XIV.
Kapinan kynnyksellä.
"Puhuuko hän?" kysyi Harald Vik hymyillen. "Ettehän mitenkään voi kuulla hänen puhettaan tällaisen välimatkan päähän. Mehän vaivoin näemme hänet."
"Pankaapa merkille, kuinka hän liikuttaa käsiään!"
"Minusta näyttää siltä, kuin rivit eivät kulkisi tahdissa", vastasi norjalainen, "ja kuin korokkeella seisovan miehen pitäisi yhä kiirehtiä niitä. No, nyt hän herkeää paukuttamasta käsiään."
"Mutta nyt hän taas alkaa", huudahti vanhus innostuksissaan, "laskekaa, laskekaa nyt, mies!" jatkoi hän ja tarttui Harald Vikiä lujasti käsivarteen.
Ja vanhus laski itse:
"Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Yksitoista kertaa hän lyö yhteen käsiänsä. Katsokaa, nyt hän pysähtyy hetkiseksi, ikäänkuin tarkastaakseen, kuinka rivit kulkevat. Nyt hän taas aloittaa."
Vanhus laskee uudelleen. Hänen silmänsä ovat suunnatut kaukana olevaan pisteeseen, jota hän tarkkaa äärimmäisen jännittyneenä.
"Kaksikymmentäyksi lisäksi, ennenkuin korokemies taas pysähtyi! Kirjoittakaa luvut muistiin liuskakivenpalalla, niin muistamme ne paremmin", komensi hän Harald Vikiä.
Norjalainen alkoi käsittää, mihin tiedemies tähtäsi. Hän etsi kiireesti liuskakivenpalasen ja kirjoitti molemmat luvut, yksitoista ja kaksikymmentäyksi, katolle.
Mutta vanhus laski taas innoissaan.
"Yksitoista", huudahti hän, "tällä kertaa on yksitoista".
Norjalainen kirjoitti kyseessäolevan luvun muistiin.
"Nyt on yksi."
Norjalainen kirjoitti.
Siten vähitellen kertyi kokonainen rivi lukuja hänen eteensä katolle.
"Lopussa!" huudahti vanhus. "Katsokaamme nyt, mitä tuo nulikka on sanonut."
Katolle oli norjalainen merkinnyt:
"11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24."
"Jos laskemme aakkosista, saamme helposti merkityksen näille luvuille.
K on yhdestoista kirjain."
"Ja u on yhdeskolmatta", jatkoi Harald Vik. Hän oli itse suunnattomasti innostunut saamaan selkoa arvoituksesta.
"Ja k yhdestoista."
Hetken kuluttua olivat kaikki kirjaimet lukujen alla seuraavasti:
11-21-11-1-1-14-5-9-16-5-20-24 K u k a a n e i p e t ä
Tiedemies katseli riviä hetken ja nauroi sitten ääneensä.
"Tässähän on aivan selvästi", sanoi hän: "Kukaan ei petä. Se on kehoitus", jatkoi hän, "vala. Salaliitto on siis jo muodostettu ja suunnitelma tehty. Nyt on vain kysymys siitä, että 'kukaan ei petä'. Se on suurenmoista. Vanha veijari on tehnyt samoin kuin Nelson ennen Trafalgarin taistelua. Hän on nostanut kehoittavan merkin. Tietysti ovat kaikki suunnitelmaan osalliset ymmärtäneet merkinannon. Alan uskoa, että tänä yönä räjähtää."
"Mutta se on merkillistä", sanoi Harald Vik, "ettei kukaan vartijoista ole ymmärtänyt hänen liikkeitään".
"Muistakaa, että siellä korokkeilla seisoo vähintään parikymmentä miestä. Kaikki lyövät tahtia käsillään, ja hän on todenmukaisesti ainoa, joka on tällä tavoin sähköttänyt."
"Mutta joku vanki, joka ei ole ollut perillä suunnitelmasta, on voinut ymmärtää merkit."
"Hänen tarkoituksensa on todennäköisesti ollutkin, että niin moni vanki kuin suinkin ymmärtäisi, mitä hänellä oli sanottavaa."
"Mutta siten hän myöskin joutuu vaaraan tulla petetyksi."
"Sen hän saa uskaltaa. Mutta se on yhtä vähän otaksuttavaa kuin että joku vartija kiinnittäisi häneen huomiotaan ja alkaisi epäillä sen vuoksi, että hänen lyöntinsä ovat niin merkillisen säännöttömiä. Muistakaa, että vangit näissä vankiloissa pitävät lujasti yhtä. Jos vanki on tehnyt vääryyttä tovereilleen, juorunnut tai muuten käyttäytynyt petollisesti, muuttuu hänen elämänsä täällä sen jälkeen suorastaan helvetilliseksi. Ja vaikka hänet siirrettäisiin toiseen vankilaan, saavat hänen uudet toverinsa pian kuulla puhuttavan hänen käytöksestään, ja sitten hänet hukka perii. Hänen henkensä voi olla kysymyksessä silloin."
Elämä alhaalla suurella vankilanpihalla veti taas molempien miesten huomion puoleensa. Vankeja virtasi suurissa laumoissa joka taholta, niin että lopuksi oli kertynyt kokonainen pieni armeija. Yhteinen juovikas vankilanpuku antoi lisää väririkkautta taululle. Vangit järjestettiin syviin rivistöihin ja marssivat eri suunnille. Muutamilla oli matka työpaikalle, toiset taas palasivat koppeihinsa. Mutta heidän marssissaan ei ollut muuta sotilaallista leimaa kuin säännöllinen tahti. Se oli hidasta ja kuhnailevaa, ja melkein kaikki vangit kulkivat etukumarassa ja katsoivat maahan, ikäänkuin olisivat kantaneet raskaita taakkoja.
Harald Vikiin näky vaikutti järkyttävästi.
"Siellä on varmaankin monta tuhatta", mutisi hän.
"Niin, istun tässä juuri ja mietin", sanoi vanhus, "kuinka monta heitä oikeastaan on. Se on joka tapauksessa aika voima."
"Kahlehdittu voima."
"Niin, kunnes he heittävät kahleet yltään. Ehkä se tapahtuu jo ensi yönä. Meidän on toimittava sukkelaan, jos aiomme saada jotain hyötyä kapinasta."
"Mutta mitä kaikki nämä ihmiset saavat aikaan aseitta?"
"He hankkivat itselleen aseita."
Vanhus viittasi.
"Näettekö tuota vanhaa kattoa?"
"Näen kyllä, tuo, joka on hallintorakennuksen vieressä."
"Niin juuri. Sen katon alla ovat aseet, joita kapinalliset tarvitsevat."
Norjalainen katsoi häntä, ymmärtämättä mitä hän tarkoitti.
"Se on museo", jatkoi tiedemies.
"Vai niin, museo, sana, joka nakutettiin vankilanmuurien läpi", sanoi norjalainen, "kriminaalimuseo siis."
"Juuri niin, ja siellä ovat ne tuhatviisisataakuusikymmentä puukkoa ja kolmesataaviisikymmentäneljä revolveria ynnä joukko muita aseita. Olen kerran kulkenut museon läpi, ja se teki yksinpä minuunkin suorastaan kamalan vaikutuksen. Muun muassa on siellä kokoelma vanhoja mestauskirveitä, jotka ovat vallan ihastuttavan teräviä. Kapina puhkeaa luultavasti kahdentoista ja kahden välillä yöllä, jolloin muutamat murtautuvat kopeistaan ja aukaisevat ovet toisille. Ensin he leikkaavat puhelinjohdot poikki, niin että vankilan yhteys kaupungin kanssa tulee katkaistuksi. Sitten, ennenkuin vartijat vielä ovat mitään huomanneet, he miehittävät kriminaalimuseon ja hankkivat itselleen aseita, minkä jälkeen he, kuten otaksun, kylmäverisesti surmaavat johtajan ja kaikki virkamiehet. Sitten he kaikki tunkeutuvat ulos vankilasta. Mitä muuta tapahtuu, voitte helposti aavistaa. Armeija verenjanoisia rikoksellisia, sanokaamme, kahdeksantuhatta miestä, joukko, joka on melkein puolet linnaväestä ja hyvillä aseilla varustettu, syöksyy suoraan rikkaaseen ja nukkuvaan kaupunkiin. Siitä tulee sellainen ryöstö, jonka vertaa emme ole nähneet nykyaikana."
"Siis on koko kaupunki vaarassa", sanoi Harald Vik kauhistuen.
"Tapahtuu joukko murhia."
"Epäilemättä!"
"Mutta sehän on kamalaa. Mitä osaa me näyttelemme tässä kauheassa näytelmässä?"
Vanhus hymyili ja hykersi käsiään mielissään.
"Me näyttelemme hienointa osaa", sanoi hän. "Me keräämme kaikki valtit käsiimme tässä uskaliaassa pelissä. Niin, olen jo kerännyt ne. Ne ovat jo minulla, mutta vielä ei ole aika käsissä, jolloin niitä voi käyttää."
"Mutta jos kapina epäonnistuu", huomautti Harald Vik, "ammutaan meidät ehkä. Joka tapauksessa joudumme taas kiinni kuten muutkin rikolliset."
Tiedemies loi häneen suopean katseen.
"Kapinan täytyy epäonnistua", sanoi hän.
"Vai niin, me siis ilmoitamme siitä johtajalle?"
"Ei, annamme kapinan jatkua siksi, kunnes johtaja on saanut surmansa.
Sillä hetkellä minä esiinnyn."
"Ja te aiotte yksin ehkäistä kapinan?"
"Niin."
* * * * *
"Niillä neljällä panoksella, jotka teillä mahdollisesti on jäljellä revolverissanne?"
"Ilman aseita. Minulla on suunnitelmani."
"Saako luvan kysyä, mihin se tähtää?"
"En koskaan ilmaise suunnitelmaa, ennenkuin olen varma sen onnistumisesta."
"Te siis epäilette."
"Se on onnistuva. Sen pitää onnistua. Kuulkaa nyt", jatkoi hän hymyillen. "Minkälaisissa ajoneuvoissa haluatte lähteä vankilasta?"
"Olisin kiitollinen, jos voisin lähteä täältä jalkaisin", vastasi norjalainen.
"Ehkä neljän vedettävissä vaunuissa?" kysyi vanhus.
"Mieluummin sitten automobiilissa", sanoi Harald Vik ja katsoi tutkivasti tiedemiestä. Taaskin välähti hänen mielessään ajatus, että vanhus mahtoi olla hullu.
Norjalainen nousi seisoalleen ja loi katseensa kaupunkiin, jossa elämä nyt tykytti vilkkaimmillaan. Kaikilla kaduilla vilisi vaunuja ja ihmisiä. Pääkadut muistuttivat kanavia, joissa vesi virtaa, niin taaja oli yhdysliikenne. Harald Vik meni sille pienelle ulkonemalle, josta hän voi nähdä tiedemiehen kopinikkunan. Siihen hän istahti ja jäi kärsivällisenä odottamaan silmät kiinnitettyinä ristikkoikkunaan nähdäkseen edes vilaukselta mustakutrista.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin naisanarkistin kasvot ilmestyivät ristikon taakse, ja norjalaisen täytyi sukkelaan piiloutua kaidepuitten taa, ettei häntä nähtäisi. Norjalainen tuli kovin kiihdyksiin nähdessään, kuinka raskaat jäljet sanomaton surumielisyys ja avuttomuus olivat jättäneet noihin kauniisiin kasvoihin. Hän vannoi vielä kerran pelastavansa hänet, vaikka panisi oman vapautensa alttiiksi.
Nuori mies istui useita tunteja ja tuijotti koppia kohti. Nuori tyttö näyttäytyi usein ikkunassa nähdäkseen vilauksen sinistä taivasta, joka tänään kaareutui kaupungin ja vankilan yllä kuin jättiläismäinen sininen ja kirkas posliinikupoli.
Kun lähimmän kirkon kello löi kaksi, poistui Harald Vik vihdoin paikaltaan ja lähti katolle päin. Samoihin aikoihin tiedemies nousi siitä savupiipusta, jossa norjalainen oli ollut yöllä ja josta hän oli kuullut tuimien äänten neuvottelevan aseista.
"Nyt olen saanut selitetyksi nuo äänet", sanoi vanhus. "Tämä kuollut savupiippu päättyy varastohuoneeseen, jossa säilytetään vankien lapioita ja kivenhakkuukapineita. Joskus on siellä vankeja myöhään illalla korjaamassa työkaluja, jotka ovat menneet työskennellessä rikki. Tietenkin kuulitte yöllä juuri kahden sellaisen vangin keskustelun."
"Oletteko saanut tietää lisää kapinan puhkeamisesta?"
"En, mutta meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että se tapahtuu tänä yönä."
Muutaman suuren savupiipun varjossa pakolaiset söivät päivällisensä. He valmistivat erinomaisen hyvän aterian ruoista, jotka vielä olivat jäljellä tiedemiehen yölliseltä löytöretkeltä. Ja kun vesi oli vielä kylmää, maistui yksinkertainen ateria kummallekin oivallisesti.
He puhelivat yleisistä, asioista päivällisen aikana. Tiedemies selvitteli käsitystään tulevaisuuden tieteestä. Päästyään vapaaksi vankeudesta hän aikoi edelleen tehdä kokeita auringonvalolla voimalähteenä, sanoi hän. Oli myöskin toisia voimia, joita voitaisiin käyttää. Itse asiassa oli ihmisellä omassa ruumiissaan suurin voimalähde, nimittäin sydän. Tiedemies kehitteli vähitellen joukon hurjia, uskaliaita suunnitelmia, joita Harald Vik mielenkiinnolla kuunteli. Mutta ellei hän olisi nähnyt niin monta todistusta tämän kummallisen miehen kyvystä, olisi hän epäilemättä pitänyt vanhaa miestä hulluna.
Kun he päivällisen jälkeen lojuivat ja torkkuivat kovassa kuumuudessa ja katselivat kaupunkia, sanoi vanhus:
"Tosin minulla on paljon puuhattavaa tuolla maailmassa, mutta kun ajattelen, kuinka ihanaa elämää voisin viettää täällä korkeuksissa, haluttaa minua melkein jäädä tänne. Täällähän minulla on kaikki, mitä voin toivoa. Minulla on puhelin, jonka avulla aina voin hankkia tietoja suuren maailman tapahtumista kuin myös tieteen voitoista. Ruokaa ja juomaa on minulla tarpeeksi. Savupiipun kautta pääsen milloin hyvänsä suunnattoman suureen varastohuoneeseen, jossa ei huomata pieniä anastuksiani. Totta kyllä, että tie savupiipun läpi on hiukan vaivalloinen, mutta —"
"Tehän voitte laittaa hissin", sanoi Harald Vik hymyillen.
"Olette oikeassa", vastasi vanhus, "minähän voisin laittaa hissin".
Hän oli niin totinen ja niin vakuutettu siitä, että oli vallan vähäpätöinen asia laittaa hissi savupiippuun, että norjalainen yht'äkkiä vaikeni.
"Kun saan sähköpatterini valmiiksi", jatkoi vanhus, "voisin taas aloittaa kokeiluni uudestaan. Johtaisin sitten sähkövalon tänne. On niin harmillista, kun ei voi pimeän takia kirjoittaa öiseen aikaan — —. Mutta vapaus, vapaus", mutisi hän.
Äkkiä hän muutti täydellisesti käytöstään ja sanoi norjalaiselle:
"Vai niin, te halusitte lähteä vankilasta automobiilissa?"
"Niin, mieluimmin vihreässä automobiilissa. Mutta oikein suuressa, viidenkymmenen hevosvoiman vaunussa."
Harald Vik huomasi ukon olevan hyvällä tuulella ja tuumi, että oli parasta jatkaa pilantekoa.
"Hyvä", sanoi vanhus nyökäten. "Nyt on kello viisi. Jos kapina puhkeaa tänä yönä, voin taata teille automobiilimatkan huomenaamuksi kello kahdeksaksi. Silloin ajamme suoraan New Carlton'in ravintolaan ja syömme siellä aamiaista. Minä tarjoan samppanjaa."
"Hm", vastasi norjalainen ja katsoi merkitsevästi ukkoon. "Siitä tulee varmasti matka, josta me kaikki kolme suunnattomasti iloitsemme."
Hän pani painoa viimeisiin sanoihin.
Tiedemies katsahti ylös. Hän oli taas muuttunut. Hänen kasvojensa ilme oli nyt suorastaan kamala. Harald Vik nousi sukkelaan ja astui muutaman askeleen takaperin. Hän seurasi hyvin tarkkaavasti jokaista vanhuksen liikettä. Tänä hetkenä hän pelkäsi häntä.
"Ettekö vieläkään ole luopunut siitä kevytmielisyydestä?" sähisi vanhus.
"En, huomenaamulla kello kahdeksan loppuu määräaika, jonka annoin teille."
"Pahinta se on oleva itsellenne."
"Lähtekää te vain vankilasta", sanoi norjalainen, "minä voin vallan hyvin jäädä tänne vielä joksikin aikaa. Ja minä tulen toimeen ilman sähkövaloa ja puhelinta."
"Te ette voi jäädä tänne. Se pilaisi kaiken minulta."
"Oletteko varma siitä?" kysyi Harald Vik.
"Ehdottomasti."
"Olkoon menneeksi, siis jään tänne ja turmelen kaikki teiltäkin, jollette edes koeta pelastaa tuota nuorta kuolemaantuomittua tyttöä."
Vanhus lähestyi norjalaista, mutta pysähtyi äkkiä.
"Onko tämä luja päätöksenne?" kysyi hän.
"On."
Vanhus tarkasti häntä.
"Näen, että olette sokaistu", sanoi hän. "Niinpä on hyvin mahdollista, että minun on pakko tehdä vielä yksi murha, ennenkuin lähden vankilankatolta."
Tästä hetkestä alkaen norjalainen tiesi henkensä olevan vaarassa.
Vanhus oli kerrassaan häikäilemätön. Sitä paitsi oli hänellä revolveri viittansa taskussa, ja revolverissa oli vielä neljä panosta. Harald Vik oli täydellisesti suojaton. Hänet voitiin ampua kuin koira. Kunpa hän edes keksisi keinon, jolla saisi viekoitelluksi itselleen vanhuksen revolverin.
Tunti tunnin perään kului, ja norjalainen tuli yhä tarkkaavaisemmaksi. Vanhus hyöri ympäri kuin hyeena. Norjalainen ei vahingossakaan kääntynyt selin häneen.
Pimeä yllätti. Nyt läheni kapinan hetki. Ensimmäinen merkki oli pian annettava, jos sen oli määrä tapahtua tänä yönä.