XII
Santtu parka! Taas vietiin häneltä Julia! Ensimmäisen valssin hän oli saanut tanssia, vaan heti oli siepattu häneltä Esteri, jota sen jälkeen oli ryöstetty käsistä käsiin. Santtukin oli tehnyt epätoivoisen rynnäkön valloittaakseen hänet takaisin, vaan oli sotkeutunut toisten jalkoihin. Ja jalkoihinsa olivat toiset polkeneet Santun oikeuden päästä Esterin kavaljeerina saattamaan hänet kotia. Hän oli tähän oikeuteensa vedonnut kuin Maaherra lakikirjaan, vaan toiset sen ottivat.
Aamulla oli taas rinta täynnä toivoa. Esteri rakastaa häntä, sen hän oli selvään nähnyt! Ja hän lähti Esterin luo edeltä päivällisen, ostettuaan ja poltettuaan yhden paperossin, että olisi rohkeampi. Nyt hän olisi ollutkin rohkea, tunsi hän sieltä palattuaan, vaan siellä kun oli Perenius! Hän yritti uudelleen jälkeen päivällisen, mutta silloin taas oli Esterin luona Kairenius!
Jos hän milloin sinne meni, niin oli siellä jo joku toinenkin tai heti tuli. Hän päätti viimein ettei hän välitä Esteristä eikä kenestäkään. Mutta sitten haihtui tämä kauhea viha, ja hän päätti kokonaan uhrata itsensä isänmaalle. Ja hän lähti Helsinkiin tietämättä mitä varten, sillä voimaton oikeus ei häntä enää miellyttänyt. Mutta rinnassa paloi saada tehdä jotain suurta, joka hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin.
Ei tiennyt Santtu, että oli muuan sielu, joka olisi hänelle yksin suvainnut pääsyn Esterin luo.
Se oli Miina.
Miina olisi Santun suvainnut käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Se ei olisi merkinnyt mitään. Vaan kun alkoi käydä oikeita miehiä, kauniita herroja, että ovikello soi ja soi ja taas soi! Ja neiti Esteriä vietiin ja tuotiin jalkaisin jos hevosellakin. Eivätkä antaneet raukan montakaan yötä viikossa nukkua rauhassa, kun herättivät laulullaan yhä ja taas. Mitähän mahtaisi senaattori oikein tykätä!
Sitä Miinan senaattoria neiti Smarin ei enää uskonut olevan. Sillä jos Esterillä olisi ollut joku lapsuudenystävä hänen sydämensä haltiana, jonka vuoksi olisi Lauri Holman hyljännyt, niin olisi Esterin nykyinen vapaus ollut kevytmielisyyttä. Ja Esteri ei olisi ollut se Esteri, joksi neiti Smarin oli oppinut hänet tuntemaan. Mutta minkä vuoksi Esteri oli hyljännyt Lauri Holman? Ainoaksi selitykseksi jäi, että Lauri Holmalla oli ehkä joku vastenmielisyyttä herättävä puutteellisuus niinkuin hänen sisarellaan, Ellilläkin, joka Santun kertomuksen mukaan oli saanut sulhaseltaan rukkaset, kun tämä huomasi, ettei Ellillä ollutkaan toista korvaa.
Ja silleen jätti neiti Smarin tämän kysymyksen, kun Esterikin näytti kuin olisi kerrassaan kaikesta vapaaksi päässyt, saatuaan tiedon Laurin kihlauksesta.
Esteriä tuotiin ja vietiin kuin käsillä kantaen, nostettiin kaikista ylimmäksi. Neiti Levon oli joutunut syrjään yhdellä iskulla. Jos hän oli välkkynyt tähtenä, niin Esteri loisti aurinkona. Kaikki riippui hänestä, Kansallisteatterin iltamat, rekiretket, hyväntekeväisyysarpajaiset, juhlapäivälliset olivat »hyvin onnistuneet» tahi »aivan onnistumattomat», sen mukaan oliko Esteri Kalm mukana vai ei.
Ihmekö jos neiti Smarin oli mielissään. Ja ihmekö, jos hänen kirjeitään forstmestarinna luki ilolla forstmestarille sanoen:
»Näetkös nyt!»
Ja forstmestari oli shakkimatti.
Neiti Smarin koetti salata minkä voi itseltään, että tämä ei ollut se sama herttainen ja avomielinen Esteri kuin ennen. Tällä oli kaikellaisia oikkuja, ja tämä saattoi vihastua aivan käsittämättömistä syistä. Niinpä kun hän kuuli Esterin soittavan ja meni saliin ihastuksella sanoen, että siitäpä onkin kauan kuin Esteri on soittanut, Esteri suutuksissaan paiskasi pianonkannen kiinni että paukahti ja sanoi:
»Olisitte pitänyt huolen siitä, että piano olisi tullut viritetyksi!»
Mutta kun neiti Smarin toimitti tulemaan virittäjän, niin Esteri palautti tiiman ovelta:
»Ei tarvita!»
Onhan itsekullakin omat kummalliset oikkunsa, selitti itselleen neiti Smarin. Ja kuta oikkuisemmaksi ja kummallisemmaksi Esteri kävi, sitä nöyremmin hän palveli. Ja viimein joutui neiti Smarin siihen, että oikein kaipasi Esterin vihoja, sillä niistä hän sai häneltä sitten korvaukseksi jonkun ystävällisen katseen sanan tai hyväilynkin. Muuta ei Esteriltä enää riittänyt hänelle.
Iltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä, kaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan vielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin, niin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja ylioppilaat hajaantuvat kaupungista. Perenius oli toki jo mennyt, joka oli ollut oikein villihenki puuhaamaan rekiretkiä ja suksiretkiä. Mutta neiti Smarin kuitenkin erehtyi laskuissaan. Jos joitakin maistereita meni, niin jääneet olivat sitä innokkaampia, ja uusia voimia tuli sijaan. Ylioppilaatkaan eivät vähentyneet, päinvastoin. Ja jos ei ollutkaan Kansallisseuran iltamia, niin oli ylioppilaitten kesäjuhla ja juhlia jos minkänimisiä, yhtenään ulkokonsertteja, illallisia ja istujaisia Meripaviljongissa, ei ollut tietysti rekiretkiä, vaan oli huviretkiä kaikellaisilla kulkuneuvoilla ja joka ilmansuuntaan.
Mutta Esteristä oli sittenkin tuntunut kuin kaupunki olisi ollut tyhjä ja kuolluksissa, ja kuin olisi elämä alkanut, nyt kun koululaiset tulivat taas takaisin kuin äkkirynnäköllä valloittaen kaupungin, ja toivat kuin virkeäin voimain tuulahduksen mukanaan, mikä herätti muissakin halun oikein jotakin yrittää kesän raukeuden jälestä.
Ester aukaisi pianon kannen.
Hän ei ollut soittanut sen jälkeen ollenkaan kun viime joulun aikana hänen opettajansa lopetti tuntien antamisen. Tämä oli ensin hyvin kehunut Esteriä, ollut usein haltioissaan. Mutta sitten oli tapahtunut käänne, hermostunut opettaja oli raivostunut: Teistä ei tule mitään, turhaan hukkaatte rahanne ja kulutatte minun aikaani! Samahan hänelle olisi ollut, jos hänen aikansa kuluikin, kun siitä rahan sai, jota hän tarvitsi, eikä hänellä ollut mitään syytä sääliä Esterin kukkaroa, vaan hänet valtasi rehellinen suuttumus sen vuoksi, että hän Esteristä oli alussa niin paljon toivonut ja toivo sitten surkeasti petti. Tämä pettymys vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oli sanonut lopuksi: Menkää, menkää, te olette tuottanut minulle rahallanne vain surua. Menkää! Esteri otti tämän lohdutuksekseen: hänellä ei olekaan taipumuksia niin kuin oli luultu. Turhaa yrittää siis ja tehdä työtä. Ja mitä siitä sitten olisi, jos olisi taipumuksiakin! Mutta keväällä kerran tuo vääräsivuinen ystävällisen näköinen nainen sattuessaan vastaan, poikkesi toiselta puolen katua tullen tervehtimään ja puhuttelemaan Esteriä, hänen kavaljeeriensa pilaa tehdessä hassusta musikantista. Esteriä hävetti. Nuo silmäykset, joita nainen loi nuoriin herroihin ja sitten häneen, olivat kuin selittävä jatko hänen sanoilleen: Minä sittenkin uskon että teillä olisi suuret lahjat. Esteri oli kirjoittanut forstmestarinnalle, että hän jääkin kesäksi kaupunkiin, huolimatta siitä, että isä on leppynyt, ja että nimismies on mennyt naimisiin. Monta painavaa syytä oli hänellä varman päätöksen tekemiseen, että hän kesällä ottaa takaisin menetetyn ajan, ilahuttaa opettajansa, täti Smarinin, isän ja forstmestarinnan ja itsensä, ja muuttaa koko elämänsä. Sillä mitä oli tämä hänen elämänsä? Miten toista olisi olla tuollaisena vääräsivuisena, kallellapäin kulkevana naisena, joka kuitenkin osasi, ja jolla oli, josta hän nautti ja innostui.
Mutta kesä oli ollut liian kuuma! Kaikki ihmiset olivat sanoneet, että oli liian kuuma, ei jaksanut tehdä mitään.
Nyt syksyllä ei ollut kuuma. Hän istahti pianotuolille ja alkoi katsella nuotteja. Vaan ujostutti alkaa. Täti tulee tietysti heti naurusuin sisään ja sanoo: No mikäs nyt, kun Esteri soittaa?
Kärrynjyrinä kuului hermostuttavan kovasti kadulta, ja ikkunasta veti. Esteri nousi ja meni täti Smarinille sanomaan, että piano pitäisi saada muutetuksi pois salista.
»Sinulle tulee paljon vieraita?» kysyi neiti Smarin.
»Minulla on siis tädin mielestä käynyt liiaksi vieraita?» sanoi Esteri ja lähti pois.
Hän tiesi ettei täti sitä tarkoittanut. Vaan hän oli kuitenkin tyytyväinen että oli suuttunut ja lähtenyt ulos kävelemään. Oli kuin hän olisi saanut jonkun vaikean asian vielä siirretyksi tuonnemmaksi.
Se vaikea asia siirtyi aina tuonnemmaksi, vaan sitä vaikeammaksi se tuli. Ja viimein tuntui kaikki mahdottomalta.
Miten hän ilkeää mennä kotia? Isä sanoo, että no Esteri, soitahan nyt, että kuullaan. Ei hän lähde kotia. Jos ilkeäisikin mennä, niin mitä hän siellä tekisi? Juhokin olisi kysymyksineen ja neuvoineen, että tee työtä. Ja mitä työtä se pianonsoitto on? Tee mitä työtä tahansa, kirjoitti muka Juho! Ei suinkaan hän voi ruveta navettaa luomaan ja vettä kantamaan. Ei Juho raukka ymmärrä!—Mutta mihin hän lähtee? Ei suinkaan hän täällä koko ikäänsä voi olla. Eikä hänen haluta olla! Hän lähtisi vaikka heti, kun vain tietäisi, mihin. Minkä vuoksi hän ei lähtenyt Helsinkiin! Niin todella, minkä vuoksi? Mitäs ne nyt olivat konsulinna Holma ja Elli! Ihmisiä ei kummempia, ja hän piti heitä jumalina. Ja sitten Lauri? Yhtä kauniina ja kauniimpia, yhtä hyviä ja parempiakin on montakin. Ja Lauri kihlaa ja purkaa ja taas kihlaa ja purkaa, niinkuin nauravat hänen toverinsa.
Mutta se olikin puukon pisto omaan rintaan.
Uh! Kaikki Pereniukset ja Kaireniukset ja muut! Uh! Sellaista roskaa! Kyllä hän on huono! Voi hyvä Jumala! Mitähän sanoisi Juho, kun tietäisi kaikki? Mihin mennä ja mitä tehdä?
Esteri oli pukeutunut konserttiin, johon jo olisi pitänyt mennäkin. Hän jätti sikseen ja meni tädin kammariin.
Neiti Smarin punastui kuin nuori tyttö. Tätä hän oli odottanut, niin hartaasti odottanut, kauan ja turhaan. Hän oli muistellut miten sydäntä lämmitti, kun Esteri aina illoin tuli hänen luokseen, otti silmälasit häneltä ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin hymyillen. Ja vaikka usein istuivat pitkät ajat ääneti, hän tehden käsityötään, Esteri maaten lepotuolissa, joka oli hänen ainainen paikkansa, kädet pään takana ja silmät puristettuina umpeen, joka oli merkki, että nyt hän ei halunnut puhella, vaan tahtoo olla omissa mietteissään, niin näinkin oli neiti Smarinista tuntunut kuin olisivat puhelleet paljon ja kaikesta huolimatta iloinneet elämästä. Ja kun Esteri oli sanonut avomielisellä äänellään »täti», niin oli tuntunut aivan kuin hän olisi sanonut: äiti.
Esteri ei nyt sanonut mitään. Meni suoraan istumaan, ei lepotuoliin, vaan keinutuoliin, jonka keikautti niin selälleen kuin se suinkin meni.
Neiti Smarin ei nähnyt Esterin kasvoja, niin ettei tiennyt olivatko silmät ummessa vai auki. Kaiken varalta hän oli ääneti, vaikka olisi nyt mielellään halunnut puhella. Ja hän siinä itsekseen ihmetteli, minkä vuoksi Esteri noin istui ja minkä vuoksi ei ollutkaan mennyt konserttiin vaikka oli pukeutunut.
Esteri sanoi viimein: »Minä menen naimisiin herra Storen kanssa.»
»Herra Storen kanssa naimisiin!» huudahti neiti Smarin ponnahtaen seisomaan.
Hän tunsi herra Storea sen, minkä oli häntä kadulla nähnyt ja mitä
Esteri oli häntä kuvannut.
Store oli suuri, komea mies, mutta hän oli Esterissä aina herättänyt kammoa. Hänen jokainen liikkeensä oli hidas, hyvin hidas, vaan varma. Ja omituisin liike oli, kun hän pyyhkäisi tukkaansa takaraivolta otsalle ja otsalta takaisin takaraivolle. Sen hän teki säännöllisesti kuin kellon mukaan, Esteri luuli että ihan sekunnilleen. Kun käsi alkoi kohota hitaasti, niin näytti, ettei mikään voima sitä voi keskeyttää kulussaan. Esteri uskoi sitä katsoessaan, että vaikka mieheltä itse miekalla silpaistaisiin kaula poikki, niin että pää vyöryisi lattialle, runko vielä seisoisi ja käsi edelleen kulkisi kulkuaan, kohoaisi siihen korkeuteen, jossa pää oli ollut, tekisi kaaren edestakaisin kuin ennenkin takaraivolta otsalle, siitä palaisi takaisin saman kaaren ja sitten laskeutuisi hitaasti sivulle niinkuin oli määrä ollut ennenkuin pää lyötiin pois. Tavallisesti näki hänen seisovan, muu liikkumatta kuin tuo käsi, liikkumaton pää käänettynä samaan suuntaan kuin liikkumattomat silmät. Kun jonkun ajan perästä katsahti häneen uudelleen, niin oli pää ja silmät toisaalle. Mutta ei koskaan nähnyt sitä hetkeä, milloin Store päänsä käänsi. Aina kun Esteri näki Storen silmät häneen suunattuna, niin tyrmistyi hän. Ja kun Store lähti astumaan häntä kohti, niin hän oli parkaista. Jumalan kiitos, että Store kulki niin hitaasti, että ehti häntä pakoon.
Kun kerran neiti Smarinin ja Esterin ollessa yhdessä kävelemässä Store oli tullut kadulla heitä vastaan, niin Esteri oli tarttunut neiti Smarinia käsikoukkuun, pyörähyttänyt hänet takaisin, melkein juosten, kuljettanut toiselle kadulle, ja siellä tarpeeksi turvallisen välimatkan päähän päästyä sanonut:
»Hän on minusta kuin hyvin suuri jättiläiskäärme, joka yhtäkkiä voi kääriytyä ympärille ja sitten hitaasti ja auttamattomasti puristaa kuoliaaksi.»
Esteri naimisiin Storen kanssa! Neiti Smarin koetti kuin äkkirynnäköllä päästä siihen vakaumukseen, että tämä on leikkiä, tahi että se on kaikessa tapauksessa mahdotonta, mutta oli kuin hänen ympärilleen olisi kääriytynyt jättiläiskäärme, joka pusersi, että neiti Smarin tunsi tukehtuvansa.
Miina tuli ilmoittamaan, että salissa odottaa herra.
Neiti Smarin tarttui kourin rintaansa. Hyvä Jumala! Eikö mitään pelastusta?
Esteri hypähti ja ärjäisi Miinalle:
»Ajakaa pellolle!»
Neiti Smarin hengitti. Ja hän lähti itse toimittamaan asiaa, pelkäämättä mokomaa jättiläiskäärmettä. Mutta hän palasi takaisin ilahtuneena kuin olisi salissa ollutkin Pyhä Yrjänä, Lohikäärmeen tappaja.
»Se onkin herra Perenius», sanoi hän.
Esteri hypähti ylös.
»Mutta minähän sanoin, että ajakaa pellolle!»
Neiti Smarin taas kalpeni.
Esteri istahti keinutuoliinsa ja keikautti sen selälleen.
»Mitä minä sanon hänelle?» kysyi neiti Smarin toivonkipinän sytyttyä, että Esteri kuitenkin suostuu vastaanottamaan tuon kauniin nuorukaisen, joka oli taas ilmaantunut oltuaan poissa ison aikaa. Ja neiti Smarinin toivo kasvoi, kun Esteri oli ääneti. Hän lausui viimein valmiit sanat neiti Smarinin suuhun:
»Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään tahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman poika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret eropäivälliset.»
Esteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä koskaan ennen kuullut. Se oli omituista hahatusta, kuin olisi hän vain matkinut jotakin toista, vaan ei omasta halustaan nauranut.
Mikä on tämä Esteri?
Neiti Smarin katsoi häntä pitkään, ja salissa käytyään toimittamassa Pereniuksen pois hän istahti, kirkasti silmälasinsa ja saatuaan ne silmilleen sanoi päättävällä äänellä:
»Rakastatko sinä Storea?»
Esteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti
Smarinia ja tuimalla äänellä sanoi:
»Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä viisaana!»
Neiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin, vaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi.
»Mitä te tuijotatte?» jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. »Onko teidän niin vaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!»
Hän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi ainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan!
Neiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi:
»Istu tuohon, lapseni.»
Ja siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa.
Neiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän oli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan vedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli tyyntynyt, sanoi neiti Smarin:
»Sinä rakastit Lauria?»
Vastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä.
Ja neiti Smarin jatkoi:
»Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?»
Esteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi puristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin silmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit, jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi:
»Lauri oli tyhmä.»
Esteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja, niinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen.
Mutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi:
»Harakka!»
Se oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli keksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten neiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa räkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa:
»Voi minua onnetonta!»
Hän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin taudintuskissa.