XV.
Punaiset liekit
— Mitä ne eriskummaiset tapaukset ovat sitten, jotka ovat tehneet teidät levottomaksi? kysyi Krag istuuduttuaan kamariherra Totenin rinnalle vaunuihin.
— Ehkei koko asia ole mitään, kaikki saattaa olla ihan tilapäistä, aloitti kamariherra. Mutta tahdoin kuitenkin kääntyä puoleenne. Olen kerran ennen eläissäni sattunut yöllä tekemisiin murtovarkaiden kanssa, ja silloin henkeni pelastui kuin ihmeen kautta. Minulla ei ole halua toistamiseen joutua semmoiseen asemaan.
— On siis kysymys murtovarkaudesta? kysyi Krag hieman maltittomasti.
— En tiedä sitä vielä. Nyt saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut, ja sitten voitte itse tehdä johtopäätöksenne. Toissa yönä heräsin omituiseen meluun. Alussa tuntui, kuin rotta olisi nakertanut seinää, mutta kun ääni toistui säännöllisesti ja kävi yhä voimakkaammaksi, aloin epäillä sitä. Istuin hetkisen pystyssä vuoteellani ja kuuntelin tätä rapinaa, ja pian minulle selvisikin, että se kuului viereisestä huoneesta. Muutamista pikku naksahduksista huomasin, että joku kopeloi ovea. Silloin minä kiireesti soittamaan palvelusväkeä. Pari palvelijaa tuli juoksujalkaa, ja heti tuo omituinen ääni taukosi. Menimme sitten huoneeseen. Siellä oli kaikki kunnossa ja koskematta. Teimme tulen ja tarkastimme ikkunat. Kaksi niistä oli auki, tuulisäpit paikoillaan. Toinen palvelijoista kertoi itse avanneensa ikkunat illalla päästääkseen raitista ilmaa makuuhuoneeseeni.
— Missä kerroksessa tämä tapahtui? kysyi Krag.
— Kolmannessa, vastasi kamariherra. — Makuuhuoneeni on kolmannessa kerroksessa.
— Silloin varmaan kuitenkin olitte kuullut rotan nakerrusta, huomautti salapoliisi katsoen kelloaan.
— Ei, enpä suinkaan, sillä kun tarkemmin tutkimme ikkunoita, huomasimme, että kahta saranaa oli käsitelty väkivaltaisesti.
— Niinkö —
— Toinen oli jo irti, ja toinenkin oli nähtävästi ollut irroitettuna, mutta oli jälleen kiinnitetty uusilla ruuveilla.
— Uusilla ruuveilla?
— Niin, ja tämä on varsin salaperäistä, se teidän on myönnettävä. Jos varas on ollut liikkeellä, olisi hänen tietenkin ollut helpompi ryömiä avoimesta ikkunasta sisään kuin ruveta suljettua ikkunaa aukomaan.
— Tietysti. Mutta mitenkä mies on päässyt kolmannen kerroksen ikkunoihin käsiksi?
— Ihan vieritse kulkee vesiränni. Me löysimmekin sitten selviä miehen jalanjälkiä puutarhan mullasta.
— Toivottavasti jälkiä ei ole hävitetty, sanoi Krag nopeasti.
— Ei, vastasi kamariherra. — Olen ankarasti kieltänyt ketään menemästä sinne jälkiä sotkemaan.
— Hyvä on. Tämä siis tapahtui toissa yönä. Mutta se mikä tänään iltapäivällä tapahtui, on tietenkin vielä merkillisempää.
— Iltapäivällä! Te siis tiedätte —
— Täytyyhän minun ymmärtää, vastasi Krag, että teille on tapahtunut jotain sen jälkeen kuin erosimme automobiilissa. Muuten tietysti olisitte kertonut asian meille heti silloin, kun tapasitte meidät maatilallanne.
— Niinpä kyllä. Olette oikeassa. Niin, se mikä tänään iltapäivällä tapahtui, on todella vaikuttanut minuun hieman kolkosti. Kuten jo siellä maalla kerroin, en ole lainkaan nukkunut viime yönä. Olen ollut Pursiklubilla pelaamassa. Olin senvuoksi hyvin väsynyt tullessani kotia vähän jälkeen puolenpäivän. Ennen riisuutumistani panin tapani mukaan avainkimppuni erääseen pieneen kirjoituspöydän laatikkoon.
— Lukittuun?
— Ei, lukitsemattomaan. Nukuin kaksi tuntia, ja kun aioin ottaa avainkimppuni, oli se poissa. Kutsuin heti koolle koko talon väen, ja sitten etsittiin miehissä kaikkialta, mutta avainkimppua ei löydetty mistään.
— Mutta lopulta se kai sentään löytyi? kysyi Krag.
— Niin, kun oli kulunut toista tuntia. Se löydettiin yöpöydältäni.
— Ja on siis aivan varmaa, ettette itse ollut pannut sitä sinne?
— Aivan varmaa.
— Mutta tehän olitte tavattoman väsynyt, ja silloin helposti unohtaa.
— Minä sanon teille, kiivastui kamariherra, että panin avainkimpun laatikkoon.
— Niin, niin. Oliko sitten mitään arvoesineitä varastettu?
— Ei, ja sepä juuri onkin merkillistä. — Tarkastin heti kaikki paikat, sillä minähän kohta ajattelin varkautta, mutta ei mitään puuttunut.
— Ei edes mitään mielenkiintoisia papereita, kirjeitä esimerkiksi?
— Ei, kaikki oli paikallaan. Eikö tämä ole teistä arvoituksellista?
Asbjörn Krag kysyi:
— Onko teillä paljon rahoja tai ylipäänsä kalliita arvoesineitä kotonanne?
— Ei, ei sanottavasti nyt.
— Nyt?
— Tiedätte ehkä, selitti kamariherra, että madame, nuori kaunis vaimoni, on tätä nykyä Emsissä kylpemässä.
— Ei, sitä en tiennyt.
— No niin, siellä hän on. Mutta jonkun päivän päästä hän saapuu kotiin, ja silloin minulla on aikomus panna toimeen pienet juhlat. Siinä tilaisuudessa aion lahjoittaa hänelle kallisarvoisen korun, diadeemin, joka maksaa 18,000 kruunua.
— Arvelette kenties, että joku aikoo varastaa tämän koristeen?
— En tiedä mitä arvelisin, vastasi kamariherra neuvottomana. — Olen joltisenkin epätoivoisessa asemassa ja siksi olen kääntynyt puoleenne.
— Kiitän luottamuksesta, vastasi Krag antaen ajajalle pysähtymismerkin, — ja ryhdyn ilolla asiaanne. Joko olette lähettänyt kutsut juhlaan, jonka aiotte panna toimeen rouvanne kotiinpaluun johdosta?
— Osittain.
— Älkää sitten unohtako kahta kutsukirjettä: toisen saakoon kaivosinsinööri Kvam, toisen Valentine Kempel.
— Sitä en unohda. Mutta ettekö tahdo ajaa kotiani katsomaan tapahtumapaikkaa?
— Ei ole aikaa, vastasi Krag. — Päivälliset alkavat viiden minuutin päästä. Näkemiin.
Hän nyökkäsi kamariherralle.
* * * * *
Kun Asbjörn Krag astui Grand Hotelin vestibyliin, riensi häntä vastaan arkkitehti, josta tuona myrskyisenä Pursiklubin yönä oli tullut hänen ystävänsä.
— Sepä hauskaa että tulitte, sanoi arkkitehti tarttuen kaivosinsinööriä eli Asbjörn Kragia käsipuolesta. — Rouva Kempel saapunee tuossa tuokiossa.
He astuivat yhdessä erääseen seurusteluhuoneeseen.
— Tekö siis olette isäntänä näissä kesteissä? kysyi Krag.
— Niin, mutta minäpä kerron teille, että se tapahtuu Valentinen pyynnöstä. Hän on niin ihastunut tuosta silloisesta esiintymisestänne klubissa, että haluaa tutustua teihin. Niinpä hän sanoi minulle: "Kuulkaas, herra arkkitehti, nyt saatte luvan antaa minulle ne pienet päivälliset, joihin olette niin kauan pyytänyt suostumustani, ja kutsukaa vieraaksi myöskin tuo merkillinen ruijalainen kaivosmies. Minä tahdon tutustua häneen."
— Sepä omituista mielenkiintoa, mutisi Krag. — Hän ei luultavasti ole koskaan nähnyt minua.
— Ei koskaan. Sen hän on itse sanonut. Mutta minä olen todellakin kiitollinen teille, jatkoi arkkitehti puristaen Kragin kättä. — Ellei teitä olisi ollut, niin tuskinpa olisin saanut tilaisuutta pitää tätä juhlaa Valentinelle.
Kragin täytyi hymyillä toisen innolle. Hän saattoi selvästi nähdä, että arkkitehti oli kovin rakastunut.
Itse asiassa Asbjörn Krag käsitti hyvinkin, miksi "petohämähäkki" niin välttämättä tahtoi tutustua "kaivosinsinööri Kvamiin". Valentine aavisti, että tuon kaivosinsinöörin takana piili vaarallinen vihollinen; ehkä hän arveli sitäkin, että kaivosinsinööri Kvam ja Asbjörn Krag olivat sama henkilö. Ja hän tahtoi päästä tuon henkilön lähelle riisuakseen häneltä aseet. Tämä oli ilmeisesti hänen politiikkansa.
Arkkitehti avasi rokokosaliin vievät ovet ja pyysi Kragia silmäilemään juhlavarustuksia. Oliko hänellä mitään muistuttamista?
Salapoliisi aluksi todellakin hämmästyi. Rakastunut arkkitehti ei nähtävästi ollut säästänyt mitään saadakseen kaiken niin suurenmoiseksi kuin suinkin.
Sali oli muodostettu suorastaan palmupuistoksi. Varsinkin muutamat tavattoman suuret viuhkapalmut tarjosivat komean näyn. Palmujen ympäri oli kiedottu joukko harvinaisia krysantemum-lajeja.
Erääseen salin nurkkaukseen oli järjestetty viehättävä lepohuone, joka oli palmujen ja suurten, leveälehtisten ruukkukasvien peitossa. Erilaisten soittimien kaukaisista äännähdyksistä Krag saattoi päättää, että orkesteri oli sijoitettu soittolavalle, mutta aivan näkymättömiin, pyramiidinmuotoisen myrtti- ja palmuryhmän taakse.
Keskellä lattiata oli ylen uhkea pöytä. Se oli katettu neljälle. Hovimestari oli paraillaan viimeistelemässä kättensä työtä, ja arkkitehti riensi hänen luoksensa kuiskatakseen hänelle vielä joitakin uusia määräyksiä, jotka hovimestari hymyillen ja kumartaen otti vastaan. Nämä valmistelut olivat ilmeisesti tuottaneet iloa miehelle, joka oli taiteilija alallaan.
Valkoisella pöytäliinalla kiemurteli taidokkaasti poimuteltujen salvettien ja moniväristen lasien välitse "la France"-ruusuista ja kieloista sidottuja köynnöksiä. Keskellä pöytää oli korkea, merivihreä vaasi, josta kumpusi esiin oikea kukkastulva. Jokaisen kuvertin vieressä hehkui pöydällä kukkavihkoon pistetty sähkölamppu. Ruokalista oli punaiselle silkille painettu. Tätä erikoista tilaisuutta varten oli Grand Hotelin kuuluisa vanha hopeakalusto pantu esiin. Kauempaa katsoen tämä komea pöytä näytti kukitetulta, säihkyvältä jalokivikokoelmalta.
Mutta oli jo aika palata vastaanottohuoneeseen. Arkkitehti tarttui
Kragia käsipuolesta ja käveli hänen kanssaan edestakaisin lattialla.
Vihdoin Valentine saapui.
— Ratsumestarin kanssa, kuiskasi arkkitehti.
Alhaalta portailta kuuluivat heidän äänensä ja ratsumestarin sapelin kalina.
Valentinen näyttäytyessä Asbjörn Krag jäi ääneti seisomaan ja tarkasteli häntä. Hän ei ollut koskaan nähnyt "petohämähäkkiä" näin kauniina. Valentine olikin todellinen kauneuden ilmestys, kun hän nyt viinipunaisessa silkkipuvussa, mustista timanteista tehty koriste kaulassa, astui Asbjörn Kragia kohti.
Esittely tapahtui.
— Olen kuullut puhuttavan teistä, sanoi "petohämähäkki" hymyillen
Asbjörn Kragille. — Hauska saada tutustua.
Salapoliisi kumarsi mutisten jonkun kohteliaisuuden.
— Te taidatte olla vaarallinen mies, kylmäverinen ja varma, jatkoi
Valentine.
— Ihmisillä, jotka mielivät pahaa minulle ja ystävilleni, on syytä pelätä minua, sanoi Asbjörn Krag katsoen kaunista naista kiinteästi silmiin.
— Koetan muistaa sen, vastasi Valentine nauraen ja ojensi hänelle kätensä. — Minä saatan kai sentään lukeutua ystäviinne?
— Toistaiseksi, vastasi Krag, hänkin nauraen.
— Hän on kuin tulenliekki, sipisi ratsumestari tirkistellen ihastuksissaan Valentinen punaista silkkipukua.
Valentine kääntyi arkkitehdin puoleen ja tarttui hänen käsivarteensa luoden syrjäsilmäyksen ratsumestariin ja vastaten:
— Niin, varokaa tulta, herra ratsumestari, se on vaarallista.
— Hähä, voi polttaa näppinsä, niinkö?
— Aina, vastasi "petohämähäkki".
Samassa ovet aukesivat ja sali kaikessa loistossaan levisi heidän eteensä.
Asbjörn Krag oli huomannut Valentinessa eräänlaisen levottomuuden, pienen kalpeuden vivahduksen, joka vain kaunisti häntä, hermostuneen värähtelyn silmäin seuduissa. Aavistiko hän taistelua, joka oli lähellä?
Tuokiossa kulkivat salapoliisin sisäisen silmän ohi kaikki pahantekijähahmot, joita hän poliisimies-urallaan oli kohdannut. Mutta ei hän vielä milloinkaan ollut taistellut tämän naisen kaltaista rikoksellista vastaan.
Miten kaunis hän on, mutta millainen pahuuden saatana kuitenkin, ajatteli Krag, nähdessään hänen verkalleen liitävän pitkin peilikirkasta lattiata arkkitehdin käsivarteen nojaten.
Myrttien ja palmujen takana orkesteri aloitti sointuvan, outosävyisen marssin.