NÄYTTÄMÖ:
Sama paikka kuin ensimäisessä näytöksessä. Tirehtööri Ståhle, pastori Loimaranta, tilanomistaja Falck ynnä muutamia muita ympäristön tilanomistajia, tehtaan työnjohtajia ja konttoristeja saapuvilla. Mieliala hermostunut, levoton ja raivoisan kostonhimon täyttämä. Kaikki puhuvat hillityllä tukahutetulla äänellä, mutta silti kiihkeästi ja pontevasti. Akkunoissa on tiheät kaihtimet estämässä valoa ulkopuolelle näkymästä. — Myöhäinen ilta.
PASTORI LOIMARANTA lamaantuneesi.
Eikö vieläkään…mitään?
TIREHTÖÖRI STÅHLE tulee kiireesti.
Minulla on vihdoinkin hyviä uutisia.
ÄÄNIÄ jännittyneitä, toivon elähdyttämiä.
Mitä, mitä?
TILANOMISTAJA FALCK
Kertokaa, kertokaa!
ÄÄNIÄ
Niin kertokaa!
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Eilen illalla kävi luonani muuan pohjoisesta tullut valkoisten lähetti. Hän oli onnistunut tunkeutumaan aina tänne asti ja hän kertoi, että Seinäjoella eräs kenraali — Mannerheim on hänen nimensä — kokoo parhaillaan joukkoja hyökätäkseen tänne etelään tuhoamaan punaisten armeijan…
PASTORI LOIMARANTA
On niin paljon ollut kaikenkaltaisia huhuja…Pian saadaan apua sanotaan…Voikohan tähänkään luottaa?
TILANOMISTAJA FALCK
Niin, voikohan…?
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Tämä tieto on aivan varma ja luotettava. Lähetti oli itse kenraali
Mannerheimin lähettämä.
TILANOMISTAJA FALCK
Missä on nyt tuo lähetti?
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Hän jatkoi yhä edelleen matkaansa…etelään. Hän on saanut käskyn tunkeutua aina Helsinkiin, Turkuun ja Viipuriin asti, jos se vain on mahdollista.
TILANOMISTAJA FALCK toivon elähdyttämänä.
Tulisikohan näistä kauhunpäivistä vihdoinkin loppu.
ÄÄNIÄ
— Se olisi ihanaa!
— Riemun päivä!
PASTORI LOIMARANTA yhä edelleen masentuneesti.
Punaisilla on suunnaton armeija ja määrätön paljous aseita ja yhä heidän joukkonsa lisääntyy…lisääntyy…He ovat voittamattomat, ellei saada apua ulkoa.
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Mannerheimilla kuuluu olevan taitavia upseereita — suurin osa saksalaisia — ja aseista ei myöskään ole puutetta. Myöskin hänen joukkonsa kasvaa ja aseita saapuu Saksasta yhä lisää…
TILANOMISTAJA FALCK riemastuen.
Onko hänellä saksalaisia upseereita?
ÄÄNIÄ
Sitten kyllä voitetaan!
TILANOMISTAJA FALCK
Saksako vihdoin on pelastajamme?
PASTORI LOIMARANTA elähtyneenä, mielettömän kostonhimoisesti.
Ah, Jumalani! kun vielä saisikin noille punaisille roistoille, noille helvetin hengille kostaa…kostaa… Antaisin kaikki…vaikka koko erilaisuuteni, niin… milteipä sieluni autuuden, kun vain saisin tuon pääpirun Kalskeen ja hänen apurinsa käsiini! Mikään rangaistus… tuskin mikään kidutuskaan olisi heille kyllin kova rangaistus!
TEHTAAN INSINÖÖRI syöksyy kalpeana ja kauhistuneena sisälle.
Punaiset tulevat! Heitä on suuri joukko…kaikilla kiväärit! Olemme hukassa!
KAIKKI hypähtävät kauhistuneina ylös.
PASTORI LOIMARANTA
Punaiset…Mitä nyt teemme?
TIREHTÖÖRI STÅHLE yrittäen näyttää levolliselta.
Miltä suunnalta he tulevat?
TEHTAAN INSINÖÖRI
Tehtaalta päin…
PASTORI LOIMARANTA
Oi, jumala! Nyt he tappavat meidät!
TIREHTÖÖRI STÅHLE
Vaiti…Seuratkaa mukana!
Vetää taskustaan revolverin ja syöksyy hurjaa vauhtia ulos. Toiset seisovat epäröivinä ja neuvottomina. Sitten aikovat hekin rientää ulos, mutta samassa ulkoa kuuluu joukon tahdikasta marssimista ja laulua.
PUNAKAARTILAISTEN MARSSI.
Pieni Suomen kansa katkoo kahleitansa, kärsimysten malja jo kukkuroillaan on. Raakaa sortovaltaa vastaan, nostamastaan armeijastaan, jalon kansan parhaat voimat taistohon!
Kaikki peräytyvät ovelta. Sisään astuvat Kalske, Sarkki, Kohonen ja Pohja. Heitä seuraa joukko punakaartilaisia. Useilla heistä on kiväärit. Kalskeella ja Särkillä revolveri koteloineen vyöllä.
AARNE KALSKE tarkastelee hetken äänettömänä ja terävin silmäyksin kauhun vallassa olevia valkoisia. Vihdoin hänen katseensa pysähtyy pastori Loimarantaan kylmänä ja läpitunkevan terävänä. — Hienon ivallisesti.
— Ahaa, herra pastorikin täällä! No, sitä saattoi odottaakin. Vieläkö te pysytte edelleenkin entisessä väitteessänne suojeluskuntien tai lahtarikaartien — niinkuin me niitä nimitämme — puolueettomuudesta?
Kukaan valkoisista ei hiisku sanaakaan.
SARKKI hampaittensa välistä.
Kaunihia suojeluskuntalaisia, totta tosiahan!
AARNE KALSKE tiukasti.
Mitä tekemistä teillä täällä on tähän aikaan vuorokaudesta? Kukaan ei vastaa.
AARNE KALSKE käskevästi.
Vastatkaa!
PASTORI LOIMARANTA
Olimme vain muuten…iltaamme viettämässä… pelasimme vähän ja keskustelimme.
TILANOMISTAJA FALCK vähän rohkaistuneena.
Ja teillekö me olisimme tilivelvollisia siitä mitä teemme omissa huoneissamme!
AARNE KALSKE ei kiinnitä Falck’in puheeseen huomiota. — Pastori
Loimarannalle.
Mistä te keskustelitte?
PASTORI LOIMARANTA
Kaikenlaisista asioista.
AARNE KALSKE
Samantekevä. —
Kääntyen punaisiin. —
Tarkastakaa onko heillä aseita! —
Valkoisille.
— Kädet ylös! — Muutamat nostavat, mutta toiset epäröivät.
AARNE KALSKE voimakkaasti.
Kädet ylös!
Kaikki, paitsi pastori Loimaranta nostavat kätensä. L:n alkaessa haparoida laskujaan, putoaa sieltä revolveri lattialle.
AARNE KALSKE sieppaa revolverin ja alkaa tutkia sen rakennetta. —
Ivallisesti.
Kas, millaisilla aseilla hengen miehetkin ovat alkaneet taistella! — Colt-revolveri hienointa lajia. — Todellakin sopiva ase jumalan valtakunnan edustajalle!
POHJA
Kirkko ja miekka, pappi ja piru ovat aina olleet parhaat ystävykset.
Punaiset ovat tällävälin tarkastaneet kaikkien valkoisten taskut, jäistä on löytynyt joukko revolvereita, jotka he asettavat yhteen kasaan pöydällä.
SARKKI
Oliko tirehtööri Ståhle täällä?
ÄÄNIÄ valkoisten joukosta.
— Ei!
— Ei ollut!
SARKKI
Kenties valehtelette?
AARNE KALSKE
Sekin on samantekevää.
Kääntyen punaisiin.
— Jos tapaatte tirehtööri Ståhlen, vangitkaa hän heti missä hänet tavannettekin, ja tuokaa minun luokseni.
Kääntyen valkoisiin.
— Ja teidät me pidätämme myöskin.
Viittaa pöydällä oleviin revolvereihin.
— Nuo antavat kyllin aihetta sellaiseen toimenpiteeseen. Saatte toistaiseksi mennä koteihinne, mutta jokaista askeltanne tullaan tarkoin valvomaan, joten on viisainta, että ette yritä mitään konnankujeita. Teidän on sitäpaitsi kerran vuorokaudessa käytävä näyttämässä itsenne minulle tässä huoneessa. — Otamme tämän huoneuston kanslia- ja virastohuoneeksemme.
PASTORI LOIMARANTA
Millä oikeudella menettelette kanssamme näin?
AARNE KALSKE
Älkää nyt viitsikö näytellä yksinkertaista! Käsittänettehän, että nyt ei ole voimassa teidän oikeuskäsitteenne. Tehän olette kaikin keinoin yrittäneet vastustaa meidän oikeutettuja pyrkimyksiämme ja johtaa asioita siihen, jossa nyt olemme.
TILANOMISTAJA FALCK
Mitä siis ovat nuo teidän »oikeutetut» pyrkimyksenne? Hillitöntä temmellystä, anarkiaa ja eläimellistä raakuutta.
PASTORI LOIMARANTA.
Ja tämä nykyinen toimintanne. Tajuatteko te sen hirvittävää rikollisuutta? Se on raskain rikos, minkä taivaallinen ja maallinen laki tuntevat. Meillähän oli kansanvaltaisin hallitusmuoto koko maailmassa, meillä oli yksikamarinen yleisellä äänioikeudella valittu eduskunta. Sen lisäksi teillä oli 8-tunnin työpäivä ja teidän palkkanne olivat jo liiankin korkeat. Mitä te vielä vaaditte? Mitä syytä teillä oli ryhtyä tällaiseen?
AARNE KALSKE
Mitäkö syytä? Herra jumala, kuinka te olette typeriä tai sitten olette te äärettömän pirullisia! Meidän koko elämämme, meidän vanhempiemme ja heidän vanhempiensa elämä, ja teidän elämänne ja teidän esivanhempienne elämä aina harmaaseen muinaisuuteen saakka ovat olleet yhtä ainoata suurta syytä! Milloinka te olette ottaneet huomioon meidän tarpeitamme ja kärsimyksiämme? Ette milloinkaan, paitsi pakosta. — Mutta se sikseen! Nyt ei ole väittelyiden aika, nyt toimitaan. — Punaisille. — Riittävä määrä miehiä lähtee saattamaan näitä heti koteihinsa. Ja te olette vastuussa tehtävän kunnollisesta suorittamisesta. Jos joku heistä yrittää matkalla karata, niin ampukaa.
SARKKI puoliääneen erikseen Kalskeelle.
Seis! Oletko järjiltäsi?
AARNE KALSKE kummastuneena.
Kuinka niin? Mitä tarkoitat?
SARKKI viitaten kädenliikkeellä vankeihin.
Lähetä nuo eteiseen.
AARNE KALSKE
Viekää vangit hetkeksi eteiseen. —
Pari punaista täyttää Kalskeen käskyn.
AARNE KALSKE Särkille
No — — —
SARKKI
Aiotko päästää nuo emälahtarit noin vaan ilman muuta vapaiksi?
AARNE KALSKE
He eivät saa poistua asunnostaan paitsi silloin kuin he käyvät täällä näyttämässä itsensä. — Sellainen oli määräykseni.
SARKKI
Älä pahastu, mutta vanhana toverina ja ystävänä täytyy minun sanoa, että sinun meininkisi ovat vähintäin lapsellisia. Jos me heidät nyt päästämme noin, niin saamme aina varoa itseämme. He ovat pahimpia lahtareita koko tällä tienoholla.
AARNE KALSKE
Sinä siis tahtoisit — — —?
SARKKI
Että tekisimme heidät vaarattomiksi.
AARNE KALSKE
Ei, ei, se olisi julmaa…epäinhimillistä, niin paatuneita lahtareita kuin he ovatkin. En voi suostua sellaiseen.
SARKKI
Tuo sinun ainainen jalomielisyytesi…Saatpa nähdä, se vie sinut vielä turmiohon.
POHJA
Ei mitään turhaa veren vuodatusta. Se ei auta hiluistakaan asiaamme.
KOHONEN
Ei auta…
SARKKI kiihtyen
Jos teillä ei ole luontoa, niin kyllä tässä on poikia joilla on. Meillä onkin luonto kuin korento ja omatunto kuin torpan tunkio.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Juuri niin! Näytetään niille, ettei tässä napilla pelata.
TOINEN PUNAINEN
Eikä muutamaa ihmishenkeä surkeilla, oli se sitten oma tai toisen.
AARNE KALSKE kylmästi, voimakkaasti ja päättävästi.
Nyt ei liikahdustakaan enää tästä asiasta. —
Valitsee joukosta useita miehiä.
Te lähdette saattamaan vankeja ja painakaa mieliinne, te vastaatte hengellänne, että he saapuvat vahingoittumattomina perille. — Menkää!
Miehet lähtevät. Heitä seuraa myöskin Pohja ja hetken kuluttua Kalske.
— Kohonen, Sarkki ja pari punaisia jäävät näyttämölle. — Äänettömyys.
SARKKI
Kyllä se Kalske on hullu kun antaa tuollaisia määräyksiä. Mitä järkeä siinä nyt oli? Päästää pahimmat lahtarit koreasti kotihinsa suunnittelemahan uusia konnan juonia! Kas kun hän ei samalla määrännyt puhuttelemahan heitä armollisiksi herroiksi ja kysymähän mitä he suvaitsevat käskeä.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Aivan oikein!
TOINEN PUNAINEN
Todellakin, Kalske on liian hyväluontoinen…ainakin lahtareille.
KOHONEN
Mutta ajatelkaahan! mitä hyödyttäisi asiaamme turha veren vuodattaminen ja ihmishenkien hukkaaminen? Ei kerrassaan mitään!
SARKKI
Sano lahtarien veren vuodattaminen ja lahtarien hengen hukkaaminen, niin käsitteet eivät sekaannu.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Kalske, hän ei anna ottaa mistään mitään…ei pienintä vaatekappalettakaan, vaikka matkan varrella olisi monta kertaa varsin helposti ollut saatavissa. Hän sanoo vain, että kaupungista pian lähetetään meille vaatteita. Ja kuitenkin olemme näin kehnosti puettuina. — Osoittaa kehnonpuoleista pukuaan.
TOINEN PUNAINEN
Nälkääkin saamme usein kärsiä, vaikka ympäristöllä olevissa kartanoissa on ruokaa suunnattomat määrät. — Mitä oikeastaan hyödyttää tämä rehkiminen, kuu nälkää ja vilua saamme kärsiä ainakin yhtä paljon, miltei enemmänkin kuin ennen? Rintamalle meitä kyllä ajetaan teurastettaviksi kuin teuraskarjaa ainakin.
SARKKI
On tosi, että Kalske käsittelee lahtareita ja heidän omaisuuttaan aivan liian hellävaroen. Kyllä siinä on takana muutakin ei vain pelkkä inhimillisyys.
TOINEN PUNAINEN
Kunhan Kalske ei vain olisi lahtarien kätyri!
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Olimme mielettömiä ryhtyessämme lainkaan herroja vastaan tappelemaan.
Kyllä ne aina puolensa pitävät.
TOINEN PUNAINEN
Ja pohjoisesta hyökkää parhaillaan monituhantinen lahtari- armeija etelää kohti meidän kimppuumme. Sitä kuuluu johtavan oikea kenraali ja saksalaiset upseerit.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Hukka meidät vielä perii!
KOHONEN kiivaasti.
Vaiti, ja heti paikalla! Osaston päällikkönä kiellän sanallakaan jatkamasta siihen suuntaan. Kalske muka lahtarien kätyri. Että te kehtaattekin! — Nälkää ei kenenkään punakaartiin kuuluvan ole tämän tilanteen aikana vielä tarvinnut kärsiä, joka niin sanoo, hän valehtelee. Ja vaatteita tullaan tarvitseville jakamaan aivan ensi tilassa. — Jos lahtariarmeija hyökkääkin pohjoisesta, niin entä sitten? Onhan meitä miehiä ja miehillä aseita, hyökätkäämme heitä vastaan.
Aarne Kalske ja Anna tulevat.
AARNE KALSKE
Rintamalta tuli tieto, että siellä tarvittaisiin lisää miehiä. Sinä, Sarkki, saat joukkoinesi mennä sinne. Tulen itsekin myöhemmällä ottamaan tarkempaa selvyyttä asemasta. — Lahtarit kuuluvat hyökkäävän siellä aivan vimmatusti. — Sinä, Kohonen, pidät huolta, että tehtaan ympäristölle asetetaan riittävästi vartiojoukkueita; varsinkin länsipuolinen metsän reuna on tarkoin ketjutettava ja varustettava riittävällä määrällä kuularuiskuja ja konekiväärejä, sillä siltä suunnalta on äkkiyllätyksen vaara uhkaavin. Jos pieninkin muutos tapahtuu asemassa, lähettäkää viipymättä tieto.
Kaikki toiset, paitsi Kalske ja Anna poistuvat. — Kalske istuu pää käsien varaan nojautuneena, synkän näköisenä ja mietteisiinsä vaipuneena. Aika ajoin kuuluu etäistä tykkien jyskettä.
ANNA pidätetyn hellästi
Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt, ethän ole pariin vuorokauteen silmiäsi ummistanut. Heittäydy hetkeksi tuohon sohvalle lepäämään. Minä sillä aikaa kirjoitan puhtaaksi muutamia pöytäkirjoja. Jos jotakin erikoista sattuu, herätän sinut heti.
AARNE KALSKE puolittain nukuksissa.
Todellakin…niinä olen tavattoman väsynyt…
Oikaisee sohvalle ja vaipuu heti sikeään uneen.
ANNA kirjoittaa hetken. Sitten laskee hän kynän kädestään ja hiipii hyväilevin liikkein Kalskeen luo. — Kuiskaten.
Ah, kuinka hän on uupuneen näköinen! Mutta eihän se ole ihmekään. Vuorokaudet umpeensa valvonut ja aina ollut kuumeisessa toiminnassa, Heikompi mies olisi jo paljon vähemmästäkin sortunut. — Kuinka mielelläni…oi, niin mielelläni, keventäisin hänen työtaakkaansa ja huoliansa, jos se vain minulle olisi mahdollista!
Äänettömyys. Äkkiä hypähtää Kalske nopeasti ylös.
AARNE KALSKE sekavin, tajuttomin ilmein.
Mikä…mikä on hätänä?… Mitä on tapahtunut?
ANNA säikähtyneenä.
Ei mitään…mikä sinulle nyt tuli…? Mitä sinä noin säikähdit?
AARNE KALSKE katsoo pitkään ja edelleen sekavin ilmein Annaa. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuvat ja ilme selvenee. — Riemullisesti.
Ah…siinähän sinä olet, Anna!
ANNA kummastuneena.
Mitä tarkoitat…? Missä minun sitten pitäisi olla?
AARNE KALSKE yrittäen hymyillä.
Näin ilkeätä unta tuossa äsken…Kävelimme äkkijyrkän ja hyvin syvän kuilun reunalla…me molemmat…sinä ja minä. Yht'äkkiä sinä horjahdit ja putosit syvyyteen… Minä yritin käydä sinuun kiinni ja temmata takaisin, mutta silloin putosin itsekin…Se kuilu oli huimaavan syvä ja musta kuin hauta…kuin suuri, pohjaton hauta… Sitten minä heräsin. — Minulla on vieläkin omituisen ahdistava ja ilkeä tunne, aivankuin todella olisi tapahtunut jokin onnettomuus.
ANNA johon Kalskeen kertoma uni on tehnyt painostavan vaikutuksen, yrittää sitä kuitenkin salata. — Teeskennellyn huolettomasti ja iloisesti.
Miksi sellaisen annat mieltäsi painostaa? Untahan se vain oli.
AARNE KALSKE hajamielisesti
Olet oikeassa…untahan se vain oli…
Äänettömyys. Kalske istuu syviin mietteisiin, vaipuneena ja synkkien aavistuksien vallassa. — Ikäänkuin havahtuen.
— Anna, oletko ajatellut, mikä on tämän loppu?
ANNA
Minkä?
AARNE KALSKE
Tämän meidän yrityksemme. Jos työväki voittaa, saavuttaako se silloin täydellisen vapauden? Vapautuuko se näin yhdellä iskulla vuosisataisista orjankahleistaan; katoaako sen otsalta se orjan merkki, joka siihen on lukemattomien sukupolvien aikana syöpynyt.
ANNA
En tiedä…
AARNE KALSKE
Eikö meidän ihmisten, jokaisen työväenluokan yksilön, tarvitsisi myöskin muuttua…syntyä ikäänkuin uudestaan, tulla paremmaksi, täydellisemmäksi, ennenkuin todellinen vapaus ja onni voidaan saavuttaa?
ANNA
Kyllä minunkin mielestäni.
AARNE KALSKE
Ja entä, jos ei yrityksemme onnistuisikaan — mitä sitten? Kuinka käy silloin työväenluokan ja sen aatteen, jonka puolesta olemme taistelleet?
ANNA tuskallisesti.
Sellainen mahdollisuus olisi kauhea…
AARNE KALSKE
Mutta sekin mahdollisuus on olemassa. Vieläpä se on todennäköinenkin.
ANNA
Mitenkä…Todennäköinen…?
AARNE KALSKE
Omat joukkommekin…nekin antavat aihetta sellaiseen otaksumaan.
ANNA hämmästyneenä.
Omat joukkomme…?
AARNE KALSKE
Edesvastuuttomia ja hillittömiä aineksia, vieläpä täydellisiä roistojakin on päässyt paljon tunkeutumaan joukkoihimme. Ne eivät välitä hituistakaan aatteesta, yksityinen etu ja hillitön mellastelu on niillä ainoina tarkoitusperinä.
ANNA
Sellaiset olisi heti erotettava.
AARNE KALSKE
Se on nyt jo myöhäistä. Ne olisi pitänyt erottaa heti alussa. —
Äänettömyys.
— Niin, en tiedä…mutta ainakin minä, yksilönä, kuljen tässä kohti turmiotani…minä tiedän sen…minulla on vaisto, joka sanoo sen. Mutta sittenkään en voi jäädä syrjään ja on se muuten jo myöhäistäkin. Olen polttanut kaikki sillat takanani. Minun täytyy kulkea tämä tie päähän asti oli kohtaloni millainen tahansa.
ANNA tuskallisesti, epätoivoisesti.
Et saa puhua noin…Sinun synkkämielisyyteen taipuva luonteesi saa sinut näkemään olosuhteet synkemmässä valossa kuin mitä ne todella ovat. —
Äänettömyys. — Kalske vaipuu jälleen synkkiin mietteisiin. Sitten nostaa hän katseensa ja molempien katseet yhtyvät.
AARNE KALSKE hypähtää äkillisellä liikkeellä ylös tarttuen kiihkeästi, miltei rajusti, Annan ranteeseen.
Anna…koskisiko sinuun yhtään, jos minulle sattuisi jokin onnettomuus?
ANNA hiljaisesti, loistavin silmin.
Tietysti minuun koskisi…Kuinka saatat sellaista kysyäkään? —
Puristautuu yht'äkkiä koko ruumiillaan Kalsketta vasten. —
Intohimoisesti, tulisesti.
— Koskisiko…Jumalani! kuinka väritön ja laimea sana tuo koskisi…Se ei sano mitään…ei yhtään mitään! Käsitätköhän sinä osapuilleenkaan millaista voipi olla naisen rakkaus…? Ymmärtäneeköhän sitä täydellisesti yksikään mies…En luule…Koskisiko…Minä kuolisin sinun puolestasi! Niin juuri…Minä kuolisin sinun puolestasi! —
Pitkä äänettömyys. — Puhelin soi.
AARNE KALSKE rientää puhelimeen.
Esikunnan kansliassa!… Halloo!… mitä sanotte?… Suuri joukko haavoittuneita…Onko heitä paljonkin?… Räjähtävät kuulat…Kyllä koetamme…— Soittaa kiinni. — Annalle.
— Punaisen ristin sairaalaan on äskettäin tuotu suuri joukko haavottuneita rintamalta. Räjähtävät kuulat ovat repineet monet heistä aivan hirvittävästi…Nyt ne kysyvät, jos täältä voitaisiin lähettää joku auttamaan sitomisessa.
ANNA
Hyvä jumala, kuinka kauheata! — Onko heitä paljonkin?
AARNE KALSKE
Kuuluu olevan ainakin kymmenen tai kaksitoista. — He eivät olleet vielä kaikki saapuneet.
ANNA
Menen heti, vaikka olenkin tottumaton, niin jossain määrin kuitenkin voin olla apuna. — Pukee kiireesti päällystakin yllensä, — Mennessään viittaa jäähyväisiksi Kalskeelle ja poistuu kiireesti.
AARNE KALSKE menee ovelle ja katsoo Annan jälkeen. Sitten palaa hän verkalleen ja miettivänä takaisin, istuutuu pöydän ääreen nojaten päätänsä käsiinsä. Hetken kuluttua ponnahtaa ylös.
Ei, ei tämä kelpaa! Nyt ei ole aika vaipua lemmenhaaveiluihin. —
Kuuntelee.
— On kuin tykkien jyske kaupungin suunnalla olisi jälleen kiihtynyt.
Tilanne näyttää kärjistyvän nopeammin kuin luulinkaan. —
Alkaa kiireesti hankkiutua lähtemään. — Kolkutusta ovella.
AARNE KALSKE
Sisään!
Elsie tulee tiheä harso kasvoilla.
AARNE KALSKE katsoo tutkivasti Elsietä, heti häntä tuntematta, —
Hämmästyneenä.
Ah, neiti Ståhle…
Kumartaa kohteliaasti, hieno ivan vivahdus äänessä ja käytöksessä.
— Millä voin teitä palvella? — Istukkahan, jos suvaitsette.
ELSIE tuskallisena ja hämmentyneenä, mutta arvokkaasti ja jonkunlaista ylemmyyttä tavoitellen.
Ah, pyydän…jättäkää tuo, puhukaamme asiallisesti.
AARNE KALSKE
Aivan mielelläni. Tehkää hyvin, esittäkää asianne.
ELSIE kokien tukehuttaa nyyhkytystään.
Mitä te olette tehnyt isälleni?
AARNE KALSKE hämmästyneenä.
Isällenne? Mitä tarkoitatte? Selittäkäähän tarkemmin!
ELSIE
En ole nähnyt isää sen jälkeen kuin hän muutamien muiden herrojen kera tuli tänne konttoriin, ja kohta sen jälkeen tulivat tänne punaiset ja ottivat tämän haltuunsa.
AARNE KALSKE
Ahaa…nyt ymmärrän. Isänne on todennäköisesti lähtenyt vähän ennen meidän tänne tuloamme pakenemaan. Hän ei ollut jäällä kun tulimme tänne. — Nuo toiset herrat kyllä olivat.
ELSIE
Missä ovat nyt nuo toiset herrat?
AARNE KALSKE
Lähetin heidät vartioston saattamana koteihinsa. He eivät saa toistaiseksi poistua asunnoistaan. — Annoin sellaisen määräyksen.
ELSIE katkerasti.
Mihin te oikeastaan pyritte tällä kaikella? Onko teillä mitään päämäärää, vai onko tarkoituksenne saada aikaan vain kauhua, sekasortoa ja hävitystä?
AARNE KALSKE
Jotta te ymmärtäisitte nykyisien tapahtumien luonteen, niiden alkutekijät ja puhkeamisen syyt, olisi teidän oltava monista, teille tuntemattomista seikoista selvillä, ja niiden ylimalkaiseenkaan selostamiseen ei nyt ole aikaa eikä tilaisuutta.
ELSIE
Olette oikeassa, minä en tunne niitä seikkoja, mutta eräästä seikasta olen selvillä. — Alentaen ääntänsä.
— Kuulkaahan! Teidän yrityksenne tulee epäonnistumaan. Te ette tiedä…mutta voin vakuuttaa, että se tulee epäonnistumaan.
AARNE KALSKE huolettomasti.
Tällä kerralla se ehkä epäonnistuu, mutta kyllä se vielä tulee onnistumaankin.
ELSIE
Miksi siis uhraatte itsenne yrityksen vuoksi, jonka epäonnistumisesta olette itsekin selvillä? Luopukaa siitä! Antakaa kaiken jäädä tähän ja pelastakaa itsenne!
AARNE KALSKE terävästi.
Mitä tarkoitatte, neiti? En ymmärrä teitä.
ELSIE kiihkeästi.
Paetkaa, ennenkuin se on myöhäistä! Kohta olette valkoisten piirittäminä ja kuu he saavat teidät käsiinsä, olette hukassa. —
Kuiskaten.
— Minä auttaisin teitä pakenemaan.
AARNE KALSKE terävästi.
Minkätähden? Olenhan niinä, samalla kuin olen koko sen luokan vihollinen, johon te kuulutte, myöskin teidän vihollisenne.
ELSIE taistellen itsensä kanssa; epätoivoisesti', intohimoisen kiihkeästi.
Voi, hyvä jumala! ettekö te käsitä…ymmärrä…? Aina siitä asti kuin näin teidät viime syksynä tässä samassa huoneessa ja kuulin teidän puhuvan; ja siitä asti kuin te seisoitte täällä isäni edessä ja teidät eroitettiin tehtaasta…Aina siitä ajasta asti olen rakastanut teitä…rakastanut teitä…
Kalske ponnahtaa rajulla liikkeellä ylös, mutta hillitsee itsensä ja palaa jälleen istumaan.
ELSIE tarttuen intohimoisesti Kalskeeseen.
Kuulkaahan! Paetkaa…tai paetkaamme yhdessä…Minä kyllä tiedän keinon kuinka pääsemme pakenemaan…Sitten menemme jonnekin…jossa kukaan ei tunne teitä, eikä tiedä mitään entisyydestänne eikä nykyisyydestänne… Ja kenties voisin isäni ja muiden vaikutusvaltaisten sukulaisteni avulla hankkia teille armahduksenkin, jos kääntyisitte pois nykyisestä elämästänne ja jättäisitte koko entisyyden taaksenne. Te voisitte saada edullisen paikan isäni luona, jos niin tekisitte. — Kohtalonne, jos joudutte valkoisten käsiin, on kauhea. Teillä ei silloin ole mitään armoa odotettavissa eikä mitään pelastumisen mahdollisuutta. Minäkään en enää silloin voisi teitä pelastaa. Nyt sen vielä voisin tehdä. Olen monet kerrat kuullut heidän vannovan kaikkien punasten ja varsinkin johtajien kuolemantuomion…
AARNE KALSKE on kuin lumottuna kuunnellut Elsien intohimoista puhetta; hämmentyneenä.
Te siis voisitte minut vielä pelastaa?
ELSIE
Voisin.
AARNE KALSKE ikäänkuin itsekseen.
Paeta…Jättää kaikki. Unohtaa kaikki…pettää asia, jonka edestä olemme taistelleet, jonka edestä tuhannet jo ovat henkensä uhranneet ja vertansa vuodattaneet…pettää toverit ja liittyä heidän sortajiinsa…Ei, ei! Se olisi teko niin musta, niin katala, että sitä ei voisi sovittaa millään…ei millään…
ELSIE
Ajatelkaahan! Te olette vielä nuori…elämä loppumattomme mahdollisuuksineen on edessänne…Valinnan ei pitäisi olla vaikeata. Toisella puolen kuolema, varmana, väistämättömänä…toisella puolen elämä, taistelijan, mutta myöskin voittajan ihana, rikas elämä — ja minun rakkauteni.
AARNE KALSKE kuin huumeessa.
Teidän rakkautenne — — —
ELSIE
Niin, minun rakkauteni…tai ei, ei yksin minun, vaan meidän molempien…sinun ja minun rakkaus.
AARNE KALSKE aikoo sulkea Elsien hurjasti syliinsä.
— Elsie…
Ponnahtaa rajusti erilleen pyyhkien kuumeesta polttavaa otsaansa.
— Minua kurjaa… mitä minä teen…mitä minä teen?
Yrittäen äärettömällä voimanponnistuksella irtautua lumouksesta. — Kuin itsekseen.
— Minä kuolisin sinun puolestasi…niin juuri Minä kuolisin sinun puolestasi!
ELSIE
Noudattakaa pyyntöäni ja ajatelkaa millaisiin uhrauksiin olisin valmis teidän tähtenne alistumaan.
AARNE KALSKE lyöden nyrkillä otsaansa äkillisen mielijohteen valtaamana. Itsekseen.
Minä houkka…
Elsielle.
— Haa, te kaunis sireeni…Teidän ihanat lumolaulunne… Kuka takaa, että ne ovat vilpittömiä?
ELSIE
Ah…Te epäilette minua…
AARNE KALSKE
Kenties te vain näyttelette…Olette ehkä valkoisten kätyri…heidän lähettämänsä…
ELSIE
Ei, ei…kuinka te voitte…? Minähän rakastan teitä… Oh, hyvä jumala, kuinka saisin teidät vakuutetuksi… uskomaan…
AARNE KALSKE katsoen Elsietä hyvin läheltä ja kiinteästi silmiin.
Kaunis te olette, neiti Ståhle, ihana kuin itse valkeuden enkeli. Ja nyt kun katson teidän silmiinne, en epäile vilpittömyyttänne. Mutta sittenkään…sittenkään en voi suostua ehdotukseenne. Minä en petä tovereitani enkä yhteistä asiaamme edes siitäkään hinnasta, niin häikäiseviä tulevaisuuden kuvia kuin ehdotukseenne suostuminen minulle tarjoaisikin.
ELSIE väsyneesti.
Te siis hylkäätte…tarjoukseni?
AARNE KALSKE
Niin teen. Teidän maailmanne olisi minulle niin outo… vieras…Minä en sovi siihen maailmaan.
ELSIE
Mutta, hyvä jumala, ettekö sitte pidä henkeänne missään arvossa?
Hyljätessänne tarjoukseni tuomitsette itsenne varmaan kuolemaan.
AARNE KALSKE
Parempi kuolema kuin häpeällinen elämä.
ELSIE nousee äkillisellä liikkeellä.
Jääkää hyvästi!… Minä menen nyt. Minä kuvittelin tänne tullessani…mutta ei siinä ollutkaan mitään…ei mitään…Se oli vain harhakuva, jolla ei ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ah, jumalani! jos te tietäisitte…ymmärtäisitte…mutta ei, sittenkään ei se hyödyttäisi mitään…Hyvästi!
Poistuu kiireesti.
Kalske istuu pitkän ajan liikkumatonna ja tuijottaen ikäänkuin lumottuna jonnekin kaukaiseen etäisyyteen, jossa hänen silmiensä eleen näyttää avautuvan aivankuin toisia maailmoja, outoja, ennen tuntemattomia, loistavine ja häikäisevinä näköaloilleen.
Sitten ponnistautuu hän nähtävällä tahdon ponnistuksella todellisuuteen, ponnahtaa äkillisellä liikkeellä ylös ja ovesta ulos. — Näyttämö hetken tyhjänä. — Tykkien jyske on kiihtynyt kuuluen nyt varsin selvänä ja voimakkaana, mutta verraten etäältä.
Sarkki, Kohonen ja Pohja tulevat. Elsie on heidän keskellään.
SARKKI kiihoittuneena.
Hän on lahtarien vakooja, sanon minä! Vieköhön minut piru, ellei asia ole niinkuin sanon.
KOHONEN
Sinun mielentilasi on äärimmilleen kiihoittunut. Se saa sinut näkemään lahtarien vakoojia ja kätyreitä joka paikassa.
POHJA
Säilytähän kylmä verisyytesi, poika. Nyt sitä tarvitaan,
SARKKI
Menkää hiiden kuiluun kylmäverisyyksinenne ja mielentiloinenne! En minä aavehia näe. Lahtarien vakoojia on nyt melkein joka paikassa. — Elsielle. — Miksi hiiviskelitte täällä näin myöhällä?
ELSIE
Kävin täällä Kalskeen luona. — Tahdoin saada jotakin tietoa…isäni kohtalosta.
KOHONEN
Hänen kohtalostaan emme tiedä mitään.
SARKKI
Tietysti isänne on tuolla… lahtarien rintamalla…tai rintaman takana, luonnollisesti. — Oliko Kalske täällä?
ELSIE
Oli.
SARKKI
Missä hän on nyt?
ELSIE
Hän jäi tänne minun täältä lähdettyäni. Enempää en tiedä.
POHJA
Odotetaan kunnes Kalske tulee. Hän voi selittää tämän asian
AARNE KALSKE tulee, kiivaasti.
Mitä tämä merkitsee…?
Huomaa Elsie. — Hämmentyneenä, jota ei voi kokonaan peittää.
— Neiti Ståhle…Te täällä!
SARKKI
Tapasimme hänet hiiviskelemässä tässä ympäristöllä. On enemmän kuin luultavaa, että hän kuljeskelee lahtarien asioilla.
AARNE KALSKE tyynesti.
Erehdyt, Sarkki. Hän kävi minun luonani.
SARKKI ilkeästi.
Vai niin, vai sinun luonasi. Jopa alan ymmärtää. Herra päällikkö kuhertelee täällä vain lahtarinarttujen kanssa, sillä aikaa kuin jne toiset tappelemme henkemme edestä rintamalla lahtareita vastahan.
AARNE KALSKE tuskallisesti.
Vaikene…
KOHONEN JA POHJA
Lopeta. Sarkki, tahi…
SARKKI
Te ette ole minun suuni tukkijoita. Minulla on oikeus…
Kalskeelle.
— Sinun lahtarien kanssa veljeilystäsi…
AARNE KALSKE astuu askeleen Särkkiä kohti vaarallinen väike silmissä. — Hillitysti, melkein kuiskaamalla, mutta hirvittävää uhkaa ja voimaa äänessä ja olemuksessa.
Hillitse aikoinaan kielesi, Sarkki!
Sarkki vaikenee. — Tuskallinen äänettömyys.
AARNE KALSKE tyynesti, luonnollisesti.
Päästäkää neiti Ståhle menemään. Minä vastaan hänestä. —
Elsielle.
— Pyydän, menkää suoraan kotiinne, välttyäksenne enemmiltä ikävyyksiltä.
ELSIE poistuu äänettömänä, luoden mennessään pikaisen ristiriitaisia tunteita kuvastavan katseen Kalskeeseen.
AARNE KALSKE
Selitähän, Sarkki, minkätähden olet poistunut rintamalta? Ja te toiset, miksi olette jättäneet vartiopaikkanne? Olette sen näköisiäkin kuin olisi kokonainen komppania lahtareita kintereillänne.
SARKKI
Ja niin, piru vie, onkin! Eikä vain yksi komppania, vaan kokonainen armeija; olemme kokonaan lahtarien piirittämiä. Mennessämme rintamalle, tuli vastallamme kaksi lähettiä, jotka ilmoittivat, että punaisten rintama on kokonaan murtunut. Menimme siitä huolimatta etehenkin, mutta pian kohtasimme pakenevat punaisten etujoukot, jotka sanoivat samaa, ja että lahtarit hyökkäävät solkenaan etehenpäin, punaisten peräytyessä täydessä epäjärjestyksessä heidän edellähän.
POHJA
Myöskin kaupungissa kuuluu pohjoiset kaupunginosat olevan jo lahtarien hallussa.
AARNE KALSKE
Rintamamme murtunut! Näin äkkiä! Vielä äskettäinhän oli punaisilla erinomaisen hyvät asemat juuri tällä rintamalla. — Ei, se on mahdotonta!
SARKKI
Oli miten tahansa, mutta kyllä asia on niinkuin kerroin.
KOHONEN
Lahtarit ovat sitäpaitsi saaneet aivan viime aikoina suuria apujoukkoja kaikille rintamille.
Joukko punaisia syöksyy sisälle. Jotkut näyttävät olevan peloissaan, mutta useimmat ovat levollisia ja päättävän näköisiä.
ÄÄNIÄ kiihoittuneita, uhkaavia.
— Meidät on petetty!
— Myyty lahtareille!
— Voi meitä!
— Mitä nyt teemme?
— Niin…mitä…mitä?
AARNE KALSKE levollisesti.
Mitäkö teemme…? Ryhdymme tietysti vihollista vastaanottamaan.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Emme halua mennä enää teurastettaviksi.
TOINEN PUNAINEN
Palkkammekin on vielä saamatta.
KOHONEN
Kurjat raukat!
POHJA
Oletteko te miehiä?
ÄÄNIÄ
— Hävetkää, hävetkää!
AARNE KALSKE astuu aivan miesten eleen luoden heihin läpitunkevan hallitsijaa ilmaisevan katseen. Lujasti ja päättävästi.
Pelkurit raukat jääkööt, muut seuratkoot mukana!
Lähtee päättävästi ja taakseen katsomatta. Kaikki toiset seuraavat epäröimättä, vain ensimäivenn ja toinen punainen epäröivät ja jäävät vihdoin jälelle. — Äänettömyys.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Minua onnetonta kun ollenkaan ryhdyin tällaiseen!
TOINEN PUNAINEN
Hulluja olimme!
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Mitä nyt teemme? Kuutithan, että lahtarit voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä.
TOINEN PUNAINEN
Minä ainakin menen kotiini.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Myöskin minä.
TOINEN PUNAINEN
Ja väkisin minä kaartiin otettiinkin.
ENSIMÄINEN PUNAINEN
Samoin minä.
— Lähtevät.