomukselle elämää. Heidän mielikuvituksensa lähti liikkeelle. Sam Boltonin kuivat tiedot muuttuivat penikulmapylväiksi, joiden välille mahtui paljon salaperäistä, ihmeellistä, hämärää. Nuo kaksi eränkävijää kasvoivat heidän silmissään, muuttuivat miehisen tarmon, uskalluksen ja kestävyyden tunnuskuviksi.
Sam ja Dick hävisivät pimeyteen, ennenkuin kuistilla istuvat miehet jälleen olivat saavuttaneet tasapainonsa. Tovin kuluttua kuului tykkien ympärille ryhmittyneestä joukosta äänekkäitä huudahduksia. Tervehdyksiä vaihdettiin. Kysymykset ja vastaukset satelivat. — »Poissa koko vuoden? Missä? Kabinikágamissa. Ahaa, Brunswick-järven itäpuolella. Onnistuiko matka? Hauska juttu. Hauska tavata.» Melu kiihtyi. Kuului innokkaita pyyntöjä, ja kieltäviä vastauksia. Vuosi oli kulunut. Nuo kaksi miestä olivat suorittaneet suurteon, mutta nyt he antoivat vain lyhyitä, karttelevia vastauksia, kun heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan. No, kun ei, niin ei. Kerjättiin laulua. Ja silloin Dick, samalla tavoin, kuin vuosi sitten, koroitti raikkaan, nuoren äänensä, laulaen tutun laulunsa. Piiri hänen ympärillään sulkeutui.
»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä —»
Hiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset alhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin ääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden päät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi julmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia, nojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.
»Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois.
Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»
Laulu päättyi.
Virginia huokasi, ojentaen käsivartensa.
— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.