KOLMAS NÄYTÖS.
Kaupungin rantasilta toriaukkoineen. Vasemmalla puisto, sen edessä perällä kulmikas suojuskatos, etualalla puutarhasohva. Oikealla makasiinirakennuksia, perimäisenä pakkahuoneen pääty. Perällä pollareilla varustettu rantasilta. Keskellä toriaukkoa lyhtypylväs, jota vasten on tikapuut pystyssä. Taustassa näkyy meri saarineen ja niemineen, jonka takaa näkyy laivain mastoja.
Aamuruskosta punertava taivas.
NEITSY JANNE (tulee vasemmalta kantaen olallaan merimiesarkkua, jonka laskee lyhtypylvään juurelle ja menee sitten laiturille katselemaan). Siinä Onnen isopaatti odottaa miehiään. (Nojautuen pollariin laulaa:)
Ei taloni rakettu tantereelle
Vierelle kukkaisan tien,
Vaan aukeilla aalloilla, korkeilla kuohuilla
Keinuu mun majani pien'.
Siell' vaivat on vainen mun tuttavina,
Hauta ain avoinna työss',
Käy polkuni köysillä tuiskussa,
myrskyssä päivin ja synkässä yöss'.
Pien' tähtönen kaukana koillisessa
Yli aaltoin vilkkunsa luo,
Se rakkailta rannoilta, kultani kummuilta
Kaihooni terveiset tuo.
PASANTERI (tulee oikealta työntäen käsikärryissä pärevasua). Hyvää huomenta, Janne. Sinä olet ensimäisenä paikallasi.
NEITSY JANNE. Toin arkkuni valmiiksi, kun minun pitää vielä käyttää aamurumpu. Uusi rumpari on sairaana, ja Romppaisen ukko oli mennyt kalalle, niin tulivat minua pyytämään. Taitaa pian alkaa ollakin aamurummun aika. (Menee vasempaan.)
PASANTERI (kantaa vasun laiturilta alas, nousee hetkisen kuluttua ja yrittää kärryineen oikealle, mutta pysähtyy katsellen vasemmalle). Junkka tänne astelee. Mitä hän täällä näin varhain tekee?
JUNKKA (tulee vasemmalta). Huomenta, puosu. Kenen tavaroita sinä tuot?
PASANTERI. Toin Onnen kapteenille herkkuja. Vasullisen jokapäiväistä leipää. Muori oli saanut päähänsä, että meidän leipä on muka herkkua Yrjölle. Samalla tulin Yrjön kortteeritalon ohi aikoen ottaa kärryilleni hänen tavaransa, mutta koko talo nukkui täydessä rauhassa.
JUNKKA. Yrjö on jo eilen tavaroineen muuttanut laivaan. Siellä hän on ollut yötäkin. Meidän oli puhe tavata täällä aamurummun aikaan. Minä näet lupasin hänelle tuoda ilosanoman.
PASANTERI. Vai niin. Mutta mikäs se oli se eilinen ilosanoma, jonka lupasit ilmoittaa tänään muorille ja minulle? Eikö sitä jo saa kuulla?
JUNKKA. Olipa hyvä, etten sitä eilen sanonut. Olisin tullut luvanneeksi liikaa, Eevan ja Yrjön häitä jo tänä kesänä. Mutta täytyykin tyytyä vähempään, kihlajaisiin.
PASANTERI. Olipa sitä iloa aluksi siinäkin. Mutta kuinka ja koska se tapahtuu, kun Onnen lähtö on muutettu näin aamuvarhaiseksi?
JUNKKA. Onni ei silti nosta ankkuriaan ennen kuin puolenpäivän aikaan.
Sitä ennen käymme laivassa me, Eevat, Junkat, Rajalinskat, Pasanterit
ja hänen muorikultansa, siis hela herskapi, syömässä laivahernettä.
Eikö tule vesi suuhusi?
PASANTERI. Mutta morsianhan on lähdössä matkalle, sinne veljesi pappilaan. Olisi jo eilen illalla matkustanut, jos ei kyytihevonen karannut portilta.
JUNKKA (nauraa). Juuri sitä ilosanomaahan olen tuomassa Yrjölle.
PASANTERI. Eivätkö heidän välinsä ole oikein selvillä?
JUNKKA. Hyvä ei tule koskaan vähällä valmiiksi.
PASANTERI. Mitenkä sitten kihlajaiset, kun kuulin Eevan eilen illalla Hei Lotan Nestorin kanssa tekevän sopimuksen, että lähtevät taipaleelle heti aamurummulta.
JUNKKA. Elä hiidessä! Minun pitää lähteä taas estämään Eevaa matkalta.
Jää sinä tänne odottamaan Yrjöä ja käske hänen heti tulla sinne
Rajalinskan luo.
PASANTERI. Mitähän tietä Yrjö tulee?
JUNKKA. Hän tulee Rantalasta poikki lahden.
PASANTERI. Katsotaanpa, olisiko hän jo tulossa lahdella. (Menee katselemaan oikealle makasiinien välitse.)
Rummunpärinä alkaa kuulua ensin lähempää, sitten loitoten.
JUNKKA. Joko se tuokin alkoi päristä. Nyt tuli kiire. Kyllä tämä maalla olo on surkeaa, kun aina vain pitää kävellä ja juosta.
PASANTERI. Ei näy muuta kuin yksinäinen soutaja, uistimenvetäjä tahi mikä lie. (Vetäytyy kiireesti rakennuksen suojaan.) Kuule! Eeva kulkee tuolla rantoja pitkin. Tulee tännepäin.
JUNKKA. Eevako? (Menee Pasanterin luo kurkistelemaan.) On kuin onkin Eeva. (Vetäytyy takaisin tuoden Pasanterin mukanaan.) Tule pois. Ja lähde sinä nyt kärryinesi, minä jään tänne. Minä pidättelen Eevaa, kunnes Yrjö tulee, sinä toimita Hei Lotan Nestori hevosineen tiehensä ja käske hänen tulla perimään minulta palkka eilisestä koirankuristanikin, kun päästin Pollen karkuun.
PASANTERI. Sinäkö sen teit? Hei Lotan Nestori sanoikin, ettei Polle ollut voinut mitenkään saada sellaista solmua auki, vaan joku pojan viikari oli siinä löytänyt itselleen mieluisen työpaikan.
JUNKKA. Jos pojilla on kepposistaan niin suuri ilo kuin minulla oli, niin enkeleillä ei ole niin lysti kuin pojanviikareilla.
PASANTERI (ottaa kärrynsä). Mutta jos ei Eeva tulekaan tänne, vaan kääntyy takaisin kotiaan, niin minä en osaa mitään tehdä.
JUNKKA (saattaen Pasanteria oikealle). Tänne hän tulee, siitä olen varma. Hän on valinnut sellaisen ajan, ettei ole Yrjöä eikä muita. Hurskas rukoilee yksin kammiossaan.
PASANTERI. Sellaiseksi olen minäkin huomannut Eevan, ettei hän laske syrjäistä kurkistelemaan sydänkammioonsa. (Menee oikealle.)
JUNKKA (kurkistellen makasiinien lomitse oikealle). Tuossahan hän jo tuleekin. Mahtaa olla tyttöparalla sydämessä tuska. (Vetäytyy piiloon makasiinien suojaan.)
EEVA tulee pakkahuoneen siltaa oikealta ja katseltuaan ympärilleen laskeutuu laiturilta portaita alas näkymättömiin.
JUNKKA hiipii laiturille kurkistelemaan alas pollarin suojasta. Hetkisen perästä peräytyy puistoon päin. Pyyhkien kyyneleitä silmistään menee puistoon.
EEVA (hetken kuluttua nousee laiturille ja jää seisomaan merelle päin, sitten käy istumaan penkille). Oi, kun saisin rauhassa itkeä. Se huojentaisi.
JUNKKA tulee puistosta perällä hyräillen ja muka huomaamatta Eevaa menee laiturille seisomaan katsellen merelle.
EEVA yrittää puikahtamaan puistoon, mutta pysähtyy äkkiä, pyyhkäisee silmänsä ja istuutuu.
JUNKKA (kuin itsekseen puhuen). Kaunis aamu. Mikähän tuuli tullee päiväksi?
EEVA (kääntyen selin Junkkaan päin ja katsellen taivaalle).
Uestnorthuest.
JUNKKA (kääntyen). Kas! Oletko sinä tuulen tietäjä?
EEVA (kääntyen). Melkolainen.
JUNKKA. Mutta tapanahan on sanoa hyvää huomentakin.
EEVA. Eikö lankea luonnostaan, että se sanoo ensin, joka toisen näkee ensimäisenä?
JUNKKA. Sinähän tuulta ennustit minun selkäni takana.
EEVA. Mutta tehän tulitte laulaen minun selkäni takaa.
JUNKKA. Laulaessani katselin toisaalle, tuonne merelle.
EEVA. Ja minä tuulta ennustaessani katselin taivaalle. Mutta toisakseen nuorempana: Hyvää huomenta, setä.
JUNKKA. Hyvää huomenta, lapseni. Kuule, minne sinä eilen katosit?
EEVA. Minulla oli kiire kotia, sillä aioin matkustaa maalle. Mutta muuan pojanviikari päästi kyytihevosen karkuun meidän portiltamme. Kyllä minä sen hänelle kostan.
JUNKKA. Jos sattuu syyttömään?
EEVA. Minäpä hänet hyvin tunnen. Näin, kun hän päästi Pollen irti ja evästi sitä kepillä lautasille. Hänellä oli samallainen keppi kuin sedällä ja yhtä komea partakin.
JUNKKA (yllätettynä). Minkä vuoksi et puhunut mitään, kun näit?
EEVA. Hän hiipi kiireellä seinänvierustaa tiehensä.
JUNKKA. Joka paikassa sinulla on silmät!—Miten sinä kostat?
EEVA. Siten, että lähden kuin lähdenkin maalle.
JUNKKA. Ja hän sen sinulle kostaa siten, että lähtee sinun mukanasi.
EEVA. Oikeinko totta? Silloin pyydän anteeksi pojanviikarilta. Luulin, että hän tahtoi minua estää lähtemästä muun asian vuoksi.
JUNKKA (hämillään). Muunko asian vuoksi? (Lähtee toiselle puolen näyttämöä, itsekseen.) Se poika, kun ei tule!
EEVA. Mitä asiaa teillä on Paavolle?
JUNKKA. Paavolleko?
EEVA. Ettekö odota sitä Rantalan huutolaispoikaa, joka soutaa kulkijoita tästä yli lahden? Vai ketä poikaa te sieltä tulevaksi odotatte?
JUNKKA. Niin, niin. Sitä Rantalan poikaahan minä odottelen. Minulta jäi eilen venekyyti maksamatta, kun ei ollut pientä rahaa.
EEVA. Eikö sen tärkeämpää asiaa?
JUNKKA. On minulla muutakin asiaa. (Katselee makasiinien lomitse.)
Tuleekin jo lähempänä kuin luulinkaan.
EEVA. Setä, sanokaa nyt, onko teillä tosi aikomus lähteä maalle?
JUNKKA.. Yhdestoista käsky kuuluu: Ei sinun pidä hätäilemän. (Katselee makasiinien lomitse.)
EEVA (itsekseen). Mitähän sanoisitte, jos minä jäisin tämäniltaisiin kihlajaisiin ja panisin toimeen sellaisen himphampun, että koko kaupunki nauraisi?
JUNKKA. Mitä sanoit?
EEVA. Että minua alkaa houkuttelevasti huvittaa teidän hommanne, setä.
JUNKKA. Voi, kuin olen siitä iloinen.
PAAVO (nuori poikanen, yllään paita ja väljät aikamiehen housut, tulee oikealta makasiinien välitse kantaen päänsä päällä kannellista pärekoppaa, pidelIen toisella kädellä koppaa ja toisella housujaan). Hyvää päivää!
JUNKKA. Päivää, poika!
PAAVO (katsellen ympärilleen). Se—tuota noin, mikä se onkaan—Onnen kapteeni, hän sanoi, että tänne tulee joku, joka ottaa tämän kopan.
JUNKKA. Kyllä minä sen otan huostaani. Mutta missä on kapteeni itse?
PAAVO. Hän meni Alakaakosta porsaan ostoon.
JUNKKA. Porsaan ostoon? Ja Alakaakosta!
PAAVO. Siellähän niitä toki on, kun kuului porsineen täyden tusinan. Ja sieltä hän saa lampaankin.
JUNKKA. Mitä se mies hulluttelee? Aikooko hän laittaa koko Noakin arkin!
EEVA (itsekseen). Tuossa kopassa on varmaankin se korea kukko!
JUNKKA. No, mitä siinä kopassa on?
Kukko kiekuu.
PAAVO. Se itse vastasi. Se sitten on juupeli viisas kukko!
JUNKKA. Perhana! Onnen herran korea kukko!
PAAVO. Korea se on, oikein korea. Mutta nyt se on märkä kuin uitettu kissa. Se juupeli karkasi kopastaan tuolla lahdella ja pudota maiskahti mereen. Minne tämä viisas ja korea kukko pannaan?
JUNKKA. Pane mihin tahdot. Ei kuulu minuun, vaikka löisit seinään.
EEVA. Mutta tehän aioitte ottaa sen huostaanne.
JUNKKA. Minä en ole Onnen herran kukon vartija!
PAAVO. Ei tätä nyt vartioida tarvitse, kun kopan kansi on sidottu. Siihen minun piti uhrata housunvyönaruni, josta minun oikeastaan pitäisi saada maksu.
JUNKKA. Maksuksi syö koko kukko, suolineen, sorkkineen.
PAAVO. Kuka tämän sitten ottaa? Tuo neitsykö?
EEVA. En huoli. (Menee rannalle seisomaan katsellen merelle.)
PAAVO. Minä jätän tämän tänne. Ottakaa, kapteeni, koppa ja pankaa se johonkin sopivaan paikkaan.
JUNKKA. Jos et, poika, oikealla usko, niin minä annan sinulle keppiä!
PAAVO. Elkää hiidessä, hyvä kapteeni, muuten tulee viimeiset kummat. (Laskee kiireellä molemmin käsin kopan lyhtypylvään juurelle, jolloin housut putoavat nilkkoihin). Katsokaas nyt. Jos olisitte alkanut minua kepillä koputella, niin olisi joko kukon käynyt huonosti tahi minun pitänyt jättää housuni. Siinä se nyt saa kukko olla minun puolestani. Sillä talon rannassa voi olla ylikulkijoita odottamassa. (Yrittää lähtemään oikealle perälle.)
JUNKKA. Elä mene, poika. Minulla on maksamatta sinulle se eilinen kyyti. (Antaa rahaa.)
PAAVO. Koko kourallinen. Kiitoksia. Mutta mihin minä näitten rahojen kanssa nyt pääsen? Saakelin housut, sanon minä. (Kuin äkkiä keksien istahtaa maahan.) Nyt eivät housut putoa! (Ottaa taskustaan kukkaron, johon panee rahat.)
JUNKKA (kahdenkeskisesti). Kuulehan. Kapteeni Varjakka on luultavasti Rantalassa odottamassa venettä. Ja jos ei ole siellä, niin toimita vaikka millä keinoin sana Onneen, että kapteeni Varjakan pitää joutua kuin henkensä edestä ja suoraan Rajalinskan luo. Ymmärrätkö?
PAAVO. Kyllä minä ymmärrän, mutta minä en tunne sitä kapteenia.
JUNKKA. Se on se, joka minua eilen illalla kyyditsi Rantalaan käsikärryillä.
PAAVO. Minä juuri ennen tänne lähtöäni näin sen teidän kaksijalkaisen hevosenne istuvan Hei Lotan Nestorin kanssa kärryissä ja ajavan kaupunkiin. (Nousee.)
JUNKKA (itsekseen). Hei, hurei! Nyt ei hätää mitään. Hän on Rajalinskan luona. (Paavolle.) Paavo, sovitaan pois ne äskeiset vihat. (Irroittaa vyönsä.) Ja sopiaisia minä annan sinulle vyön.
PAAVO. Entäs housunne?
JUNKKA. Ei minulta housut jouda!
PAAVO. Tarkoitin vain, että onko kapteenin housut sellaisella taklaasilla, että pysyvät vyöttäkin? Kai ovat, koskapa vyö joutaa.
JUNKKA. Tuossa.
PAAVO. Kiitoksia, kiitoksia. Tämähän on niin komea vyö, että voisi olla housuittakin!—Hih, kuin tuntuu elämä huolettomalle ja helpolle. Nyt minä voisin vaikka tanssia engelskaa. (Tanssii muutamia otteita.) Enkös minä ole nyt vähän niin kuin meripoika, kun on tällainen vyö? (Laulaa:)
Ja kun tullaan Italian rantahan.
Siellä flikka friiataan, meitä viikko fiirataan,
Ja kun tullaan Italian rantahan,
Pohjanpoiat kreivejä on!
Hurraa me Suomen meripoiat j.n.e.
(Menee oikealle perälle.)
JUNKKA. Lähdemme siis nyt, Eeva.
EEVA. Setä…!
JUNKKA. Mitä nyt?
EEVA. Minun on tehtävä teille tunnustus.
JUNKKA (itsekseen). Mitä merkillistä nyt? (Menee Eevan luo.) Puhu, lapseni.
EEVA. En kehtaa silmiinne katsoa.
JUNKKA. Katsothan sinä.
EEVA. En minä katso kuin hattuanne. (Ottaa hatun Junkan päästä.)
Tämähän on saanut pahan kuhmun.
JUNKKA. Janne Poikonen eilen illalla siellä Ilolan krouvin pihalla heitti sen kentälle hutikkapäissään.
EEVA (panee hatun Junkan päähän). Ei se ollut Janne Poikonen. Minä se olin sen sadetakin sisässä, joka oli humalainen jummanni.
JUNKKA. Sinäkö se olit? Kaikkia sinun päähäsi pälkähtää.
EEVA. Ei ollut muuta pakopaikkaa siinä kiireessä.
JUNKKA. Mutta mitä olisit sanonut, jos tulin ja annoin sinulle kepistäni.
EEVA. Olisin kärsivällisesti kestänyt.
JUNKKA. Mitä? Ethän vain ole luullut, että minä olin Onnen herran kanssa samassa komplotissa!
EEVA. Tunnustan, että ajattelin aivan teidän sanoillannekin.
JUNKKA. Mutta tyttö! Mitä sinä oletkaan ajatellut minusta! En tiedä kuinka kauniisti sinun pitäisi pyytää voidakseni antaa sinulle anteeksi oikein täydestä sydämestäni. Sinuahan on kerrassaan vaivannut järjen puutos.
EEVA purskahtaa nauramaan.
JUNKKA. Eeva!—Minua ei tämä naurata yhtään!
EEVA. Rakas setä! Antakaahan minä selitän, mille minä nauroin. Kun sanoitte, että minua on vaivannut järjen puutos, niin muistui mieleeni tapaus Ulla mamsellin koulusta. Hän kysyi kerran: Kun viidestä otetaan pois neljä, paljoko jää jälelle? (Näyttää käsin erottaen pois neljä sormea.)
JUNKKA. Ja sinä vastasit?
EEVA. Jää jälelle—peukalo.
JUNKKA (nauraen). Se sitten ei ollutkaan tuhma vastaus.
EEVA. Tuhmahan se oli. Ulla mamsellin mielestä hyvin tuhma. Hän käski minut eteensä. Minua hävetti ja pyysin anteeksi, mutta hän sanoi: Järjen vähyys ei parane anteeksi pyytämällä ja antamalla, vaan siten, että päätä klaarataan. Ja hän tukisti minua ja napahutti päähän. Tukistakaa tekin, setä.
JUNKKA. Tukista sinä minua.
EEVA. Eipä teitä olekaan vaivannut järjen puutos.
JUNKKA. Onpahan ja aivan juuri äsken: olin suutuksissani, kun minun olisi pitänyt olla iloissani.
EEVA. Iloissanne minun tuhmuudestani?
JUNKKA. Siitä, että sinä pidät sedästäsi niin paljon: olisi kärsinyt kepinlyöntejäkin, ennenkuin asettunut minua vastaan sotajalalle.
EEVA. Minulla ei ollut vain sopivaa jalansijaa.
JUNKKA. Tietysti sinullakin on joku, jota rakastat.
EEVA. Tietysti minullakin. (Nousee.)
JUNKKA (nousee). Lähdemmekö siis nyt valmistautumaan matkaan?
EEVA. Minä en mene enää kotia. Meillä oli Hei Lotan Nestorin kanssa sellainen sopimus, että ensimäisen virstanpylvään luona tapaamme toisemme. Se odottaa, joka ensin tulee. Minä nyt menen sinne ja palautan hänet hakemaan teitä.
JUNKKA. Niin ollen istutaan vielä vähän ja puhellaan tässä entisen jatkoksi.
EEVA. Eihän entisellä ole enää jatkoa. Se tuli selville. On vain jälellä molemminpuolinen tukistaminen.
JUNKKA. Minä haluaisin tietää jatkoa siihen, kuka on se poika, jota rakastat.
EEVA. Se on muuan meripoika. Mutta siitä eteenpäin se on minun salaisuuteni ja semmoisena pysyy.
JUNKKA. Hauska on tietää, että sukuun tulee.—Annahan se korea pikkuliinasi, jonka sinulla äsken näin.
EEVA (katsoo pitkään Junkkaa). En minä anna.
JUNKKA. Minkä vuoksi et?
EEVA. Teillä on joku pojanviikarin kuje mielessänne.
JUNKKA. Ei toki. Minä vain pyyhin tuon pienen vesihelmen, joka on silmäripsessäsi. Se on siihen jäänyt äskeiseltään, kun sinä tuolla Onnen paatissa—rukoilit.
EEVA (luo pitkän katseen Junkkaan tuskan valtaamana.) Setä…!
JUNKKA. Lapseni, on kysymyksessä elämäsi onni.
EEVA. Hyvä, rakas setä, jätetään asia tähän.
JUNKKA. Minulla on enemmän elämänkokemusta kuin sinulla. Asian jättäminen koituisi sinun onnettomuudeksesi ja sen meripoikasi onnettomuudeksi. Ja teidän onnettomuudessanne minä joutuisin uudelleen elämään raskaan kohtaloni.
EEVA. Odotetaan, setä. Odotetaan toista aikaa. Aika korjaa asian.
JUNKKA. Aika korjaa, mutta aika myös särkeekin. Usein, hyvin usein se säälimättömällä kädellä erottaa ne, jotka pitäisi yhdistää. Katsokaa toisianne avonaisesti silmiin silloin, kun aika sen vielä sallii.
EEVA. Sepä se, etten minä saa enkä minä voi häntä katsoa silmiin.
JUNKKA. Eikö tuollaisilla silmillä voisi toista katsoa kasvoista kasvoihin? Terveet ja kirkkaat silmät! Kunhan sinä häntä katsot vain kirkkaasti. Vai eikö hän sitä ansaitse?
EEVA itkien peittää kasvonsa pikkuliinaan.
VARJAKKA tulee oikealta etualalla.
JUNKKA (menee Varjakkaa vastaan, kahdenkeskisesti). Minä menen kutsumaan kihlajaisvieraat. (Ääneen, osoittaen Eevaa.) Sopiva tuuli! (Menee oikeaan etualalla.)
EEVA (silmäten pikkuliinansa takaa). Yrjö! (Varjakan lähestyessä nousee ja pitäen molemmin käsin pikkuliinaa kasvojensa suojana kuin varjostinta rientää Varjakalle syliksi.)
VARJAKKA. Onko tämä totta vaiko vain suloista unta?
EEVA (kohottaa katseensa Varjakkaan). Totta tahi unta: elinkautista.
VARJAKKA. Rakas Eeva, anna minulle anteeksi—
EEVA. Rinnassasi kukka, jonka sinulle eilen illalla jätin, on anteeksiantamus ja anteeksipyyntö.
VARJAKKA. Kuinka ovat nyt sinun silmäsi tutut! Tämän kahdeksan vuoden aikana olen ne nähnyt aina ja kaikkialla, merellä ja maalla, kannella ja raalla. (Istuutuvat Neitsy Jannen arkulle.)
EEVA. Minkähän vuoksi minun piti paeta silloin, kun tulit meidän pihalle?
VARJAKKA. Niin, minkä vuoksi sinä pakenit?
EEVA. En osaa sitä nyt selittää itsellenikään. Odottaessani sunnuntaina tuloasi tuntui minusta aivan mahdottomalta, että elän, kunnes tulet. Ja kun kuulin jonkun mainitsevan, että olet kadulla tulossa, luulin kuolevani siihen paikkaan, jos katson taakseni. Maa näytti vilisten kulkevan jalkaini alta, niin että minusta tuntui, kuin olisi minun pitänyt juosta, juosta, juosta pysyäkseni paikallani.
VARJAKKA. Mutta sehän oli hirveä tuska sinulle.
EEVA. Oli se.
VARJAKKA. Ja sitten toivat sinut sillä tavoin keskelle joukkoa.
EEVA. Ei minusta sitten enää tuntunut vaikealta, kun olin kuullut äänesi ollessani poikain laivassa. Siellä minua halutti nousta yht'äkkiä ja kääräistä pikkuliina kasvojesi yli ja sitten nousta vähitellen, vähitellen. Ja nyt tuntuu, kuin olisi vain vähän aikaa siitä, kun lähdit merille, ja niinkuin olisimme olleet yhdessä jo kauan, kauan.—Mutta se on julmaa, että sinun pitää nyt lähteä!— Milloin sinä palaat, jos Jumala suo?
VARJAKKA. Olen kotona ensi kesän lopulla, jos kaikki käy niin kuin olen ajatellut.
EEVA. Täytyyhän senkin ajan kulua. Tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta, sitten kuukausissa. Tämän kesän perästä talvi, sitten epämääräisen toivon kesä, sitte ehkä vielä pitkä, pimeä talvi.
VARJAKKA. Eihän meillä ole talvea. Meillä on lämmin ja kirkas ja kukkaisa kesä, onnemme kun on ehyt ja häiritsemätön.
Kukko kiekuu.
EEVA. Hyi, kuin säikähdin!
VARJAKKA. Se oli kunnian kukko, joka meille lauloi! Mutta missä se on, kun se kuului aivan kuin olisi kiljunut niskassani?
EEVA. Se on tuossa kopassa pylvään juurella. Onnen herran korea kukko.
Tuotiin äsken Rantalasta.
VARJAKKA. Hän lähti eilen illalla kovalla touhulla Rantalasta ostamaan koreaa kukkoa. Minä luulin, että hän vain sanoi sen syyksi lähteäkseen sinun jälkeesi. Mitähän se aikoo tuolla?
EEVA. Hän kosiessaan minua kuvaili minulle loisteliasta elämää. Päästäkseni kerralla hänestä irti sanoin pitäväni köyhästä mökkiläiselämästä porsaineen ja koreine kukkoineen. Nyt sanon hänelle, että tuo kukko ei ole läheskään niin korea kuin minulle pitää olla. Eikä hän sinun poissa ollessasi löydä tarpeeksi koreaa kukkoa, vaikka mistä etsisi.
VARJAKKA. Kyllä hän lakkaa hakemasta, kun kuulee, että olemme kihloissa.
EEVA. Sitä ei saa antaa heille tiedoksi, ei aavistustakaan siitä.
VARJAKKA. Silloinhan pääset heistä rauhaan. Minä jo eilen illalla sanoin Onnen herralle, että aion sinua kosia.
EEVA. Voi, rakas Yrjö, minkä teit! Se oli suuri erehdys, jolla on pahat seuraukset.
VARJAKKA. Mitkä pahat seuraukset?
EEVA. En tiedä, mutta minua peloittaa.
VARJAKKA. Mutta johan sinä olet aivan suunniltasi. Sinä, joka olet rohkea ja järkevä!
HILMA (tulee vasemmalta kiireellisesti, mutta muuttuu arkailevaksi ja epäröiväksi). Hyvää huomenta.
VARJAKKA. Näyttää kuin teillä olisi minulle asiaa. Komesrootiltako?
HILMA. Ei komesrootilta.
VARJAKKA. Komesrootin rouvaltako sitten tahi joltakin muulta huoneenne jäseneltä?
HILMA. Minä oikeastaan tulin tapaamaan muuatta tuttavaani, joka lähtee merelle. Mutta aikomukseni oli puhutella kapteenia, jos suinkin sattuisi tilaisuutta.
VARJAKKA. Ei mikään nyt estä.
HILMA. Asiani on juoruamista. Mutta mielestäni olisi väärin, jos en puhuisi.
EEVA. Puhukaa, joutuin.
HILMA. Eliise mamselli aikoo matkustaa Onnessa Tukholmaan.
VARJAKKA. Niiltä ei temput lopu!—Mutta minä en häntä ota.
EEVA. Rakas Yrjö, eihän sinulla ole oikeutta kieltää Eliise mamsellia tulemasta isänsä laivaan. Ja minkä vuoksi kieltäisit? Kyyditse hänet kauniisti Tukholmaan ja sillä hyvä. Tuo ei ole asia eikä mikään.
VARJAKKA. Ikävä hän on pasaseerarina, kun tietää, mikä on tarkoitus.
HILMA. Ja jos tarkoitus ei toteudu, niin Onnea ei lasketa kotimaahan palaamaan ennen kuin neitsy Eeva menee naimisiin kapteeni Rambergin kanssa.
VARJAKKA. Mitä!
EEVA. Siinä se nyt oli! (Purskahtaa itkemään.)
VARJAKKA (synkkänä ja toivottomana). Tätä minä en osannut ottaa lukuun.
(Jää seisomaan tuijottaen yhteen kohtaan.)
HILMA. Olenko tehnyt tyhmästi, väärin ja pahasti? Luulin tekeväni hyvää. Uskoin, että keksitte jonkun keinon heitä vastaan.
EEVA. Tietävätkö komesrootilla, että Onni lähtee näin varhain?
HILMA. Eivät sitä tiedä, mutta touhussa siellä ollaan.
EEVA. Hyvä! Minulla on keinoja. Jos ei yksi auta, niin toinen.
HILMA. Jumalan kiitos!
EEVA (Hilmalle). Kiitoksia, että tulitte sanomaan. Teitte oikein hyvän työn. (Varjakalle.) Minne setä meni?
VARJAKKA. Rajalinskan luo.
EEVA. Mitä sinne?
VARJAKKA (nolona). Hommaamaan niitä meidän kihlajaisiamme.
EEVA (nauraen). Meidän kihlajaisia ja me täällä? (Hilmalle leikillisesti.) Ne ovat niitä miesten hommia: jättävät perunat pois vellistä! (Varjakalle.) Lähdetään toki mekin, että saamme olla mukana. (Rientää Varjakan kanssa oikealle etualalle.)
HILMA (yksin, lukee arkun kannesta). Janne Poikonen. Siinähän on Jannen arkku. Kai hän sitten pian tulee. (Silmää vasemmalle.) Tuolla jo tuleekin. Minnekähän minä menisin piiloon? (Menee suojakatokseen.)
NEITSY JANNE (tulee vasemmalta, katsellen ympärilleen). Eihän täällä ole ketään, vaikka näytti kuin täällä olisi liikuttu. (Katsoo oikealle etualalla.) Tuollapa meneekin. Kapteeni Varjakka ja joku neito. Onkohan meidän kapteenilla morsian? (Huokaa.) En saanut tavata Hilmaa. (Menee istumaan arkkunsa kannelle ja laulaa.)
(HILMA yhtyy lauluun kahden ensimäisen säkeistön aikana.)
Ja meitä oli kaksi, poika ja neitonen,
Kun taipui rakkahaksi luontomme iloinen.
(Puhuu ihmetellen) Tässäpä omituisesti kaikuu. Noista makasiineista kai se vastaa. (Laulaa)
Jo piennä ollessani tuon tulin kokemaan,
Ett' hälle rinnassani syän sykki nopeaan.
(Puhuu) Jopa kaikuu ihmeen kauniisti! (Laulaa)
Ah voi, mun tyhmyyttäni; se sai sen aikahan:
Vieroitin ystäväni kauniin ja rakkahan.
(Puhuu.) Nyt ei enää vastannutkaan? (Laulaa.)
Nyt on mun mielestäni kaikk' ilo puuttunut,
Kun kallein ystäväni on mulle suuttunut.
HILMA (on viimeisen säkeistön aikana lähestynyt Neitsy Jannen selän taakse ja laulun loputtua panee kätensä hänen silmilleen, matkii rumpua). Sutiputi, sutiputi sukkaan kenkään, aamulla varhain vaatetta selkään, torille, torille rumpu se käski, merelle, merelle Janne kun läksi. (Päästää kätensä, nauraa.) Minkä vuoksi sinä meidän talon kohdalla rummutit niin hassusti: ensin hiljaa, sitten kovasti, sitten taas hyvin hiljaa ja taas kovasti?
NEITSY JANNE (iloisen hämmästyksen vallassa). Sinä et olekaan minulle vihassa?
HILMA. Olin minä hyvin pahoillani, kun sinä et minua kutsunut pariksesi lähtiäisiisi. Mutta eihän minulla ollut mitään oikeutta olla sinulle vihassa.
NEITSY JANNE. Silloin minun syntini on kahta kauheampi.
HILMA. Selitä toki, että ymmärrän suuttua ja sitten antaa anteeksi.
(Istuutuu arkulle.)
NEITSY JANNE. Hilma, minä sinua rakastan.
HILMA. Ja siitäkö minun pitäisi olla vihassa? Sinähän vaadit tavattomia!
NEITSY JANNE. Mutta minähän sinua eilen siellä tanssiaisissa loukkasin pahoin: muistolahjasi toin sinulle takaisin ja sillä tavoin.
HILMA. Minä siitä olin iloinen. Sillä siitä huomasin, että sinä minusta pidät. Tässä on kukkarosi.
NEITSY JANNE (hämmästyneenä). Täällähän on paksu tukku rahoja?
HILMA. Ne olivat siellä.
NEITSY JANNE (antaa kukkaron takaisin). Ne eivät ole minun.
HILMA. Siellä oli myöskin tämä sormus, jonka Sihvonen oli minulta ryöstänyt. Tämä on sinulle. Isävainajani tahdon mukaan se on muistoksi koko perheen puolesta, jonka sinä silloin kovana aikana pelastit nälkäkuolemasta.
NEITSY JANNE. En minä ole koskaan ajatellut sitä niin suureksi asiaksi, mutta minusta on ollut hauska muistella sitä aikaa.
HILMA. Se oli autuuden aikaa. Monta kertaa tuskan vedet silmiini kiertyivät, kun minua aneluretkillämme paleli ja kun sinä kadulla lumella hieroit paleltuvia käsiäni tahi poskiani, mutta sydän oli tulvillaan iloa. Se oli ihanaa aikaa. Oli paljon niin suuria ja ihmeellisiä tapauksia kuin saduissa. Jos minulle sanottaisiin, että minulla on ainoastaan yksi päivä enää elettävänä, mutta saan valita elämästäni minkä päivän hyvänsä sellaisena kuin olen sen elänyt, niin valitsisin jonkun tuollaisen pahimmista pakkaspäivistä, jolloin kuljimme talosta taloon palaten kotiin onnellisina siitä ilosta, mikä siellä meidät ympäröi.
NEITSY JANNE. Mutta eteenpäin elävän mieli. Meillä on ilon ja onnen päiviä edessämmekin. Eikö niin?
HILMA. Jumala suokoon.
NEITSY JANNE. Jumala venettä viepi, miehen on mela kädessä. (Laulaa:)
Riemulla me käymme maailmaan
Elämän kohtaloita koettamaan,
Tokko myrskytuulin, vaiko hymyhuulin
Onni osaksemme rientänee.
HILMA. Kuule, Janne, jätä minulle se rintarahasi talteen. Siihen kiintyy elämäni onnellisimmat muistot.
NEITSY JANNE. Se ei ole minulla mukana, mutta minä käyn sen hakemassa.
(Menee vasempaan juosten.)
ELVIIRA tulee oikealta etualalla.
HILMA (iloisena). Elviira! Hyvää huomenta.
ELVIIRA. Eikö täällä olekaan vielä muita?
HILMA. Ei nyt tällä kertaa. Mutta äsken täällä oli Eeva Ruskoranta ja kapteeni Varjakka. He ovat kihloissa.
ELVIIRA. Joko he ovat kihloissa?
HILMA. Ovat. Minä puhelin heidän kanssaan. Ja minä olen niin iloinen ja onnellinen heidän puolestaan.
ELVIIRA. Minkä vuoksi?
HILMA. Sen vuoksi, kun saavat toisensa ne, jotka toisiaan rakastavat. He sopivat niin toisilleen. Minä olen Eeva Ruskorantaan hurjasti mielistynyt. Jos minä olisin poika, niin varmaan rakastuisin häneen niin, että tulisin hulluksi!
ELVIIRA. Hirveän suuri teeskentelijä. Oli olevinaan kuin ei olisi ketään rakastanut ja kuitenkin mielisteli kaikkia poikia.
HILMA (nauraen). En muistanutkaan sitä Amaalian povausta! Sinä olet pahalla tuulella, kun se ei toteutunut.
ELVIIRA. Tuommoinenko sinä oletkin?
HILMA. Mimmoinen?
ELVIIRA. Sinä olet iloinen ja onnellinen, että hypit ja tanssit, kun muut joutuvat kihloihin, mutta minua sinä pilkkaat ja kiusoittelet. (Itkien.) Ja minä olen sinua pitänyt luotettuna ystävänä.
HILMA. Rakas Elviira, minä hartaasti toivon ja uskonkin, että kyllä sinäkin löydät sen nuorukaisen, jonka sydämen valtaat, mutta eihän sitä pidä povauksen mukaan etsiä.
ELVIIRA. Sinä et soisi minulle ketään.
HILMA. Kenen tahansa muun paitsi yhtä, joka on minun.
ELVIIRA. Ei se ole vielä sanottu, että Sihvonen on sinun.
HILMA (nauraa). Jos sinä Sihvosta rakastat, niin minun puolestani vapaasti.
ELVIIRA. Mutta jopa sinä olet teeskentelijä ja kavala ihminen!
HILMA. Mitä sinä puhut!
ELVIIRA. Sinä koetat minulta salata, että rakastat Sihvosta. Niinkuin minä en olisi eilen illalla nähnyt, että sinulta pääsi itku, kun Neitsy Janne ajoi Sihvosen pois tanssiaisista. Ja nyt minä ymmärrän, minkä vuoksi tulit sinne niin myöhään ja minkä vuoksi et olisi halunnut jäädä sinne: sen vuoksi, että pelkäsit minulta Sihvosta.
HILMA. Meillä ei tule riitaa Sihvosesta, kunhan vain hänestä sovit sen
Amaalian kanssa.
ELVIIRA. Sinä olet aivan samallainen kuin Eeva!
HILMA. Kiitoksia!
ELVIIRA. Aivan kuin Eeva, ihan justiin! (Menee suuttuneena laiturille.)
SIHVONEN (tulee oikealta etualalla, pää kenossa ja ruumis jäykkänä).
Hyvää huomenta, Hilma. Minä toivotan Hilmalle onnea ja lykkyä.
HILMA. Kiitoksia. Mutta mistä Sihvonen tietää minulle onnea toivottaa?
SIHVONEN. Minähän näin teidän Karihaaran kanssa ajelevan kääseillä eilen illalla. Ja olenhan minä ollut vähän niinkuin puhemiehenäkin. Minähän Hilmalle sanoin, että Karihaara tykkää Hilmasta ja että toista se on Karihaara kuin se rumpari.—Minä tulin tapaamaan sitä rumparia.
HILMA. Mitä varten?
SIHVONEN. Eikö Hilma näe, miten minun pääni on?
HILMA. Sitähän minä olen tässä ihmetellyt!
SIHVONEN. Se rumpari pahus minua eilen illalla kouristi niskasta, että sain siihen jäsenvian. Ja sitten hän ryösti minulta rahoja ja sen Hilman sormuksen. Tulin sanomaan hänelle, että jos hyvässä sovussa antaa sen takaisin, niin saa asia minun puolestani raueta, mutta jos ei, niin minä hänet vangitsen.
HILMA. On jo vangittu. Joutuu elinkautiseksi.
SIHVONEN. Vai on hän sellaiset rötökset tehnyt?
HILMA. Tuossa ovat rahanne, ja kukkaron saatte pitää puhemiespalkkaa.
(Antaa kukkaron Sihvoselle.)
SIHVONEN. Mutta siltä rumparilta minä oikeudessa vaadin kipurahoja!
HILMA. Mitäpä te vähistä kivuista, kun olette nyt niin komean ja ylpeän näköinen, että luulisi teitä vähintään kuvernöörin kuskiksi. (Menee vasempaan.)
Oikealta etualalla saapuu pari vanhanpuoleista merimiestä, kummallakin saattajana vaimo, ja lapset työntävät käsikärryjä, joissa on kaksi merimiesarkkua, sadetakkeja ja täytetty säkki. Menevät laiturille, jossa tavarat kannetaan alas laiturilta, jäävät perälle puhelemaan. Sitten saapuu tuon tuostakin Onnen miehiä, nuoria ja vanhoja tavaroineen ja saattajineen vasemmalta perällä, niiden mukana LETTO Annan kanssa ja KARIHAARA äitinsä kanssa. Kaikki jäävät perälle muodostaen eri ryhmiä.
SIHVONEN (yksin). Olisi ollut rikas ja nätti tyttö, mutta Karihaara ehti siepata. No, eipä nyt ole Elviiralla toivoa Karihaarasta.
ELVIIRA (tulee perältä ja kuin kiertäen ja kaukaa katselee Sihvosta oudoksuen). Onko se Sihvonen?
SIHVONEN. Eikö Elviira ollut minua tuntea?
ELVIIRA. Minkä vuoksi Sihvonen on minulle noin ylpistynyt?
SIHVONEN. En minä ole Elviiralle ylpistynyt, en toki. Sanotaan päivää oikein kädestä pidellen. Ja istutaan tuohon arkulle. (Istuutuu ja vetää Elviiran vierelleen.)
ELVIIRA. Hilmalleko Sihvonen on suuttunut?
SIHVONEN. En minä suuttunut ole, mutta muuten ylpistynyt. Elviira vilkkaalla luonnollaan on voittanut minun sydämeni puoleensa. Saanko minäkin omistaa Elviiran hellän ja lempeän sydämen ja suloisen olennon, jota minä rakastan suurella rakkaudella. (Syleilee.)
Kukko kiekuu.
SIHVONEN (säikähtäen kyyristyy kuin odottaisi jonkun tulevan niskaansa). Elviira katsoo, kuka siellä kiljaisi minun niskassani.
ELVIIRA. Ei tässä lähellä ole ketään.
SIHVONEN (kuin itsekseen). Minä säikähdin, että se on Amaalia!
AMAALIA, krinuliinissa ja muuten tavattoman koreasti puettu, tulee vasemmalta etualalla.
ELVIIRA (nousten, iloisena). Amaalia!
SIHVONEN (tyrmistyy, itsekseen). Perhana!
ELVIIRA (Amaalialle). Nyt se on tapahtunut! Sihvonen ja minä olemme kihloissa.
AMAALIA. Ette ikinä! Minulla on kaksi todistajaa sen päälle, että
Sihvonen on mun.
ELVIIRA. Voi kauheaa!
AMAALIA. Oma syysi, kun olet niin valmis jokaisen pojan edessä pyörimään hameenhelmat hampaissa! (Istuu Sihvosen viereen.) Amaalia on se flikka, joka ei anna perään!
SIHVONEN. Minulla on niskassa tuska ja pää sekaisin,—minä luulen, että minusta tulee uskovainen.
AMAALIA. Ei se haittaa mitään! (Syleilee.)
SIHVONEN. Ai ai ai! Varo minun niskojani.
NEITSY JANNE ja HILMA tulevat vasemmalta.
NEITSY JANNE (syöksähtäen Sihvosen eteen). Ähäts! (Paukahuttaa kämmeniään.) Huts!
SIHVONEN säikähtyneenä juoksee kuin hurjistunut laiturille, jossa horjahtaa laiturilta alas.
AMAALIA. Mitä sinä kouhoilet ja säikyttelet ihmisiä?
NEITSY JANNE. Arkkuni kannelta ajan pois varikset ja harakat.
HILMA. Hyvänen aika, Sihvonen putosi mereen!
NEITSY JANNE. Taisi muistaa katkismuksestaan, että se vanha Aatami on upotettava.
AMAALIA. Herjesta, mikä sille Jeremiakselle on tullut? (Menee perälle.)
HILMA. Elviira, tässä se on se nuorukainen, joka on minun.
NEITSY JANNE. Minä olen sinun ja sinä olet minun ja meidän on maa ja taivas!—Ja yhdeksi merkiksi panen minä sinulle tämän rahan rintaasi: ihmissydämen pelastamisesta.
ELVIIRA (itsekseen, itkien). Kaikki muut ovat onnellisia…
NEITSY JANNE. Ka, itkeekö tuo Elviira? (Menee Elviiran luo.) Mitä sinä neitonen itket?
ELVIIRA. Tytöt—ovat—kaikki——
NEITSY JANNE. Tytöt ovat kaikki? Sittenhän sinulla vasta olisi syytä itkeä, jos pojat olisivat kaikki.
HILMA. On sinulla, Elviira, parempia kuin Sihvonen, joka on niellyt ketun ja hännän pää jäänyt suusta roikkumaan.
NEITSY JANNE. Istuhan kotonasi kangaspuissa ja kutoa helskyttele ahkerasti, niin näet, että poikia alkaa kulkea akkunasi ohi, sellaisia oikeita poikia.
HILMA. Janne, viedään nyt arkku paattiin. (Kantavat yhdessä arkun laiturille.)
ELVIIRA (yksin). En ikinä usko povauksiin. (Menee oikealle.)
SIHVONEN puikahtaa esiin puistosta vasemmalta ja lähtee kuin varkain oikealle etualalla.
ENSIMÄINEN MERIMIES (tulee oikealta etualalla). Ahaa, Sihvonen! Sinä siedät saada pienen tärskäyksen, kun eilen illalla panit sellaisen valheen liikkeelle, että Onnen herra tulee meille kapteeniksi. Olimme tehdä pahat rötökset. (Uhkaavasti.) Pieni pommi leukaasi, että tiedät mikä näillä mailla on tapana miesten kesken!
SIHVONEN (peräytyen vasemmalle). Sano sitten minun valhetelleen, kun ensin näet, kuka teille tulee kapteeniksi.
TOINEN MERIMIES (on tullut perältä). Letto epäilee, että on vain joku viekkaus siinä, kun Onnen lähtö muutettiin näin varhaiseksi.
SIHVONEN. Varjakka on viisas mies. Hän muutti Onnen lähdön varhaiseksi, ettei kukaan epäilisi mitään, vaan kaikki tulisivat tänne rantaan.
ENSIMÄINEN MERIMIES. Sillä hän ei olisi paljon voittanut, sillä kukaan ei astuisi paattiin, jos Onnen herra tulisi.
SIHVONEN. Varjakka vie teidät puuriinkin. Mutta siellä hän sanoo: Minun pitää vielä käydä kaupungissa. Ja kaupungissa hän sanoo Onnen herralle: Mene nyt, lankomies, laivaasi. Hihhihhih.
TOINEN MERIMIES. Meidät paha perii!
SIHVONEN. Jos olisitte uskoneet minua ja maksaneet vähän miehestä, niin minä olisin kruuvannut Onnen herran niskoja, niin ettei hän olisi nähnyt taivasta eikä tähtiä, vaan kulkenut kuin kaarikaula hevonen leuka rinnassa kiinni. Mutta nyt se on myöhäistä. Menkää vain laivaan elkääkä tehkö rötöstä. Siitähän minä kielsin teitä eilenillallakin. Enkös kieltänyt?
ENSIMÄINEN MERIMIES. Missä on Karihaara? (Menee perälle.)
TOINEN MERIMIES. Karihaara ei sanonut nyt tietävänsä mistään mitään.
(Seuraa ensimäistä merimiestä.)
SIHVONEN (yksin). Aina sitä miehistä irti pääsee, hihhihhihhih.
(Yrittää oikealle.)
AMAALIA (tulee puistosta vasemmalla.) Jeremias! Katsotaan poikain komeata menoa. Kapteeni lähtee morsiamineen.
SIHVONEN. Morsiamineen?
AMAALIA. Niin. Tapasin Hei Lotan Nestorin. Hän vei tavaroita laivaan.
Sanoi morsiamen tulevan tämän kautta kapteenin kanssa.
SIHVONEN. Jää sinä tänne katsomaan. Minun pitää mennä kortteeritaloon.
Minulla on housut märät.
AMAALIA. Mennään minun luo. Minulla on siellä lunastamatonta panttitavaraa, takkeja ja housuja jos kuin paljon. Pukeudut oikein komeaksi ja mennään sitten päivällä pappilaan panemaan kuulutuksiin. (Kynkästä vie Sihvosta vasemmalle.)
SIHVONEN karkaa juosten oikealle.
AMAALIA. Et sinä, Jeremias, minulta pakoon pääse! (Juoksee Sihvosen jälkeen.)
KARIHAARA (tullen perältä Hilman kanssa puhellen). Vai niin päättyi
Onnen herran kosintaretki?
HILMA. Komesrootin rouva oli vihassa, että kihisi ja kähisi ja huusi Suomen, Ruotsin ja Saksan paholaiset Varjakan niskaan. Mutta sitten hän keksi keinon: Onnea ei lasketa palaamaan kotimaahan ainakaan viiteen tahi kuuteen vuoteen.
KARIHAARA. Se onkin paholaisen neuvoma keino! Ja se on hänen helppo toteuttaa. Voi onnettomia, meitä kaikkia Onnen miehiä!
HILMA. Mutta neitsy Eeva sanoi keksineensä keinon ja lähti täältä iloisena ja aivan varmana. Menivät neuvottelemaan kapteeni Junkan kanssa.
KARIHAARA. Minä nyt arvaan: kapteeni Junkka Varjakan sijaan. Ukki lähtee mielelläänkin neitsy Eevan takia.
HILMA. Se ei käy. Kapteeni Junkka oli eilen illalla myöhään komesrootilla ja ymmärtääkseni sitä varten. Mutta siellä riideltiin niin kauheasti.
KARIHAARA. Sitten se Onni jääkin Lentäväksi Hollantilaiseksi, joka ei koskaan pääse maihin.
HILMA. En usko.
KARIHAARA. Mutta ei puhuta tästä kenellekään. Se voisi olla pahaksi. Sillä kaikki tuntuvat olevan hyvin levottomia ja epäluuloisia. En ymmärrä miten heidät saa hillityksi, jos alkavat hurjistua. Lettokin kuohuu kuin käypä taikina, ja hän on sellainen härkäpää. Minä aivan odotan, milloin ne puhkeavat huutamaan ja meluamaan.
HILMA. Minä menen katsomaan, eikö jo kapteenia näy. (Rientää oikealle etualalla.)
LETTO (tulee Karihaaran luo). Missähän se meidän kapteenimme viipyy?
KARIHAARA. Eipä täällä näy vielä perämiestäkään.
LETTO. Perämies on mennyt hevosella tavaroineen. Varjakka aikoi olla täällä aamurummulta, että päästään lähtemään heti, kun kaikki miehet ovat koolla. Ja täällä jo kaikki ovatkin, mutta kapteenia ei kuulu ei näy. Mikä on tarkoitus?
KARIHAARA. Tarkoitus on hyvä: että Annasi kanssa saat sitä pitempään puhella. Elä siis turhiin hukkaa kallista aikaa.
LETTO. Saat nähdä, Jooseppi, että meitä nyt huiputetaan oikein kelpo tavalla. Varjakalla on tarjolla niin suuri rikkaus ja mahtavuus, että—
KARIHAARA. Että se on pannut sinun pääsi pyörälle!
NEITSY JANNE (tulee perältä Leton ja Karihaaran luo). Nuo miehet ovat aivan päättömiä: uskottelevat, että Onnen herra tulee meille kapteeniksi.
KARIHAARA. Oikein sanottu, Janne, päättömiä ovat. (Menee perälle.)
NEITSY JANNE. Ei kapteeni Ramberg uskalla jättää neitsy Eevaa.
LETTO. Ovatko he kihloissa?
NEITSY JANNE. En valalleni ota, mutta sen tiedän, että meiningit ovat kovat. Kapteeni Ramberg tuli eilen illalla hakemaan neitsy Eevaa tanssiaisista oikein vaunuilla, ja huvimajalla oli vastaan ottamassa itse komesrootin rouva ja Eliise mamselli.
LETTO. No silloin on selvä asia, että Varjakka ja Eliise mamsellikin ovat kihloissa. (Annalle, joka tulee Leton luo.) Minäpähän olin oikeassa ja sinä, Anna, väärässä. Ei puhettakaan, että Varjakka ja Eeva olisivat kihloissa!
ENSIMÄINEN MERIMIES (vasemmalla, huutaa äänekkäästi). Pojat, hei! Onnen herra tulee tänne.
Kaikkien huomio kääntyy vasemmalle, jonne ahtautuvat katsomaan, ja syntyy kasvava melu.
HILMA (rientää oikealta etualalle Neitsy Jannen luo, joka on jäänyt oikealle). Kapteeni Varjakka ja neitsy Eeva tulevat. Pelastettuja! (Syleilee riemuissaan Neitsy Jannea.)
ONNEN HERRA tulee vasemmalta etualalla. Joukko uhkaavasti saartaa hänet heti, ja Onnen herra kuin paeten vetäytyy lyhtypylvään luo ja nousee tikapuille.
Melun ohessa joukko laulaa:
Nuorena jummannina olin minä kerran
Onnen herran skuunarissa kuukauden verran.
Portoriikoon asti läksi,
Jäikin paljon tännemmäksi.
VARJAKKA ja EEVA tulevat kiireisesti oikealta etualalla.
VARJAKKA (huutaa). Hei, Onnen miehet! Pojat, hei!
Osa joukosta tulee Varjakan ympärille meluten.
ÄÄNIÄ: Petkutusta!—Onnen herraa ei huolita kapteeniksi.
VARJAKKA. Minä tulen kapteeniksi.
TOINEN MERIMIES. Valekapteeniksi puuriin asti!
ENSIMÄINEN MERIMIES. Mutta teidät paha perii!
VARJAKKA (juoksee makasiinin portaille, josta koettaa ruveta puhumaan).
Tänne tulkaa ja kuulkaa kaksi sanaa!
Kukaan ei välitä Varjakasta. Melun kiihtyessä joukko virittää lauluun jatkoksi:
Hampurissa kapteeni suuret pidot laittoi,
Toiselta timperiltä käsivarren taittoi,
Puosua hän löi ja sätti,
Miehet yöllä laivan jätti.
EEVA (rientää lyhtypylvään luo ja tunkeutuen väkijoukon läpi nousee tikapuille Onnen herran alapuolelle, huiskuttaen pikkuliinaa). Hei, Onnen miehet! Hei!
Melu vaimenee.
EEVA. Tänne, Onnen miehet, tänne! Kaikki Onnen miehet tänne!
ENSIMÄINEN MERIMIES. Täällä ollaan!
EEVA. Ovatko kaikki?—Missä Kuusisto?
ÄÄNI. Minä!
EEVA. Entäs Väntti?
ÄÄNI. Minä.
EEVA. Minä en näe siellä missään Lettoa.
LETTO (lyhtypylvään juurella). Tässä minä olen.
EEVA. Siinähän sinä olet, lähempänä kuin luulinkaan—No, kuulkaa! Ne Onnen miehet, jotka tahtovat kapteeni Varjakan päällikökseen: olkaa ääneti! Ne Onnen miehet, jotka tahtovat kapteenikseen jonkun muun: nostakaa kätenne ja huutakaa!—Ei kuulu mitään eikä näy merkkiäkään. Kaikki siis tahtovat kapteeni Varjakan. Te hänet saatte.
LETTO. Hurraa!
ENSIMÄINEN MERIMIES. Onko teillä, neitsy, valta määrätä?
LETTO. On sillä neitsyellä valta määrätä, minä nyt tiedän sen teille sanoa.
ONNEN HERRA. Neitsy Eeva Ruskorannalla on valta määrätä.
TOINEN MERIMIES. Mitäs varten kapteeni Ramberg sitten on tänne tullut?
EEVA. Kapteeni Rambergille on tänne tuotu Rantalasta kukko.
ONNEN HERRA. Sitä varten minä tulin.—Joko se on tuotu?
EEVA. On tuotu.
Kukko kiekuu. Naurua ja lyhyt hurraahuudon remahdus.
ONNEN HERRA. Onko porsaskin tuotu?
EEVA. Porsasta ei ole kuulunut.
ENSIMÄINEN MERIMIES. Mitä niillä kukolla ja porsaalla?
ONNEN HERRA. Minä menen naimisiin.
TOINEN MERIMIES. Onnea ja menestystä!
LETTO (nousten tikapuille). Kapteeni Rambergin kauniille morsiamelle hurratkaa?
Joukko hurraa innokkaasti ja hajaantuu. Onnen miehet menevät hurraamaan Varjakalle, joka on jäänyt seisomaan makasiinin portaille, ja joitakin heistä jää puhelemaan Varjakan kanssa.
ONNEN HERRA hyvätuulisen näköisenä seuroittelee Eevaa, joka iloisesti puhelee Onnen herran kanssa, mutta näyttää rauhattomalta ja levottomana liikkuu paikasta toiseen.
KARIHAARA on äitinsä ja HILMAN kanssa oikealla.
KARIHAARAN LESKI. Vai ovat he kihloissa, tämä neitsy Eeva ja kapteeni
Ramberg.
KARIHAARA. Ei, äiti kulta. Ei ole sinnepäin piiputkaan. Siinä tuli Letolle suuri erehdys. Ja tuli paha hämminki, kun joutuivat kaikki väärään uskoon. Neitsy Eeva näyttääkin levottomalta.
HILMA. Niin, tosiaan, hänellä näyttää olevan hätä. Menkää, Karihaara, puhelemaan hänen kanssaan ja tiedustamaan.
KARIHAARA. Se voisi olla vahingoksi. Kyllä neitsy Eeva itse suoriutuu.
Odotetaan.
EEVA (Onnen herran kanssa puhellen, ottaa taskustaan kirjepaperin). Mutta suokaa anteeksi, minulle eilen illalla oli tullut kirje, jota en ole vielä lukenut. Se voi olla hyvin tärkeä. Menkää siksi aikaa puhelemaan Leton ja hänen morsiamensa kanssa.
ONNEN HERRA. Vai on Letto kihloissa. Minä menen häntä onnittelemaan ja kiittämään puolestani. (Menee peremmälle Leton ja Annan luo ja heidän kanssaan puhellessaan luo tuon tuostakin silmäyksen Eevaan.)
EEVA (siirtyen jonkun verran oikealle lukee muka kirjettä tarkoituksella salata Onnen herralta puhelunsa Hilman kanssa.) Neitsy Hilma!
HILMA yrittää Eevan luo.
EEVA. Elkää herran nimessä tulko lähelle! (Kääntyy selin Hilmaan.)
HILMA (pysähtyen). Minkä vuoksi? En minä puolestani pelkää komesrootilaisia, vaikka tietäisivätkin, että olen juorunnut.
EEVA. Rakas Hilma. Tottele minua. Tee kaikki mitä käsken.
HILMA. Minä teen mitä hyvänsä!
EEVA. Istu siihen maahan.
HILMA. Tässä minä nyt istun.
EEVA. Ja ole olevinasi niinkuin et puhelisikaan minun kanssani. Sano aina, kuulitko.
HILMA. Kuulin ja ymmärsin.
NEITSY JANNE (tulee ja kiepsahtaa istumaan Hilman viereen). Vielä hetkinen isänmaan kamaralla armaan vieressä.
EEVA. Jannelta suu kiinni!
HILMA. Kuulin.—Suusi kiinni, Janne. (Tekee eleitä Neitsy Jannelle.)
EEVA. Nyt luullaan, että minä olen Onnen herran morsian.
HILMA. Kuulin. Siinä väärässä uskossa ovat kaikki.
NEITSY JANNE. Eikö hän olekaan?
HILMA. Ei ikinä! Oletko sinä höperö?
EEVA. Minun pitää päästä Onneen ja merille.
HILMA. Kuulin. Mainio keksintö. Sitä minä ajattelinkin. Hyvä keino.
EEVA. Ainoa.
NEITSY JANNE (Hilmalle). Minä nyt ymmärrän. Jees. Meidän kapteeni ja neitsy Eeva!
EEVA. Mutta herra on täältä toimitettava pois, muuten syntyy pahempi villitys kuin äsken. Sitä ei sitten hillitse kukaan ja on mahdoton selittää heille heidän erehdystään. Kaikki menee myttyyn.
HILMA. Kuulin.—Se olisi kauheaa!
EEVA. Keksi, rakas Hilma, keino, että herra lähtee. Kuulitko?
HILMA. Kuulin. Mutta, rakas—, minä olen tuhma kuin sammakko!
NEITSY JANNE. Minä myös. Saakeli sentään!
EEVA. Minun on mahdotonta nyt. En pääse liikahtamaan, en kenenkään kanssa puhelemaankaan, sillä herra seuraa minua kuin varjo.
HILMA. Kuulin ja näen. Minä menen selittämään asian kapteenillenne.
EEVA. Ei ei ei! Häntä ei nyt uskota. Olisi vain huonot seuraukset, kuulitko?
HILMA. Kuulin.—Voi taivas, mikä nyt neuvoksi?
EEVA. En ymmärrä. Minä en arvannut, että herra osaa olla täällä ja että syntyi tuo meteli. Minä odotan pelvolla ja vavistuksella, mitä tuleman pitää.
ONNEN HERRA (tulee Eevan luo). Eeva, missä se on se kukko?
EEVA. Tuossa pärekopassa lyhtypylvään juurella. Ei suinkaan se vain ole kuollut, kun ei enää laula.
ONNEN HERRA. Se olisi vahinko. Se on hyvin korea kukko. (Menee lyhtypylvään luo.)
PAAVO (on tullut oikealta makasiinien välitse ja saapuu Onnen herran luo). Nyt minä toin sen Alakaakosta lähetetyn porsaanne. Se on laatikossa tuolla rannalla. Saanko minä nyt maksun vaivoistani?
ONNEN HERRA suorittaa maksun.
EEVA (Hilmalle kuin edellä). Jannelle, että porsas karkuun ja kauas!
NEITSY JANNE. Kuulin. Minä olen ottavinani kiinni. Luottakaa minuun!
(Juoksee makasiinien välitse oikealle).
EEVA. Minä olen siitä iloinen!
ONNEN HERRA (Paavolle). Poika, tuo se laatikko tänne.
PAAVO. En minä sitä yksin jaksa kantaa. Vaivalla sain sen veneestä hilatuksi rannalle.
ONNEN HERRA. Käske joku apulaiseksesi.
PAAVO. Eipä täällä ole minun käskyläisiäni. Mutta kapteeni itse käskee.
Täällähän on teidän miehiänne kuin Viron susia.
Porsas vinkuu.
EEVA (Onnen herralle). Nyt on porsas karussa!
ONNEN HERRA. Jeeveli sinua, poika!
PAAVO. Ei ole minun syyni. Minua vain käskettiin soutaa porsas tänne rantaan ja minä olen sen soutanut kunnialla, ja sillä minä olen kuitti. (Menee perälle.)
EEVA. Jos sen koira tappaa!
ONNEN HERRA hätäytyneenä juoksee makasiinien välitse oikealle.
EEVA. Hilma!
HILMA. Eeva! (Syleilevät toisiaan.)
EEVA. Minua peloitti kauheasti, että hän kieltää Onnen lähtemästä ennen kuin Eliise mamselli ehtii mukaan. Ja sen hän olisi tehnyt, jos olisi saanut vähänkään vihiä minun lähdöstäni.
HILMA. Niin tietystikin.
VARJAKKA (tulee Eevan ja Hilman luo). Kiitoksia, neitsy Hilma! Te olette pelastusenkelimme.
HILMA. Oli omakin asiani kysymyksessä. (Osoittaa rahaa rinnassaan.)
VARJAKKA. Toivotan sydämestäni onnea.
KARIHAARA äitinsä kanssa tulee toivottamaan onnea Eevalle ja
Varjakalle.
KARIHAARAN LESKI. Jumalan siunausta teille, kaunis pari.—Niin ne muut nuoret liittyvät ja onnensa löytävät. Minä tälle Joosepille hänen kotia tultuaan heti ensimäisiksi sanoikseni lausuin: Etsi nyt, poikani, itsellesi mieluisesi, niin käyt useammin kotona ja opit viihtymään maajalassakin. Mutta eihän tämä.
KARIHAARA. Minä olin kuuliainen poika: etsin ja ehdin löytää jo kaksikin, mutta tuossa he ovat. Kummallakin on omansa.
EEVA ja HILMA (tarttuen Karihaaran käsiin). Kiitoksia avustanne.
VARJAKKA. Minunkin on sydämellinen tarve puristaa kättäsi omasta puolestani: kiitos, kunnon toveri, ystävä ja oivallinen puhemieheni.
KARIHAARAN LESKI. Hyvä kapteeni, ruvetkaa te nyt neuvomaan Jooseppia, että hänkin itselleen hankkisi toverin. (Karihaaralle.) Olisi minunkin yksinäiset talveni lyhemmät, kesäni paljon kirkkaammat sinun kumppanisi kanssa täällä.
KARIHAARA. En minä nyt tähän hätään voi mitenkään teille, äiti kulta, hankkia sitä kumppania. Mutta palattuani. Ja me palaamme nyt pian.
KARIHAARAN LESKI. Jumalan armolla.
KARIHAARA. Ja kapteenimme tarmolla ja hänen morsiamensa onnella, jonka saamme näkyväisessä hahmossa mukaamme. Eikö niin, neitsy Eeva?
EEVA. Kunhan vain päästäisiin laivaan.
VARJAKKA. Minkä vuoksi emme sinne nyt pääsisi?
EEVA. Te kyllä, mutta minä voin joutua jäämään rannalle kuin kalamiehen koira.
KARIHAARA. Niin, jos Eliise mamselli ehtii mukaan. Nyt, kapteeni, kiireellä puuriin ja ankkuri ylös!
NEITSY JANNE (juoksee etualalla Eevan luo). Porsas juoksee pitkin katuja jälessä koiralauma ja kapteeni Ramberg.
EEVA. Kiitoksia, Janne.
NEITSY JANNE. Kiitetty olkoon porsas!
RAJALINSKA JUNKAN taluttamana ja PASANTERI ja PASANTERSKA tulevat oikealta etualalla.
VARJAKKA. Onnen miehet! Jättäkää hyvästi!
Joukko laulaa kuorossa ja laulun aikana tapahtuu hyvästely.
Kuoro:
Meit' kapteeni puuriin nyt vaatii lähtemään
Ja, ystävämme rakkaat, taas teidät jättämään.
Tuoll' lahden suussa laiva jo meitä oottelee,
Se meidät kotimaasta taa merten saattelee.
Meill' laiva kotimaana ja tuuli tuttava,
On armaanamme aalto tai ehkä hautana.
Jo monen monta poikaa on aalto peitellyt
Ja monen neidon silmiin veet vetreet heitellyt.
Jos kuulet kuolleheksi, tee risti rantahan,
Vie punaruusun kukka sen viereen santahan.
Kun joskus kesäilloin sen luo käyt istumaan,
Se rakkautemme hellän saa mielees muistumaan.
Ei surra mun nyt auta, vaan täytyy lähteä,
Ja kaihon tunteet, huolet, rintaani kätkeä.
Hyvästi armas kulta, hyvästi tuttavat,
Hyvästi kotiseutu, sun rantas rakkahat!
VARJAKKA (laulun loputtua). Valmiit paattiin! Onnen miehet asettuvat perälle kahteen riviin laiturille johtavaksi kujaksi.
VARJAKKA ja EEVA lähtevät käsikädessä astumaan laiturille päin. Jonkun matkaa jälempänä RAJALINSKA JUNKAN taluttamana.
Väkijoukossa syntyy liikehtimistä.
ÄÄNIÄ: Minne Onnen herran morsianta viedään?—Viedäänkö hän laivaan?—
Ensin morsian ja sitten itse Onnen herra!—Petkutusta!—Elkää lähtekö,
Onnen miehet!
Onnen miehet poistuvat riveistään, KARIHAARA ja NEITSY JANNE jäävät paikalleen.
JUNKKA (syöksyen Onnen miesten luo). Mitä te miehet hulluttelette?
ENSIMÄINEN MERIMIES. Me emme lähde puuriin!
TOINEN MERIMIES. Herrat eivät meitä saa nyt petkutetuksi!
LETTO. Aiotko sinä, Eeva, lähteä mukaan?
EEVA. Aion!
ERÄS MERIMIEHEN VAIMO (seisten lähellä lapsiensa ympäröimänä). Kukas silloin Onnen herran porsaat hoitaa ja kanat ruokkii?
Väkijoukko nauraa.
LETTO. Sinä et saa tulla!
ONNEN MIEHET. Ei, ei! Ette tule!
EEVA (Varjakan avulla nousee pollarin päähän). Minä en ole Onnen herran morsian!
ERÄS MERIMIEHEN VAIMO. Vaikeapa on toisin luulla saati uskoa!
EEVA. Toisin ämmät maalla luulee, toisin merellä tuulee!
LETTO. Olihan sinua Onnen herra käynyt eilen illalla Ilolan krouvissa tanssiaisten aikana kosimassa. Eikö, ole totta?
EEVA. Kävi hän ja kosi. Mutta eihän, Letto, sinun Annasikaan voi olla kaikkien niiden morsian, jotka häntä ovat kosineet. Vai aiotko pakottaa hänet rupeamaan morsiameksi heillekin?
LETTO. Sinuahan oltiin oikein vaunuilla hakemassa tanssiaisista!
EEVA. Minäpä en vaunuihin mennyt, vaan karkasin krouvilta toista tietä omalle maalleni.
ENSIMÄINEN MERIMIES. Miten teillä, neitsy Eeva, sitten oli äsken valta määrätä?
EEVA. Jos minulla olisi ollut valta määrätä, niin minä olisin jättänyt maihin kapteeni Varjakan ja teille määrännyt kapteeni Junkan. Kapteeni Varjakka on minun sulhaseni. Ja minun on pakko lähteä mukaanne.
LETTO. Mikä pakko?
EEVA. Jos minä jään tänne, niin tulee siitä pitkä ero. Mutta ei yksin minulle. Te Onnen miehet ette silloin näe kotiseutuanne, ette saa kohdata omaisianne, ystäviänne pitkiin vuosiin, jollen minä mene naimisiin Onnen herran kanssa.
ENSIMÄINEN MERIMIES. Minnekä Onnen herra on täältä kadonnut, koska ei kuulu?
EEVA. Hän tulee tänne pian, kun odotatte. Mutta silloin hän antaa sellaisen määräyksen, etten minä enää pääsekään mukaanne, vaikka tahtoisittekin. Hänen sisarensa valmistautuu lähtemään Onnella Tukholmaan.
ONNEN HERRA tulee oikealta katsellen ympärilleen kuin etsien Eevaa.
EEVA. Tuolla on kaipaamanne susi! (Hyppää pollarilta.) Pitkän eromme hetki lyö! Hyvästi, Yrjö! (Syöksyy Varjakan kaulaan.)
ANNA. Vei sinua, Oskari, kun et minua uskonut! Voi teitä, Onnen miehet!
(Rupeaa itkemään.)
ONNEN HERRA (äänekkäästi). Onko neitsy Eeva vielä täällä?
EEVA. Jumalan haltuun, Yrjö! (Menee itkien Rajalinskan luo.)
ERÄS MERIMIEHEN VAIMO (Eevalle). Antakaa anteeksi, neitsy, erehdyksemme. Menkää, menkää kiireesti.
Onnen miehet juoksevat riveihinsä.
ONNEN HERRA (tullen Eevan luo). Eeva, porsas on kiinni! Se on nyt pussissa.
KARIHAARA. Hurraa kapteeni Varjakalle ja hänen morsiamelleen!
Onnen miehet hurraavat tulisen innokkaasti.
VARJAKKA sieppaa Eevan käsivarrelleen ja kantaa hänet Onnen miesten rivien välitse laiturille ja alas Onnen miesten seuratessa parittain.
ONNEN HERRA (kuin hätähuutoa). Sinnekö Eeva vietiin?
JUNKKA. Sinne vietiin. Tulevana sunnuntaina kolmasti kuulutetaan ja sitten Tukholmassa vihitään.
ONNEN HERRA. Se ei saa tapahtua! Onni ei saa vielä lähteä!
JUNKKA. Onko komesrootilta sellainen määräys?
ONNEN HERRA. Mutta mamma, kun saa tietää, kieltää laivan lähtemästä.
JUNKKA. Mammasta ei välitetä. Onni lähtee.
ONNEN HERRA. Mutta Eliisen pitää päästä mukaan. Onnen pitää odottaa.
JUNKKA. Sinun orderisi ei kelpaa, sen pitää olla komesrootilta.
ONNEN HERRA. Farbruur on hävytön! (Ottaa hatun Junkan päästä ja lyö maahan.)
Kukko kiekuu. ONNEN HERRA potkii kukkokopan oikealle makasiinin portaitten luo, juoksee sitten oikeaan makasiinien välitse.
PASANTERSKA. Kuka se oli tuo meripoika, joka tuota koria potki? Olipa se ottanut hyvät aamutropit?
PASANTERI. Muori kulta, se oli muuan meripoika, joka olisi nainut meidän tyttäremme, jos meillä olisi ollut tuollainen kuin tuo Eeva.
PASANTERSKA. Tuommoiselle me emme olisi antaneet tytärtämme, emmehän, ukko!
PASANTERI. Eipä tiedä. Hän on kapteenimies.
PASANTERSKA. Mikä kapteeni se tuommoinen on?
PASANTERI. Kapteeni Ramberg.
PASANTERSKA. Herra siunaa! Mikä sille kapteeni Rambergille nyt tuli?
PASANTERI. Ikävä Eevaa. Mutta mennäänpä mekin nyt tuonne lähemmäksi, että edes jotakin näet. (Lähtevät laiturille päin.)
Porsas vinkuu kovasti.
PASANTERSKA. Hyi, missä nyt sikaa tapetaan!
PASANTERI. Porsaspa tuo vain kuulostaa olevan.
PASANTERSKA. Mutta se raukka huutaa henkensä lähtöä. (Menevät laiturille.)
EEVA (Eevan ääni kuuluu kuin kaukaa laiturin takaa). Hyvästi, täti!
RAJALINSKA. Hyvästi, minun päivänpaisteeni, minun kesäni, leivoseni.
Jumalan haltuun.
EEVA. Hyvästi, setä!
JUNKKA. Hyvästi, lapseni, minun reipas tyttöni!
EEVA. Kuulkaa, setä, mikä vahinko! Meiltä tässä kiireessä jäi se toistemme tukistaminen. Mutta suoritetaan se ensi töiksemme, kun palaan.
JUNKKA. Ja kuulehan, Eeva. Tuo minulle uusi hattu tuliaisia. Tämä nyt on aivan pilalla!
ONNEN HERRA tulee oikealta makasiinien välitse synkkänä ja allapäin, sitten alkaa kuunnella Eevan ääntä.
EEVA. Mitäs Pasanterille tuliaisia?
PASANTERI. Puhemiespalkaksi yksi rulla Tanskan kuninkaan pikanellitupakkaa.
EEVA. Hyvästi, Pasanterska.
PASANTERSKA. Hyvästi, hyvästi. Hellallettu!
EEVA. Anna terveisiä Oskarilta!—Ja Jannelta terveisiä muutamalle tytölle, ja meiltä kaikilta sydämelliset kiitokset, minulta enin, niinkuin ymmärrät.
HILMA. Kuulin!—Eeva, hyvästi. Onnea matkalle. Ja terveisiä sinulle kaikilta täällä rannalla.
ERÄS MERIMIEHEN VAIMO. Jumala teitä varjelkoon ja suojelkoon, hyvä ja kaunis kapteenska. Kiitoksia omasta ja lasteni puolesta.
ONNEN HERRA on kavunnut tikapuille.
EEVA. Hyvästi, kapteeni Ramberg!
ONNEN HERRA nostaa hattuaan, sitten kääntyy tikapuilla pyyhkien kyyneleitä.
Kukko kiekuu.
ONNEN HERRA. Minä niin kovasti rakastin, etten enää voi koskaan ketään rakastaa. (Laskeutuu tikapuilta, nostaa kukkokopan makasiinin portaille, istuu sen viereen lynkäpäisilleen polviensa varaan.)
Laiturin takaa Onnen miesten laulu:
Meripoiat me paatistamme hurraamme
Noille maalle jääville, kyynelsilmä neidoille,
Meripoiat me paatistamme hurraamme
Suomen neidon kunniaks'!
Laiturin takana jonkun matkan päässä nousevat airot kauniisti ja säännöllisesti pystyyn ja kuuluu kolminkertainen hurraahuuto. Airot alas.
Rannalla kuoro:
Hurraa, te Suomen meripoiat,
Teillä ilo ompi aina eikä surut teitä paina,
Hurraa, te Suomen meripoiat,
Teillä luonto raitis ain!
ONNEN MIEHET:
Ja tää toinen hurraa on laivalle,
Merten valloittajalle, meidän asuinmajalle,
Ja tää toinen hurraa on laivalle
Tuonne merten kuohuihin.
Hurraahuudot kuin edellä.
Rannalla kuoro:
Hurraa, te Suomen meripoiat.
Teillä ilo ompi aina eikä surut teitä paina,
Hurraa, te Suomen meripoiat,
Teille luonto raitis ain!
KAIKKI:
Vielä raikas hurraa Suomelle,
Meidän kotimaallemme, aina kaivatullemme,
Vielä raikas hurraa Suomelle,
(Airot pystyyn.)
Isänmaamme eläköön!
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä ilo ompi aina eikä surut meitä paina,
Hurraa, me Suomen meripoiat,
Meillä luonto raitis ain!
Esirippu.