CATO CENSORINUS
Ceterum censeo carthaginem esse delendam.
Cato — Marcus Porcius Cato — oli Scipio "suuren"[13] aikalainen ja täsmälleen samanikäinen kuin Scipio, jonka jälkeen hän kumminkin kauan eli, ja hän oli Scipion täydellinen vastakohta ja hänen katkerin ja sitkein vastustajansa. Catosta on meillä eepoksen antama elämäkerrallinen kuvaus, mutta ennen kaikkea Plutarkhoksen kirjoittama elämäkerta, joka asettaa hänet kreikkalaisten Aristeideen rinnakkaisilmiöksi; lisäksi tulee vielä jätteitä Caton omista kirjoituksista; sillä itseensä nähden oikeudentuntoinen mies piti välttämättömänä kirjoittaa itsestänsä (kun sitävastoin Cicero Scipiota kehuu siitä, ettei hän alentautunut kirjailemaan), ja niin me tunnemme Caton koko hänen ytimekkäässä omaperäisyydessään tarkemmin kuin usean muun. Cato on viimeinen vanha-roomalainen. Sellaiseksi hänet meille kuvataan.
Luonnollisesti sellainen vanha-roomalaisluonne ei voinut enää menestyä itsensä pääkaupungin silloin "moderniksi" kehittyneessä elämässä. Cato on peräisin Albanus vuorilta, 15 km päässä Roomasta sijaitsevasta Tusculumista, pienestä vuorikaupungista, jonka vähäisiä rakennusjätteitä nytkin vielä Frascatista käsin käydään katsomassa. Siellä hän on syntynyt vuonna 234, ja aina kuudenteentoista ikävuoteensa saakka viisas, sukkela poika pysyi hiljaa maalaisoloissa isänsä maatilalla. Mutta, eräs ylhäinen mies, hänen nimensä oli Valerius Flaccus, keksi hänet, ja hän läksi Roomaan luodaksensa siellä itselleen tulevaisuutta, oli näkemässä suurten oikeusjuttujen käsittelyä ja mukana kansankokouksissa, saavutti pian pääkaupunkilaistottuneisuuden ja nousi siellä aikaisin korkeisiin kunniapaikkoihin. Sellainen karriääri oli siis kumminkin mahdollinen tässä ylimysmielisessä kaupungissa. Mutta hän pysyi aina samana luonnollisena, yksinkertaisena, reimana maalaisihmisenä. Jo hänen sukunimensä Cato, joka merkitsee luonnonlapsen viekkautta, tuo ilmi hänen talonpoikaisluonteensa.
Hän oli punertavan vaaleaverinen, sinisilmäinen — kuulumatonta italialaiselle — ja niin ruma, ettei hän voinut kuolla. Sillä Proserpina, Manalan nuori jumalatar, joka kauniin Scipion niin aikaisin luoksensa kutsui, ei tahtonut häntä läheisyyteensä ottaa. Niin tuli hän yli 90 vuotta vanhaksi.
Hän voimisteli, eli hyvin kohtuullisesti ja yksinkertaisesti; piti korkeampana upseerina ollessaan sodassa vain yhtä palvelijaa, joi periaatteesta kenttämarssien kestäessä vain vettä (korkeintain vähän etikkaa seassa) ja voi valtavasti huutaa; niin hän teki ollessaan taistelussa ja sanoi: "kiljaisu vaikuttaa vastustajaan usein enemmän kuin miekanisku". Hän oli poikana nähnyt, miten yksinkertaisesti sellainen vanha herra kuin Curius Dentatus eli maalla, itse lieden ääressä seisten ja polentaansa valmistaen, ja hän päätti jatkaa siihen tapaan uhmaten aikaansa.
Roomassa hän osti itse torilta ruokansa. Maalaisisäntänä hän tarttui itse kaikkialla työhön käsiksi (myöskin Bismarck oli hyvä taloudenpitäjä), joi samaa huonoa viiniä kuin väkensä, söi heidän kanssansa samassa pöydässä ja oli saita, varsinkin pikkuasioissa; joka tapauksessa hän osasi kelpo lailla hyötyä palvelijoistaan. Kun he tulivat vanhoiksi ja käyttökelvottomiksi, hän möi heidät (jota jalo Plutarkhos kovin paheksuu; sillä talon palvelijalla on oikeus saada vanhuuden hoivaa). Mutta hyvästi palkollisten oli nukuttava; siitä Cato huolehti; sillä ken hyvin nukkuu, tekee työtä hyvin. Väen täytyi aina vain tehdä työtä ja nukkua; kolmatta mahdollisuutta ei ollut. Mutta kun hänen vaimonsa imetti, hän samalla kertaa imetti paria orjalasta, siten syntyi pysyväinen kaunis suhde lasten kesken. Hänellä oli yksi oppinutkin orja, joka oli koulumestarina ja todella pitikin koulua; mutta omia poikiansa opetti Cato itse: kirjoittamista, laskentoa, lakia ja oikeutta ja kauppakirjanpitoa, mutta myöskin keihäänheittoa, ratsastusta, uintia ja nyrkkeilyä. Koskaan hän ei lausunut karkeata sanaa poikainsa läsnäollessa; niin, karttoipa hän heidän kanssansa yhdessä kylpemistäkin.
Kaikki tämä on vanha-roomalaisen tapaista; se oli silloin jo vallan vanhanaikaista, ja kelpo Cato oudoksutti noilla tavoillaan, kuten meillä Saksassa voimistelunisä Jahn ja germaani Massmann vaaleakiharaisella teutonisuudellaan. Miten alkuperäisin käsityksin Cato vielä vanhoilla päivillään on maanviljelykseen kiintynyt, osoittaa hänen kirjansa, joka käsittelee sitä ja on meille täydellisenä säilynyt. Hän on agraari ja halveksii kauppiasta ja pankkiiria. Ainoastaan maamies on kunnianmies.
Tässä kiusallisen tarkassa käsikirjassa emme yksinomaan saa opetusta lannoituksessa ja kyntämisessä, karjanruokinnassa, öljypuutarhain hoidossa, hiirenherneen, pavun viljelemisessä, hedelmäpuun ymppäämisessä j.n.e., j.n.e.; me saamme myös ruo'an valmistusohjeita, esim. miten pannukakku laitetaan neljästä aineesta: jauhosta, jauhennetusta juustosta, munista ja öljystä; miten hanhia lihoitetaan, vaatteita suojellaan koilta. Taloudenhoitajattarelle annetaan ohjeet: hänen ei tule koskaan mennä kävelemään, ei käydä vuorovierailuilla naapurin naisten luona, vaan hänen on joka ilta puhdistettava liesi, ennenkuin nukkumaan menee.
Muinaisaikana olikin kokonaisia vanhan Caton mietelausekokoelmia, n.s. oracula, esim.: "Huokeimmatkin tavarat ovat kuitenkin aina liian kalliita, jos niitä ei käytetä." "Hyvä aviomies on suuremmanarvoinen kuin suuri valtiomies." "Ystävyyssuhteet on, jos ystävä ei oikeaksi osoittaudu, kuten ommel vaatteissa, ratkomalla purettava, ei repäisemällä!".[14] "Mässäriä varoitat turhaan; hän ei kuule, sillä hänen vatsallansa ei ole korvia." Kysytään, miksi Roomassa ei ole hänen kuvapatsastansa, ja hän vastaa: "Parempi että kysytään, miksi kuvapatsasta ei ole, kuin miksi se on." Kirjailijalle on hänellä kuuluisa ohje: "Hallitse aiheesi, niin sanat tulevat itsestään."
Hän oli hyvin itsetietoinen ja sanoi, että koko elämässään hänellä oli vain kolme kaduttavaa: kerran hän oli viettänyt päivän ilman tarkkaa päiväjärjestystä; kerran hän oli kulkenut laivalla, missä maatietä voi käyttää (siinä ilmenee oikea maarotta), ja pahinta kaikesta: kerran hän oli naiselle salaisuuden uskonut. Umpiuskoinen hän ei lainkaan ohut; ainakaan emme siitä mitään kuule; sisälmystenkatsojia, julkisia viranomaisia, joiden tuli valtion ja yleisesikunnan palveluksessa uhrieläinten sisälmyksistä julistaa jumalain tahtoa, hän piti veijareina ja ihmetteli, ettei haruspex toisen kohdatessaan nauraen iskenyt silmää.[15]
Voidaan sanoa: Caton luonne muistutti roomalaisen satiirin luonnetta. Satiirinen runous oli erikoisesti roomalaista, ja sen sävy oli samalla kertaa rajuudellaan arastuttavaa ja kuitenkin rakastettavaa ja somaa, samalla kertaa täynnä koulumestarimaisen kolkkoa vakavuutta ja kuitenkin täynnä kokkapuheiden hulluttelua ja kepposten iloa ja aina valmis sanasotaisille: juuri niin, näillä sanoin, Plutarkhos kuvaileekin meille Caton luonnetta.
Miten ymmärrettävissä, että sellainen ihminen vihasi kreikkalaisia! mutta ei kreikkalaisia itseään, pikemminkin vain kreikkalaisten jäljittelijöitä (kuten meille saksalaisille aikaisemmin ranskalaisuuden matkijat olivat kauhistuksena ja nykyisin ihmiset, jotka kaiken tekevät englantilaisesti smoking'ista five o'clock'iin). Miksi kreikkaa puhua, kun latinaa osaamme! miksi kreikkalaisia ilvehtijöitä näyttämölavalla ja miksi sietämättömällä tavalla tuhlata aikaa kreikkalaisen urheilun harjoittamiseen? Sen vuoksi Cato koetti vielä melkein uinuvan latinankielen tehdä kirjallisuudessa käyttökelpoiseksi, vaikutti latinalaisen runoilijan Enniuksen[16] menestymisen hyväksi ja kirjoitti lopuksi itsekin.
Kun kreikkalainen kuningas Eumenes persoonallisesti tuli Roomaan, kiersi Cato häntä kaukaa. Miksi hän karttoi häntä! Hän sanoi: "Kaikki kuninkaat ovat lihansyöjiä (sarkofageja)." Scipion esikuvina olivat kreikkalaiset itsevaltiaat; Cato hylkäsi heidät ja ylisti sen sijaan Periklestä, Hamilkar Barkasta. Kun eräs kreikkalainen lähetystö, mitä korkeimmin sivistyneitä miehiä, todellisia kultuurin edustajia, Roomassa viipyi pitemmän aikaa, Cato pauhasi senaatissa ja sai aikaan, että heidän täytyi matkustaa pois. Mutta varsinkaan hän ei suvainnut kreikkalaisten lääkäreiden, kirurgien toimintaa. Sillä Cato itse oli luonnonparantaja, jommoisia meilläkin välistä ovat vanhat lampaanhoitajat, kokoili itse kansanomaisia reseptejä ja uskoi vanhoihin parannuskeinoihin: esim. kellä oli lapamatoja, hänen täytyy tyhjään vatsaan ottaa muuatta lääkettä; jos hän vielä on poika, hänen on sitäpaitsi asetuttava korkealle kivelle ja kymmenen kertaa hypättävä alas ja sitten tehtävä kävelymatka. Mutta jäsentennyrjähdyksissä suositetaan loitsulukuja; niinpä on hierottaessa laulettava noita hirmuisia sanoja: huat hauat huat, ista pista sista, damnabo damnaustra. Se auttaa varmasti: Sanum fiet.
Vasta vanhempana, kun Scipio, hänen päävastustajansa, kauan sitten oli kuollut, Cato yhdessä asiassa myöntyi; kuten Sokrates vasta vanhuksena oppi soittamaan lyyraa, niin oppi hän kreikankieltä. Sitten hän heti kelpolailla kirjoituksissaan varasteli kreikkalaisilta kirjailijoilta.
Catossa on osoittautunut todeksi lause, että ainoastaan hyvä taloudenhoitaja voi olla hyvä valtiomies. Mutta hänen luonnonlaatunsa, hänen vaistonsa oli määrännyt hänen poliittisen suuntansa. Hän oli Scipion vastustaja, ja ylellisyyttä, idän-politiikkaa vastaan nouseminen teki hänestä suuren; se oli tosin hyödytöntä ponnistelua. Vuorta laskeuduttaessa on jarru tarpeen: kun kaikki näytti syöksyvän suinpäin, otti Cato suorittaakseen pelastavan jarrun osan, ja tämä on myöhempäin roomalaisten mielestä tuntunut ikuisesti muistettavalta. Mutta se oli liian myöhäistä, ja, ennenkuin hän aavistikaan, valtio oli jo suhisevaa vauhtia syvyydessä.
Seuraamme lyhyesti Caton kehitystä sotilaana ja valtiomiehenä.
Hän oli jo nuorena aluksi tavallisena sotamiehenä, mutta sitten esikuntaupseerina (tribunus militum) kunnostautunut taistelussa; sittemmin, kun Scipio (v. 204) pystytti päämajansa Sisiliaan, hän seurasi tätä yritteliästä miestä sotakassan hoitajana (quaestor): tämä tapahtui ilmeisesti Scipion harmiksi. Tämän suuren näyttämölleasettajan tuhlailu, varsinkin se tapa, millä hän siroitteli rahojansa sotamiesten keskuuteen, saattoi kuohuksiin Caton, joka oli tottunut laskemaan tarkoin joka penningin, ja vihollisuus oli valmis. Jo silloin oli Cato Scipion mukana Afrikassakin. Kun hän oli tavanmukaisissa korkeammissa viroissa, herätti huomiota, ettei hän koskaan eikä missään lainvastaisella tavalla hankkinut rikkautta, vaikka siihen olikin niin oiva tilaisuus ja kaikki muut niin tekivät. Mutta senpä vuoksi hän esiintyikin äänekkäästi ja kiukkuisesti, ensin praetorina Sardiniassa, sitten konsulina Espanjassa, virkamiesten lahjomista, viljakeinottelijain petoksia ja ennen muuta kaikenlaatuista ylellisyyttä vastaan. Voi ajatella mikä tuloksena! Menestyksellisempi oli sitävastoin se kesäsota, jonka Cato silloin kävi Espanjassa, ja vuonna 195 hän voittoisine sotajoukkoineen Scipion nähden kulki triumfaattorina Roomaan. Se oli hänen elämänsä ensimäinen huippukohta.
Ja neljää vuotta myöhemmin hän sotarintamassa vieläkin enemmän kunnostautui. Syyrian kuningas Antiokhos seisoi sotajoukkoineen Kreikassa. Rooman taistelu hänen kanssansa alkoi. Thermopylain solassa voitettiin Antiokhos, ja hän vetäytyi pois Euroopasta. Tästä saatiin kiittää Catoa, joka yöllä yksinänsä toisen vuortenkiipeäjän seurassa otti etsiäkseen yli vuoriston johtavan salatien, jota myöten hän sitten, vielä ennen aamunsarastusta, johti pienen joukon ja karkasi vihollisen selkään. Kauhu oli suuri, takaa-ajo loistava. Kivenheitto murskasi kuningas Antiokhokselta hampaat. Tapaus kuvataan meille mitä elävimmin, ja tämä kuvaus on varmaan peräisin häneltä itseltään.
Mutta kun myöhemmin Scipiot siirsivät Vähään Aasiaankin taistelun Antiokhosta vastaan, heittäytyi Cato vastustamaan tätä laajennettua idän-politiikkaa, joka oli vain halpamainen ryöväysretki suuressa mittakaavassa. Caton terveen mielipiteen mukaan piti ensiksi toki niissä maissa, jotka jo olivat Rooman hallussa, saada järjestetyksi suotuisat olosuhteet, mikä ei vielä lähimainkaan ollut laita. Suuret ylimykset vaativat jatkuvaa ryöstöä johtaakseen huomion pois sisäisestä rappiosta, joka yhä selvemmin ja selvemmin näyttäytyi; Cato sitä vastoin suositteli sen järkevästi järjestettyä hyödyksikäyttämistä, mitä Rooma jo siihen saakka oli hankkinut, terveiden olosuhteiden aikaansaantia tähänastisten jo laajalle ulotettujen rajain piirissä. Mutta hän ei tehnyt mitään esityksiä; ne olisivat kuitenkin olleet hyödyttömiä. Sitävastoin hän kävi henkilöiden kimppuun. Cato oli liikkeellepaneva voima Scipioiden jutussa. Suuri Scipio syöksyi korkeudestaan: Cato vainosi, niinkuin jahtikoira, häntä ja hänen puoluettaan senaatissa ja oikeudessa niin kauan, kunnes hän sai hänet kaadetuksi: vuonna 184—183.
Se oli suuri henkilökohtainen triumfi: mutta asiassa ei kumminkaan oltu mitään voitettu. Korkea ylimyskunta säilytti enemmistön senaatissa ja jäi raa'assa voimassaan olemassaolemaan; valloituspolitiikkaa jatkettiin johdonmukaisesti; esiintyi vain toisia nimiä; asia oli sama. Quinctius Flamininus, Kynoskephalain voittaja (v. 197) ja varsinkin M. Fulvius Nobilior, joka valtasi Ambrakian, olivat nyt tämän maailmanvaltapolitiikan pääkannattajat. Kukaan ei tahtonut huolehtia Italian oloista. Caton aatetoveri jossain määrin oli tosin Aemilius Paulus, Pydnan voittaja kolmannessa makedonialaissodassa; mutta minkäänmoisia uudistusyrityksiä ei tehdä; poliittinen tilanne ne ehkäisi. Sillä sanottava uudistus ei ollut vielä se, että Roomaan virtaavat latinalaiset maan autioittamisen estämiseksi käännytettiin takaisin kotiseudulleen. Mielenkiintoista on, että Cato sai aikaan raipparangaistuksen lakkauttamisen. Niiden keskustelujen yhteydessä, jotka tähän lakiin liittyvät, oli ilmeisesti myös hänen kuuluisa lauseensa: "Ken vaimoansa tai lastansa lyö, tekee pyhyyden loukkauksen".[17] Mutta tämä ei ollut lainkaan pääasian, suuren politiikan yhteydessä. Cato tyytyi, kuten tähänkin asti, vastapuoleen yksityisten etevien miesten kimppuun käymiseen ja masentamiseen virittämällä oikeusjuttuja heidän niskaansa.
Sillä hän oli peljätty syyttäjä, purevan puhelahjainen. Niin hän tuhosi triumfin Minucius Thermukselta jälkeen vuoden 193; Nobiliorille hän luki häpeäksi, että tämä sotaretkellä piti seurassansa runoilijaa (Enniusta), Furius Philuksen hän sai tuomituksi, koska tämä oli rasittanut Espanjan kansoja ylenmääräisillä viljanhankinnoilla.
Silloin kansa valitsi Caton censoriksi vuodeksi 184. Joka viides vuosi tapahtui Roomassa kahden censorin vaali. Heillä oli huolenaan valvoa rakennustoimintaa ja raha-asioita, valtion maitten vuokraaminen j.n.e., edelleen koko verolaitos ja sen yhteydessä väenlasku (jokaisen kansalaisen oli käytävä itse veroittamassa itsensä, valalla ilmoituksensa vahvistaen); mutta lopuksi myöskin siveyden valvonta. Virkamiehen, joka toimi moitteenalaisesti, censorit eroittivat virasta ja arvoista, rikkaalta ritarisäätyiseltä yksityismieheltä he voivat ottaa pois hevosen, s.o. oikeuden kuulua ritarisäätyyn. Se oli mahtava ase kaikkea tapainturmelusta ja julkeutta vastaan, ja se laskettiin nyt Caton käteen.
Mutta ase oli tylsistynyt. Muinaisina aikoina, kun Rooma oli vielä pikkuvaltio, censorit tosiaankin silmälläpidon vuoksi vilkaisivat poroporvarillisesti jokaisen taloudenpitoon, niin, jokaiseen pataan, totesivat, ettei padassa paistuva lintu vain ollut liiaksi syötetty, ja todellakin voitiin vielä ehkäistä monta kasvannaista vanhanaikaisissa kunnon tavoissa, joko ylellisyyttä vaatteissa, kultaisia lautasia, tai aviorikoksia ja palvelijain pahoinpitelyä. Poliisivalvonnalla oli siis käsissänsä moraali, yhteiskunnan kasvatus, suunnilleen niin kuin nytkin vielä kirkkoherralla monissa katolisissa seurakunnissa.
Mutta sittenkuin Roomasta oli tullut suurvalta, kun miljoonia sadoittain virtasi ylhäisten taskuihin ja kreikkalaisen idän hekumalliset tavat orgioineen ja bakkanaaleineen komeillen tekivät taloansa Roomaan, näytti kaikki tämä mielettömän typerältä, ilveilyksi muuttuneelta, ja suuri Scipio ja hänen ihailijansa eivät todella ajatelleetkaan enää tämän censorin virkavelvollisuuden vakavissaan käyttämistä.
Cato menetteli toisin, aivan kuin maailmassa ei mitään olisi muuttunut, ja senvuoksi juuri oli kansa hänet valinnut. Erään arvossapidetyn miehen hän poisti ritarisäädystä, koska hän laiminlöi maataloutensa hoidon; eräältä toiselta ritarilta hän otti pois ratsuhevosen, koska hän oli tullut liian lihavaksi: hän eli liian ylellisesti (me tunnemme luonnollisesti ainoastaan vallan eriskummalliset tapaukset). Senaatistakin hän eroitti suurivaltaisia herroja, esim. erään Flamininuksen (suuren Flamininuksen veljen), ja todellakin syystä, mies kun näyttäytyi julkisesti ja sotaretkillään poikarakastettunsa seurassa, ja, kun tuo nuori poikajolppi sanoi, että hän tänään mielellään näkisi ihmisen kuolevan, tuotatti saliin vangitun gallialaisen ja katkaisutti häneltä kaulan juominkien kestäessä. Omituinen on meidän silmissämme eräs toinen tapaus: muinaisroomalaisen käsityksen mukaan eivät vanhemmat koskaan saaneet lastensa läsnäollessa toisiansa suudella. Muuan Manilius oli tyttärensä nähden suudellut vaimoansa. Cato eroitti hänet senvuoksi senaatista. Me saammekin tietää, että Cato itse ei vaimoansa koskaan päivällä syleillyt, paitsi ukkosen jyristessä. Senvuoksi hän aina iloitsi, kun tuli ukkosilma.
Mutta myöskin rakennusvalvontaa hoiti tämä censori Roomassa ankarasti koettaen saada jossakin määrin suoriksi katujen talorivit; hän piti huolta torihintain säännöstelystä ja valvotutti mitä ankarimmin varsinkin ylellisyystavarain ostajia. Ken osti kalliita pöytäkalustoja, pukuja, kultakirjosilkkiä, maalauksia, passaripoikia, hänen täytyi jokaisesta ostosummasta lisäksi maksaa vielä kolmasosa tai neljäsosa arvoa valtiokassaan. Säästäväinen maaisäntä Cato osoittautui siis myöskin hyväksi valtion talouden hoitajaksi. Maakuntain verojen kannosta ei Rooman senaatti itse huolehtinut; se jätettiin verojen vuokraajille, jotka siitä hankkivat jättiläisvoiton. Cato pani nyt näiden ihmisten kannettavaksi valtavan vuokramaksun. Se ei käynyt kylläkään taistelutta ja ilman raivoisaa mielten kuohahdusta; sillä ken roomalaiselta varastamisen kielsi, oli hänen verivihollisensa. Mutta Cato ei ollut tieltänsä harhautettavissa. Myöskin sittemmin, kun hän ei enää ollut censori, hän vaikutti johdonmukaisesti samaan suuntaan käyvän lainsäädännön hyväksi, ja tällöin me saamme tietää hiukan naisistakin.
Rahakkaat naiset olivat silloin Rooman valtiossa tulleet niin mahtaviksi, että he vuonna 195 suorastaan saivat kumoutumaan erään ylellisyyttä vastustavan lain. Ylellisyys on naisen elämänaines, hänen asehuoneensa; jokin Catoko sen ryöstäisi ja puhdistaisi? Jokaisella naimattomalla naisella tai leskellä piti niinikään lain mukaan olla holhooja, joka edusti häntä oikeudellisesti ja hoiti hänen raha-asioitaan. Mutta naiset saivat aikaan, että he vastoin vanhaa tapaa nyt itse valitsivat tämän holhoojan, ja he valitsivat luonnollisesti taipuvaisimman ja hallitsivat häntä täydellisesti. Niin oli myös silloinkin jo ylhäisiä naisia, jotka jonkin edun vuoksi ilman muuta murhasivat puolisonsa. Nyt rajoitettiin naisten perintöoikeutta varsinkin dollarikuningasten upporikkaissa perheissä; naista ei saanut näissä piireissä enää tehdä ainoaksi perijäksi; ainoastaan määrätynsuuruisia lahjoituksia sai langeta heidän osallensa.[18]
Niin roomalaiset koettivat kiinni kytkeä suurimman maailmanvallan, rikkaan naisen. Mutta se oli turhaa.
Että Cato tässä hankki itsellensä lukemattomia vihollisia, on ymmärrettävää. Sadoittain oikeusjuttuja hän on terävästi ajanut, usein kylläkin ovat vastustajat hänet puolestaan oikeuteen vetäneet; mutta hän seisoi nuhteettomana, voitokkaana ja tahrattomana vartiopaikallansa niinkuin majakka kuohuvissa meren hyrskyissä: sellaisena näki hänet kolme sukupolvea.
Mutta hänen taistelunsa ajanhenkeä vastaan täytyi jäädä onnistumatta. Sillä juuri Caton aikana on Luculluksen henki, taipumus tuhlailla määrättömästi Neron tavoin, ensinnä saanut jalansijaa Roomassa. Ken rikkauksia ryövää, tahtoo näillä myöskin komeilla. Niinpä vuosina 187 ja 186 Fulvius Nobilior ei yksin valtavin lahjoituksin kansan silmissä upeillut; hänen toimestansa aidatuilla kentillä kilpataistelijat kamppailivat ja jalopeura- ja pantterimetsästyksiä toimeenpantiin, ja kohta jälkeenpäin Lucius Scipio jäljitteli Fulviusta sanoen, Catoa harmittaakseen, että Idän kuninkaat olivat tähän tarvittavat varat lahjoittaneet hänelle.
Mutta kun vuonna 171 kolmas sota Makedoniaa vastaan puhkesi, silloin näyttäytyi, miten kuulumattomaan määrään niin hyvin kansassa ja sotajoukossa kuin korkeammissa paikoinkin tunnottomuus, raaistuminen, kurittomuus ja halpamaisuus oli kasvanut. Ajan merkki oli, että ritarisäädyn nuoret keikarit nyt ilman muuta vetäytyivät pois ratsupalveluksen suorituksesta, mihin he olivat velvolliset. Tämän sodan kolmivuotinen häpeä kohtasi viime kädessä Scipiota, ja lopultakin pelastusta tuomaan oli senvuoksi esiin astuttava erään Caton puolueryhmän miehen. Tavoiltaan puhdas ja jalo Aemilius Paulus kuului siihen; tämä mies vasta on makedonialaissodan Pydnan taistelussa vuonna 168 kunniakkaaseen loppuun saattanut huolimatta roomalaishyveen rappiosta: ja tämä oli samalla kertaa Caton ja hänen henkisen kurinsa siveellinen voitto.
Mutta tämä voitto merkitsi sitäpaitsi ratkaisevaa käännekohtaa Rooman politiikalle ja Catolle itselleen: sillä Rooma oli nyt sen johdosta todellakin lopullisesti ja äkkiä tullut maailman valtiaaksi, ja alhainen, kaikki nielevä maailmanvaltapolitiikka oli samalla, huolimatta Catosta ja Aemilius Pauluksesta, ainaiseksi päässyt voitolle. Rooman valta oli kuin lumivyöry, joka oman painonsa voimasta lakkaamatta eteenpäin vyöryessään suurenee, kunnes se lopuksi peittää kaiken. Kenen piti se pysähdyttää? Mitä itsenäisiä kuningaskuntia vielä oli jäljellä, Syyria, Pergamon, Egypti, ne matelivat nyt maassa senaatin pienimmästäkin viittauksesta, ja Rooman lähettiläät sanelivat näille kuninkaille, mitä heidän piti tehdä ja mitä jättää tekemättä.
Cato oli tähän asti periaatteesta ollut tämän valloitusvietin turvallisena jarruna. Nyt tajusi hän: tämä osa oli loppuun näytelty. Tragiikkaa ja sisäisiä ristiriitoja hänen karkeapiirteinen luonteensa ei lainkaan tuntenut. Laskuissaan hän liikkui vain olevassa todellisuudessa ja terveenä opportunistina hän heti mukautui tapahtuneeseen, niinkuin maanviljelijä heti muuttaa toimenpiteensä, kun sää muuttuu Tosin on Cato viaton Korinthoksen raakaan hävitykseen v. 146. Korinthos oli liian rikas kauppakaupunki, ja roomalaisten kauppiasten kateus ei tahtonut sitä kauemmin kärsiä. Toisin oli laita Karthagon, joka samana vuonna 146 maanpinnalta hävitettiin, samalla perinpohjaisella tavalla, millä Rooma kerran jo vastustajansa Alba Longan, sitten etruskilaisen kilpailijakaupungin Veiin oli pois tieltä toimittanut; maanviljelijän aura uursi vaon soraan.
Vanha Cato itse oli noina ratkaisun päivinä mennyt Afrikkaan, toi sieltä mukanansa säkin viikunoita ja asetti sen senaatissa pöydälle lakonisin sanoin: "Näittehän, sen seudun täytyy kuulua meille, missä viikunat ovat niin kauniita." Maamies, talonpoika puhui aina hänessä, ja kuten Cato nuorena miehenä taistelussa karjunnasta tuli huomatuksi, niin kirkui nyt vanha 85-vuotias kiivailija uudelleen ja taas uudelleen halki senaatin salin: "Ceterum censeo Carthaginem esse delendam", "muutoin äänestän, että Karthago olisi hävitettävä". Se vaikutti. Kuta pidättyvämpää Caton ulkopolitiikka tähän saakka oli ollut, sitä vakuuttavampaa oli nyt hänen esiintymisensä.
Ja hän oli oikeassa. Karthago olisi aina ollut vieras osanen Rooman valtakunnassa, toisin kuin Kreikka. Puunilainen aines oli rodultaan vierasta ja se täytyi poistaa; jo Ciceron aikaan olikin se sitten melkein täydellisesti tuhottu ja hävitetty, suunnilleen niinkuin intiaanit Pohjois-Ameriikassa tai kuten muutamat eläinlajit, esim. puhvelit ja hirvet, Saksassa. Ja seemiläisen rodun viimeinen suori osa valtiomuodostuksen alalla oli sen mukana loppuun näytelty. Miten toisin on juutalaisten laita Tituksen toimeenpaneman Jerusalemin tuhkaksipolton jälkeen! Mutta se tapahtui kaksi vuosisataa myöhemmin; Titus kuului humaanisempaan aikaan, ja juutalaiset ainoastaan hajoitettiin, mutta juutalaisuutta ei tuhottu.
Cato kuului ikuisesti nuorten vanhusten luokkaan. Kun hän kadotti vaimonsa, hän oli jo vanha. Mutta olipa muuan nuori soma tyttö hänen klienttiensä joukossa; tähän hän heti rakastui. Tytön isä oli vain konttorikirjuri. Yhtäkaikki! Hän etsi jyrkän päättäväisenä isän käsiinsä ja kysyi: "Haluatko naittaa tyttäresi? Minä tiedän erään, jolla on hyvin hyviä ominaisuuksia; hän on vain vähän vanhanpuoleinen." Kunnon kirjuri oli vallan hämmennyksissään, kun Cato, suuri herra ja entinen konsuli, esitti itsensä tarjokkaaksi. Häissä tuli Caton kelpo poika huolestuneena isänsä luo ja kysyi häneltä: "Miksi sinä tuot äitipuolen taloon? Olenko minä ehkä käynyt sinulle sietämättömäksi?" Silloin taputti vanhus myhäillen poikaansa olkapäälle: "Päinvastoin, poikaseni. Koska sinä olet minulle niin rakas, minä tahdon saada useampia sinun kaltaisiasi."
Tästä Caton pojasta, josta puhuin, tuli pian Rooman muinaisajan oivallisimpia lakimiehiä: joka suhteessa oivallinen mies. Mutta hän kuoli paljoa ennen isäänsä. Myöhempi aika ihmetteli, miten Cato kesti tämän menetyksen murheen.[19] Hän kesti sen työllä, herkeämättömällä toiminnalla. Hän näki niin monen kuolevan häntä aikaisemmin; mutta häneen ei soveltunut sananlasku: "Joka lukee monta hautakirjoitusta, kadottaa muistinsa".[20] Niin antautui Cato vanhana miehenä kirjailijatoimeenkin ja hänestä tuli roomalaisen kirjallisuuden pääperustajia: ensimäinen historioitsija, joka kirjoitti latinaksi; Cato teki latinasta kirjakielen. Ajateltakoon, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuli kirjailijanakin Rooman opettaja monessa hyvässä asiassa. Anteeksiannettavaa on, että hän tällöin ponnella huomauttaa itsestänsä, painostaa omaa puhtauttansa; se oli talonpojan suurenmoista avosydämisyyttä.
Hän näki, että nuoriso tarvitsi tarmokkaan esikuvan, ja hän tahtoi itse olla sinä. Sillä kukaan ei käyttänyt elämäänsä paremmin kuin hän. "Kaikki minun jäljittelijäni ovat kuitenkin vain puoli-Catoja", hän arvostellen ja kainostelematta sanoi. Mutta nämä puoli-Catot olivat vallan riittäviä ja siihen aikaan jo voitto. Kun hän kuoli, pystytettiin heti hänen kuvapatsaansa itse senaatin saliin. Myöskin hänen vihollistensa ja halveksijainsa täytyi siellä häneen korkealle katsoa, s.o. häntä pidettiin heti malliroomalaisena. Niinpä hän onkin epäilemättä voimakkaasti vaikuttanut jaloon Aemilius Paulukseen, joka jo ennen häntä vuonna 160 kuoli, niin myöskin Tib. Sempronius Gracchukseen, niin, ennen kaikkea nuoreen Scipioon[21]: johtavia miehiä, jotka kuitenkin esikuvansa osittain voittivat siinä, että he catolaiseen tarmoon, kunniallisuuteen ja suorasukaisuuteen tiesivät yhdistää syvällisen kreikkalaisen sivistyksen, jota vastaan Cato ponnisteli. Nuorempaan Scipioon viittasi kuoleva Cato itse: "Kaikki muut roomalaiset ovat kuin häilyviä varjoja häneen verraten." Tämä Scipio, niin Cato uskoi, oli tulevaisuuden mies. Mutta hän erehtyi. Paljoa merkitsevämpi on Tib. Sempronius Gracchuksen nimi; sillä tämä oli Gracchusten isä; hänen puolisonsa oli Cornelia! Ratkaiseva nimi on mainittu. Näistä Gracchuksista, Rooman ensimäisistä suurista merkitsevistä yhteiskuntapolitikoista, nyt Italian kohtalo riippui. Kääntykäämme nyt heihin.