XI.
Palava laiva.
Pikku mies nousi, meni Harald Vikin luo ja tarttui häntä lujasti käsivarteen.
"Tuollaiset lapsellisuudet", sanoi hän, "pilaavat meiltä kaiken."
Norjalainen katsoi häntä pilkallisesti. "Minua ei ole tuomittu kuolemaan", vastasi hän, "minä uskallan joka tapauksessa. Mutta te voitte päästä siitä."
"Mitä te uskallatte?"
"Koetan pelastaa hänet."
"Se on teille vallan mahdotonta."
"Ohoh", mutisi norjalainen ylimielisesti, "kun olen onnistunut saamaan teidät katolle, saan kyllä hänetkin".
Vanha mies ihan värisi raivosta.
"Mikä oli minulle mahdollista", huusi hän, "ei ole mahdollista kenellekään muulle. Sitä paitsi saatte kiittää onneanne, että minä tulin tänne. Muutoin olisitte kuollut nälkään tai janoon tai teidän olisi täytynyt heittää kaikki toivo, kiittämätön. Ja nyt tahdotte hetken kevytmielisyyden takia pilata kaiken meiltä molemmilta."
Vanhuksen ankara totisuus taltutti Vikin kiivautta.
"Te ette ole nähnyt häntä", sanoi norjalainen.
"En, enkä välitäkään."
"Hän istuu teidän kopissanne."
"Siis hän on tuomittu kuolemaan."
"Ja hän on aivan nuori, kuuletteko — tuskin kahdenkymmenen."
"Se ei vaikuta asiaan. En tahdo kuulla puhuttavan hänestä enää."
"Silloin minä vannon teille", sanoi nuori mies korostaen jokaista sanaa, "etten jätä tätä paikkaa, ennenkuin olen koettanut pelastaa hänet."
Vanha tiedemies katseli häntä tarkkaavaisesti. Ensin näytti aivan siltä, kuin hän olisi aikonut raivoissaan syöksyä norjalaisen kimppuun, mutta lopuksi hän hillitsi itsensä.
"Tarkoitatteko täyttä totta?" kysyi hän.
"En koskaan elämässäni ole tarkoittanut niin totta", vastasi norjalainen.
"Mutta jos minä nyt takaan teille, että pääsette vapaaksi kahden viikon kuluessa — tai minä takaan teille, ettette enää koskaan joudu kiinni?"
"Silloin minä kiitän teitä."
"Lupaatteko siis minulle, ettette enää välitä siitä kuolemaantuomitusta?"
"En."
"No hitto vieköön. Mikä on tarkoituksenne. Mihin aiotte ryhtyä?"
"Tahdon tehdä tuttavuutta hänen kanssaan samalla tapaa kuin tutustuin teihinkin."
"Hetikö?"
"Ei, ei heti. Siitä ei ole hyötyä. Hän ei enää ole ikkunassa. Mutta huomenna aion mennä niin kauaksi katolla, että hän huomaa minut."
Vanhus läimäytti kätensä yhteen. "Sehän on ihastuttavaa", huusi hän. "Jumaliste, verratonta! Ei, totta vieköön, kyllä te nuoret olette oikeita nautoja. Sanoitteko, että hän on mustatukkainen?"
"Kyllä, hänellä on sysimusta tukka."
"Ja kummalliset silmät, jotka viittaavat slaavilaiseen syntyperään?"
"Te siis tunnette hänet?"
"Tiedättekö", jatkoi vanhus, "että hän on nihilisti? Yli kahden vuoden ajan on poliisi etsiskellyt häntä, häntä on epäilty osalliseksi presidentti Mac Kinleyn murhaan."
"Tiedän ainoastaan", vastasi norjalainen, "etten koskaan ole ristikkoikkunan takana nähnyt niin onnettomia kasvoja kuin hänen".
"Ei siis hyödytä ollenkaan koettaa saada teitä järkiinne?"
"Ei."
"Tahdotteko siis kuulla hyvän neuvon?"
"Kyllä."
"Ja seurata sitä?"
"Kyllä, yhdellä ehdolla."
"Millä sitten?"
"Että te autatte minua pelastamaan tämän nuoren naisen."
Vanhus hymyili ja napitti pitkäliepeisen harmaan takkinsa tiukemmalle.
Harald Vik hätkähti, kun hän näki hänen hymynsä.
"Suostun teidän ehtoonne."
"Ja minä puolestani olen halukas seuraamaan neuvojanne."
"Minun käskyjäni?" kysyi hän korostaen sanaa.
"Olkoon menneeksi — teidän käskyjänne."
"Ensinnäkin te ette saa ilmaista itseänne hänelle ennen kuin 48 tunnin kuluttua."
"Edellyttäen, ettemme poistu katolta ennemmin."
"Se on itsestään selvää."
"Hyvä, silloin lupaan sen."
"Toiseksi on teidän laskeuduttava aivan alas asti jotain käyttämätöntä savupiippua myöten. Itse menen alas sitä piippua myöten, joka savuaa."
"Siihen suostun kaikissa tapauksissa."
"Hyvä on", sanoi vanhus ja istuutui katolle, "silloin voimme täällä aikamme kuluksi katsella ihanaa auringonlaskua. Meillä ei ole mitään tehtävää ennen kuin pimeän tultua. Katsokaahan, kuinka kummallinen on lännen taivas. Nythän loimuaa ja palaa kaikkialla. Ja kuulkaahan, kuinka hiljaiseksi kaikki vähitellen käy suuressa kaupungissa."
Harald Vik jäi seisomaan. Hän tunsi nyt itsensä paljon epävarmemmaksi kuin koskaan pienen likaisen tiedemiehen suhteen.
Ja ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa tämä nytkähti äkkiä ja sanoi:
"Ette siis usko minua? Ymmärrän sen niin hyvin. Te kallistutte siihen käsitykseen, että minä joko olen hullu tai hirvittävän vaarallinen pahantekijä."
Norjalainen sai varmuutta.
"No niin", jatkoi vanhus, "siis vakuutan kunniasanallani, että olen ystävänne".
Norjalainen ei voinut olla huomauttamatta:
"Teidän kunniasananne?"
Vanhus kääntyi poispäin.
"En vielä koskaan ole sitä syönyt", sanoi hän hiljaa, "mutta on jotain, jota te ette ymmärrä. Osoittaakseni, kuinka suuresti annan arvoa teille, näytän teille tämän."
Hän pisti käden taskuunsa ja otti esille pienen valkoisen esineen, johon Harald Vikin huomio jo aikaisemmin oli kiintynyt.
Norjalainen otti sen käteensä ja tutki sitä tarkkaan. Se oli pieni posliininappi — sellainen, jommoisia käytetään telefonipatsaissa.
"Näin että se oli teidän kädessänne, kun palasitte puhelinjohtojen luota", sanoi Harald Vik. "Mihin te oikeastaan aiotte käyttää sitä?"
Vanhus otti posliininapin takaisin ja ikäänkuin hyväili sitä.
"Jos kaikki muu menee myttyyn", vastasi hän, "on tämä auttava meitä.
Siitä on tuleva puhelimemme."
"Puhelin?"
* * * * *
"Niin, ettekö näe, että se on ontto. Siitä tulee erinomainen mikrofoni. Niin pian kuin olen saanut hansikasnahkani kuntoon, on vain hetken asia kiinnittää se puhelinlankoihin. Ettekö te ole koskaan nähnyt, kuinka puhelintyöntekijät pääsevät keskusasemalle ollessaan johtoja korjaamassa? Heillä on oma kone matkassa. Mutta kun puhelin itse asiassa on kaikkein yksinkertaisimpia keksintöjä, on varsin helppoa valmistaa primitiivinen kone — vallankin kun omaa sekä langat että sähkön. Olin iltapäivällä johtojen luona ja irroitin sieltä tämän posliininapin. Langat, jotka kuuluivat tähän, siirsin toiseen nappiin ja katsoin tarkoin, ettei muodostunut lyhytsulkua — muuten kyllä olisimme saaneet heidät pian vieraiksemme tänne katolle."
Harald Vik tunsi loukanneensa vanhusta ivallisella huomautuksellaan hänen kunniasanastaan. Hän luuli, että tiedemies oli laverrellut näin laajalti puhelimesta vain johtaakseen keskustelun uudelle alalle. Harald Vik, joka ei koskaan ollut opiskellut sähkötekniikkaa, ei ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi puheellaan.
Vihdoin pimeys alkoi kietoa vaippaansa vankilan ja kaupungin. Se kävi yhä tiheämmäksi. Lopulta kaupunki loisti heidän allaan tuhansine valoineen, ja sen yllä kaareili taivas mustansinisenä ja tähdettömänä.
"Nyt on aika käsissä", sanoi vanhus, "ryömikää nyt 'kuolleeseen' piippuun".
Harald Vik nousi. Hän katseli kaupunkia ja erotti illan hälinää ja melua, jonka ääni tunkeutui hänen korviinsa. Hän kuuli jokseenkin epäselvästi, kuinka ajopelit vierivät siltojen kivitystä myöten, rautatiejuna puhkui etäisyydessä, sähköraitioteiden varoituskelloja soitettiin ja ihmisjoukkojen puheensorina nousi ja laski kuin meren tyrskyjen kaukainen kohina. Hänen mielestään ilta oli ihmeen ihana. Alhaalla vankilanpihalla, alhaalla kuilussa, hän näki lyhtyjä heiluvan edestakaisin, ja hän kuuli vahtimiesten askeleiden kumajavan kiviä vasten. Kaikki vangit olivat nyt käyneet levolle…
"Älkää siellä seisoskelko ja hukatko aikaa", sanoi vanhus, "minä olen ollut valmis jo aikoja sitten".
Harald Vik hätkähti. "Tuo piippu", osoitti tiedemies.
Hetken kuluttua oli nuori norjalainen ryöminyt pimeästä aukosta alas.
Hän oli kolmatta kertaa piipun sisällä. Hän osasi melkein ulkoa portaat. Hän oli tullut kahdeksanteen kerrokseen. Mutta sitten hänen täytyi äkkiä pysähtyä, sillä hän kuuli äänen, jota ei ennemmin ollut pannut merkille. Hän istui aivan liikkumattomana, pysytteli käsin ja jaloin kiinni ja kuunteli.
Ne eivät olleet ihmisääniä. Ääni ei oikeastaan muistuttanut mitään hänelle tuttua ääntä. Oli kuin heikot iskut, joita seurasi tasaisten väliaikojen perästä, olisivat tärisyttäneet koko suurta rakennusta. Sitä seurasi jonkunlainen raapiminen tai ratina — aivan kuin joku suuri eläin jossain rakennuksen kolkassa olisi purrut hampaitaan yhteen. Harald Vikistä tuntui kolkolta. Hän oli aivan kuolleen piipun alaosassa, vastustamatta antautui hän tuskan valtaan. Piipussa oli aivan pimeätä. Hän ei nähnyt enää yläpuolellaan taivaan sinistä nelikulmiota. Oli jo yö. Taivas oli musta ja riippui kuin musta lakki siellä piipun aukon päällä.
Äkkiä kummallinen kolina taukosi, ja kaikki hiljeni, mutta Harald Vikistä tuntui hiljaisuuskin painostavalta. Ei koskaan ennen ollut hänen asemansa hänestä tuntunut niin toivottomalta ja synkältä kuin tässä ahtaassa, pahalle haisevassa, kuolleessa piipussa. Kun hän oikein ajatteli, että hän oli täällä, keskellä tätä jättiläismäistä rakennusryhmää, tätä suurta kivihautaa, jossa oli joukko ihmisiä elävältä haudattuina, valtasi pelko ja alakuloisuus hänen mielensä.
Mutta hänen täytyi jatkaa matkaansa edelleen. Ja hän ryömi alemma piippua pitkin. Kun hän oli tullut neljännen kerroksen kohdalle, alkoi jälleen kuulua sama hermostuttava, aavemainen ääni. Hän oli heti selvillä siitä, etteivät rotat olleet sen aiheuttajina. Nakutus kuului useista kohdista yht'aikaa eikä vain yhdestä. Se kuulosti aivan siltä, kuin jossain kaukana olisi lyöty soinnuttomiin koskettimiin. Melu kesti lähes neljännestunnin. Sitten se äkkiä taukosi, ja Harald Vik kompuroi taas alemmaksi.
Hän oli tullut kolmanteen kerrokseen, silloin hän pysähtyi äkkiä. Hänen korviinsa oli kuulunut ihmisääni.
Se kaikui suoraan alhaalta, luultavasti ensimmäisestä kerroksesta. Se oli kuiskaava ääni, joka sanoi:
"Kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria."
Toinen ääni vastasi:
"Satakolmekymmentäyhdeksän kirvestä."
Ensimmäinen ääni jatkoi, mutta tällä kertaa kuului se hiukan heikommalta:
"Viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa."
Harald Vik ei voinut kuulla, mitä toinen ääni vastasi. Oli selvää, että kaksi ihmistä keskusteli suoraan hänen allaan olevassa huoneessa, josta savupiippu nousi. He olivat ensin keskustelleet aivan piipun kyljessä, mutta sitten loitonneet hiukkasen.
Harald Vik oli varma siitä, että puhujat olivat olleet vanginvartijoita. Hän ei uskaltanut mennä alemmaksi, vaan katsoi viisaimmaksi nousta jälleen ylöspäin. Askel askeleelta, niin äänettömästi kuin suinkin mahdollista hän läheni kattoa. Kun hän läheni aukkoa, kuuli hän vanhan tiedemiehen kuiskauksen:
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!"
Ja samassa hän seisoi katolla. Tiedemies kävi hänen käsivarteensa kiinni, ja oli niin innoissaan, että hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Kuulitteko?" kysyi hän, "kuulitteko? Noita omituisia sysäyksiä kautta rakennuksen?"
"Kuulin", vastasi norjalainen, "kyllä minä kuulin ne. Minusta ne olivat kammottavia."
"Se johtuu siitä", sanoi tiedemies, "ettette ymmärrä, mitä ne tarkoittavat. Mutta minä ymmärsin sen heti."
Norjalainen mainitsi nyt ne kaksi ihmisääntä, jotka hän oli kuullut.
Vanha mies siveli hämillään otsaansa, tuijotti mietteissään eteensä ja mutisi hajamielisesti:
"Oliko niitä kolmesataaviisikymmentäneljä ladattua revolveria?"
"Kyllä."
"Ja viisitoistasataakuusikymmentä puukkoa?"
"Niin."
Äkkiä vanhus säpsähti.
"Ajatelkaamme sitä myöhemmin", sanoi hän ja osoitti merelle päin, josta punainen valo loisti niinkuin tulimajakka tai soihtu.
"Näettekö tuota valoa?"
"Kyllä."
"Se on palava laiva."
"Vai niin."
"Siitä tulee hyvä uutinen Herald'iin, jonka ensimmäistä painosta ruvetaan puolen tunnin kuluttua painamaan."
"En oikein ymmärrä…"
"Tulkaa mukaan!"
Vanhus otti hänet mukaansa; hän oli kuumeisen kiihtymyksen tilassa. He tulivat sivukatolle, ja tiedemies johti hänet puhelinlankojen luo, jossa hän varhemmin aamupäivällä oli tehnyt kokeitaan.
"Nyt on puhelimeni vihdoinkin valmis", sanoi pikku mies. "Se on hieman alkuperäinen, minun täytyy sekä puhua että kuunnella mikrofonissa. Mutta sehän maksaa vaivan. Nyt panemme toimeen pienen lyhytsulun."
Harald Vik erotti epäselvästi pimeydessä, että vanhus hypisteli puhelinlankoja. Sitten hän vei valkoisen esineen korvaansa, ja heti sen jälkeen kuiskasi ihastuksissaan:
"Keskusasemalta vastataan."
Sitten hän otti nopeasti valkean esineen korvaltaan ja piti sitä suun edessä, lausuen korkealla ja selvällä äänellä:
"Herald'in toimitukseen!"