XI.
Iltakellojen kajahdus kuului kirkonmenoissa, juuri kuin kolme henkeä nappularattaissa istuen läheni hautausmaata. He astuivat alas, ja kolmas heistä, joka oli noin pari vuotta sitten lailliseen ikään tullut nuori mies, sitoi hevosen kiinni ja läksi sitten astumaan kumppaniensa, kahden naisen seurassa hautausmaalle.
Naisilla oli molemmilla kukkaseppeleet kädessä. Toisella, joka näytti olevan keski-ikäinen, oli kaksi, mutta nuoremmalla, joka oli elämänsä keväimessä, oli ainoastaan yksi, lemmenkukista sidottu seppele.
He lähenivät hautaa, jonka päälle mustaan kiveen oli piirretty Rantalan isännän ja hänen ensimmäisen vaimonsa nimet.
Haudankaivaja lähestyi heitä.
"Hyvää iltaa, Rantalan emäntä!"
"Jumal'antakoon", vastasi Valva. Hän laski molemmat seppeleensä haudalle.
"Kah, jopa akranoomikin on Mustialasta kotia palannut!"
Rantalan Eero oli käynyt Mustialan maanviljelys-opiston läpi ja sen vuoksi häntä nyt nimitettiin "akranoomiksi."
"Jo olen, kylläpä äiti apua tarvitsikin."
"Hm, niin kyllä. Kolme vuotta kai siitä tulee Mikkona, kun
Rantala-vainaja haudattiin?"
"Niin tulee."
"Niin se oli minunkin muistaakseni. Entäs Tuomelan emäntä — siitä on jo ehkä viisi vuottakin! — —"
"Juhannuksen jälkeen tulee viisi vuotta", sanoi Eevi.
He läksivät toisen haudan luo; se oli Tuomelan Reetan. Eevi rupesi perkaamaan pois rikkaruohoja, ja laski sitte seppeleensä posliinilautaselle, johon hän pullosta kaatoi vettä. Lautasen hän sitte asetti kummulle.
Valva katseli vielä vähän aikaa hautoja, mutta Eevi rupesi kiirehtimään kuolleitten majojen luota pois. Elohon elävän mieli…
"Täti, emmekö jo lähde?" kysyi hän.
"Lähdetään vain."
He läksivät pois hautausmaalta. Eero ajoi hevosen esiin ja sitte lähdettiin. Kun ennättivät Tuomelan tienhaaralle, seisauttivat he hevosensa, ja Eevi hyppäsi rattahilta, mennäksensä jalkaisin siitä kotia. Mutta hyvästijättäessään sanoi hän vielä:
"Maanantaina on meillä sitte ompeluseura. Täti tekee niin hyvin, että tulee vähän aikaisemmin kuin muut vieraat. On paljo hauskempi, jos täti tulee ennen kuin muut."
"Kyllä tullaan."
"Tervetuloa, Eero, sitte äitisi kanssa."
"Kiitos vain. Hyvästi!"
"Hyvästi!"
He lähtivät ajamaan. Pieni tomunpilvi ainoastaan näkyi maantiellä, kun rattaat vierivät pois.
Eevi läksi kiirein askelin kotia päin, ja pian oli hänkin perillä.
* * * * *
Maanantaina iltapäivällä rupesi vieraita kokoontumaan Tuomelaan. Valva oli ikäänkuin emäntänä heitä vastaan ottamassa. Hänen käytöksensä oli arvokas ja miellyttävä, kuten ainakin. Salovaaran Kerttu ja Jaakko, jotka molemmat vielä elivät naimattomina vanhan isänsä turvana, olivat myöskin tänä päivänä kuten kotoväkeä Tuomelassa.
Pieniä pöytiä oli vanhan tavan mukaan asetettu omenapuitten alle, joitten oksat raskaina riippuivat täynnä punakylkisiä omenoita.
Nuoret asettuivat heti omenapuitten alle ja pian sieltä kuului vilkasta keskustelua ja aina välillä naurua, joka osotti, että oltiin hilpeällä tuulella.
"Kummallista", sanoi Valva sisarelleen, he kun istuivat talon portailla; "eräs päivä 25 vuotta sitten muistuu niin selvästi mieleeni — se oli pyhäpäivä — että tavan takaa nytkin mielestäni tuntuu ikään kuin olisi sunnuntai."
Lukkari Siironen ja kansakoulun-opettaja tulivat myöskin siihen portaille tupakoimaan, sekä Mauri ja suntio.
"Mitä emännät täällä tuumaavat? Ei teitä ole haluttanut nuorten joukkoon lähteä."
"Ei, nuoret ovat vapaammat ja iloisemmat, kun saavat siellä vain keskenään liverrellä. Muistaahan sen omasta nuoruuden ajastaan," sanoi Valva.
"Paljoko sitä ompeluseuran kassaa jo on karttunut?" kysyi Siironen.
"Onhan sitä jo muutama sata kolmatta tuhatta, en muista niin varmaan kuinka paljo," vastasi Valva.
"Kukapa uskoisi", virkkoi kansakoulun-opettaja. "Paljo on seura lahjoittanut vaatteita köyhille kansakoulu-oppilaille joka vuosi, ja sentään on jäänyt niin paljo kassaan."
"Muistan minä sen päivän ihan kuin se olisi ollut eilen", sanoi suntio, sylkiessään sivulle päin, "kun tämä Rantalan emäntä, joka silloin oli tuommoinen Eevin ikäinen, ehdotti, että piti pantaman toimeen ompeluseura. Silloin me vähän nauroimme teidän vehkeitänne, mutta toimeen se seura saatiin vain ja hyötyä siitä on ollut ja hauskuutta myöskin."
Nuoret tytöt tulivat tavan takaa kysymään jotakin Valvalta. Joku tahtoi tietää, tehtäisiinkö enemmän miehen sukkia, ja toinen kysyi, pantaisiinko pitsiä vyöliinan liepeisiin, y. m.
"Emännältä vain aina kysytään kaikkia, olette vielä siinä seurassa päänä."
"Olen, onhan se hauskempi nuorten, kun on joku vanhempi ohjaamassa. Sisareni ja minä tavallisesti kaikki ainekset ostamme, ja sitte sovitaan ja tuumitaan nuorten kanssa yhdessä, mitä sopivinta olisi laittaa."
"Mennään mekin katsomaan heitä tuonne puitten alle! Siellä näyttää oikein hauskalta, omenatkin ovat aivan punaisinaan", sanoi suntio, "vaikka en minä niistä sentään huoli, en saa rikkikään."
He menivät pihalle nuorten joukkoon ja rupesivat heidän kanssaan leikkiä laskemaan.
Erään pöydän ääressä istui suntion Maiju. Hän ei nyt enään ollut nuori, mutta nuorena hän vielä piti itseään. Hänellä oli vielä vanha tapansa puhua ja arvella ihmisistä jos jotakin, ja nyt hän puoli-ääneensä sanoi Mattilan Taavalle:
"Eiköhän Tuomelasta ja Valvasta vielä paria tule?"
"Ei ikään", vastasi Taava, "kyllä heillä jo siihen aikaa olisi ollut. Minä kuulin kerran, kun lukkari laski leikkiä ja sanoi: "nyt emännän sopii ottaa vanha sulhasensa." Mutta silloin emäntä oikein suuttui ja sanoi: "Älkää tuollaisia leikillännekään puhuko; ne ajat ovat olleet ja menneet. Mitä rikkunut on, ei sitä enään eheäksi saa. Antakaa vanhojen kunniallisten ihmisten olla rauhassa." Enkä luule, että lukkarin on tehnyt mieli toista kertaa asiasta puhua, kyllä Valva turhat puheet luotaan torjuu."
"Kai Mauri oli lähettänyt lukkarin puhumaan —."
"Ei ikään, omia aikojaan hän vain löperteli, hän on niin hyvä leikkiä laskemaan."
"Hm, usko pois vain, kyllä siinä vain oli muutakin kun leikkiä."
Ilta joutui. Elokuun hämärä levitti huntunsa seutuihin, ja nuoret laskivat työnsä pois sekä rupesivat leikkimään. Taivaan rannalta nousi kuu kumottamaan, ja sen lumoavassa valossa nuoriso leikki ja tanssi. Lehmänkellon kalkahdus kuului silloin tällöin laulujen välissä, kun kellokas tarhassa kääntyi toisella kyljelleen.
Ilta rupesi kulumaan loppuun ja innokkaammin kuin ennen kuuluivat piiritanssin sävelet. Se oli vanha, tuttu laulu, jota laulettiin:
"Niityn pintaan, mäen rintaan
Majani minä rakennan,
Sinä olet kuin ruusunkukka,
Sinua minä rakastan."
Mauri naurahti. "Kuka siellä nyt piirissä on?" kysyi hän Valvalta.
"Eero ja Eevi näkyvät olevan."
"Hm, on noissa oltu — mekin aikonamme. Vielähän niitä samoja lauluja aina laulavat. Muistatko, siitä on hyvin monta vuotta kulunut, kun mekin noita lauloimme —"
"Kaksikymmentäviisi vuotta! On se pitkä aika, ja jotakin sillä aikaa on saanut koetella, mutta Jumalan kiitos vain joka päivästä, mikä ollut on."
Nuoriso lauloi vanhoja ja uusia lauluja, mutta vaikka laulunsanat vaihtelevat ja ihmispolvet vaihtelevat, niin tunteet, jotka nuorison sydämmessä uhkuvat, ovat aina samat, ja vanhat katselevat nuorisoa mielellään, sillä he näkevät heissä jälleen keväimensä ajat elävästi kuvattuina.
Leikki lakkasi, tanssi taukosi, ompeluseura läksi kotia. Mutta heidän mentyään Mauri ja Valva vielä kauan istuivat kuutamossa, jutellen menneistä ajoista, muistellen niitä, "kuten Juhannusaikaa muistetaan"….