KOLMASTOISTA LUKU
»Mene sinä, Hely, lukkarille», sanoi Martti, »kertomaan matamille matkastamme. Kyllä hän halusta tahtoo tietää, oliko meidän hauska, ja sano sitte myöskin Iirille, etten minä tänään tule laskentoa oppimaan. Koska eilen olin poissa, tahdon tämän päivän olla kotitoimia hoitamassa.»
»Kai sitä täytyy mennä», vastasi Hely.
»Miksikä et menisi? Jos vain emäntä luvan antaa, pitäisipä sen olla hauskaakin.»
»Ei minua röökinäin seurat huvita.»
»Ei Iiri koskaan osota meille käytöksessään, että hän on röökinä. Hän on kovin hyvä ja opettaa meitä mielellään.»
»Ja matami motkottaa aina siitä, etten useammin käy siellä, mutta saatanhan mennä.»
Luvan saatuansa emännältä lähti Hely lukkarille. Iirillä oli juuri par'aikaa kymmenkunta lasta lukemassa lukkarin salissa, kun Hely tuli. Hän oli kaksi vuotta pitänyt koulua. Hely meni kyökin kautta matamin kamariin, ja matami pyysi häntä istumaan, lisäten: »Iirin oppilaat menevät kohta. Noh, oliko matkanne hauska?»
»Kyllä se oli. Kirkossa kävimme ja sitte iltapuolella kankaalla. Ilmakin oli hyvin kaunis; pieni sateenkuuro sentään oli saavuttamaisillaan, mutta ennätimme juuri parahiksi rantaan, ja siinä oli torppa, johon pääsimme suojaan. Siellä sitte söimme päivällistäkin.»
»No Martti ja Hanna olivat mukana?»
»Olivat he.»
»Kai he oikein ovat kihloissa?»
»Kyllä, eivät he sitä kielläkään enää.»
»Minä olen iloinen siitä, että Martti on noin hyvin valinnut. Hanna on Herraa pelkääväinen tyttö ja on jo mielestäni Marttiinkin paljon vaikuttanut.»
»Kylläpä Martti on ainakin ollut vakavanpuolinen, vaikka nuorena kukin vähän tahtoo iloita.»
»Iloitsemista ei kukaan kiellä, kun meidän ilomme vain on viatonta laatua, mutta kylläpä sinun, joka kestikievarissa palvelet, olisi pitänyt näkemän, että iloa löytyy monenlaista. Jospa vain, Hely rukka, itse ymmärtäisit pysyä huonoista huveista erilläsi!»
Hely punastui vähän eikä puhunut mitään. Iirin oppilaat menivät samassa aika jytinällä salin portaita alas, ja Iiri, joka oli tuntenut Helyn äänen, tuli ystävällisesti häntä tervehtimään sanoen: »Olipa hauska, että tulit, et ole moneen aikaan käynyt täällä. Tepä nyt oikein olette olleet huvittelemassa ja näkemässä kaunista.»
»Kyllä! Kirkko on siellä Pälkäneellä hyvin kaunis ja koko luonto erittäin ihana.»
Lukkari tuli nyt kamariin ja huudahti: »Kah, onko Hely täällä! Mitä
Seppälästä kuuluu?»
»Kiitoksia kysymästänne, eipä mitään erinomaista.»
»No kuinka sinä itse olet jaksanut?»
»Aina hiljakseen vain, on sitä ollut työtä ja terveyttä riittänyt työn tekoon, eikä silloin tarvitse olla ruoastakaan puutetta.»
»Totta puhut. Kyllä silloin aina kelpaa olla ja elää, kun terveenä olla saa. Hauska olisi täällä jutella kanssasi, mutta minun täytyy nyt heti mennä pappilaan. Kansakoulun johtokunta, johon minäkin kuulun, kokoontuu sinne tänään päättääksensä, kuka opettajattareksi otetaan. Saa nähdä, pääseekö Iiri; hän on sitä virkaa hakenut. On siellä neljä muuta hakijaa myöskin, mutta minä katselin niiden todistuksia, ja Iirin olivat parhaimmat.»
»Kyllä kai Iiri muuten pääsisi», sanoi Hely, »mutta Renkalan isäntä panee vastaan. Hän on meitä kaikkia vihannut siitä asti, kuin Iiri sieltä joutui pois.»
»Niin kuuluu tekevän», lausui Iiri, »vaikka minä aina, kun hänet näen, menen ystävällisesti häntä tervehtimään ja välistä olen koettanut saada keskusteluakin alkuun hänen kanssaan. Mutta ukko vain vastaa jotakin aivan lyhyesti ja jörömäisesti sekä väistää minua.»
»Hän ei anna sitä anteeksi, että Iiri häneltä otettiin», sanoi Hely, »koska se oli ikäänkuin hänen valtansa ylenkatsomista. Kaikki tässä kylässä häntä kumartavat, kun ovat hänelle velkaa, ja ukko on siitä tullut kovin itsevaltaiseksi. Niemen isäntä, jonka tytär täällä käy lukemassa, oli meillä tänä aamuna ja sanoi Renkalan puhuneen, ettei hän suinkaan aio Iiriä ottaa lasten kasvattajaksi. »Saapas nähdä, kenellä tässä on enempi sanottavaa», oli ukko uhkeillut, »rovastilla vaiko minulla» — ja Niemen isäntä arveli sen aivan vääräksi, että valitaan semmoisia miehiä johtokuntaan, jotka eivät milloinkaan uskalla omaa mielipidettään ilmaista, vaan seuraavat Renkalaa, koska ovat hänelle velkaa».
»Saadaanpa nyt nähdä, kuinka käy», sanoi lukkari ja läksi pappilaan.
Lukkarin mentyä virkkoi matami Helylle: »Olen kuullut, että sinäkin olet kihloissa Kallun kanssa, ja sitä olen jo kauan odottanutkin, koska tiedän, että hän aina lapsesta asti on ollut erinomaisen hyvä sinulle ja myöskin veljellesi. Kuten vanhempi veli on hän suojellut Marttia kaikesta pahasta, johon hän olisi saattanut oppia.»
»Kyllä ihmiset paljon puhuvat. En minä vielä suinkaan kihloissa ole enkä tulevaisuudesta mitään tiedä», vastasi Hely.
»Kyllä paljo puhutaan, on sekin tosi, semmoisiakin asioita, etten soisi sinusta niitä puhuttavan» — lausui matami katsoen terävästi Helyyn, joka oli tullut tulipunaiseksi. »Mutta», jatkoi hän, »katso vain, ettet silmiäsi liian korkealle luo — ylpeys käy lankeemuksen edellä. Muista myös, että tämä neuvo tulee vanhalta ystävältä, joka aina on parastasi katsonut. Minä tahdon ajoissa sinua varoittaa — kyllä luulen, että ymmärrät, mitä tarkoitan.»
»Kai niitä puheita on. Mutta olen istunut täällä jo kovin kauan, täytyy lähteä kotiin.» Hely sanoi hyvästi ja läksi kotiin päin kulkemaan. Hän ajatteli matamin sanoja ja tiesi kyllä, mitä tämä tarkoitti, kun varoitti häntä luomasta silmiänsä korkealle. — »Kyllä on matamin helppo puhua», ajatteli Hely, »hän ei tiedä, kuinka olen sydämeni kanssa taistellut — olen koettanut välttää tuota luutnanttia — mutta hän on aina minun tielläni, ja niin pian kuin hänet näen, on koko ymmärrykseni poissa. Kun hän vakuuttaa, ettei mikään korkeasäätyinen neito häntä voi miellyttää niin kuin minä, uskon häntä, vaan hänen mentyänsä syntyy epäluulo taas sydämeeni. Jos Kallun ottaisin, olisin pelastettu — toivoisin voivani tehdä sen. Minä tiedän, että tulisin onnelliseksi, jos häntä rakastaisin niin kuin ennen — silloin lapsempana —, mutta nyt se on minulle mahdotonta, enkä ilman rakkautta naimisiin mene. Voi, voi, jospa pääsisin oikein kauas pois, se olisi ainoa keino» — näin ajatteli Hely; ja jota enemmän hän tätä asiaa mietti, sitä varmemmaksi vakaantui se mielipide hänessä, että hänen oli pois muuttaminen.
Hetken aikaa oli Hely ollut kotona, kun kestikievariin tuli koko vaunullinen matkustavaisia. He pyysivät raitista vettä juodakseen, ja Hely meni viemään vesikarahviinia sisälle. Huoneessa istui rouva ja kaksi aivan nuorta neitosta sekä herra, joka par'aikaa kirjoitti päiväkirjaan.
»Mistä kaukaa vieraat ovat?» kysyi Hely.
»R:n pitäjästä», vastasi rouva, mutta samassa herra, joka oli selin
Helyyn päin, nousi paikaltaan, kysyen:
»Saisiko täältä hevosen ja rattaat, sillä tämä ruustinna perheinensä lähtee toisaalle kuin minä.»
»Kyllä tänään kaikki hevoset jo ovat menneet, mutta maisteri Aateli lähtee kai Kartanoon, ja tuommoiselle parin virstan matkalle isäntä kyllä oman ajohevosensa antaa. Käskenkö, että heti valjastetaan?» sanoi Hely, joka tunsi Arvon.
»Ei vielä tarvitse käskeä, sillä minä viivyn täällä siksi, kunnes matkakumppanini ovat lähteneet.»
»Tuokaa enemmän raitista vettä», pyysi toinen neiti.
»Kyllä juoksen ottamaan kaivosta. Vähän täytyy herrasväen kuitenkin odottaa, koska ei ole vesi aivan lähellä», vastasi Hely ja läksi menemään.
»Erittäin sievä tyttö», sanoi ruustinna, »harvoin näkee sellaista kaunotarta».
»Kyllä hän on kaunis», myönsi Arvo, mutta näki samassa edessään toisen muodon, jonka kasvoissa ilmaantui enemmän sisällistä eloa: se oli Iirin.
Sillä välin kuin täällä Helyn muodosta puhuttiin, riensi tyttö vesisankoinensa kaivolle. Hän näki jo kaukaa Aksel luutnantin, joka tuli kävellen kartanosta päin. Hely aikoi palata takaisin, mutta vieraat odottivat häntä tuomaan heille juomavettä. »Mikäs minun auttaa, mennä täytyy vain, semmoista se palvelijan on», ajatteli Hely ja kiirehti askeleitaan.
»Hyvää päivää, tyttöseni, kauan olen saanut sinua kaivata. Eilen aamulla olit poissa, kun postia kävin hakemassa, ja tänään aamulla kävin vettä juomassa, mutta ei se maistunut miltään, kun sinä et sitä minulle antanut.»
»Älkää tuommoisia puhuko nuoren tytön korviin.» Hely tarttui kaivon vinttiin ja nosti vettä, jota hän sitte kaatoi sankoonsa.
»Miksi noin vakava olet, enhän tunne sinua tänään! Missä hymyily nyt on, joka tekee nuo poskiesi veitikkamaiset kuopat niin viehättäviksi? Varmaankin olet Taaven-muorin tahi lukkarin matamin seurassa ollut», sanoi luutnantti leikillään.
Hely, joka todellakin oli ollut matamin seurassa, ei saattanutkaan olla vakava luutnantin puhuessa, vaan vastasi hymyillen: »Kylläpä osavasti arvasitte.»
»Kas nyt tunnen tyttöni taas», lausui luutnantti mielittelevästi, »tuollaisena tahtoisin aina nähdä sinua».
Mutta Hely muuttui vakavaksi ja sanoi: »Parempi olisi varmaankin, jos useammin saattaisin olla vanhempien seurassa ja vähemmän teidän.» Hän tarttui sankoonsa ja aikoi lähteä.
»Älä nyt vielä mene», sanoi luutnantti, »eihän sinulla ennenkään ole noin kiirettä ollut», ja hän aikoi tarttua Helyn käteen, mutta Hely poistui sanoen:
»Serkkunne, Arvo maisteri, ja muutamia muita odottaa kestikievarissa juomavettä, ja minun on kiire.» Hän riensi vesisankoineen niin pian kuin suinkin pääsi, jättäen Aksel luutnantin ihmettelemään, miten Arvo oli joutunut kestikievariin sekä miksi Hely oli toisenlainen kuin ennen. Viimeksi mainitun asian hän kuitenkin selitti siten, että tytöillä on aina oikkuja, ja läksi kotiin päin kävelemään.
Tultuansa kartanoon ilmoitti Aksel vanhemmillensa, että Arvo oli kestikievarinsa. »Minä kävelin kaivolle asti», kertoi hän, »ja Seppälän palvelustyttö tuli juomavettä hakemaan matkustavaisille; hän sanoi Arvon olevan muitten matkustavaisten muassa heillä. Minä olisin mennyt serkkuani katsomaan, mutta en viitsinyt, kun kuulin siellä olevan muitakin.»
»Eikö hän tule tänne?» kysyi Lilli.
»Kyllä kai», vastasi Aksel.
»Etkö kysynyt?» virkkoi everstinna.
»En. Tyttö meni niin kiireesti pois, etten ennättänyt mitään kysyä.»
»Tietysti hän tulee», lausui eversti. »Ei Arvo ole meille tulematta, kun hän kerran näin lähellä on.»
Tuskin oli eversti ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin Lilli huudahti:
»Tuossa hän jo on!» ja juoksi portaille häntä vastaan.
»Hyvää päivää, Lilli», sanoi Arvo, ja tuli, maksettuansa kyytimiehen, Lilliä tervehtimään. Kun hän eteiseen ennätti, olivat siellä jo eversti ja everstinna sekä Aksel hänelle tervetuliaiset sanomassa.
»Kaikin sinua hartaasti odotimme», lausui everstinna, »mutta Lilli ensiksi kuitenkin huomasi, että tulit».
»Odotitte! Mistä tiesitte minua odottaa?»
»Minä satuin olemaan kävelemässä», sanoi Aksel, »ja tapasin kestikievarin palvelustytön, joka sanoi, että sinä muitten matkustavien muassa olit Seppälässä».
»Menkäämme saliin», lausui everstinna. »Istu, Arvo kulta, ja kerro meille, kenen seurassa olet matkustanut.»
»Meidän rovastimme perhe läksi Hämeenlinnaan, ja koska heitä oli pelkkiä naisia, pyysivät he minua tulemaan mukaan turvaksensa, heillä kun oli tarpeeksi tilaa vaunuissansa.»
»Kuinka veljeni ja kälyni voivat?» kysyi eversti.
»Hyvin ovat jaksaneet ja toivon, että täälläkin on laita samoin, koska kaikin näytätte terveiltä.»
»Emme kuitenkaan kaikki ole terveitä», virkkoi everstinna. »Aksel ei ole terve; hän on muotonsa suhteenkin oikein deklineerannut. Aksel on nyt pitkiä aikoja juonut vettä joka aamu — vain luonnollista vettä — mutta minä pelkään, ettei se häntä tarpeeksi hyödytä.»
»Hm — turhamaisia parannuskeinoja», sanoi eversti. »Kukapa kirkonkylän kaivoa on tutkinut — mistä sen tietää, onko vesi siinä sopivaa, vaikka se on hyvänmakuista.»
»Vai Seppälän kaivosta sinä käyt vettä juomassa» — sanoi Arvo luoden Akseliin terävän katseen. »Jos terveyttäsi jokin vaivaa, on varmaankin parempi, että menet lääkärin luo.»
Aksel punastui, mutta vastasi uhkeasti: »Minä en rakasta lääkärin juomia, raitis vesi on paras lääke.»
Tähän ei kukaan puhunut mitään. Hetkeksi syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin Arvo katkaisi lausumalla: »Isäni pyysi minua muistuttamaan setää, että on kulunut kolme vuotta siitä kuin hän kävi täällä, sekä että teidän siis nyt jo olisi aika käydä vastavuoroon meillä. Uusi kansakoulumme on valmis, ja äitini tahtoisi sen johdosta panna toimeen vähäisen juhlallisuuden; silloin olisi erittäin hupaista, jos te kaikin täältä tulisitte. Yksissä neuvoin varmaankin toimemme menestyisi paremmin. Fredrikin-päiväksi, isäni nimipäiväksi, pyydämme teitä tulemaan.»
»Ai isä kulta, kuinka hauskaa!» huudahti Lilli. »Totta kaiketi mennään!»
»Hm, epäilemättä tuo olisi hauskaa — ja vanhaksi tullaan — kukapa tietää, kuinka kauan täällä maan päällä vielä saamme toisiamme tavata.»
»Jaa, Arvo rakas», lausui everstinna, »erittäin hauskaa on minullekin tulla Ihalaan, sillä minä olen aina hyvin viihtynyt siellä. Tuo linnamainen rakennus ja puiston vanhanaikuiset käytävät, joiden yli ikivanhat puut kaartuvat holviksi, ovat kovin viehättäviä — aivan romanttisia —, ja Lilli, hän todellakin enemmän rakastaa Ihalaa kuin omaa kotiansa.»
»Opettajatarta ei meillä vielä ole tiedossa», kertoi Arvo, »mutta ehkä hänetkin saamme siksi. Äitini mielellään soisi, että tuleva opettajatarkin olisi läsnä koulun vihkiäisissä.»
»No sehän on helppo asia, kyllä opettajattaren pian saa. Onhan niitä köyhiä tyttöjä kyllin», vakuutti everstinna.
»Eivät kaikki köyhät tytöt ole opettajattaria», virkkoi eversti, »eivätkä edes kaikki opettajattaret ole yhtä kelpaavia ammattiinsa. Heidän työnsä on tärkeä työ.»
»Pappa kulta!» sanoi everstinna. »Mitä nuot lapset tarvitsevat oppia — heidän alustalaistensa lapset? Tottelevaisuutta ja nöyryyttä, se on pääasia.»
»Se on kyllä tärkeää», vastasi eversti, »vaan taitava opettaja senkin täytyy olla, joka oikeaa sydämen nöyryyttä kykenee lapsiin juurruttamaan. Sitä ehkä harvat oppineetkaan osaavat tehdä.»
»Pappa rakas, sinä kaikkea katselet ideaaliselta kannalta», lausui everstinna. Eversti huokasi ja läksi huoneesta.
»Täälläkin juuri par'aikaa valitaan kansakoulunopettajatarta», ilmoitti
Aksel.
»Niin, ja Iiri Salmi on yksi hakijoista», sanoi Lilli, »hän ehkä pääseekin».
»Iiri! Vai niin!» huudahti Arvo. »Sehän olikin päämäärä, johon hän pyrki. Koska täällä nyt on opettajattaren vaali, niin minun täytyy mennä huomenna pappilaan. Rovastilta saan tietää, kutka ovat pyrkineet tänne, ja ehkä niistä olisi joku, jonka hän tuntisi. Olisi paljon hauskempi saada sellainen opettajatar, joka on tunnettu. Pikemmin se myöskin kävisi, kuin sanomalehdissä ilmoittamalla, jos hänet nyt näistä hakijoista saisimme. Tottahan Aksel ja Lilli tulevat kanssani.»
Lilli ja Aksel olivat myöntyväisiä seuraamaan Arvoa pappilaan, ja päätetty siis oli, että sieltä lähdettäisiin tiedustelemaan opettajatarta.