XVIII.
Kuoleman edessä.
Valentine oli käynyt hyvin kalpeaksi. Nähdessään Asbjörn Kragin uhkaavan käytöksen hän astui soittokelloa kohden kutsuakseen apua.
Salapoliisi oivalsi silmänräpäyksessä hänen liikkeittensä tarkoituksen.
Samassa tuokiossa hän kiskaisi sähköjohdon poikki.
— Älkää yrittäkö huutaa, sanoi hän, se kävisi teille kalliiksi.
Valentine seisoi nyt hievahtamatta paikallaan nojaten erään tuolin selkämykseen. Hän oli silminnähtävästi tavattoman kiihtynyt. Hänen rintansa kohoili nopeasti, ja hänen suuret, tummat silmänsä ihan säkenöivät raivosta.
— Aiotteko murhata minut? kysyi hän.
— Mahdollisesti, vastasi Krag.
Hän osoitti erästä nojatuolia.
— Istukaa, sanoi hän. — Minulla on ainakin sitä ennen hieman puhuttavaa teille.
— Sitä ennen?
Salapoliisi katsoi Valentineen.
— Te olette ihan kalpea, jatkoi hän. — Te tuotatte minulle pettymyksen, rouva Kempel.
— Pettymyksen?
— Niin, sillä minä olen aina tuntenut olevani siinä uskossa, että teitä on mahdoton saada pelkäämään.
Valentine teki kieltävän liikkeen kädellään ja aikoi vastata, mutta ei saanut sanaa suustaan.
— Ja minä voinkin vakuuttaa teille, sanoi Asbjörn Krag totisesti ja kovemmalla äänellä, — ettette vielä milloinkaan ole ollut vaarallisemmassa asemassa kuin nyt.
— Todellakin? Täälläkö omassa asunnossani, omassa yksityissalongissani?
— Niin.
— Kuinka teille voi juolahtaa mieleenkään, että minä muka pelkään?
— Sehän näkyy aivan selvään. Koko käytöksenne sen todistaa. Katsokaa miten kätenne vapisee.
Valentine veti kätensä vaistomaisesti pois.
— Te siis tunnette minut, jatkoi Asbjörn Krag. — Minä en ole kaivosinsinööri Kvam.
— Sitä olen koko ajan aavistanut.
— Olen salapoliisi Asbjörn Krag.
— Tokkohan.
— Keneksi sitten luulette minua?
— Joksikin pahantekijäksi. Ehkä murtovarkaaksi tai murhaajaksi.
Poliisimies ei tällä tavoin tunkeudu yksityiseen asuntoon.
— Tuo on pelkkä puheenparsi, sanoi Krag. — Te ymmärrätte erittäin hyvin kuka minä olen ja tiedätte asianikin.
Valentine ei vastannut.
— Eiköhän istuta? kysyi Krag. — Minulla olisi teille puhumista.
— Ennenkuin murhaatte minut?
Krag kohautti olkapäitään.
— Riippuu siitä, millaiseksi keskustelumme muodostuu, sanoi hän.
— Mutta ellen minä nyt tahdo puhua kanssanne?
— Hätätilassa minä pakotan teidät siihen.
— Minä haen apua. Avaan ikkunan ja huudan apua.
Hän lähestyi ikkunaa.
Asbjörn Krag veti taskustaan revolverin ja tähtäsi häntä.
— Silloin joudutte heti ammutuksi, sanoi hän painokkaasti.
Valentine katsahti Kragin uhkaaviin kasvoihin ja seisahtui.
— Näytte viivyttelevän, sanoi salapoliisi. — Olette luultavasti ennenkin seisonut revolverin suun edessä. Te ymmärrätte milloin tosi on kysymyksessä, milloin pelkkä leikinteko. Olkaa ihan vakuutettu, rouva Kempel, minä en vielä milloinkaan ole ollut niin totinen kuin nyt olen.
Valentine astui askelen ikkunaa kohti, mutta pysähtyi jälleen. Sitten hän tuli yhtäkkiä aivan tyyneksi. Hän astui suoraan Asbjörn Kragin kiiltävän revolverin eteen ja sanoi äänellä, joka ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta:
— Herra poliisimies, tahdon kuulla teitä. Istukaa.
Valentine istahti pöydän ääreen ja katsoi kysyvästi Asbjörn Kragiin, joka istuutui häntä vastapäätä. Salapoliisi laski revolverin pöydälle.
— Minua väsyttää, sanoi Valentine. — Teillä ei mahda olla kovin paljon minulle puhuttavaa. Annan teille kaksikymmentä minuuttia.
Asbjörn Krag katsoi kelloaan.
— Siinä on enemmän kuin tarpeeksi, sanoi hän. — Kymmenessä minuutissa minun pitää suoriutua teistä. Kello puoli kahdelta Falkenberg odottaa minua vaunuineen. Siis, mennäkseni suoraan asiaan, missä Ada on?
Valentine hytkähti väkisinkin, eikä tämä liikahdus jäänyt Kragin valppaalta silmältä huomaamatta.
— Ada? vastasi Valentine. — Mistä minä tietäisin? En tunne ketään sen nimistä.
— Te olette jo ilmaissut itsenne, sanoi Krag. — Suotta kulutatte aikaa moisilla verukkeilla.
— Ettekö tahdo selittää tarkemmin? kysyi Valentine hymyillen ivallisesti.
— Mielihyvällä, vastasi Krag. — Olen poliisimiehenä, jo aikoja ennen kuin konsuli Falkenberg kävi luonani, suurella mielenkiinnolla tutkinut teitä ja toimianne. Minulle selvisi heti, että kaunis Valentine, joka niin pian oli osannut valloittaa koko kaupungin, oli rikoksentekijä. Teidän tietänne, hyvä rouva, on viimeisten viiden vuoden aikana osoittanut sarja salaperäisiä kuolemantapauksia, etupäässä itsemurhia. Ostenden ja Monte Carlon salaisilta poliiseilta olen saanut tietoja, joiden suhteen ei voi erehtyä. Te puuhailette rosvojoukon etunenässä, joka viime aikoina on kulkenut Euroopan halki ryöstäen. Minä ihailen oveluuttanne. Tuontuostakin on joku apureistanne sortunut, joutunut poliisin ansoihin tai kuollut. Mutta te olette aina osannut selviytyä kiinni joutumatta. Tarvitseeko minun luetella mitä kaikkea te olette tässä kaupungissa pannut toimeen? Te olette ryöstänyt Falkenbergin kassakaapin. Tiesitte minkä nimisen naisen kanssa hän on salakihloissa ja arvasitte hänen käyttäneen tätä nimeä kirjainlukkonsa avaimena. Te olette kyninyt puhtaaksi hänen veljensä ja tehnyt hänet onnettomaksi, niin että hän vihdoin päätti päivänsä omin käsin. Älkää yhtään hymyilkö noin ylimielisesti, rouva Kempel, hän oli kunnon poika, mutta siinä kohden olen yhtä mieltä kanssanne, että hän oli heikko ihminen. Sittemmin olette koettanut antaa Einar Falkenbergille tuhoisan iskun panemalla erään kätyrinne syyttämään häntä pelipetoksesta. Hanke meni myttyyn, koska minä, kuten kyllä olette ymmärtänyt, älysin juonen ja tein sen tyhjäksi viime hetkessä. Eikä teistä voine olla muuta kuin kohtuullista, että käytin tilaisuutta kääntääkseni skandaalin teidän kätyriänne vastaan. Lopuksi olette koettanut kostaa ja turvata horjuvaa asemaanne ryöstämällä panttivangiksenne viattoman nuoren tytön, Adan. Minä ymmärrän, hyvä rouva Kempel, että teillä on suuret suunnitelmat täällä Kristianiassa, missä on siksi runsaasti varakkaita nuoria miehiä ja missä on niin helppo rosvota, täällä kun ei olla totuttu moisiin suurisuuntaisiin yrityksiin. On siis varsin helposti ymmärrettävissä, että olette koettanut torjua vastustajanne hyökkäykset ryöstämällä tuon nuoren tytön. Olen lukenut kirjeen, jonka olette lähettänyt Falkenbergille, ja ihailen älyänne ja rohkeuttanne, mutta teidän täytyy myöntää, että olette hävinnyt pelissä. Olette pelannut paljosta, mutta olette hävinnyt. Älkää toki olko noin ikävystyneen ja välinpitämättömän näköinen, lopetti Krag. — Minä sanon toistamiseen, että henkenne on suuressa vaarassa.
Valentine mietti hetkisen, ennenkuin vastasi. Sitten hän sanoi:
— Entä todisteet?
— Minulla on takeena se, jatkoi Krag aivan tyynesti, — että pidän teitä tässä revolverini suun edessä, kunnes väkeni on löytänyt nuoren tyttö poloisen. Tuolla ulkopuolella on mies, joka odottaa merkkiä minulta. Huudan hänelle välttämättömimmät käskyt. Kun Ada on löydetty, niin mies palaa tänne ilmoittamaan sen minulle.
— Entä sitten?
— Sitten minä kumarran teille kohteliaasti ja lähden tieheni, mutta huomispäivänä kello yksi saatan teidät rautatieasemalle ja pidän huolen, että joudutte junaan, joka vie teidät ulkomaille. Jäähyväisiksi lupaan teille kukkavihon.
— Mutta jos kieltäydyn lähtemästä kaupungista.
— Silloin teidän käy huonosti. Syntyy uusi taistelu, ja siinä taistelussa minä voitan.
— Oletteko varma siitä?
— Aivan varma.
Valentine mietti hetkisen.
— Asia on niinkuin kerroitte, sanoi hän. — Koska ei ole todistajia läsnä, voin kernaasti tunnustaa pelanneeni semmoista peliä, mistä minua syytätte.
— Aivan tarpeeton tunnustus, huomautti Krag.
— Hyvin mielelläni suostuisin pyyntöönne, jatkoi Valentine välittämättä salapoliisin huomautuksesta, — mutta en voi.
— Toisin sanoen ette tahdo, vastasi Krag ottaen pöydältä aseensa.
— Ei, tahtoisin kyllä, mutta en voi.
Poliisimies punnitsi miettiväisesti revolveria kädessään.
— Miksi ette? kysyi hän.
— Siksi etten tiedä missä Adaa säilytetään.
— Valehtelette.
— Enkä valehtele, sen vannon kautta elävän Jumalan.
Asbjörn Krag pani kellonsa pöydälle eteensä ja kohotti revolveria.
— Siinä tapauksessa minun täytyy todella surkutella teitä, sanoi hän.
— Olette mennyttä.
— Mitä tarkoitatte?
— Minun on näin ollen sittenkin pakko ampua teidät, vastasi Krag.
Valentine tuijotti rohkeasti revolverin suuhun.
— Teillä on kolme minuuttia elämisen aikaa, jatkoi Krag tyynesti kuten aina.
Yhtäkkiä Valentine näytti muistavan jotakin, ja hänen kasvoillaan vilahti iloinen ilme.
— Kolme minuuttia, mutisi hän. — Se ei ole paljon. Voisinhan tunnustaakin.
— Ahaa.
— Minä tiedän missä Ada on.
— Ja tahdotte sanoa sen minulle!
— En.
Asbjörn Krag ei vastannut. Hän vilkaisi kelloon, joka tikitti hänen edessään pöydällä.
— Kaksi minuuttia, virkkoi hän.
Valentine katsahti salapoliisiin ja alkoi vapista.
— Suuri Jumala! kuiskasi hän.
— Mikä on?
— Oletteko joskus katsellut kuolemaa silmiin, herra salapoliisi?
— Monestikin.
— Oletteko silloin tuntenut mielenliikutusta, oletteko pelännyt?
Oletteko kalvennut?
— En koskaan. Olen varma kylmäverisyydestäni.
— Nyt ymmärrän, että teillä on tosi mielessä, kuiskasi Valentine, sillä nyt te olette kalpea kuin ruumis.
— Selitän siis teille asianlaidan, sanoi Krag nousten seisomaan. — Totta on, ettei meillä ole minkäänlaisia todisteita teitä vastaan. Te olette siinä suhteessa ollut ovelampi kuin kukaan muu pahantekijä, jonka olen tavannut. Vaikka te nyt tällä hetkellä tunnustaisitte minulle kaiken ja minä laatisin siitä raportin oikeudelle, niin sittenkin voisitte myöhemmin kieltämällä säilyttää asemanne. Pahimmassa tapauksessa voitaisiin joitakin "pieniä säännöttömyyksiä" lukea mustasukkaisuuden, hyljeksityn rakkauden tai muun semmoisen syyksi. Ja sitäpaitsi tiedätte itse, että oikeudenkäynti vain häpäisisi Charlie Falkenbergin muistoa ja kenties vielä enemmän useita elossaolevia henkilöitä, muiden muassa kamariherra Totenia. Olen täydelleen samaa mieltä kuin tekin siinä suhteessa, että saatatte olla kutakuinkin huoleton. Siksi olenkin ryhtynyt asiaan tällä tapaa. No niin, jatkoi salapoliisi totisesti, tähdäten revolverillaan, — tahdotteko sanoa minulle missä Ada on?
— Jos nyt vastaan kieltävästi?
— Silloin ammun teidät.
Valentine katsoi häneen tutkivasti.
— Te olette merkillinen mies, sanoi hän. — Aivan epäröimättä voisitte ruveta murhaajaksi!
— Erehdytte, vastasi Krag. — Minua ei kukaan epäile vähimmässäkään määrässä, tunnettua, koeteltua salapoliisia. Olettakaamme, että nyt ammun teidät — ja sen minä teen, ellette kerro minne Ada on kätketty —, niin pahimmassa tapauksessa tänne juoksee ihmisiä, eikö totta?
— Se on hyvin luultavaa. Ainakin omat palvelijani rientävät tänne, ennenkuin ehditte kadota.
— Erehdytte taaskin, sanoi salapoliisi. — Minä en aio kadota. Aion jäädä tänne ja ottaa vastaan ketä mahdollisesti saapuu. Mitä itseeni tulee, voin sanoa teille sen verran, että olen maailman parhaita revolverinkäyttäjiä. Osaan teihin miten ikinä tahdon, esimerkiksi oikeaan ohimoon, niin että kuula tulee vasemmasta korvasta ulos. Te kuolette siihen paikkaan, minä taivutan sormenne revolverini ympäri, ja itsemurha on valmis.
— Silläkö tavalla poliisi esiintyy tässä maassa?
— Tällä hetkellä en esiinny poliisimiehenä, vaan ihmisenä. Jossakin paikassa pidetään nuorta viatonta tyttöä telkien takana. Olen koettanut kaikki lailliset keinot pelastaakseni hänet, mutta ymmärrän, ettei niistä ole apua. Olen aivan varma, että te milloin tahansa toimittaisitte hänet hengiltä, jos sillä voisitte parantaa asiaanne. Nuori tyttö löydetään joesta hukkuneena ilman ulkonaisia väkivallan merkkejä. Täällä meillä ei olla murhiin tottuneita eikä osata erottaa murhaa tapaturmasta, joten semmoinen löytö ei niinmuodoin herättäisi mitään huomiota. Ada on siis hengenvaarassa, ellei hän jo ole kuollut, ja minä olen vannonut pelastavani hänet tänä yönä.
— Koetan seurata ajatuksenjuoksuanne, vastasi Valentine, joka ilmeisesti puhui vain aikaa voittaakseen. — Jos nyt kieltäydyn antamasta vaatimianne tietoja, mitä sitten tapahtuu? Aiotteko tappaa minut?
— Aion, sen vannon.
— Mutta ettehän te sillä pääse askeltakaan lähemmäksi Adaa.
— Erehdytte. Silloin te olette leikistä poissa, eikä apulaisillanne ole enää mitään aihetta pitää tyttöä vangittuna. Sitäpaitsi meille on oleva pikkuseikka saada ilmi hänen kätköpaikkansa, sitten kun te olette pelistä poissa ettekä enää voi rohkeudellanne ja nerokkaalla oveluudellanne asettaa tiellemme esteitä. Näette siis, ettei minulla ole muuta neuvoa, jos tahdon vapauttaa Adan tänä yönä. Te joko ilmaisette minulle hänen olinpaikkansa tahi ette ilmaise. Jälkimäisessä tapauksessa teen teidät vaarattomaksi.
— Mutta minä jatkan vielä vähäisen, sanoi Valentine, joka jo puhui aivan tyynesti. — Edellyttäkää nyt, että suostun esitykseenne ja mainitsen teille jonkun paikan, missä Adaa pidetään piilossa. Mitä takeita teillä on siitä, etten valehtele?
— Minä odotan, kunnes saan väeltäni sanan, vastasi Krag.