XX.
Automobiili.
Kaksi "petohämähäkin" liittolaista oli siis odottamattomalla tavalla sekaantunut asiaan. Tuo kavala, rikoksellinen nainen oli tehnyt salapoliisille vaarallisen kepposen. Heitettyään aluksi kaiken pelastumisen toivon hän oli sitten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja erään huoneessa olevan omituisen laitteen avulla — jonka Krag liian myöhään keksi — kutsunut paikalle senaattori José Ysayon ja paroni von Kühnelin, nuo kaksi täydellistä pahantekijätyyppiä, jotka olivat hänen uskollisia kätyreitään.
Mutta miten tämä tapahtui ja kuinka Asbjörn Krag taisteli viimeisen epätoivoisen taistelun "petohämähäkkiä" vastaan tuossa salaperäisessä huoneessa, siitä kerrottakoon vasta sitten, kun olemme kuulleet, miten Kragin apulaisen Jensin kävi.
Draaman viimeiset kohtaukset näyteltiin näet samoihin aikoihin kahdella taholla kaupunkia: "petohämähäkin" asunnossa ja erään kadun varrella Töienhavenin lähellä, jonne Asbjörn Krag oli lähettänyt Jensin ja muut poliisimiehet.
Jätämme sentähden toistaiseksi Asbjörn Kragin, joka saatuaan hirvittävän iskun takaraivoonsa suistuu tajuttomana lattiaan, ja seuraamme hänen apulaistaan. Sillä näytelmä päättyy siten, että kehityksen molemmat haarat jälleen yhtyvät ja että Jens peräti vaarallisessa seikkailussa kohtaa jälleen isäntänsä. Tapaukset kehittyvät vimmatulla nopeudella. Kuluu tuskin kahta tuntia siitä hetkestä, jolloin isku kohtaa Asbjörn Kragin, ennenkuin koko juttu saa ratkaisunsa. Mutta katsokaamme mitä tapahtui.
* * * * *
"Petohämähäkin" oli siis ollut pakko ilmoittaa Asbjörn Kragille missä paikassa Adaa pidettiin vankina. Tämän osoitteen sekä muutamia menettelyohjeita Asbjörn Krag oli sitten lähettänyt ikkunasta Jensille, joka oli odottanut ulkopuolella yli puolen tuntia. Tämä entinen rangaistusvanki, joka nyt niin suurella innolla palveli kelpo poliisimiestä, oli heti kadonnut kaupungin pimeille kaduille.
Sillä välin Einar Falkenberg odotteli vaunuissa poliisiaseman ulkopuolella. Hän oli saapunut määrätyllä kellonlyönnillä.
Asbjörn Krag ei ollut sanallakaan ilmaissut Falkenbergille mitä oli tapahtuva tai mitä hän aikoi tehdä lähdettyään Grand Hotelin juhlasta Valentinen seurassa. Falkenbergilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin odottaa; hän ei voinut ryhtyä kerrassaan mihinkään. Ja juuri tämä ehdoton toimettomuus vaikutti, että hänen epätoivonsa ja jännityksensä yhä kasvoi.
Hän istui umpinaisissa vaunuissa katsellen ikkunasta poliisimiehiä, joita tuli ja meni hänestä mitään välittämättä. Kaikki alkoi tuntua hänestä yhä käsittämättömämmältä ja arvoituksellisemmalta. Mutta että jotain tavatonta oli tekeillä, sen hän saattoi päättää siitä vilkkaasta elämästä, mikä vallitsi tuossa muulloin niin rauhallisessa poliisikamarirakennuksessa. Kaikki ikkunat olivat valaistut. Ja poliisilaitos olikin todella kovassa puuhassa tämän jutun takia. Etsivän osaston päällikkö istui konttorissaan turhaan koettaen saada jotain johtoa asiaan telefonoimalla ja lennättämällä sähkösanomia ja pikalähettejä ympäri kaupunkia. Ja missä Asbjörn Krag oli? Miksei hän näyttäytynyt? Levottomuus etsivässä osastossa tänä yöllisenä hetkenä muistutti sotajoukon yleisesikunnan vilkasta hyörinää juuri ennen taistelun alkua, kun ratkaiseva hyökkäys on suunnattava vihollista vastaan.
Falkenberg istui ulkona vaunuissa ja katsoi vähintään sadasti kelloaan. Määräaika oli juuri loppuun kulumaisillaan ja hänen toivonsa peräti katoamaisillaan, kun Jens pisti nokkelat kasvonsa vaununikkunasta sisään ja kysyi:
— Konsuli Falkenberg?
— Niin.
— Minä tulen Asbjörn Kragin luota.
Falkenberg aikoi hypätä vaunuista, mutta Jens pidätti häntä.
— Istukaa rauhassa, sanoi hän, minä tulen pian takaisin.
Ja sitten hän katosi.
Konsuli odotti taas lähes viisi minuuttia. Sitten vaununovi aukesi ja kolme siviilipukuista poliisikonstaapelia astui sisään. Jens kapusi kuskipenkille ajurin viereen ja osoitti tälle minne hänen oli ajettava. Vaunut vierivät Plöensbakkea alas, pitkin Suurkatua ja saapuivat pian Trondhjemin-tielle. Konsuli kuuli, että perässä ajoivat toiset vaunut. Nekin olivat täynnä poliiseja. Matkalla ei puhuttu mitään, ja kun Falkenberg koetti kysellä vieressään istuvalta konstaapelilta, niin tämä vastasi:
— Hs, ei saa puhua.
Vihdoin vaunut pysähtyivät jollekin autiolle kadulle. Kun vaununovi avattiin, saattoi konsuli erottaa Töienhavenin mustat puunlatvat, jotka häämöttivät yöllistä taivasta vasten.
Poliisimiehet hyppäsivät nopeasti maahan molemmista ajoneuvoista, ja kuskit saivat käskyn ajaa eteenpäin. Oli kuutamo, ja talorivien mahtavat varjot peittivät kohta poliisimiehet. Nämä seisoivat suuren nelikerroksisen kivitalon edustalla, jonka kaikki ikkunat olivat pimeinä.
Jens oli koko ajan ollut johtajana; hän toimi Asbjörn Kragin nimessä ja hänen ohjeittensa mukaan. Hän otti avaimen taskustaan ja päästi itsensä ja kaikki muut talon ovesta sisään sekä lähti sitten etumaisena nousemaan portaita. Toisessa kerroksessa hän pysähtyi ja soitti ovikelloa erikoisella tavalla.
Kun Falkenberg tällöin kuiskasi kysymyksen, missä oltiin, niin muuan poliisi vastasi:
— Eräässä Asbjörn Kragin asunnossa.
Heti senjälkeen kuului sisäpuolelta askelia, ja vanha, puolipukeissa oleva harmaapartainen mies avasi hiljaa eteisen oven. Poliisimiehet astuivat sisään.
Konsuli Falkenberg kummastui suuresti nähdessään, että asunto, johon kuului kaksi pientä huonetta, oli kirkkaasti valaistu. Mutta ikkunoissa oli niin paksut uutimet, ettei pienintäkään valonsädettä päässyt ulos.
— Kävipä somasti, kuiskasi Jens, kun sattui Asbjörn Kragilla olemaan asunto täälläkin, ihan vastapäätä sitä taloa, jossa meidän on käytävä.
Huoneet olivat köyhänlaisesti kalustetut, mutta seinillä riippui joukko aseita.
Jens otti erään kiväärin ja tarkasti sen makasiinia. Ladattu oli. Hän antoi kiväärin eräälle poliisikonstaapelille ja sanoi:
— Te joka ammutte niin hyvin — voitteko osata kadulla juoksevaa miestä jalkoihin — siis haavoittamatta häntä hengenvaarallisesti?
Poliisimies hymyili.
— Osaan toki vaikka ohimoon, sanoi hän, niin varma olen taidostani.
— Hyvä on, mutta teidän on osattava häntä jalkoihin. Asettukaa tähän ikkunaan. Ja sillaikaa me menemme kadun poikki vastapäiseen taloon, jossa on…
Falkenberg tarttui häntä käsivarteen.
— Ada? kysyi hän.
— Niin.
— Mutta menkäämme sinne heti paikalla. Mitä te odottelette?
Jens katsoi hyvin paheksuvasti häneen.
— Ette nähtävästi tiedäkään mitä on kysymyksessä, sanoi hän vetäen taskustaan paperipalasen ja näyttäen sitä Falkenbergille.
Paperi sisälsi Asbjörn Kragin tiedonannon. Ja siihen oli salapoliisi kirjoittanut:
"Menetelkää äärettömän varovaisesti. Ei vähintäkään melua. Voi käydä niin, että Ada saa surmansa, jos hänen vartiansa huomaavat vapauttajain olevan läheisyydessä."
— Ymmärrättekö nyt? kysyi Jens.
Falkenberg ymmärsi ja vaikeni.
Sitten sammutettiin tulet huoneessa, paksut uutimet vedettiin hiljaa syrjään, ja poliisimiehet kokoontuivat ikkunaan. Oltiin toisessa kerroksessa. Katu oli autio ja pimeä, eikä vastapäisen talon ikkunoista yksikään ollut valaistu.
— Tuossa on n:o 32, sanoi Jens osoittaen kädellään. — Meidän on tunkeuduttava kolmanteen kerrokseen ja käännyttävä vasemmalle, kun nousemme portaita ylös. Mutta ei saa kuulua ääntä, ei askeltakaan. Sitten rikomme eteisen oven. Oikealla olevassa huoneessa nukkuu neiti Ada. Särjettyämme eteisen oven tulee meidän parissa silmänräpäyksessä olla hänen huoneessaan. Jos sekunninkaan myöhästymme, voi tapahtua jotain hirveätä?
Sitten nuori salapoliisi kääntyi kiväärillä varustetun poliisimiehen puoleen ja jatkoi:
— Te jäätte tänne pitämään vahtia tässä ikkunassa. Asbjörn Krag kirjoittaa, että niitä roistoja piilee tuossa talossa ainakin pari kappaletta. Ja se kai merkitsee, etteivät ne saa päästä karkuun.
Jens tarkasteli vastapäistä taloa arvostelevasti.
— Vesiränni, mutisi hän.
Eräs poliisimies huomautti:
— Mitä joutavia. Mahdotontahan ihmisen on päästä ulos kolmannesta kerroksesta pitkin sileätä seinää, vaikka siinä olisikin vesiränni.
Mutta entinen vanki vastasi, muinaisia tekojansa muistellen:
— Minä olen sen kuitenkin tehnyt.
Sitten eräs ikkuna aukaistiin, ja kiväärillä varustettu poliisimies asettui siihen.
— Entä minä? kysyi Falkenberg. — Mitä minun on tehtävä?
— Te jäätte tänne, vastasi Jens. — Te vain turmelisitte koko työmme, jos olisitte mukana tuolla.
Konsulilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella käskyä. Poliisimiesten lähtiessä huoneistosta hän seisoi ikkunassa katsellen vastapäistä taloa, jossa pikku Ada oli vangittuna. Hän oli menehtymäisillään jännityksestä. Hän ei ollut nukkunut pitkään aikaan, ja hänen kaikki hermonsa vapisivat. Mutta nyt hän kai saa kohta nähdä morsiamensa? Elääkö Ada vielä, onko hänen olonsa tukala? Toivo ja pelko vaihtelivat odottajan mielessä. Toivo saada pian sulkea Ada syliinsä. Pelko että konnat ovat tehneet hänelle pahaa, kenties tappaneet hänet, sillä hän tiesi, että "petohämähäkiltä" ja hänen joukkueeltaan saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta sietämättömintä hänestä oli seisoa näin lähellä Adaa ja kuitenkin olla pakotettuna ehdottomaan toimettomuuteen.
Toistaiseksi hän ei voinut tehdä muuta kuin jännittyneellä mielenkiinnolla seurata muiden liikkeitä.
Kas, tuolla alhaalla livahti tumma varjo kadun poikki. Se oli kai Jens. Häntä seurasivat muut poliisimiehet, jotka yksitellen äänettömästi hiipivät kadun poikki.
Hän näki heidän kokoontuvan portille, kuuli hiljaista ääntä, ikäänkuin saranain kitinää, ja ymmärsi siitä, että portti oli avattu. Ja sitten meni lähes viisi minuuttia täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Vastapäinen talo oli kuollut ja pimeä, eikä kadultakaan kuulunut askelia mistään. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi tässäkin huoneessa, missä hän nyt oli. Poliisimies seisoi hievahtamatta kivääri käsissä. Ainoa liike, minkä Falkenberg tunsi, oli hänen oman sydämensä kiihkeä jyskytys. Mutta hän tiesi, että tuokion päästä valtava meteli, jyske ja pauke, ammunta ja kirkuna on katkaiseva hiljaisuuden tuossa suuressa, äänettömässä talossa kadun toisella puolen.
Ja nyt se alkoi.
Talon sisästä hän kuuli ryminän, joka ilmaisi, että nyt eteisen ovi murrettiin auki. Särkyvä lasi helisi, ja pirstaleet narskuivat jalkojen alla vihlovasti. Heti senjälkeen kuului mahtava jymähdys, ikäänkuin raskas lyijypaino olisi viskattu seinään, ja sitten hänen korvansa erotti kaukaisia ihmisääniä.
Ja samassa välähti punertava valo eräässä ikkunassa. Se näytti alkavan tulipalon leimahdukselta, mutta se oli vain salalyhdyn valojuova, joka sivuutti ikkunan. Se katosi heti ja ilmestyi jälleen seuraavaan ikkunaan. Ja sitten äänet erottuivat selvemmin, kajahti huutoja, kuului nopeita, äänekkäitä käskyjä. Liehuva, punertava valo ja pirstatun lasin räminä antoi kaamean leiman sille, mitä talon sisäpuolella tapahtui.
Sitten kuului kirkaisu, yksi ainoa vihlova naisen kirkaisu. Ja kohta senjälkeen pamahti revolverinlaukaus. Ja sitten toinen. Eräs ruutu särkyi, lasipalasia putosi helisten katukäytävälle ja hurja meteli kuului yhtäkkiä kovana ja selvänä ikkuna-aukosta. Falkenberg kuuli miehenäänen karjuvan: "Iske häntä päähän!" Mutta sitten melu, äänet ja rähinä sulivat yhdeksi ainoaksi sekamelskaksi.
Falkenberg hyökkäsi ovelle.
— Minä en kestä enää! huusi hän aivan suunniltaan jännityksestä ja tuskasta. — Minun täytyy päästä tuonne. Hellittäkää minusta!
Mutta konstaapeli piteli häntä kovakouraisesti käsivarresta ja heitti hänet takaisin.
— Te ette pääse ulos, sanoi poliisimies tuimasti, niin kauan kuin minä olen täällä.
Samassa hän vilkaisi vastapäistä taloa, astui kiireesti ikkunaan ja valmistautui ampumaan. Falkenberg seurasi hänen katseensa suuntaa — ja näki olennon, joka kapusi seinää myöten alas pitkin vesiränniä.
— Se nuori mies oli oikeassa, mutisi konstaapeli. — Ketterä ihminen voi kuin voikin liikkua vesirännin avulla pitkin sileätä kiviseinää. Mutta tuo ei pääse karkuun.
— Ammutteko hänet? kysyi Falkenberg tuskan vallassa.
— Ammun häntä koipeen, vastasi toinen kylmäverisesti ja seurasi olentoa kiväärinpiipulla.
Kun kiipijä oli päässyt katukäytävälle ja lähti juoksemaan pakoon ja talossa ikkuna toisensa jälkeen aukesi ja sadatuksia ja uhkauksia sateli miehen perään, silloin konstaapeli laukaisi.
Pakenija lysähti kokoon kuin riepu.
— Oikeaan polveen, mutisi konstaapeli laskien pyssyn kädestään.
Falkenberg kurottautui ikkunasta ulos katsellakseen haavoittunutta tarkemmin. Mies-parka kiemurteli ähkyen ajotiellä, koetti kerran toisensa perästä nousta pystyyn, mutta suistui aina takaisin maahan.
Yhtäkkiä Falkenberg kuuli omituista surinaa, joka tuli jostain kaukaa ja kasvoi nopeasti yhä voimakkaammaksi.
Hän kurottautui kauemmaksi ikkunasta ulos ja katsoi pitkää katua alaspäin, mistä tulla tohisi tulisilmäinen hirviö. Se oli automobiili, joka läheni vimmatulla nopeudella.
Se päästi torvestaan pitkän törähdyksen, joka yön hiljaisuudessa kuului villipedon karjunnalta.
Falkenberg peräytyi ikkunasta huoneeseen. Hänen silmänsä etsivät ovea.
Hänen äänensä oli kauhusta käheä, kun hän kuiskasi:
— Se on Valentinen automobiili.