I.
"Mitä Valva tuolta kaukaa salolta etsii? Katsopppas, Maila, tuossa hän on istunut akkunalla ja katsellut metsään päin siitä asti, kuin saunasta tulimme."
"Kukapa tietää; ehkä odottaa, että joku tulee metsäpolkua pitkin tänne."
"Kentiesi vartoo Tuomelan Mauria?"
"Älä taas rätitä, Kerttu", sanoi Valva, nuori kaksikymmen-vuotias tyttö, joka auki olevasta akkunasta oli katsellut ulos avaruuteen.
Salovaaran rusthollin uhkean rakennuksen ylikerrasta, jossa talontyttärien kammari sijaitsi, oli avara, synkän-ihana näkö-ala. Saarikas Salojärvi mutkaili korkeitten äyräitten välissä, jotka paikoin kohosivat vuoriksi, paikoin petäjiköiksi ja muutamin kohdin hymyileviksi lehdiköiksi. Siellä ja täällä näkyi muutamia yksinäisiä torppia, mutta taloja ei ollut likimaillakaan.
Valva ihaili luontoa, kun hänellä vain oli siihen aikaa, mutta talon vanhimpana tyttärenä täytyi hänen pitää huolta emännän toimista, sillä äiti oli 16 vuotta ollut maan povessa; hän oli kuollut heti nuoremman tyttärensä, Kertun, syntymisen jälkeen. Poikia oli talossa ainoastaan yksi; hän oli tyttäriä vanhempi ja toimi isänsä apuna kotona.
Oli lauantai-ilta. Kello kuusi oli lakattu työtä tekemästä ja koko väki oli päässyt kylpemästä. Maila ja Kerttu suorivat hiuksiansa ylikammarissa, mutta Valva katseli, miten laskeva aurinko loi kultaliepeitä taivaanrannalla hiljaa liiteleviin pilviin.
"Rätitä, sanot sinä; tottapa sieltä jotakin odotat, kun niin tarkkaan katselet, ettet muista päätäsi kammata."
"Kyllä siihen on vielä aikaa, ei se kauankaan kestä. Tule vain katsomaan, eikö luonto täällä ole niin ihmeen kaunis, että sitä voisi ihailla niin kauan, että nälkä tulisi. — Katso, minkälainen tyyni rauha kaikkialla! Oikein on kuin luontokin pyhää viettäisi. Ja tuo metsäpolkukin — näetkö miten sujuvasti se polveilee?"
"Sepä se polku onkin viehättävin, sitä pitkin tänne on usein tullut hartaasti odotettuja vieraitakin —." Kerttu nyhäsi Mailaan ja molemmat rupesivat nauramaan.
"Kun tuossa viitsitte virnistellä," sanoi Valva ja astui alas lattialle, aukasi sitten uhkean palmikkonsa ja rupesi hiuksiansa suorimaan.
Valva ei ollut mikään kaunotar, mutta hänen vartalonsa oli soma, olentonsa erinomaisen sievä ja miellyttävä, ja jotakin arvokasta oli koko hänen käytöksessään.
Kammattuaan ja puettuaan päällensä meni hän alakertaan asettamaan illallista pöytään. Tässä talossa isäntäväki ei atrioinnut palvelusväkensä kanssa yhdessä, vaan heille katettiin pöytä isoon ruokasaliin ja palvelusväelle kyökkiin. Mutta yht'aikaa piti ruoan olla pöydällä sekä ruokasalissa että kyökissä, ja yht'aikaa soitettiin kaikkia aterialle.
Kun talonväki oli kokoontunut illalliselle, kysyi isäntä, kutka kirkkoon aikoivat.
"Minä olen aikonut", vastasi Valva, "mutta ketä muita tulee?"
"Tässä kun tuonaan kävin kunnan kokouksessa kirkolla, niin tapasin Tuomelan Maurin, ja hän pyysi meitä huomenna tulemaan heille. Sanoi vanhan isännän pyytäneen, että ne, jotka kirkolle menevät, tulisivat jo päivälliselle."
Valva punastui, vaan nousi äkkiä pöydästä, otti vadin ja meni kyökistä ottamaan lisää ruokaa.
"Minäkin lähtisin kirkolle, että pääsisin Tuomelaan aikaisemmin", sanoi
Kerttu.
"Jaakko, lähde sinä Valvan ja Kertun mukana; minä ja Maila tulemme sitte iltapäivällä."
"Minä jätän sitte ison mustan ja ruskean tamman vesijätölle; renki-Kallu saa viedä muut hevoset hakaan."
"Niin, paras se."
Valva tuli sisälle ja laski ruokavatinsa pöydälle.
"Vanha Tuomela on jo tehnyt talonkirjat Maurille, sen vuoksi kai Mauri sinne huomenna käski", sanoi isäntä.
"Maurinkin tulee kiire naimaan, kun talon saa", virkkoi Jaakko.
"Kyllä Helena ja Anna talon toimet hoitavat ja tätikin heitä vielä neuvoa jaksaa", vakuutti Valva.
"Kuinka kauan luulet heidän siinä olevan, naima-iässä kun ovat. Kai maar he pian viedään", sanoi Maila.
"Kukapa heistä, köyhän talon tytöistä, huolisi", tokasi Salovaara.
"Onnipa on, että ovat köyhiä", sanoi Valva.
"Kuinka niin?"
"No eipä heidän sitte tarvitse perinnöstään myydä itseänsä. En minä ainakaan aio mennä sellaiselle miehelle, joka minua tahtoo rahojeni takia."
"Ei, paras onkin. Minä otankin sinulle miehen sellaisen, jolla on ainakin yhtä suuri omaisuus kuin sinulla. Sellaisen, joka ei rahoja tarvitse."
"Jolla paljo on, se vielä enempi pyytää. Ja sitä paitsi, jos minä miehen otan, valitsen hänen itse."
"No niin, tässä meitä on kaksi lujaa, mutta kyllä minun tahtoni, luulen, kuitenkin loppupäätöksen tekee."
"Ei tuollaisista tulevaisuuden asioista ole tarvis puhua nyt vielä."
"Isä kulta, ota minulle hyvin rikas, hyvä ja sievä poika sulhaseksi", sanoi Kerttu nauraen, "saat varmaan valita mielesi mukaan, jos sellaisen löydät. Ja iloinen täytyy hänen myöskin olla."
"Ole vaiti, sinä olet lapsi vielä."
Seuraavana päivänä Salovaaran nuoret läksivät kirkolle. Aurinko loisti lempeästi, kastehelmet kimaltelivat kuusikossa, pieni tuulen leyhkä levitti tuoreen, pihkaisen tuoksun metsään. Kesä oli luonnossa, mutta kevättä Valvan sydämmessä, ja hän virkkoi sisarelleen:
"Tämä ilma tuntuu minusta niin ihmeen kevätmäiseltä."
"Mitenkä niin?" sanoi Jaakko, "kesältä se minusta tuntuu ja kesähän nyt onkin."
Jaakko ei vielä tietänyt, että ihmis-sydämmessä joskus saattaa tuntua keväältä, vaikka olisikin synkkä syksy ympärillään.
"Minusta kuitenkin tuntuu siltä", vastasi Valva, "vaikka en tiedä, mistä se tulee."
"Soh, Musta, lähdeppäs nyt laukkaamaan, että kirkolle ennätetään." Jaakko nytkäsi ohjista; ruoskaa hän ei käyttänyt. Musta kohotti päätään ja läksi juoksemaan, kun huomasi, ettei nyt ollut aikaa kulkea tavallisen kuormahevosen tavoin.
Kirkolle ennätettiin hyvään aikaan.
"Pappi näkyy olevan ruumiita siunaamassa par'aikaa", sanoi Kerttu.
"Menemmekö mekin katsomaan?"
"Ei. Tuolla ovat Tuomelan tytöt, mennään heitä tapaamaan."
Tuomelan tyttärien vieressä seisoi nuorukainen, joka oli erittäin miellyttävä. Hänen ihonsa oli kaunis kuin naisen, mutta koko hänen olentonsa oli miehuullinen ja arvokas. Tämä nuori mies oli Tuomelan Mauri, pitäjän tyttöjen lemmikki.
Salovaaran ja Tuomelan perheet olivat aina olleet ystävykset keskenään, ja pitäjässä kuiskattiin kaikkialla, että Salovaaran Valvasta varmaankin tulisi emäntä Tuomelaan. Pitäjän nuorilla tytöillä erittäinkin oli asiasta paljon tekemistä, he kun salaa toivoivat, että joku tietäisi tuon kuiskeen perättömäksi. Mutta eipä kukaan tietänyt tehdä asiasta selkoa, ja niin kauan kuin ei mitään varmasti tiedetty, oli Tuomelan Mauri kaikkien tyttöjen erinomaisessa suosiossa. Mutta kun heidän naisellinen kainoutensa esti heitä suorastaan osottamasta Maurille suosiotaan, saivat Maurin sisaret sitä suuremmassa määrässä kokea heidän ystävyyttään.
Tuomelan Helenan ja Annan ympärillä oli koko tyttöparvi, kun Salovaaran neitoset vielä lisäksi tulivat. Valva kätteli Tuomelaisia ja noikkasi toisille. Kerttu sekaantui tyttöparveen, mutta ikäänkuin ehdottomasti jäivät Mauri ja Valva juttelemaan toistensa kanssa. Pitäjän tytöt katselivat heitä uteliaina, mutta mitäpä he siitä viisastuivat, sillä eivät he noissa kahdessa nuoressa siinä kirkonmäellä ainakaan mitään erityistä huomanneet. Puhuivat vain, että ilma oli kaunis ja keväinen, erinomaisen herttainen! Oli ollut kovin hauska ajaa kirkolle. — Valva kysyi, oliko viimeiset tuulet ravistaneet raakilat Tuomelan omenapuista, ja Mauri vastasi, ettei sentään aivan pahoin —.
"Vai niin, olipa hyvä etteivät rapisseet. Teillä onkin aina tullut paljon omenia. — Jopa tuolla pappi näkyy tulevan ruumiita siunaamasta."
"Niin näkyy. — Tulette kai sitte päivälliselle?"
"Kiitoksia vain, kyllä tulemme." Toiset myöskin lupasivat iltapuolella tulla. "Lieneekö kirkossa paljon kuulutuksia tänään?"
"Ei kuulu olevan; kysyin lukkarilta, kun tapasin hänet tuossa ennenkuin laulamaan meni."
No eihän tuosta puheesta mitään selvinnyt. Pitäjän tytöt jäivät yhtä tietämättömiin Maurin ja Valvan suhteesta toisiinsa, kuin ennenkin, ja heidän toiveensa olivat ollet huonommat eikä paremmat.
Jaakko oli pannut hevosensa kiinni ja yhtyi nyt myöskin joukkoon, mutta samassa kirkonkellot rupesivat yhteen soimaan, ja Valva sanoi:
"Lähdetäänpä mekin jo kirkkoon."
He kävelivät kaikin hiljakseen Herran huonetta kohti. Kirkon porstuassa vielä vähän vedettiin silkinsolmua kireämmälle ja lykättiin pois joku vallaton hius-suortuva, jonka tuuli oli silmille tuonut.
Kirkonmenojen loputtua riensi kansa kukin eri haarallensa, muutamat jalkasin, toiset veneellä ja toiset hevosella. Tuomelaiset ja heidän vieraansa läksivät hevosella. Kahden-istuttavissa kääseissä ajaa heilutettiin siihen aikaan; vasta kymmenen vuotta myöhemmin nappularattaat tulivat käytäntöön.
Matka kirkolta ei ollut pitkä, ja pian oltiin perillä. Mauri otti hevoset hoimiinsa ja vieraat menivät talon tyttärien muassa sisään.
Lattialle ripotetut tuoreet katajat tuoksuivat vastaan kaikkialla, ja tuvan suuressa, valkoiseksi kalkitussa tiili-uunissa oli kauniita kuusenoksia. Huoneessa tuntui raittiilta ja vilpoiselta.
Vanha isäntä ja emäntä sanoivat vieraillensa ystävälliset tervetuliaiset ja vähän päästä Maurikin tuli sisälle.
Höyryävää kahvia tarjottiin, ja kotona leivottuja hyviä vehnäsiä oli mukana. Näin ensin hyvin alustettuina syötiin sitte vankka päivällinen. Siinä oli juurilaatikkoa ja perunalaatikkoa, paistia ja sianlihaa, muikkuja ja kuhia, rusinakeittoa, pannukaakkua ja kermakaakkua jälkiruoan muassa.
Päivällisen jälkeen läksivät nuoret pihalle keinulavitsalle suuren pihlajan alle istumaan. Siinä sitten juteltiin vähän aikaa ja sitte lähdettiin puutarhaan katsomaan omenapuita ja marjapensaita. Viinamarjat jo punottivat ja omenapuissa oli paljon raakiloita.
Mauri ja Valva joutuivat vähän muista erilleen.
"Olen ostanut Tuomelan alitalon myöskin", sanoi Mauri, "minulla on nyt koko talo hallussani. Luuletko isäsi suostuvan liittoomme?"
"En tiedä; minä en kuitenkaan kenellekkään muulle mene. Sinusta olen pitänyt lapsuuden ajoista asti. Mutta isäni tahtoa vastaan en mitään voi — —."
"Mauri, Salovaarasta tultiin", huusi Helena ja Valvan vastaus keskeytyi;
Maurin täytyi rientää vastaan.
Kohteliaasti hän pyysi Salovaaran mahtavaa isäntää astumaan tupaan ja toi esiin polttoneuvoja sekä tupakkaa mitä parasta, oikein vaakunaa.
Kylästä tuli enemmän vieraita. Koko joukko nuoria talontyttäriä ja poikia sekä muutamia vanhoja ukkoja. Tuomelan tyttäret pyysivät vieraitaan sisälle kahvia juomaan.
Kahvia tarjottiin ja juotiin ja sillä välin ukot pistivät piippuunsa ja rupesivat tupakoitsemaan. He juttelivat Maurin talonkaupasta, vuodentulon toiveista y. m. Ja nuoret puhuivat ompeluseuran toimeenpanemisesta. Valva ja Maila olivat erittäinkin innostuneet asiaan ja sanoivat, että jos toimeen ryhdyttäisiin ja ommeltaisiin arpajaisvoittoja, saataisiin pian alkukassa, ja sitte jatkettaisiin tointa aina eteenpäin, jotakin hyvää tarkoitusta varten; tarpeita oli pitäjässä kyllin. Ja kuin alkuvarat kerran olisivat koossa, menisi asia kyllä itsestään.
Kaikki tytöt innostuivat puuhaan ja päätettiin aluksi ainakin ottaa markka jäsenmaksuksi. Talontyttäret lupasivat ensi kerraksi kukin tuoda vähän sukkalankaa, jotta sukista aljettaisiin ja jäsenmaksuilla ostettaisiin sitte hienoimpia aineita. Salovaaran tytöt puhuivat niin vilkkaasti asiasta, että miehetkin jo rupesivat kuuntelemaan heitä, ja Jaakko sanoi:
"Totta miehetkin saavat tulla mukaan, ellei muuta tekemään niin ainakin kahvia juomaan."
"Otammeko miehiä?" kysyi Tuomelan Anna.
"Tietysti", sanoi Maila, "saadaanhan enemmän jäsenmaksuja."
"Niin", virkkoi Valva, "eikä heitä toimettomina pidetä. Saavat keriä sukkalankaa tahi pitää vyhtiä, kun me kerimme langan."
Ja niin tuli päätökseksi, että ompeluseura oli toimeenpantava ja miehet saivat olla mukana. Tämän selville saatuaan eivät nuoret enään malttaneet sisällä venyä, vaan riensivät ulos kesä-ilmaa nauttimaan, jättäen ukot tupaan tupakoitsemaan ja suloisesti hikoilemaan.
Ulos päästyään he menivät parisille, sitten kätkivät sormusta, ja vihdoin rupesivat piirisille. Oli jo laulettu monta laulua ja Mauri ja Valva olivat useasti olleet piirissä, ja ottaneet kumppaniksensa piirin sisälle kenen kulloinkin, mutta sitten, kun vihdoinkin laulettiin:
"Niityn pintaan, mäen rintaan
Majani minä rakennan.
Sinä olet kuin ruusunkukka,
Sinua minä rakastan."
niin silloin, ikään kuin komentoa totellen he katsoivat toisiinsa, ja Mauri pyysi Valvaa piiriin.
Ilta kului. Jo laulurastas raksutteli iltalauluaan ja käki kukahteli metsässä, vaan yhä vielä kuului nuorten iloinen laulun ääni Tuomelan pihasta. Mutta vihdoin tuli Salovaara portaille ja sanoi:
"Soh, lopettakaa nyt tuo leikki, meidän on jo aika lähteä kotia."
Hevoset valjastettiin ja Salovaaralaiset pukivat päällysnutut ylleen. Jäähyväiset ja lämpimät kiitokset lausuttiin molemmin puolin; ilta oli ollut erittäin hauska!