XV.
Pelastus.
Niin pian kun Silman oli saanut uusia voimia viimeisten ankarain ponnistusten perästä, nousi hän tuumimaan, minkä suunnan heidän olisi ottaminen. Hän oli juuri alkanut seutua tarkastella, kun hän huudahti: "Helena, katsokaa, mitä tuolla alhaalla joen rannalla on?"
"Suuri Jumala!" huusi Helena, "siellä on eräs maanasukas."
"Ja tuolla on vielä yksi", sanoi Silman, "ja tuolla taas yksi ja tuolla on se vanha vaimo, joka takaa-ajoi meitä. Nyt näkevät he meidät! Taivahan nimeen, siellä on koko heimokunta!"
Helena katsahti ympärillensä. Heidän ympärillään ammotti syvyys, takanansa pauhasi virta ja toiselta puolen tulivat villit. Nämät olivat nyt huomanneet vankinsa kallion huipulla ja syöksivät sinne hurjalla kirkunalla ja väkevällä juoksulla. Silman katsoi olevansa hukassa, mutta Helena huusi: "Meillä on kaksi pistuolia; ne ovat tosin pieniä, mutta voivat kuitenkin hyödyttää meitä. Ampumavaroja on myös; siis emme tarvitse epäillä."
"Oikein, Helena!" sanoi Silman, joka taas sai rohkeutta hänen sanoistaan. "Sen joka kuulee teidän niin puhuvan, täytyy taistella niin kauan kun yksikin veripisara on suonissaan. Vielä olemme vapaat ja elävinä he eivät meitä ota."
Pirullisella kirkunalla ja metelillä syöksivät nyt villit esiin; heidän uhrinsa näkeminen näytti ärsyttävän heitä oikeaan vimmaan. Tultuansa kallion juurelle, alkoivat he lingottaa keihäitänsä. "Minä rukoilen teitä, Helena", sanoi Silman, "laskeukaa alas kalliolle, ettei heidän keihäänsä sattuisi teihin. Katsokaa, tuo vanha hylky tähtää juuri teitä; laskeukaa siis alas ja antakaa minulle se toinen pistuoli. Te voitte ladata, kun minä ammun. Niin, nyt on hyvä; nyt saavat he maistaa kuulaa."
Hän laukaisi pistuolinsa ryntääviä vastaan, mutta kun haavoitettu kirkui kovasti, kiipivät toiset, haluten kostoa, ylöspäin kalliota, niin kiireesti kun sen rinne myönsi. Vaara oli nousnut korkeimmillensa, kun Helena, joka ei viimeisessä hädässäkään kadottanut maltillisuuttansa, huusi: "sillä paikalla, jota me kiipesimme, riippuu irtonainen kivilohkare; ehkä te voisitte syöstä sen ryntäävien päälle."
Silman survaisi jalallaan kivilohkaretta ja näki suureksi riemuksensa sen liikkuvan ja syöksyvän ryskeellä ulvovain asukasten päälle.
"Siellä olette nyt, hylyt", huusi hän; "ehkä te nyt jätätte meidät rauhaan."
"He pakenevat!" huusi Helena, lähestyen kallion reunaa ja taputti käsiään ilosta. "Jumala tahtoo kuitenkin vielä pelastaa meitä."
"Niin, mutta nyt tulevat he takaisin", huokasi Silman. "se vanha on leppymätön; tuolla seisoo hän ja heiluttaa nuijaansa meitä vastaan. Katsokaa vaan, koko joukko alkaa taas liikkua."
Näin sanoen laukaisi hän vielä kerran pistuolinsa, mutta paukaus ei ollut kylliksi kova villiä säikäyttämään. He syöksivät esiin kauhealla kirkunalla.
"Nyt ei ole toivomistakaan", sanoi Silman; "minä voin korkeintaan ampua yhden ja heittää pistuoleilla toisia päähän, jos he tulevat ylös. Mutta mitä tuo on, Helena? Näettekö tuolla ratsumiehen ja tuolla vielä yhden! Myöskin yhden jalkamiehen näen minä! Taivahan Jumala, mikä odottamaton apu!"
Helena huusi korkealla äänellä, mutta hänen äänensä ei olisi voinut kuulua, jos ei hän myös olisi huiskuttanut nenäliinaansa. Näin onnistui hän herättämään ratsumiesten huomion; hän näki, kuinka he ajoivat täyttä laukkaa virran poikki ja kuinka jalkamiehet tarttuivat toistensa käsiin, voidaksensa vaaratta kahlata sitä matalaa, mutta erittäin väkevää virtaa. Molemmissa ensimäisissä ratsumiehissä tunsi hän ihastuksella isänsä ja kapteeni Trevorin. "He ovat tulleet joen ylitse", huusi hän; "puolustakaa vielä itseänne muutamia minuuttia, niin olemme pelastetut."
"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi Silman; "minä pelkään vaan heidän tulevan liian myöhään, villit tunkeutuvat esiin joukolla."
"Pian, pian!" huusi Helena tuskassaan. "Avuksi, avuksi!" mutta hänen äänensä sammui villien voittohuutoon. Muutamat näistä jo katselivat kallion reunan ylitse.
"O Jumala!" huusi Helena hirmuisessa tuskassa; "he tulevat liian myöhään."
"Yksi makaa tuolla alhaalla!" sanoi Silman, lyötyänsä ensimäistä niin voimakkaasti nyrkillään kasvoille, että tämä syöksyi alas pitkin kallion rinnettä.
"He ampuvat", huusi Helena; "he toivovat ilmoittaa meille läsnäoloansa."
Villit säikähtivät ja katselivat ihmetellen uutta vihollistansa.
"Tuolla paukahti vielä yksi laukaus! He tulevat todellakin!" riemuitsi Silman. "Laskeukaa alas, Helena, muutoin voipi teihin sattua! Kuulkaa, kuinka he ampuvat! Hurraa, meidän mustillemme tulee hätä! Mutta, Jumalan tähden, he ajavat roistoja meidän kimppuumme! Heittäitkää pitkällenne, Helena, pitäkää kiini käsillänne ja jaloillanne; nuo hylyt tulevat kaikki meitä vastaan."
Kun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle huipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen haamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois.
"Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!" huusi Silman; "minä näen ystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!"
"Helena!" huusi ääni, jossa ahdistunut tytär tunsi isänsä, "Helena, missä sinä olet? Helena'"
"Täällä", huusi Silman, joka taisteli toisten villien kanssa. "Täällä hän on! Yksi musta on tarttunut häneen!"
Siinä samassa oli Trevori muutamien sotamiesten kanssa saapunut huipulle. Hän lennätti kuulan sen villin pään lävitse, joka oli saanut Helenan käsiinsä, nosti säikähtyneen tytön ylös ja kantoi hänen isänsä syliin, kun ne kolme asukasta, jotka vielä olivat jälellä kalliolla, ketterästi kuin tunturikilit, kiipesivät alas ja yhtyivät pakeneviin kumppaneihinsa.
Niin pian kun Helena oli selittänyt seikkailuksensa, lähtivät he matkalle Hobarttown'iin. Matka meni onnellisesti ja kaupungissa tuli yleinen riemu, kun kuultiin, että tyttöparka oli tullut pelastetuksi, sillä, vaikka tuntematon, oli hän ollut kaikkein sääliväisyyden esineenä. Lovisa taisi tuskin käsittää onneansa, kun hän pitkän, tuskallisen eron-ajan perästä jälleen sulki rakkaan sisarensa syliinsä. Hän rukoili isäänsä, että he heti jättäisivät sen maan, jossa heillä oli ollut niin murheelliset sattumukset; mutta tämä selitti, ettei hänen varallisuutensa riittäisi elää Englannissa, vaikka hänellä oli kylliksi saattaa itsellensä onnellinen tulevaisuus siirtomaassa. Hän oli oikeassa, eikä koskaan katunut päätöstänsä. Trevori otti, naituansa Helenan, eron virastaan ja asetti asuntonsa lähelle appeansa sekä antoi uskolliselle korpraalille laumainsa hoidon. Mutta Northlandia, prikin perämiestä, ei saatu jäämään majorin luoksi. Tämä rehellinen merimies mietti, että hänen kutsumisensa olisi meren kyntäminen ja ettei hän voinut määrätä itseänsä koko päivää kädet taskussa seisomaan. "Ei", sanoi hän, "meri on minun! Siellä olen minä syntynyt, siellä on minun kotini ja siellä tahdon minä, jos Jumala suo, kerran kuolla." Mitä Silman'iin tulee, olisi hän Trevorin vihkiäisiä pidettäessä mielellään viettänyt kaksoishäät, sillä hän jo matkalla oli saanut suuren taipumuksen lempeään ja ystävälliseen Lovisaan. Mutta hänen täytyi ensin luoda itsellensä kodin, ennenkun hän taisi ajatella puolison sinne tuomista. Kun hän tarttui toimeen suurimmalla kiivaudella, ei ollut vielä kahta vuotta kulunut, kun hän jo oli laittanut suuren uutis-asunnon kauniisen hedelmälliseen laaksoon, neljänneksen matkaa (Ruotsin virsta) majorin asunnosta, ja omisti lukuisia karjoja.
Niin elivät nämä kolme perhettä onnellisessa yhteydessä ja muistaessaan voitettuja seikkailuksiansa, eivät he koskaan unhottaneet kiittää Jumalaa, joka heitä ihmeellisesti oli pelastanut niin monista vaaroista.