MARCUS AURELIUS
Rauhankeisaria Hadrianusta, joka kuoli v. 138, seurasi hänen molempien ottopoikaperillistensä Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen[133] hallitessa vielä neljäkymmentä oikeamielisyyden vuotta ja vielä noin kaksikymmentä rauhan vuotta. Huomiomme esineenä tulee nyt olemaan Marcus Aurelius, nimi jaloin ja kaunein, mitä muinainen Rooma voi mainita. On aivan kuin olisi kaikki, mikä oli hyvää antiikissa, kokoontunut tähän sydämeen: puhdas ihmisyys, jossa oli miehistä voimaa, kärsivällisyyttä, kestävyyttä, pystyvyyttä ja mitä vilpittömintä hyvyyttä. Ihmiskunnan isä. Marcus Aurelius oli maailman keisari, mutta hän oli myös hurskauden oppimestari, yksinäisten lohduttaja, ja vielä toisella vuosituhannella hänen kuolemansa jälkeen ovat monet sydämet löytäneet hänestä tuen ja mielenylentäjän, sydämet, jotka ristiriitaisessa erehdyksien elämässä etsivät voimaa ja rauhaa.
Ne roomalaistavat, jotka olen piirtänyt, esittävät suurimmaksi osaksi väkivaltaisia voimaihmisiä, sellaisia kuin Sulla ja Antonius, tai ihmishirviöitä, sellaisia kuin Nero ja Domitianus. Väen kauhukseni, että lukijoilleni olen näyttänyt enemmän katkaistuja kuin muotokuvattuja päitä. Mutta nyt, Marcus Aureliusta ajatellessani, tuntuu kuin päättyisi teokseni hurskaaseen mietiskelyyn ja hartauteen.
Marcus Aurelius sopii todellakin sarjan päättäjäksi, koska kohta hänen kuoltuaan Rooman suuruus murtuu ja maakuntaelämä peittää kaikki tulvaansa. Marcus Aurelius on vielä tasakorkealla Hadrianuksen kanssa; aivan hänen takanaan ammottaa perikato ja vallanperimysselkkaukset alkavat, ja niiden lisäksi taloudellinen rappio ja germaanipelko. Tämä puhdassieluinen ihminen oli sotija; vielä kerran hän on pelastanut Rooman germaaneilta. Vielä tänään kuuluttaa sitä kaikelle maailmalle Antoniuksen-patsas seitsemän kukkulan kaupungissa, Piazza Colonnalla, lähellä Monte Citoriota, missä nykyään parlamentti kokoontuu ja päättää nykyisen Italian kohtaloista. Mutta ennenkaikkea: ylhäällä Capitoliumilla seisoo Marcus Aureliuksen pronssinen ratsaskuva. Kuka sitä ei tunne! Michel Angelo sen on sinne asettanut; ja kuka katsoo näihin kasvoihin, hän tuntee: tuo mies ei ole kaunis, mutta niin setämäisen hyvä, niin sydämiä voittavan ruma: kun tämä maanisä valvoo, silloin, oi kansa, voit sinä rauhallisesti nukkua. Hän on ratsain, mutta kaupungissa keisari ei koskaan ratsastanut. Ratsu todistaa siis, että on sota ja keisari sotaretkellä.[134] Hänellä on filosofin parta, täysiparta, joka on paljoa pitempi kuin Hadrianuksen. Se on ajanmerkki: kuten parta, samoin filosofiakin on niistä ajoin kasvanut.
Mutta adoptsionin perustalla Hadrianusta ensin seurasi Antoninus Pius, joka puolestaan otti Marcus Aureliuksen pojakseen. Myös Antoninus Pius oli ahkera ja toimellinen ruhtinas. Hänen tehtävänään oli vain pitää hallituskoneisto käynnissä; Hadrianus sen oli oivallisesti sommitellut ja sovitellut. Tuo ystävällinen, kunnollinen, mutta jossain määrin poroporvarillinen mies oli kotoisin Provencen Timesistä. Kaikki ylhäiset ihmiset, jotka maakunnista tulivat Roomaan ja siellä kohosivat senaattorinarvoon, pakoitti laki hankkimaan itselleen siellä maaomaisuuden. Siten Antoninus siellä omisti Loriumin kartanon ja oleskeli siellä mielellään. Hän oli säästäväinen eikä matkustellut. Rahaa ne aina nielevät, keisarin matkat. Mutta senaatin herrojen kanssa, joita Hadrianuksen omituisesti riehahteleva luonne ei voinut sietää, hän aina eli hyvässä sovussa, ja kohteliaisuuksia lausuttiin mielellään puolin ja toisin. Yksinkertaisena kuin muinaisroomalainen, kuin Fabricius ja Cincinnatus ja Numa kuningas (silloin oli taas muodissa elää muinaisroomalaisiksi) hän mieluimmin asusteli konnullaan ja ruokki kanoja. Hovinpitoa sekin! Mutta siellä hän on myös Marcus Aurelius poikasen totuttanut maaelämään ja isällisyydellään voittanut niin hänen rakkautensa, että Marcus Aurelius myöhemmin ei mielestään kyllin osaa kiitellä Antoninuksen oikeamielisyyttä ja tervettä järkevyyttä. Vanhan Fabriciuksen ja Numa kuninkaan hengessä sekin tapahtui, että hän antoi pojan oppia ulkoa vanhat saliaariset laulut, hurskaita liturgiatekstejä, jotka olivat niin vanhentuneita, ettei kukaan kuolevainen Roomassa, sanain merkityksiä ymmärtänyt.
Hadrianus oli pakoittanut Antoninuksen tekemään ottopojakseen, paitsi nuorta Marcus Aureliusta, myös erään toisen suosimansa nuorukaisen, Lucius Veruksen. Mutta älykäs Antoninus huomasi kuitenkin, että vain Marcus Aurelius todella vastasi häneen kiinnitettyjä toiveita, Lucius Verus ei, ja kun hän v. 161 rauhallisesti erosi elämästä (75-vuotiaana, harvinaisen vanhana keisariksi), niin hän määräsi vain Marcus Aureliuksen seuraajakseen.
Molemmat, Antoninus Pius ja Marcus Aurelius, olivat asuneet yhdessä samassa palatsissa, Tiberiuksen talossa Palatinuksella. Hallitus siirtyi siis, Marcus Aureliuksen tullessa keisariksi, vain huoneesta toiseen. Sen symbolina oli Fortuna jumalatarta esittävä veistokuva; tämä kultanukke kannettiin Marcus Aureliuksen huoneeseen; oli kultainen kohtalo olla Roomassa keisarina.
Mutta tuskin se oli tapahtunut, kun Marcus Aurelius jo kutsutti luokseen Lucius Veruksen ja hänet aivan omintakeisella päätöksellä teki tasa-arvoiseksi hallitsijatoverikseen. Siten hän kohta alkoi: vallan jaolla. Luottamuksellinen teko. Se oli ilmeisesti ollut jo Hadrianuksen ajatus. Valtakunta oli todella liian suuri yhden ainoan miehen hallita. Ajateltakoon: yksi ainoa mies hallitsemassa palatsistaan käsin maanosaa, suurta kuin Eurooppa. Ken sen tahtoi tehdä hyvin, hänen oli pakko tuupertua taakan alle. Kaksi todistettavasti niin peräti tervettä miestä kuin Traianus ja Hadrianus olivat sen taakan alle murtuneet, heidän ruumiinsa olivat runnahtaneet. Kivulloinen nuori Marcus Aurelius tarvitsi apua. Veruksen oli vapautettava hänet sotilaallisista toimista. Mutta tämä suunnitelma epäonnistui, ja Marcus Aureliuskin, jäätyään yksin vaikeaan toimeensa, murtui valitettavan varhain liikarasitukseen.
Marcus Aurelius, filosofi, niin nimitti häntä jo vanha aika, joka mielellään käytti lisänimityksiä (niinpä hänen edeltäjänsä sai Pius nimen Hadrianusta kohtaan osoittamansa pieteetin perustalla). Mutta tiedettävä on, mitä siihen aikaan filosofialla ymmärrettiin. Vielä tänäänkin kaikki puhuvat filosofi Marcus Aureliuksesta ja luullaan häntä vain liiankin helposti yhdeksi sellaisia ihmisiä, jotka viettävät kaiken ikänsä filosofisissa mietiskelyissä, vaikka siitä ei olisikaan muuta tulosta kuin helskyviä abstraktisia sanoja. Mutta se keisari, josta nyt puhun, oli täydellisesti toisenluontoinen; hän oli valtiollisen elämän ja tarmokkaan teon mies (aivan kuin Senecakin), ja koskaan hän ei ole tohtinut luovuttaa osaakaan kallisarvoisesta ajastaan sellaisiin syvämielisiin ylellisyysiloihin, joita erakko tai englantilainen maaruhtinas voi itselleen kustantaa, sitä ainoaa seikkaa lukuunottamatta, että hän vanhoilla päivillään kirjoitti muistiin kokoelman yksinpuheluita, jotka käsittävät noin kymmenen pientä folioarkkia ja joita myöhemmin tulen käsittelemään.
Oudoksuttavaa on, niin sanotaan tavallisesti, että sellainen filosofi puolusti paikkansa myös käytännön miehenä. Pikemminkin on päinvastoin sanottava: on ihailtavaa, että sellainen käytännöllisten sotilas- ja siviilitehtävien toimitarmoinen hoitaja jaksoi pitää elossa myös n.s. filosofisia harrastuksia. Mutta tämä filosofia ei suinkaan ollut oppirakennus;[135] filosofia on siihen aikaan ollut uskonnollisuuden kreikkalainen vastinsana. Kreikan kielessä ei ole mitään muuta sanaa sitä ilmaisemaan. Stoalaiselle on "sophia" hurskaana olemista, "philosophia" pyrkimystä hurskauteen. Uskontoa ja yhä uskontoa! Oikea uskonnollisuus ei riistä toiminnan ihmiseltä lainkaan aikaa, se ei edellytä mitään tutkisteluja, vaan se on olemassa aina toimiessamme; se on jumalvoima meissä, joka johtaa meitä joka hetki. Toisin sanoen: lujia periaatteita, joiden perustuksena oli stoalainen hurskas mieli, elätti Marcus Aurelius sisimmässään ja hän sanoo itsestään,[136] että hänellä aina oli ne varalla, kuten lääkäri aina kuljettaa mukanaan välineensä, suoneniskurautansa ja katetrinsa.
Ei saa kuvitella Marcus Aureliusta kylmäveriseksi flegmaatikoksi tai haaveilijaksi. Hän oli tulipää tai oikeammin tulisydän, jonka tunne oli herkkä, kuuma ja toiminnanvietti mitä äkillisin; sellaiseksi hänet havaitsemme poika- ja nuorukaisiässä. Sillä me tunnemme hänet nuoruuskirjeistään.
Hänen sukunsa oli espanjalaista, kuten Traianuksen. Mutta Roomassa hän näki päivänvalon, v. 121, eräässä puutarhatalossa Mons Caeliuksella. Hadrianuksen kuollessa hän on jo 17-vuotias, primaanin iässä, lähenee jo ylioppilasikää. Hadrianus piti huolta siitä, että hän mitä monipuolisimmalla tavalla sai opetusta kaikissa suinkin ajateltavissa aineissa. Sivistys valautui täydellisenä hänen ylitsensä; etevimmät oppineet, mitä Hadrianus sai käsiinsä (meillä on heistä kaikista luettelo), tulivat hänen opettajikseen. Kysymys on tietysti vain humanistisesta sivistyksestä, gymnasium-sivistyksestä. Realikoulusivistystä oli vanhalla ajalla olemassa vain orjia varten. Meillä on tallella oppilaan kirjeet ylenylhäiselle Fronto puhujalle. Minkälaista fanaattista opin-intoa ne ilmaisevätkään ja minkälaista haaveellista ihailua "herra opettajaa" kohtaan (dominus magister)! Fronto opastaa älykästä prinssiä ainekirjoituksen hengettömässä, ulkonaisessa puolessa, miten sanoja on valittava ja soviteltava. Mutta kunnianhimoinen poika intoutuu niin, ettei hän öitäkään nuku; hän syö puutteellisesti (leipä ja pivollinen viikunoita eivät toki ravitse ruumista); kirjoittaapa hän aineenkin, tyyliharjoitelman unta vastaan, joka petkuttaa meitä ja nielee vain aikaa. Fronton täytyy kehoittaa häntä ottamaan kerrankin lomaa, syömään kerrankin kunnolla (olihan jo vanha Numa kuningaskin sallinut itselleen hyvän pappisaterian), ja hän kirjoittaa vasta-aineen ylistääkseen unta, jonka Jumala on viisaudessaan asettanut meidän ihmisten hyödyksi. Muuten olivat filosofia ja oikeustiede tietysti oppiaineista tärkeimmät. Niin, tehostipa Hadrianus sitäkin, että poika perehtyi myös kaunotaiteisiin; Marcus Aureliuksen täytyi myös oppia maalaamaan. Jo kaksitoistavuotiaana juoksenteli poika filosofin manttelissa ja oli kiintynyt päähänpistoonsa maata kovalla maalla: ankara stoalainen. Ja lisäksi saada lukea, lukea rajattomasti! Sellaista oli kiihkoisa nuoruusaika. Ja vanhaa opettajaansa hän rakastaa tulisielullaan. Hidas Fronto sairastaa sormileiniä, jäsenkolotusta; pieni Marcus Aurelius suree sitä kuollakseen, kantaa opettajansa kirjeitä kuin taikakaluja aina mukanaan ja kirjoittaa: "Jospa minä edes saisin hoitaa ilkeätä jalkaasi, Sinä ihanin sielu, Sinä herrani ja mestarini; hoida toki itseäsi, Sinä sieluni. Minä hehkun rakkautta Sinuun." Sitten hän laskee kynän kädestään. "Tuskin voin vetää henkeä, niin väsynyt olen." Tai toisen kerran: "Voi hyvin, Sinä suloni, Sinä lempeni ja onneni", tai: "Sinä kaivatuimpani. Sinä hunajanmakea! Tahtoisin suudella Sinua viimeisen kauniin puheesi vuoksi." "Kunhan vain Sinun noidannuolesi käy paremmaksi, sitten minäkin voin paremmin", kirjoittaa sairas nuorukainen. "Olen tänään ottanut kylvyn. Äitini lähettää parhaimmat tervehdyksensä." Sellaisin hehkuvin värein voi vain etelämaalainen, voi vain italialainen puhua: ardore di amore! Platoninen rakkaus puhkeaa tässä voimakkaisiin ilmauksiin. Tuo nuori olento nimittää itseänsä opettajansa "erastiksi".[137]
Kun hän sitten hurmautuneena omaksuu stoalaiset opit, niin hänen vanha koulumestarinsa vaikeroi: "Sinä unohdat kokonaan, että pääasia elämässä on kirjoittaa hyvää latinaa!" Ennen kaikkea on muuan Iunius Eusticus niminen roomalainen, samalla stoalainen oppinut ja käytännön mies, muovannut Marcus Aureliuksen luonnetta. Tätä Eusticusta hän myöhemmin kunnioitti, niin — vielä keisarina ollessaan — että osoitti hänelle huomaavaisuuttaan suudelmalla, missä vain tapasikin, itse kaartinrykmentinkin rintamankin edessä.[138] Mutta kaikistakin opettajistaan hän piti kotipyhätössään kullattuja kuvapatsaita, s.o. hän kunnioitti heitä pyhimyksinä.
Kahdeksantoista vuotias oli Marcus Aurelius Antoninuksen tehdessä hänet pojakseen, ja siitä lähtein ottopoika eli tuskin päivääkään erossa keisarista. Erityisesti henkilökysymyksissä (ylennysasioissa) hän jo aikaisin oli tämän neuvonantaja. Häntä pidettiin siis — vaikkakin ehkä väärin — ihmistuntijana. Mutta aloitettuja taiteellisia opintoja jatkui vielä kauan, vielä sittenkin, kun hän, noin 23-vuotiaana, nai keisarin viehkeän tyttären Faustinan. Niin, Faustina ottaa nyt osaa hänen lukuihinsa, ja Fronto on nyt viran puolesta huvitettu nuoresta rouvasta ja ihastunut lapsiin, joita pian ilmestyy.
Ajatus, että hänestä kerran oli tuleva keisari, sai Marcus Aureliuksen mielen melkeinpä alakuloiseen vireeseen. Se on helppo selittää; hänhän oli nähnyt, miten hirmuisesti Hadrianus oli kärsinyt velvollisuuksiensa raatelemana; ja itse hän tunsi ruumiinrakenteensa heikkouden. Hänet sai tuskaiseksi tuo suunnaton taakka: kantaa kuin toinen Atlas maapalloa harteillaan.
Kun Antoninus Pius sitten todellakin kuolee ja tekee tilaa hänelle (v. 161), Marcus Aurelius on nelikymmenvuotias. Hän on kypsynyt, rauhoittunut, kirkastunut. Opiskelu oli vain valmistusta elämään. Jyrkästi hän nyt luopuu siitä. Ennen kaikkea: kirjat pois![139] Hän halveksii niitä nyt siveellisesti täysivoimaisena. Hän tempaa itsensä mukaansa. Mikä valtainen tarmo![140] "Ei mikään asema elämässä ole uskonnolliselle elämälleni (philosphia)[141] niin otollinen kuin nykyinen suuri tehtäväni", keisari sanoo tyytyväisenä. [141] Mutta samalla hän tunnustaa, että tämä keisarintoimi on vain hänen äitipuolensa, että stoalainen uskonto on hänen todellinen äitinsä. Hän voi palvella äitipuoltansa vain ehdolla, että hän saa rakastaa oikeata äitiänsä.[142]
Neljäkymmentä vuotta oli tähän saakka ollut rauhaa. Hän toivoi nyt epäilemättä hallitusaikaansa rauhalliseksi ja seurasi etupäässä Hadrianuksen esikuvaa, jonka työn varsinainen jatkaja hän on. Min on laita kaikkiin hyväntekeväisyyssäädöksiin nähden aina gladiaattorileikkien rajoittamiseen saakka; niin on laita, mitä Italian maakaupunkeihin tulee. Italiassa vallitsee aikaisemmin kommuunien itsehallinto; mutta kommuunit tekivät vararikon. Hadrianus oli asettanut ne keisarillisen valvonnan alaisiksi, niin että Italiaa hallittiin neljänä hallintopiirinä aivankuin provinssia. Antoninus luopui tästä järjestelmästä, Marcus Aurelius palautti sen. Samoin hän uudisti myös Hadrianuksen ankaran ohjesäännön sotajoukolle. Ja se oli todella tarpeen. Taivas käy pilveen kaikilla tahoilla. Mars kalistelee aseita. Rauhanhuilut vaikenevat. Marcus Aureliuksen oli tuhottava elämänsä suruihin ja sodan rasituksiin.
Kohta aluksi tapahtui Roomassa Tiberin tulva, josta koitui kaupungille hirvittävää rasitusta. Sitten alkoivat levottomat parthialaiset sodan Idässä. Marcus Aurelius lähetti ottoveljensä ja hallitsijakumppaninsa Lucius Veruksen parthialaisia vastaan, mutta onneksi ei yksin. Avidius Cassius oli roomalaisten päällikkönä (legaattina) ja neljässä vuodessa hän mainehikkaasti lopetti kamppauksen Idässä, v. 165. Veras taas oli muuan noita jumalaisia prinssejä, jotka rakastavat elää kuin pukki kaalimaassa; pahaluontoinen ei lainkaan, mutta lapsellisen huvinhaluinen. Miksi hän ei kylväisi rahoja ympärilleen! Ja mitä varten on olemassa hyviä viinejä ja jalo keittotaito ja kauniita naisia. Elämän ensimäinen sääntö: huvittelulta. Sodan aikana hän sangen viisaasti pysyttelihe Antiokeiassa, kaukana nuolen kantamasta, lumoavassa Daphnessa, syyrialaisen Idän huonomaineisimmassa ja ylellisimmässä huvittelupaikassa, jonne tarkoituksella ei koskaan lähetetty sotaväkeä, koska se siellä rappeutui aistillisuudessa.
Mieluimmin tämä Verus siksi olisi jäänyt kokonaan Itään. Marcus Aureliuksen täytyi pakoittaa hänet vihdoinkin sieltä palaamaan. Hän oli pahoin pettynyt Verukseen nähden, ja me huomaamme siitä, mikä täysiverinen optimisti hän oli. Marcus Aurelius oli antanut Verukselle, 31-vuotiaalle, 15-vuotiaan Lucilla tyttönsä puolisoksi ja muutenkin tehnyt kaikkensa nostaakseen häntä. Hän ei tahtonut saada mitään kunnianosoituksia, mitä ei Veruskin. Täytyipä myös Veruksen heti saada arvonimi "isänmaan isä", jonka senaatti oli kunnioituksesta antanut Marcus Aureliukselle. Tuo mitä jalomielisin veli vaati sitä, isänmaa sai nyt nähdä järjettömyyden, että sillä siten oli kaksi isää ja yksi isä liikaa. Mitä säästävämpi hänen veljensä oli, sitä enemmän Veruksella oli varaa tuhlata ja hän eli fantastisen ylellisesti kuten kalifi.
Mutta huolia kertyi yhä. Ensin nousivat sotaan marokkolaiset, s.o. maurit tekivät Marokosta käsin hyökkäyksiä Etelä-Espanjaan. Samalla sattui katovuosia valtakunnassa ja järkyttävä nälänhätä, joka synnytti pahanluontoisia sairauksia.[143] Oli aivan kuin Tituksen aikana, jolloin maanvaiva toisensa jälkeen koetteli ihmiskuntaa. Ja jo alkoivat liikahdella germaanit. He murtautuivat yli limeksen Tonavan pohjoispuolella, levisivät kuin tulva turvattomaan Rooman Pannoniaan, s.o. koko nykyiseen saksalaiseen Itävaltaan ja lisäksi Steiermarkiin ja Laibachin ja Ödenburgin seuduille Ofeniin saakka, tunkivat yli Itäalppien etelään, ja kerran vielä sai Rooma elää kuolemantuskassa. He olivat jo Pohjois-Italiassa Aquileian edustalla, viimeisen vallituksen, joka suojasi Roomaa, Triestin lahden rannalla, Venezian tasangon laidalla. Barbarit tulevat! Kimbrien ja teutonien aika koittaa taas ja Mariusta ei ole meitä suojaamassa. Valtakuntaa johtavat filosofi ja mässääjä. Oli vuosi 168.
Loputtoman lukuisiin heimoihin pirstautuneissa germaaneissa oli jo ennen herännyt halu yhtyä. "Jos tahdomme pitää germaanit alallaan, täytyy meidän ruokkia heidän keskinäistä eripuraisuuttaan; he ovat, kiitos jumalan, eripuraisuuden kansaa!" suunnilleen niin Tacitus oli kerran kirjoittanut ja menestyksellä Traianus oli neuvoa seurannut. Kheruskilainen Hermann ja Marbod, Hermannin vastustaja, olivat jo aikoinaan tehneet yrityksiä saksalaisten yhdistämiseksi. Nyt koki Marcus Aurelius, millaista oli molempien suurten kansojen, markomannien ja kvadien yhteistoiminta, jotka yhteisessä ryöstöhyökkäyksessä heittäytyivät Rooman valtakunnan kimppuun.
Viivyttelemättä Marcus Aurelius tuli Aquileialle avuksi. Hän pakoitti Veruksen lähtemään mukaan. Hänen sotavoimansa oli vähäpätöinen; mutta siitä huolimatta vihollinen peräytyi heti ja esitti anteeksipyyntöjä ja lupauksia. Verus oli ylen tyytyväinen saavutukseen ja tahtoi kohta palattavaksi Roomaan. Mutta Marcus Aurelius ymmärsi, kuten aikoinaan Traianus daakialaissodassa, että nyt oli käytävä vihollisen kimppuun sen omassa maassa ja se nutistettava siellä. Jo tämä ajatus ilmaisee oikean sotapäällikön. Sellaiseksi Marcus Aurelius nyt alkoi osoittautua.
Silloin seurasi uusi kovan onnen isku: rutto. Se tapahtui kohta talvella 168—169: tartunta-aiheista laumakuolemaa. Babylonin seuduilta oli rutto kulkeutunut sotajoukon mukana, se teki hävitystä kaupungeissa ja itse Roomassa, missä kokonaisia kortteleita kuoli tyhjiksi ja kokonaiset karavaanit kuormavaunuja kuljettivat ruumisröykkiöitä kaupunginportista ulos joukkohautoihin. Vanha aika oli sellaisia ruttotauteja vastaan yhtä avuton kuin vielä meidän 18. vuosisatamme. Ajateltakoon vain lähintä esimerkkiä, ruttoa Preussin Liettuassa v. 1739, jonka Fredrik suuri prinssinä sai nähdä, kun 300,000 ihmistä kuoli ja kokonaiset kylät joutuivat autioiksi. Mitä auttoi se elämäntapojen erikoinen puhtaus, mikä on luonteenomaista vanhalle ajalle! mitä kloaakkilaitos, suurenmoiset kylpylät, Rooman jättiläisthermit? Apu voi tulla vain jumalilta tai joltain jumalalta. Marcus Aurelius turvautui kaikkiin uskontoihin, paitsi kristinuskoon, jota hän halveksi.[144] Turhaan. Myös sotajoukossa teki tauti hävitystyötä. Kokonaisia rykmenttejä kuoli. Silloin Marcus Aurelius kutsutti suuren lääkärin Galenoksen Aquileiaan henkilääkärikseen (archiater); mutta hän pakeni itsensä Marcus Aureliuksen seurassa leiristä Roomaan.[145] Kaikki järjestys katosi. Ja kohta kiihtyi taas germaanien ja heidän liittolaistensa rynnäkkö.
Kuulemme tällöin mainittavan tuttuja ja outoja kansannimiä: paitsi markomanneja ja kvadeja, on hyökkäämässä myös sveebejä, ooseja ja bessejä, langobardeja pitkine partoineen, costoboceja, bastarneja ja ennen kaikkea jatsygeja ja sarmaatteja, tsekkiläisiä, lukuisata slaavikansaa, ratsastavia paimentolaisia. Kvadit raahasivat mukanaan Pannoniasta Määriin 500,000 roomalaista siirtolaista, jatsygit taas jopa 100,000 Tonavan-seudulleen. Mitkä hirvittävät olosuhteet! Niin, poliittinen toiminta levisi koko roomalaisviholliseen maailmaan: Englannissakin syntyy kapina, parthialaisetkin yrittävät sekaantua asiaan. Pahinta oli, että germaanit tällä välin ovat oppineet paljon roomalaista taktiikkaa ja taistelutapaa. Oppilaat mittelevät voimiaan oppimestariensa kanssa.
Silloin, v. 169, Verus kuoli halvaukseen, joka kohtasi häntä, kun hän matkusti yhdessä Marcus Aureliuksen kanssa samassa vaunussa. Silloin Marcus Aurelius pääsi yhdestä taakasta. Hänellä oli nyt kädet vapaina.
Rooman sotajoukko oli aivan liian heikko. Keisarin täytyi lisätä rykmenttiensä lukumäärää. Hän ei ottanut mukaansa Roomasta vain kaartia, pretoriaaneja, vaan myös gladiaattorit miekkailijakasarmeista, jotka muuten vain hauskuuttivat Rooman katurahvasta, ja kaupunki jäi nyt kokonaan ilman "teurastusjuhlia". Marcus Aureliuksen suunnitelmiin kuului alun perin tämän urheiluista julmimman rajoittaminen, ja nyt huusivat kaikki Rooman laiskottelijat nyreinä: "Hän tahtoo tehdä meidät kaikki filosofeiksi".[146] Myös asesti hän kaikki orjat, joille kaikille nyt vapautus, vapaan kansalaisen asema viittoi palkintona. Niin, ottipa hän kokonaisia saksalaisia heimoja palvelukseensa (aivan samoin kuin englantilaiset 18. vuosisadalla ostivat hessiläisiä rykmenttejä).
Mutta nämä järjestelytoimenpiteet olivat pian tyhjentäneet valtiorahaston. Marcus Aurelius tarvitsi rahaa. Silloin hän myi koko keisarillisen kaluston, yksinpä Hadrianuksen varmaankin ihmeenihanan kokoelman. Se tuotti itse asiassa jättiläissummia. Rooman yleisö osti todella; se oli vielä ostokykyinen. Sitten myöhemmin keisari on hankkinut takaisin enimmät arvoesineet.
Antoninuksen-patsaassa Roomassa on Marcus Aureliuksen voitto esitetty 115 kohokuvassa.[147] Mutta siitä huolimatta tämä sotahistoria ei ole kovinkaan havainnollinen; ennen kaikkea puuttuu siltä dramaattisuutta. Traianuksella oli suuri vastustaja, daakialaisten älykäs ja mahtipontinen kuningas Deeebalus. Toisin on laita Marcus Aureliuksen markomannisodan: siellä emme kohtaa yhtään sankarillista saksalaisurhoa, emme yhtään yksityistä Siegfried-ilmiötä, kuinka sellaista etsimmekin. Kvadien kuningas, joka joutuu vangiksi, on nimeltään Ariogaesus, jatsygien ruhtinaana on ensin Banodaspus, sitten Zanticus; markomannikuninkaan nimi oli Ballomarius. Mutta mitäpä hyötyä nimistä? Myös muuten puuttuu vaikuttavia yksityiskohtia.
Ensimäisen suuren taistelun jälkeen tie johtaa Tonavalta March jokea ylöspäin Määriin ja edelleen yli Böömin, uppo-oudossa, tiettömässä seudussa, sankkain metsäin ja virtain poikki nykyisen Schlesian rajalle: varmaankin vaikea operatsionikenttä. Pompeianus, hänen vävynsä, jonka kuvan patsas meille usein esittää, on aina keisarin lähettyvillä, syyrialaissyntyinen mies, kasvot seemiläistä tyyppiä; mutta ennen kaikkea hänen puolisonsa Faustina, joka ilmeisesti toimeutui täällä hyvin ja voitti sotajoukon rakkauden samoin kuin keisarikin. Hän sai Marcus Aureliukselta virallisesti arvonimen "Leirin äiti" (mater castrorum), siis suunnilleen sotilasäiti, kuten häntä itseään nimitettiin isänmaan isäksi. Jo v. 173 hän voitokkaana palasi kotiin, alkaakseen kohta sen jälkeen toisen suuremman sotaretken. Jatsygien kanssa oteltiin silloin keskellä talvea Tonavan jäällä. Kerran raahasivat barbarit roomalaisten leiriä kohti valtavaa puukonetta; Marcus Aurelius rukoili, ja rajuilman vallitessa iski taivaasta salama, joka tuhosi koneen. Toisen kerran hänen joukkonsa kärsivät janoa kuivimmalla keskikesällä ja ovat lisäksi vihollisten piirittämiä. Keisari rukoilee taas taivasta, ja valtava rankkasade alkaa ropista tuottaen roomalaisille virkistystä, vihollisille tuhoa. Se on sadeihme — verrattava vanhan testamentin raamatullisiin ihmeisiin — joka vanhalle ajalle antoi vilkkaan ajattelun aihetta, koska se ratkaisi sotaretken, ja vaikuttavin kuvin sitä on esitetty ja levitetty. Kristityt lähettivät myöhemmin — kekseliäinä kuten aina — liikkeelle legendan, jonka mukaan muuan legioona pelkkiä kristittyjä olisi rukoillut sadetta ja kristittyjen Jumala oli auttanut.
Marcus Aureliuksen ote oli kova, mutta vangituille vihollisille hän oli lempeä; hän ei myynyt heitä orjuuteen eikä hyljännyt heitä, kuten Traianus vangittuja daakialaisia ja kuten muutenkin tapana oli ollut, menehtymään verisissä miekkailijanäytännöissä, vaan sijoitti suuria laumoja siirtolaisiksi eli "koloneiksi" Pohjois-Italiaan: ensimäinen suurenmoinen yritys vanhalla ajalla rajoittaa orjuutta, joka muuten aina ammensi sotavangeista. Ihmisrakkaus ja hyödyllisyyssyyt olivat molemmat tähän vaikuttamassa. Mutta siitä huolimatta keisari ei ajatellut suuria tästä teosta. "Me olemme kaikki rosvoja", hän kirjoittaa, "samoin kuin hämähäkki verkossaan jahtaa kärpäsiä, samoin talonpoika pyydystää kaniini pahasensa, kalastaja sardelleja, metsästäjä karhuja, ja minä pyydystän germaaneja tai sarmaatteja. Minä en ole heitä parempi".[148]
Oliko hän suuri sotapäällikkö? Meillä ei ole mitään aihetta väittää vastaan. Iulius Caesar tarvitsi yhdeksän vuotta vallatakseen Gallian, jossa kuitenkin oli paljoa runsaammin teitä ja joka sotajoukkojen muonitukselle oli paljoa edullisempi. Marcus Aurelius käytti yhtä pitkän ajan Böömin ja Määrin valloittamiseen: kuka voi ratkaista, missä esiintyy enemmän jäntevää voimaa, älykkyyttä ja ajattelevaisuutta? Viisasta oli joka tapauksessa, että Marcus Aurelius hajoitti viholliset ja ensin tuhosi kvadit, niin että markomannien ja jatsygien kansat eristyivät ja kadottivat keskinäiset kosketukset. Ja itse hän epäilemättä ei ole pitänyt itseänsä Traianusta halvempana. Sillä Marcus Aurelius on itse määrännyt Antoninuksen-patsaan pystytettäväksi Roomaan muistomerkiksi ja itse suunnitellut sen yhtä suureksi kuin Traianuksen-patsas ja kilpailemaan tämän kanssa.
Hänen terveytensä oli alati heikko. Vuosikausia hän otti theriak'ia, vatsahäiriötä vastaan käytettyä muotilääkettä, sai helposti kuumetta ja oli aina henkilääkäriparven ympäröimänä, joka koetteli hänen valtimoaan.[149] Jalat olivat hänellä kylmät ja niitä hierottiin usein. Mutta hän ei säästänyt itseänsä. Niinkuin kuvat osoittavat, hän on joka paikassa mukana, talvet, kesät, kantaa toisinaan raskasta panssaria, ratsastaa täyttä laukkaa, ryntää kaartin seuraamana kukkulalle vihollisen keskelle, lähettää liikkeelle upseereja, kuulustelee vakoojia ja lähettejä, lukee taivasalla julki käskyjä armeijalle, ratsastaa paraadissa pitkin kaartinrintamaa.[150] Hän oli oikea sotilas; muuten eivät sotilaat olisi niin häntä rakastaneet, kuin on kerrottu. Erämaitten, tiheän böömiläisen aarniometsän halki hän kulki heidän kanssansa. Tuon pyökki-, petäjä- ja kuusitiheikön, joka vasta myöhäisellä keskiajalla, 15. vuosisadalla perattiin.
Silloin yhtäkkiä leviää halki maailman tieto hänen kuolemastaan! Heti nousee Egyptissä Avidius Cassius ja kohottautuu Rooman keisariksi. Mutta tieto oli väärä, Marcus Aurelius eli, ja hänen täytyy nyt Tonavan seuduilta rientää itään Cassiusta vastaan taistelemaan. Markomannien sodan lisäksi tulee siis vielä kansalaissota.
Cassius oli sangen kelpo sotilas, mutta kömpelön raaka ja häpeämätön; Marcus Aureliusta hän kutsui vanhaksi hurskaaksi akaksi, kuollutta Verasta hän suuremmalla syyllä oli kutsunut nautinnonhimoiseksi ilvehtijäksi. Raaka on hänen rankaisutapansa: ryöstäviä sotilaita hän paikalla ristiinnaulitsee, mutta karkureita hän ei tapa; hän katkoo mieluummin heiltä luut ja sanoo: "On parempi, että he siten jäävät elämään varoittaviksi esimerkeiksi."
Marcus Aurelius oli tähän saakka jättänyt hänet rauhaan; sillä siveettömälle Syyrialle hän näytti olevan juuri oikea mies. Nyt he olivat vihamiehiä. Myöskin Antiokeia kannatti Cassiusta. Mutta tuskin tuli tunnetuksi, että Marcus Aurelius oli tulossa ja eli, niin tappoivat Cassiuksen hänen omat miehensä. Marcus Aurelius antoi anteeksi kaikille vastustajansa kannattajille. Oli epäilemättä käytännöllistä pitää tätä välikohtausta tapahtumattomana; mutta optimistinen keisari oli sitä paitsi vakuutettu siitä, että mikä elämässä esiintyy pahana, todellisuudessa on vain erhetystä ja ymmärtämättömyyttä.
Silloin kohtasi häntä kova isku: hänen puolisonsa Faustina, jota ilman hän ei voinut olla, kuoli matkalla Itämaille. Hän oli nuoruudessaan ollut kaunis ja rakastettava, vaikkakin kevytmielinen. Juorut tiesivät kertoa hänestä kaikenlaista pahaa, ja vieläpä ilveilijät näyttämöillä tekivät mitä julkeimpia viittauksia. Mutta Marcus Aurelius oli kuin ei mitään olisi tapahtunut; hän osoitti vieläpä suosiota vaimonsa luultuja viettelijöitä kohtaan ja antoi heille korkeita luottamustoimia, hälventääkseen kaiken epäluulon. Faustina oli hänen neljän lapsensa äiti ja tämän läsnäolo teki hänelle hyvää. Jo Faustinan isä, vanha Antoninus Pius oli tytärtään sanonut miellyttäväksi seurustelussa: "Mieluummin erämaassa yksin hänen kanssaan, kuin keisaripalatsissa ilman häntä." Nyt Marcus Aureliuksen täytyi hänet haudata, hänen täytyi ilman vaimoansa joulukuussa 176 tulla Roomaan, (sillä hän vietti silloin suurta voittojuhlaa, ja todennäköisesti silloin myös laskettiin voittopatsaan perustus). Sitten hän lähti taasen velvollisuutensa tuntien valtakunnan pohjoisiin osiin vakiinnuttamaan menestystään Böömissä; sillä vihollinen, joka tosin oli voitettu, roomalaisten linnoitusten hallitessa sen vuoristoja, kiristeli kahlehdittuna hampaitansa.
Mutta ilmanalan vaihdos, muutto kuumasta Syyriasta pohjoiseen Eurooppaan, oli varmasti liian äkillinen, ja hän kaipasi nyt etenkin vaimonsa hellää huolta. Hänen terveytensä kärsi yhä enemmän.[151] Siitä huolimatta hän edelleen jatkoi suurta työtään, niin kovin heikko kuin olikin, ja pyhyyden ja jumalaisuuden loisto, joka häntä ympäröi, tuli yhä valoisammaksi, kullanhohteisemmaksi ja puhtaammaksi. Sillä mitä nykyään nimitämme siveelliseksi aateliksi, tuo aika nimitti jumalaiseksi.[152]
Hän halveksi tosin, kuten itse sanoo, alhaisia huveja,[153] mutta ei mitenkään ollut mikään hypokondrikko,[154] eikä myöskään mikään yksinäinen uneksija, ei, ei; hän pysyi mitä puhdasverisimpänä optimistina elämänsä loppuun saakka. Ja juuri työ se piti häntä aina iloisena.[155] Työn evankeliumi, jota jo Seneca oli saarnannut, täytti hänet kokonaan. Leirissä Määrissä ja Böömissä, kvadien ja sarmaattien luona, siellä hän kirjoitti meille säilyneet kuuluisat kehoituksensa itselleen, hiljaisina öinä, kun vartiotulet loimusivat, lumi peitti aarniometsän ja vain vartiojoukkueiden tervehdyshuudot kaikuivat yksinäisyydessä. Silloin hallitsija loi katseen sisimpään itseensä, kuten hän itse sanoo.[156]
Samassa Bööminmaassa Fredrik suurikin myöhemmin kävi kuuluisat kolme sotaansa Schlesian omistamisesta; ja hänkin on siellä leirissä aikansa vietteeksi filosofionut, mietiskellyt ja runoja kirjoitellut. Myöskin Fredrikistä tuli aseissa ollessaan stoalainen, ja hänen ihana lauselmansa "ei ole tarpeellista, että elän, vaan kyllä että olen toimessa" on aivan kuin olisi se Marcus Aureliukselta otettu. Sillä hän tunsi tarkoin Marcus Aureliuksen.
Mutta Marcus Aureliuksella se oli hartaudentarvetta, vetäytymistä jumalaa kohti, jota hänen sydämensä kaipasi. Hän tosin puhuu jumalista monikossa,[157] jokapäiväisen tavan mukaan; nämät perinnäiset jumalat olivat hänelle jotenkin samaa, mitä monelle kristitylle pyhien sielut katolisen kirkon taivaassa. Mutta hänen ajatuksiansa työskentelyttää vain yksi Jumala. Maailmankaikkeus itse, siinä on hänen rukoustensa esine.[158] Sillä kaikkeus itse on jumala, ja jumala on kaikkeus (panteismi!). Mutta myös jokaisessa yksityisessä ihmisessä asuu jumala tai hyvä daimoni.[159] Tämä meissä oleva jumala on inhimillinen järki.[160] Mutta meissä oleva jumala on vain osa sitä jumalaa, joka on kaikkeus, meidän järkemme vain osa maailmanjärjestä. Niin olemme kaikkeuteen kiinnikasvaneet kuin aalto mereen, ja kuolemamme on sisäisen jumalamme purkautumista siihen jumalaan, joka on kaikkeus.
Turhaa on kaikki maallinen! Rohkene saattaa itsellesi selväksi oma mitättömyytesi. Äärettömässä kaikkeudessa ovat Aasia ja Eurooppa vain kolkkia ja iäisyydessä vaihtuvat sukupolvet kuin lentohiekka.[161] Älä, ihminen, antaudu mihinkään harhakuvitteluihin.[162] Olihan Marcus Aurelius, kuten Hadrianuskin, ruvennut jäseneksi Elysionin mysterioihin, jotka lupasivat Elysionia eli taivaanvaltakuntaa siellä, mihin samoin kuin Danten paratiisiin kaikki hyvät ihmiset kokoontuvat. Mutta hän ei yhdelläkään sanalla puhu siitä. Sanoo vain: kuolemassa tapahtuu ero[163]: samoin kuin ruumis tulee maaksi, siten sielu siirtyy viimeisessä hengenvedossa äärettömään ilmaan, mihin se kuuluu; sillä kaikki henki on vain tuulahdus, Pneuma. Elämämme on yksi ainoa hengähdys ja kaikki maalliset esineet muistuttavat varpusia, jotka edestäsi nousevat lentoon.[164] Miksi kuroittaa niitä kiinni ottamaan? Ne ovat jo lentäneet pois. Ja mitä on maine? Unhoitusta ikuisin silmin katsottuna. Aleksanteri suuri on tuhkakasana, ja hänen muulinajajansa samoin. Kuolet. Ystävä istuutuu haudallesi ja itkee sinua. Sitten hänen kyyneleensä kuivuvat, sillä hänkin on kuollut, ja hautapaikkasi on tyhjänä. Unohtunut! Sellaisia lausuntoja on lukemattomia.[165] Marcus Aureliuksen täytyi yhä uudelleen sanoa se itselleen; hänen oma vilkas temperamenttinsa silminnähtävästi pyrki aivan toiselle taholle. Että hänen mielensä todellisuudessa halusi mainetta, jaloa mainetta, sitähän todistaa Antoninuksen-pylväs Roomassa, jonka hän itse pystytti!
Onko tämä nyt lohdutonta oppia? Ei suinkaan! Nyt vasta kuulemme, missä on onni; se piilee toiminnassa muiden hyväksi;[166] se on löydettävissä jumalan eli kaikkeuden ihailemisessa.[167]
Elä ihmisten parissa ja ole tosi heitä kohtaan. Totuutta![168] Älä pidä salaisuuksia, paitsi valtion asioissa.[169] Toimi aina niin, että kuolema sinut joka hetki voi kutsua pois.[170] Sinulta kysyttäessä mitä juuri ajattelet, täytyy sinun epäröimättä voida sanoa se.[171]
Mutta uskonnollisuus ei ole muuta kuin sisäisen jumalan vaarinottamista ja vaalimista[172] ja tämä jumala vaatii itsekkäisyyden hävittämistä.[173] Tee kaikki mitä teet ihmisyydelle ja tee se levähtämättä[174]: hetkeäkään ei saa menettää.
Ohjelmana on yhteishyvä.[175] Joka ihmisen tulee olla pappi s.o. jumalan auttaja.[176] Min eläminen on riemua ja autuutta. Oi mua onnellista! Olisinko äreissäni, kun nousen aamulla ja lähteä täytyy päivätyöhön, johon kuitenkin olen syntynyt?[177] Tanssija, kuvanveistäjä, jokainen käsityöläinen ponnistaa kaikki voimansa tehdäksensä hyvin, minkä tekee; valtiomieskö, keisari ei tahtoisi samaa? Tee hyvää ilman kiitosta[178] samoinkuin viiniköynnös, joka yhä uudestaan kantaa rypäleitä.[179] Mutta tämä on koko viisaus: anna oman sisäisen lakisi sointua yhteen kaikkeuden lain kanssa.[180]
Siiloin syntyy sydämessä tyven, jota se kaipaa: "Galene"![181]
Niinpä hän ajattelee myös omaa tautiaan[182]: alistu; se sisältyy jumalan suunnitelmaan; sinun täytyy olla sairas, jotta kaikkeus voi olla terve; ja sinä häiritset maailmankaikkeuden rauhaa, jos olet tyytymätön.[183] Toisinaan kuuluu myös syvästi alakuloisia ääniä. Milloin tulet aivan onnelliseksi, sieluni? s.o. milloin tulet olemaan aivan vapaa pyyteistä. Olet hyvää tarkoittanut ja kuitenkin iloitaan, kun kuolet.[184] Iloitse[185] maailmanrakenteen harmoniasta.[186] Iloitse kaikesta, mitä jo olet elämässäsi kokenut. Vaali sisäistä rytmiäsi, kun jokin ulkonainen sinua järkyttää.[187] Katumus ei ole mitään; tee tehtäväsi paremmin.[188] Karta ennen kaikkea ihmisvihaa ja eristäytymistä.[189] "Iloinen" on läpi koko teoksen tavattava sana: iloisena odota kohtaloasi. Sana "iloinen" soi teoksessa viimeisenä: "Nyt poistu iloisena".[190]
Siitäpä johtui vihdoinkin myös hänen suvaitsevaisuutensa huonoja ihmisiä kohtaan,[191] vieläpä hyväntahtoisuutensa pilkkaajia kohtaan.[192] Se on toisessa muodossa: "rakasta vihollisiasi". Eroavaisuuksiahan täytyy olla! Perämies ei saa ihmetellä, jos nousee myrsky. Mitä auttaa vihata pahaa säätä? Aurinko ja sade ovat vastakohtia, ja vaikuttavathan ne kuitenkin yhdessä kokonaisuuden hyväksi. Niin myös sinä vihollisinesi. Entä pahat! Jumalat suvaitsevat heitä, siis minäkin: s.o. en tahdo olla pyöveli. Pahat saattavat vain pahaa tehdä: ken heiltä muuta odottaa, on hullu.[193] Opasta heitä tai siedä heitä.[194] Paras moite on, ettet tee kuin he.[195] Mutta järki on voittava: samoin kuin auringolla on rajaton laajentumisvietti, samoin on järjen laita.[196]
"Nyt poistu iloisena", niin päätti, kuten sanottu, Marcus Aurelius kehoituksensa itselleen. Sota markomanneja vastaan oli miltei lopussa, kun hän maaliskuun 17 p:nä 180 kuoli, vajaan 57:n vuoden ikäisenä. Hän kuoli Wienissä kaukana Roomasta. Pian senjälkeen hänen omat päällikkönsä saattoivat sodan loppuun, eikä Rooman sen koommin tarvinnut markomanneja ja sarmaatteja pelätä. Menestys oli siis täydellinen. Mutta keisarin kuolinhetkeä varjosti sittenkin suru. Sillä hänen kuolinvuoteensa ääressä seisoi hänen 19-vuotias poikansa Commodus, ja Marcus Aurelius tiesi hänen kuuluvan pahimmista pahimpiin, joiden olemassaoloa hän oli sietänyt. Miksi kohtalo oli antanut hänelle pojan? Hänen oli nyt luopuminen keisarillisen perintöjärjestyksen adoptsionimenetelmästä, joka tähän asti oli osoittautunut niin edulliseksi. Tätä nuorta Commodusta vastaan oli Avidius Cassius Itämailla noussut: Commoduksesta ei pitänyt tulla keisaria. Marcus Aurelius oli alusta pitäen tehnyt kaikki, jotta sotaväki ja senaatti tunnustaisivat hänen poikansa hänen vallanperijäkseen, vieläpä lopulta hänen hallituskumppaniksensakin. Sen lisäksi hän oli tehnyt kaiken johtaakseen hänet hyvälle tielle.[197] Mutta hän epäonnistui täydellisesti kasvatuksessaan samoin kuin Seneca Neron kasvatuksessa. Ehkäpä oli siihen syynä se, että stoalainen moraali kieltää vihan. Ehkäpä hän ei osoittanut Commodukselle kylliksi isän vihaa.[198] Vai oliko Commodus sittenkin äpäräpoika? Oliko Faustina tosiaankin, kuten juoruttiin, ollut tekemisissä merimiesten ja gladiaattorien kanssa? Hirviö ja verikoira, sitä oli nuori keisari Commodus, ja tässäkin toteutui vanha lause, että vanhan Rooman hallitussuvuissa jo toinen polvi huonontui, käytti kuin olisi viiden kunnon hallitsijan pidättämä kunnottomuus jälleen vapautunut. Palatsi Roomassa, jossa vanhat Antoninukset olivat asuneet, muuttui mitä likaisimmaksi haaremiksi, tyrannimainen murhaaminen tuli jälleen päiväjärjestykseen, ja Commodus itse esiintyi areenalla ja taisteli, taisteli kansan edessä gladiaattorina: mitä julkeinta jalon isänsä ivaamista. Nyt alkoi valtakunnan täydellinen hajaantuminen, kaaos. Seuraavat toinen toistansa nuo lukemattomat sotilaskeisarit, jotka aina oleskelevat rajaseuduilla ja taistelevat toisiansa vastaan; he nousevat ja vaipuvat kuin vaahtopäät laineikossa. Ensinnäkin Marcus Aureliuksen omat päälliköt, Pertinax, Iulianus ja valtainen Septimius Severus. Mutta hänen työnsä varsinaiset jatkajat olivat itse teossa suuret roomalaiset lakimiehet, jotka samalla osaksi olivat kaartin ylipäälliköitä ja keisarin lähimpiä miehiä, Papinianus, Ulpianus, Paulus ja Modestinus, jotka siihen aikaan, noin v. 200, loivat roomalaiseen oikeuteen ne siveelliset ihanteet ja sen ihmisyyden, jotka ovat saattaneet sen meidän 19:nteen vuosisataamme saakka pysymään kristillisen ihmiskunnan esikuvana ja kasvattajana. Muistettava on ja se ei saa koskaan unohtua: roomalainen oikeus on täydellisessä muodossaan toisen vuosisadan ja keisarien Hadrianuksen, Antoninus Piuksen ja Marcus Aureliuksen siveellinen perintö. Varsinkin Marcus Aureliuksen muisto vallitsi vielä koko seuraavan vuosisadan; vieläpä häntä kauan kunnioitettiin kuolemansa jälkeen taivaaseen nousseena jumalana, jumalien toverina ja seuralaisena. "Ei mikään imartelija voi ajatellakaan sellaista keisaria, kuin oli hän." Kaikki rakastavat häntä kuin isää ja veljeä, mutta kukaan ei häntä itke, sillä onhan hän jumala. Jumalattomana pidetään sitä, ken ei hänen kuvaansa pidä kodissaan; mutta myös temppeleissä papit häntä palvelevat.[199]
Rooman vallan ihmeellisen terve ruumis kuoleutui hitaasti; sen kuolonkamppailua kesti kolmen vuosisadan ajan. Germaanit ja parthialaiset olivat sen hävittäjät. Alemannit ja frankit Rheinin tienoilla, jopa vihdoin goottienkin heimot tunkeutuivat rajojen yli masentumattomalla nuoruudenvoimalla, antiikin edistyneimmät oppilaat ja tulevat perilliset. Noin v. 300 oli keisari Diocletianus, orjan poika Illyriasta, vihdoinkin suorittanut valtakunnan hallituksen välttämättömän jaon, luoden siten Itä-Rooman ja Länsi-Rooman. Constantinus kumosi vain väliaikaisesti tämän jaon; hän perusti v. 330 Konstantinopolin ja antoi Itämaille uuden pääkaupungin, joka osottautui sopivammaksi kuin Alexandreia, Marcus Antoniuksen pääkaupunki. Diocletianuksessa näki kreikkalais-roomalainen maailma valtaistuimella ensimäisen suuren sulttaaninsa ja epäjumalansa, helmin kirjailtuun korupukuun puetun, joka Hadrianuksen luoman virkavallan täydensi ja kehitti huovien rautaiseksi sotilashallitukseksi, ja Constantinus piti tätä — voi sanoa jäykkää järjestelmää — kaikella mielihyvällä voimassa; mutta sen lisäksi rohkeni Constantinus astua suuren askeleen eteenpäin, tarjota samalle kristinopille, joka tähän asti oli taistellut vanhaa keisarivaltaa vastaan, sovinnon käden ja tehdä hajoavan valtion mahdolliseksi hallita asettamalla sille kristinopin perustukseksi. Mutta tuo askel epäonnistui; sillä kristityt keisarit eivät jatkuvasti aikaansaaneet enempää kuin heidän edeltäjänsä.
Siitä saakka pääsee Idässä despoottinen bysanttilainen henki vallalle, ja Venäjä, Pietari suuren Venäjä, on vuosisatojen kuluessa tullut tuon bysanttilais-itäroomalaisen valtakunnan seuraajaksi; Moskova, slaavilainen Byzantion. Senpä vuoksi on vielä tänäpäivänä Venäjällä vallalla kreikkalainen oikeaoppisuus, ja tsaari-nimi merkitseekin samaa kuin Caesar, keisaria.
Koko Länsi-Eurooppa tuli sitävastoin 5:nnestä vuosisadasta saakka germaaniseksi. Eivät vain Itävalta, Saksa ja Skandinaavia, vaan myöskin Englanti on yhä vieläkin läpeensä germaaninen maa; puoleksi myös Ranska; sillä ranskankieli on tosin latinalainen, mutta ranskalaisten veressä ei ole paljoakaan roomalaista; se on gallialais-frankkilaista, niinkuin osoittaa jo nimikin la France, Frankreich. Ranskassa on veri yhtä vähän roomalaista kuin Frankfurtissa. Niinpä länsimaissa Kaarle suuri, frankkilaiset karolingit, nuo Pariisin germaanilaisruhtinaat, tulivat Länsi-Euroopassa vanhan Rooman keisarivallan perijöiksi, ja loppujen lopuksi tämä antiikkinen keisarius on uudemmassa asussa vielä tänä päivänä olemassa. "Kaikki oleva on tulevan siemen", sanoo Marcus Aurelius.[200] Antiikin siemenestä on todenteolla vuosituhansien kuluessa nykyisyytemme hitaasti kasvanut, jokapäiväisimmästä ylevimpään: ravintomme keittiöissä ja kellareissa, katujärjestelymme, esteettiset huvimme, oikeutemme, uskontomme, moraalimme; samoin hallitsija ihanteemme, sellaisena kuin Seneca on sen hahmotellut ja Marcus Aurelius toteuttanut.