XII.
Vankeus villien luona.
Molemmat pahantekiät olivat joen rannalla olevalta mäeltä katselleet tappelun loppua ja villien palausmatkaa. Sekään ei ollut heiltä jäänyt huomaamatta, että Silman ja Helena oli viety vangiksi. Kaiken sen mukaan, mitä olivat ennen asukkaiden luonteesta kuulleet, eivät he voineet epäillä, että nämä vangeille kostaisivat monen soturinsa kuoleman ja yhtä vahvasti olivat he vakuutetut, etteivät takaisin saisi niitä rahoja eikä arvokkaita varoja, jotka vankien kanssa olivat joutuneet villien käsiin. He päättivät sentähden välttää kaikkia asukasten vainoja ja ajatella ainoasti omaa turvallisuuttansa. He kokivat saavuttaa saaressa semmoista seutua, jossa voisivat olla turvallisemmat sotamiesten takaa-ajamiselta, ja johon myös harvoin suuremmat villiparvetkaan tulisivat. He lähtivät sentähden matkalle, hakivat maan jylhimpiä seutuja ja kokivat niin paljon kuin mahdollista lähetä etelärantaa.
Helena ja hänen orpanansa Silman olivat kuitenkin vielä elossa. Tosin olivat he monta kertaa olleet vaarassa, etteivät ystäväinsä kuolemasta suuttuneet soturit heitä tappaneet, mutta joka kerta oli eräs vanha vaimo, joka, niinkun he sittemmin huomasivat, oli päällikön sisar, katsannollansa pelastanut ja suojellut heitä rääkkäyksistä. Jonkun ajan perästä lauhtui miesten riehunta ja vieläpä näyttivät muutamat vaimot säälivänkin sitä tyttöraukkaa. Kuitenkin käsitti Helena tilansa vaarallisuuden; sillä kuinka taisi hän toivoa laupeutta niiltä ihmisiltä, joiden sukulaisia ja ystäviä äsken olivat valkeat miehet tappaneet? Silman parkakin näki itsensä kuoleman-alaiseksi ja odotti joka silmänräpäys keihästä, joka lävistäisi hänen. Sillä tavalla vaelsivat he jälellä olevan osan päivää pysähtymättä. Vihdoin keskeytti yön pimeys heidän kulkunsa. Kun he seisahtuivat jyrkän vuoren sulkemassa laaksossa, joivat he halulla lähteestä, joka lorisi kallioiden välissä. Sitte kokoivat miehet kuoria puista, käyttääksensä niitä majojen katoiksi, joiden piti heitä suojeleman pakkaselta ja sateelta. Vaimot kokosivat kuivia puita. Nyt maksoi valkean tekeminen, sillä sodassa olivat heiltä hävinneet ne palavat puukappaleet, joita jokaisella heimolla oli tapana muassansa kulettaa. He etsivät nyt sentähden sopivan kuivan puukappaleen, panivat sen maahan, leikkasivat terävällä kivellä kolon siihen sekä pistivät toisen teroitetun puupalasen koloon. Yksi villeistä otti sitte tämän viimeksi mainitun käsien väliin ja väänsi sitä kiirehesti edestakaisin kolossa. Kun hän väsyi, tuli toinen sijaan, kunnes vihdoin molemmat puukappaleet syttyivät sukkelasta, alinomaa pitkitetystä hivuttamisesta. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, heitettiin kuivia lehtiä ja lastuja hiilokseen ja puhaltamalla saatiin leimuava liekki. Niinmuodoin onnistui heidän neljännestunnissa tehdä valkea ja pian valaisivat koko laaksoa leimuavat tulet.
Koska kaikki miehet ja vaimot askaroitsivat valkean ympärillä, arveli Helena, että se silmänräpäys olisi pakenemiseen sopiva. Hän ilmoitti aikeensa Silman'ille ja neuvoi häntä kiipeämään ylöspäin jyrkkää mäkeä yhdeltä puolelta, aikoen itse tehdä samoin toisella puolen. Silman myöntyi heti siihen, vaikka hänellä oli aivan vähän toivoa onnistumisesta. Helena kävi ensin verkalleen mäen sivua ja alkoi sitte mennä ylöspäin, ikäänkuin hän olisi uteliaisuudesta katsellut puita ja pensaita. Samoin teki Silman; hän oli myöskin ennättänyt sille paikalle, jossa hän aikoi yhtyä Helenaan, kun hän huomasi kaksi villiä, joista yksi oli varovaisesti seurannut Helenaa, toinen häntä. "Uskaliaasti", kuiskasi Helena, tultuansa sitte paikalle, jolla hän seisoi; "nyt on pelastus mahdollinen."
"Kaksi mustaa konnaa on meitä seurannut", vastasi Silman; "nyt ei ole muuta tehtävänä, kuin rauhallisesti takaisin kääntyminen."
"Ettekö voi lyödä maahan sitä, joka uhkaa teitä?" sanoi Helena. "suuri Jumala, pitäisikö meidän vielä kerran palata noiden armottomain villien luoksi?"
"Tässä ei ole muuta tehtävänä", sanoi Silman toimekkaasti; "jos minä yhden löisinkin alas, niin nostaisi toinen semmoisen melun, että koko naapuristo rientäisi tänne, parempi on, että palajamme aivan rauhallisesti."
"Hyvä", vastasi Helena lyhyen vaitiolon perästä. "Menkäämme nyt rauhallisesti takaisin, ehkemme silloin herätä mitään epäluuloja."
He kääntyivät takaisin ja ne kaksi villiä seurasivat heitä. Sillä välin olivat muut pyydystäneet useita pussieläviä, jotka yöllä oleksivat pipariminttupuissa, sekä paistoivat niitä nyt tulilla. Vaimot noutivat akasiapuiden pihkaa sekä heittivät sitä hiilille paistumaan. Kun seura istui atrialle, saivat vangitkin osansa; mutta kun pussi-eläimellä on hyvin paha haju ja pihka näytti tuliselta raudalta, niin jättivät he nämä herkut koskematta. Onneksi muisti Silman, että suuri varasto ruoka-aineita oli säkissä, jota hän oli kantanut, niin että molemmat vangit voivat vahvistaa itseänsä runsaalla atrialla viimeisten päiväin ponnistusten perästä. Kohdastaan atrian perästä etsi kukin yösijansa ja vähään aikaan hallitsi syvin hiljaisuus tuossa äsken niin eloisassa laaksossa. Päivän valetessa olivat asukkaat valveella ja kun heillä ei ollut surua vaatetuksestansa eikä tarvinneet niitä pakata kirstuihin eikä vaatesäkkiin, niin taisivat he heti paikalla lähteä matkalle. Puolipäivän aikana levättiin vähän aikaa ja sitte kulettiin edelleen; yöpaikka laitettiin samoin kuin edellisenäkin päivänä. Päivällisen aikana kolmantena päivänä huomasivat he viheriäiseltä mäen kukkulalta aavan meren sekä että olivat saavuttaneet vaellustensa päämäärän. Helena ja Silman tunsivat jäisten vilutaudin puuskien käyvän läpi kaikkien jäseniensä, kun he ajattelivat, että jo tulisi aika, joka olisi ratkaiseva heidän kohtalonsa.
Asukasten kylä oli ystävällisessä, viheriäin mäkien ympäröimässä laaksossa, ja siinä oli noin kolmekymmentä puunkuorista valmistettua majaa. Yhden semmoisen edessä istui kaatuneella puulla joukkion päällikkö, noin kuusikymmenvuotinen mies, kunnioitettavalla ulkomuodolla. Kun eräs mies kertoi hänelle retken menosta, synkistyi hänen muotonsa; mutta sisar, joka jo matkalla oli niin laupiaasti suostunut vankeihin, katsahti häneen taas, ja kun Silman, Helenan tahdon mukaan, aukaisi säkin ja toi esiin sen sisältämän, virkistyi tuon vanhan muoto huomattavasti. Erinomaisella mielihyvällä vastaan otti hän kirveen, jonka käyttämistä Silman selitti hänelle. Suuri määrä sokeria sekä yksi tinapikari saivat yhtä ystävällisen vastaanottamisen. Kun Silman viimein esiin-otti tulukset ja muutamilla iskuilla sytytti taulan, muuttui koko heimon hämmästys korkeasti kaikuvaksi riemuksi. Koska villit askaroitsivat tuluksilla, löysi Helena sanomattomaksi iloksensa yhdessä pienessä liinaisessa pussissa pistuoliparin ynnä ruutisarven ja tusinan luotia. Hän tervehti näitä aseita, niinkun vanha ystävä, sillä nyt oli hänellä jotakin, jolla hän hätätilassa voisi puolustaa itseänsä. Vanha päällikkö oli erinomaisen iloinen niistä kalleuksista, jotka hänelle olivat annetut ja ilmoitti merkeillä vangeille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Helenaa kohteli hän suurella kunnioituksella, sillä hän näytti hänestä korkeammalle olennolle ja Silman voitti myöskin pian sen lohdullisen vakuutuksen, ettei villit tahtoneet häntä hengeltä ottaa. Tyttärelle rakennettiin kuninkaan käskystä iso ja mukava maja, mutta Silman sai semmoisen kuorella katetun vuoteen, kun useimmat asukkaat käyttivät.
Niinmuodoin olivat kyllä molemmat vangit vapautetut siitä vaivaavasta tuskasta, että heidät teurastettaisiin kostouhrina tapettuin soturien edestä; mutta he eivät kuitenkaan nähneet mitään mahdollisuutta vankeudesta pakenemiseen eikä olopaikastansa ystävillensä tiedon-antamiseen. Sillä vaikka heitä kohdeltiin kunnioituksella ja ystävyydellä, vartioitiin heitä kuitenkin tarkimmasti, niin että heidän täytyi jättää jokainen paon-ajatus mielestänsä ja kärsivällisesti odotella kohtalonsa kehittymistä.