…ELÄ JOUDU EPÄTOIVOON.
I. Tämä pieni pelastusvene, maapallomme, hälisevine miehistöineen, jota sanotaan ihmissuvuksi ja levottomine historioineen on kerran katoova nimettömiin, katoova kuten pilvenhattara siniseltä, äärettömältä taivaalta. Mitä on ihminen! Hän on olemassa vain hetkisen ja häviää pikemmin kuin itikka. Ja kuitenkin on uskovan ihmisen olemassaolossa — uskohan takaa meille kaikki — semmoisenaan jotakin, mihin ei ajan tuhoova kuolemanvalta ulotu, mikä saa voiton ajasta ja on olemassa ja tulee olemaan, kun ei itse aikaa enää ole.
II. Ihmisellä on ijäisyys omassa sielussaan. Hän voi siitä lukea ijankaikkisuuden salaisuuksia, jos tahtoo vaan siihen katsoa. Hän tietää, mikä tulee olemaan ikuisesti ja mikä ei voi mitenkään tulla olemassa olosta osalliseksi!
III. Ihmisen onnettomuus johtuu, niinkuin luulen, hänen suuruudestaan. Hänessä on jotakin ijäistä, mitä hän kaikella viekkaudellaan ei voi kätkeä, peittää ajallisen, maallisen alle. Voisivatkohan kaikki Europan raha-asiainministerit, sen valtiolliset tukipylväät yhteisvoimin tehdä ainoatakaan kengänharjaajapoikaa *onnelliseksi*? He eivät sitä voi — tahi korkeintaan onnistuu se pariksi tunniksi, sillä kengänharjaajallakin on sielu, joka on kokonaan toista laatua kuin hänen vatsansa, ja hän tulisi, luulen, ollakseen täysin tyytyväinen ja kylläinen vaatimaan itselleen ei enempää eikä vähempää kuin *Jumalan rajattoman maailman yksin itseään varten* saadakseen siinä rajattomasti nauttia ja täyttää jokaisen toivomuksensa niin nopeasti, kuin se hänessä syntyykin. On turhaa tarjota hänelle kokonaista valtamerta jaloa viiniä — se ei enää merkitse mitään rajattomia vaativalle kengänharjaajallemme! Heti kun meri olisi täynnä, valittaisi hän viiniä liian huonoksi. Lahjoitettakoon hänelle koetteeksi puolet maailman avaruudesta ja puolet kaikkivaltiaan vallasta, ja hän on varmasti alkava taistella toisen puolikkaan omistajan kanssa ja pitävä itseään sorretuimpana, enimmin vääryyttä kärsineenä ihmisenä maan päällä.
IV. Kaikki näkyvät esineet, kaikki mitä näemme, ovat vain vertauskuvia. Se mitä näet, ei ole olemassa itsensä vuoksi, niin, itse asiassa ei sitä lainkaan ole olemassa, sillä aine, mateeria, on vain henkisesti olemassa, edustaakseen ja *ruumiillistuttaakseen* jotakin aatetta. Niin, kun oikein asiata punnitsemme, mitä on ihminen itse ja hänen koko elämänsä muuta kuin hänen jumalallisen *itsensä*, joka valokipinän tavoin on pudonnut taivaalta, vertauskuva, näkyvä vaatetus? Senpä vuoksi hänestä sanotaankin, että hän on puettu ruumiiseensa.
V. Ihminen, "ijäisyyden, ajallisuuteen sidottu vertauskuva," sinun teoillasi, jotka kaikki ovat katoovia ja mitättömän pieniä, joista suurinkaan ei ole yhtään arvokkaampi kuin pienin, ei ole mitään arvoa, ainoastaan henki, jossa teet työtä, antaa sille arvoa, tekee työsi pysyväksi.
VI. Ihmisen sielun laita on, samaten kuin luonnonkin, luomisen alkuna on — valo. Niinkauvan kun silmä ei näe, ovat kaikki jäsenet tehottomia, kahlehdittuja. Se on jumalallinen hetki, jolloin myrskyjen murjomassa sielussa — kuten muinoin suunnattoman kaaoksen yli — kaikuvat sanat: tulkoon valkeus! Eikö se suurimmallekin, joka tämmöisen hetken saa kokea, ole yhtä ihmeellistä, yhtä jumalallista kuin se yksinkertaisimmassa muodossa on halvimmalle ja oppimattomimmalle?
VII. Mietiskelyyn taipuvilla ihmisillä on aikoja, vakavan ajatuksen suloisia ja samalla peloittavia hetkiä, jolloin he uteliaina ja pelokkaina esittävät itselleen tuon kysymyksen, johon ei löydy vastausta: "Ken olen *minä*, tämä olento, joka sanon itseäni minuksi?" Maailma hälinöineen, puuhineen vetäytyy loitolle ja kiviseinien ja seinäverhojen sekä liike-elämän ja politiikan tiheiden kudosten läpi, sanalla sanoen kaikkien elollisten ja elottomien vaikuttimien kautta, joista yksilön olemassa olo riippuu — tunkeutuu katse tyhjiin syvyyksiin, ja sinä tunnet olevasi yksinäsi maailman avaruudessa ja seurustelet sen kanssa kuten salaperäinen olento toisen salaperäisen kanssa.
"Ken olen minä; mitä on tämä minä?" Ääni, liikunto, ilmestys; ikuisen, maailmata ohjaavan hengen ruumiillistunut, näkyväksi tullut ajatusko? *Cogito, ergo sum*.[1] Voi, ajattelija-parka, sillä emme pääse pitkälle. Tosin minä olen olemassa, ja minua ei joku aika takaperin ollut, mutta: Mistä? Miten? Minne? — Vastaus esiintyy kaikkialla ympärillämme, se on kirjoitettu kaikenvärisenä, moni liikkeisenä, sitä julistetaan jokaisella äänellä, sekä riemuhuudoin että valituksin tuhatmuotoisessa, tuhatäänisessä, sopusointuisessa luonnossa. Mutta missä on viisas silmä ja korva, jolle tämä Jumalan kirjoittama Apokalypso[2] voi esiintyä käsitettävässä muodossa? Me ikäänkuin istumme rajattoman suuressa taikakuvalyhdyssä tahi uniluolassa. Rajaton se on, sillä himmeinkään tähti, kaukaisinkaan vuosisata eivät ole lähempänä sen rajoja kuin mekään. Sointuvia säveleitä, kirjavia ilmestyksiä liitelee ohitsemme, mutta Häntä, joka ei koskaan nuku, jonka luomia sekä unet että uinailija ovat, Häntä emme näe, emme aavista paitse joskus, harvoin sattuvassa puolihorroksessa. Koko luomakunta on edessämme kuten loistavanvärinen sateenkaari, mutta aurinko, joka sen loi, aiheutti, on kaukana takanamme meiltä kätkettynä. Ja tässä omituisessa unessa me ajamme takaa varjoja, kuten olisivat ne todellisuutta, ja luullessamme olevamme täysin valveilla, virkuimmat, me nukumme syvimmin. Mikä meidän filosoofisista järjestelmistämme on muuta kuin uniteoriiaa, haavetta, ylpeällä luottamuksella esitetty laskutulos, vaikka sekä jakaja että jaettava ovat tuntemattomat? Mitä ovat kaikki kansojen sodat, kun voittoretki Moskovaan päättyy mielettömään pakoon, kaikki veriset vallankumoukset, joissa vihan liekki loimuaa taivaalle, muuta kuin rauhattoman uneksijan sairaloista unissakävelyä? Nämä unet, tämä unissakävely ovat, mitä me täällä maailmassa nimitämme elämäksi; useimmat meistä vaeltavat empimättä eteenpäin, kuten voisivat he eroittaa oikean käden vasemmasta, ja kuitenkin ovat viisaita ainoastaan ne, jotka tietävät, etteivät tiedä mitään.
[1] Ajattelen, siis olen olemassa.
[2] Ilmestyskirja.
Miten surkuteltavaa on, että kaikki metafysiikka tähän saakka on näyttäytynyt niin sanomattoman tehottomaksi! Ihmisen olemassa olon salaisuus on yhä vieläkin sfinksin salaisuus — arvoitus, jota ihminen ei voi ratkaista ja jonka vuoksi hänen täytyy kärsiä kuolema ja vieläpä pahin kuolema, henkinen. Mitä ovat kaikki peruslauseet ja väittämät ja järjestelmät ja mietteet? Sanoja, sanoja! Viekkaasti rakennetaan upeista sanoista korkeita ilmalinnoja, sanat muurataan paikalleen logiikan parhaalla laastilla, mutta tietoa ei rakennukseen tule. *Kokonaisuus on osaansa suurempi* — miten erinomaisen suuri totuus! *Luonto ei suvaitse tyhjää tilaa* — miten väärä, petollinen väite! Entäs tämä: *Mitään ei voi olla muualla kuin siellä missä se on* — myönnän sen kernaasti, mutta kysyn vain: missä se sitten on?
*Elä ole sanojen orja!* Eikö kaukana oleva tahi kuollut, jota rakastan ja ikävöin, tahi suren, sanan todellisessa merkityksessä ole aivan yhtä varmasti olemassa kuin maaperä, jolla seison? Mutta tuo sana missä, sekä sen veli koska ovat alusta alkaen olleet uniluolamme pohjavärit, tahi oikeammin liinavaate, jolle maalataan kaikki unelmamme ja ilmestyksemme elämässä.
Eivätkö kuitenkin muutamat harvat meidän päivinämme liene ponnistamalla ajatuskykyään tulleet huomaamaan, että nuo missä ja koska, jotka niin salaperäisen eroomattomasti liittyvät kaikkiin ajatuksiimme, itse asiassa ovatkin vain pintapuolisia, maallisia ajatuslisiä, että ne johtuvat taivaallisista *kaikkialla* ja *aina* käsitteistä. Eivätkö kaikki kansakunnat ole ajatelleet jumalaansa *kaikkialla läsnäolevaksi* ja *ikuiseksi*, että siis on olemassa koko maailman käsittävä *täällä*, ikuisesti oleva *nyt*? Mieti asiata tarkasti; sinäkin olet käsittävä, että tilavuus (paikka) on ainoastaan ihmisaistien luoma käsite, samoinkuin aikakin. Ei ole olemassa mitään paikkaa eikä mitään aikaa. Me olemme — emme tiedä mitä: valokipinöitä, jotka uiskentelemme jumaluuden eetterissä.
Kenties ei tämä meidän niin tukevalta näyttävä maailmamme todellisuudessa ole muuta kuin varjokuva, ilmakupla, kenties on minämme ainoa todellisuus, ja luonto tuhansine luovine ja hävittävine voimineen ainoastaan meidän sisällisen voimamme heijastusta, unemme mielikuvittelua, tahi niinkuin Maahenki Faustissa sitä nimittää, jumaluuden elollinen puku.
VIII. Ihminen, kehrätköön hän pumpulia Arkwright'in ja Adam Smithin johdolla, perustakoon kaupunkeja Janiculumilla tahi Juturnan lähteillä, tahi kyntäköön Kaanaan maata profeetta Samuelin ja runoilija Davidin johdolla, pysyy aina ihmisenä, näkymättömien voimien lähettiläänä ja suurena ja voitokkaana, niinkauvan kun hän pysyy tehtävälleen uskollisena; mutta hänestä koituu kurja, halpa, pettynyt olento, ja vihdoin hän katoaa näkyvistä, hänen muistonsakin katoaa maailmasta, jos hän näyttäytyy petolliseksi. Veljeni, sinä olet ihminen, luulen minä; sinä et ole ainoastaan pesiä rakentava majava tahi kaksijalkainen pumpulinkehrääjä; sinussa on todellakin sielu, olkoon se sitten valekuollut, horroksissa tahi mitä muuta tahansa! Savun mustaama Manchester — sekin on rakennettu syvyyksien päälle, senkin yläpuolella kaareutuu taivaan kupukatto ja siellä syntyy ja kuolee ihmisiä; — ja kuitenkin on se yhtä salaperäisen kammoittava kuin vanha Salem tahi profeettojen kaupunki. Ole missä tahansa, millä aikakaudella tahansa, kaikkialla on ijäisyys, rajattomuus päällämme, ympärillämme, sisällämme:
"…..hiljaa lepäävät ylhäällä tähdet ja allamme ovat haudat."
Näiden kahden suuren vaikenevan ryhmän välillä vilisee hurjana pyörteenä elämä: kaikki kehruukoneemme surisevat, kauppaliikkeet, viljatullien vastustajat ja Carltonklubit puuhaavat ja meluavat. Itse tyhmyydenkin tulisi pysähtyä tähän miettimään näitä asioita. Minä sanon sinulle: kaikkien kassakirjojesi, ostoa ja myyntiä koskevien tuumiskelujen, nykyajan surkeiden keinottelujen ja sekavien puheenparsien lomasta ilmenee alkuperäisen, selittämättömän olemassa olo, ja sinä olet viisas, jos sen uskot, etkä ainoastaan sano uskovasi.
IX. Jokaisen ihmisen vähäpätöisen vartalon sisällä on kokonainen henkivaltakunta ja kajastus kaikesta olevaisesta, joka ulottuu, vaikka se näennäisesti on tuskin kuutta jalkaa korkea, eteenpäin ja taaksepäin, käsittämättömän kauvas aina äärettömyyden ja ijäisyyden rajoille saakka. Elämä, jota kudotaan ihmeellisissä "ajan kangaspuissa," on niin sanoaksemme pantu kokoon valovyyhdistä ja loimina on salaperäistä pimeyttä — ainoastaan Hän, joka sen on luonut, käsittää sen.
X. Se, jolla on silmät ja sydän, voi vielä tänäkin päivänä sanoa: Miksi pelkäisin? Valo on tullut maailmaan niitä varten, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa uhrautuvalla, kaikkea kärsivällä rakkaudella. Tuo turha taistelu ijäisyyden salaisuuden selville saamiseksi ei ole meitä enää rasittava. Emme koskaan voi tätä salaisuutta lukea paitse yksityisiä kohtia sieltä täältä. Emmekö jo tiedä, että ijankaikkisen *hyvyyden* nimi on — *Jumala*? Täällä maailmassa olemme me niinkuin soturit, jotka taistelevat vieraalla maalla; emme käsitä sotasuunnitelmaa eikä meidän tarvitse sitä käsittää; tiedämmehän kuitenkin, mitä meidän tulee tehdä. Ja tehkäämme se sotilaan tavoin, tottelevaisesti, urhoollisesti, sankarimaisella ilolla. "Mitä kätesi löytää tehdäkseen, tee koko voimallasi." Takanamme, jokaisen takana, on kuusi vuosituhatta inhimillisiä ponnistuksia ja voittoja; edessämme on rajaton ajanpituus vielä luomattomine ja valloittamattomine maineen ja Eldoradoineen, jotka meidän, niin *meidän*, tulee valloittaa ja luoda; ja yllämme palavat ijäisyyden taivaalliset johtavat tähdet.
"Ihanan, suuren perinnön mä osakseni sain:
Aika on mun omani, se vainioni on."
* * * * *
XI. Luuletteko, ettei täällä Jumalan maailmassa hurjine pyörteineen ja kuohuvine, tyrskyävine merineen, missä ihmiset ja kansakunnat tuhoutuvat laittomasti, ja vääryyden tekijän tuomio usein viipyy ylen kauvan, ettei täällä senvuoksi olekaan oikeutta? Näin sanoo ainoastaan mieletön narri sydämessään. Senpä vuoksi ovatkin kaikkien aikojen viisaat olleet viisaita, että he ovat sen kieltäneet; he tiesivät ettei niin voi olla. Sanon sinulle vielä kerran, ei ole olemassa muuta kuin oikeutta, ja täällä maailmassa on vain yksi ainoa voimakas, pysyvä — oikeus, totuus.
XII. Odota mitä tulee tapahtumaan. Kaikissa taisteluissa, jos odotat sen päättymistä, näet taistelijan voittavan, mikäli voitto oikeuden mukaan hänelle tuleekin. Hänen oikeutensa ja hänen voimansa ovat itse asiassa sama käsite. Hän on kaikin voimin taistellut ja hän vaatii mitä oikeuden mukaan hänelle tulee. Ei edes kuolema saa hänestä voittoa. Hän itse tosin kuolee, mutta hänen työnsä elävät tehoisina ja totuudessa.
XIII. Etsi, tutki koko maailman avaruus, ja jollet katsele huuhkajan silmillä, et löydä sieltä mitään elävää, mitään ylläpidettyä, jolla ei olisi oikeutta elatukseen ja elämään. Kaikki muu — jollet käytä huuhkajan silmiä havaintoihisi — ei ole elossa, on kuolemaisillaan, henkitoreissa! Maailman luomisesta saakka on oikeus vallinnut ja tulee vallitsemaan yhtä kauvan, kauvemminkin kuin maailma on olemassa.
Tästä teen johtopäätöksen, että kaiken luodun sisällinen olento, sekä meissä että kaikessa muussa, suunnattomasti eroaa ulkonäöstä, näennäisestä ulkokuoresta; että ajallista, täällä kuten muuallakin, liian usein pidetään ijankaikkista parempana; että se, joka elää ajallisissa näennäisissä oloissa, koettamatta tutustua ijäisesti pysyvään, ei koskaan ole ratkaiseva tämän päivän, tahi minkä muun päivän tahansa, sfinksiarvoitusta. Sillä oleellinen yksin on todellisuutta; tämä on tapausten, todellisuuden laki: jollet itse pääse selville asiasta, on tuo asia itse, joka hyvästi tuntee totuuden, tavalla tahi toisella opettava sen sinulle!
Mitä on oikeus? Tämän kysymyksen sfinksi tavallisesti meille tekee. Todellisuuden lakina on, että oikeuden täytyy tapahtua, ja se tulee tapahtumaan. Mitä pikemmin, sen parempi; sillä aika rientää ja uhkaa ankarasti! "Mitä on oikeus?" kysyvät useat, joille paljas, kuiva tosiasia aikanaan tulee antamaan tyydyttävän vastauksen. Niin kysyi Pilatus, pilkaten, ivaten: mitä on totuus? Ivallisella Pilatuksella ei ollutkaan vähintäkään mahdollisuutta totuuden selville saamiseksi. Hän ei olisi sitä tuntenut, vaikka Jumala itse olisi sen hänelle näyttänyt. Sokea näkemättömyys, kaihia pahempi, peitti totuuden hänen ivallisilta silmiltään; hänen silmiensä *sisempi* verkkokalvo oli lamautunut ja kuollut. Hän seisoi totuuden edessä eikä sitä nähnyt, huomannut. "Mitä on oikeus?"
Ruumiillistunut tuomaripukuun puettu, oikeussalissa istuva oikeus rangaistuksineen, pöytäkirjoineen, poliisipamppuineen on kylläkin selvästi nähtävissä. Mutta oikeus, joka ei esiinny ruumiillisessa muodossa, ja josta tuo toinen on vaan jälennös, ei ole yhtä selvästi näkyvä! Sillä tämä näkymätön oikeus on taivaasta; taivaanvaltakunnan henkinen, jumalallinen olento — se on kaikille näkymätön, paitse niille, joilla on jalo, puhdas sydän. Riettaat ja epäjalot ihmiset tuijottakoot miten tahansa, heidän silmänsä eivät sitä näe. Ja he todistavat sen teille logiikan avulla, loppumattomilla väittelyillä, loistavalla kaunopuheliaisuudella. Surkeata on katsoa heidän silmillään!
XIV. Se, mitä ihminen omistaa, ei ole hänen onnensa, eikä se, mitä häneltä puuttuu, hänen onnettomuutensa. Alastomuutta, nälkää, kaikenlaatuista, puutetta, jopa kuolemankin voi ilomielin kärsiä, jos sydämessä on oikea mieli. Se on *vääryyden* tunto, jota ei kukaan ihminen jaksa sietää. Raa'inkaan neekeri ei suvaitse itseään vääryydellä kohdeltavan. Sitä ei kukaan ihminen suvaitse, tahi ei kenenkään tulisi suvaita. Laki, jonka tunto on meissä syvemmällä kuin mikään pergamentille laadittu laki — tämän on Jumalan käsi piirtänyt ihmisen sisimpään olemukseen, vastustaa ikuisesti vääryyttä. Mitä on vääryys? Se on epäjärjestyksen, valheen, varjon toinen nimi; asia, jota koko luotu maailma — juuri siksi, ettei se ole kaaosta, petollista varjoa — hylkii ja kieltää. Vääryyden aiheuttama ulkonainen kipu — raateli sitten piiskanlyönti selkää, tahi putosi pää guillotinin alla — on suhteellisesti paljon pienempi, vähemmän merkitsevä, kuin mitä sielu siitä kärsii — se saa siitä paranemattomia vammoja, koko persoonallinen elämä tulee kärsimään. Ra'ainkin hylkiö varustaikse taisteluun, vastustamaan kuolemaan saakka, jos häntä uhkaa moinen vääryys. Hän ei siten voi elää. Äänekkäästi huutaa hänen oma sielunsa, äänetönnä viittaa hänelle koko luomakunta: niin ei saa olla! Hänen täytyy kostaa, parantaa oma itsensä entiselleen — jotta kukin saisi osansa, kaikki palaisi tolalleen, järjestykseen, tasapainoon. Tässä on jotakin, mitä meidän täytyy ihmetellä ja kunnioittaa. Jokaisessa meissä on tämä miehuuden leima, joka saa meidät kaikin voimin puolustamaan olemuksemme perustaa, kaikkea, mitä meissä on arvokasta, ja mikä — pieniä, pintapuolisia eroavaisuuksia lukuunottamatta — jokaisessa ihmisessä on sama.
Ihmiselle ovat terveys ja järjestys elinehtoja, senvuoksi vihaakin hän enimmin luonnotonta, epäterveellistä epäjärjestystä. Ja pahin, toiset sanovat ainoa, epäjärjestys maailmassa on vääryys. Kaikkien ihmisten täytyy tehdä työtä, kaikkien osaksi tulee pettymyksiä ja onnettomuutta; se on ihmisen kohtalo maailmassa; mutta kaikkien sydämissä puhuu hiljainen ääni, jota ei saada vaikenemaan väärillä todisteluilla, sitä ei masenna suru, pakkokeinot eikä epätoivo; ääni sanoo, ettei tämä ole ihmisen lopullinen kohtalo, miten kurjalta, toivottomalta, järjestyksettömältä se näyttäneekin, on se Jumalan määräämä — kohtalomme ei siis ole vääryyttä, vaan oikeutta. Väkivalta, jonka vastustamisesta ei ole vähintäkään toivoa, vaikuttaa epäilemättä rauhoittavasti; senpä vuoksi täytyy meidän rauhallisesti ottaa vastaan meitä kohtaavat hävittävät myrskyt ja muut onnettomuudet. Kuitenkin olisi alituisesti, ikuisesti kestävä vääryys, vaikka aiheutuisikin kaikkivaltiaasta tahdosta, ihmisille sietämätön. Jos ihmiset kadottaisivat uskon Jumalaan, ei heillä olisi mitään, johon hädän hetkellä voi turvautua; koko elämä olisi välttämättömyyttä, jonka julma, sokeasti iskuja jakeleva koneisto pitäisi koko maailmaa vallassaan. Toki — jotakin olisi heillä vielä: *vihaa*; epätoivoinen tahi toivorikas viha. He voisivat, kuten Novalis sanoo, kaikki samalla kertaa tapahtuvan itsemurhan kautta vapautua maailmankoneistosta, ja heidän kuolemansa olisi, joskaan ei voitto, niin kuitenkin tukehduttamaton, masentamaton vastalause moista koneistoa vastaan.
XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle — ja jonka alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde, joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.
XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme? Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?
XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin, sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin[1] niskoille. Minä tahdon mennä sitä vastaan ja uhmata sitä.
[1] Tophet, kuolemanvaltakunta.
XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta. Me emme uskokaan, että mitkään *ulkonaiset* olot voisivat kokonaan kukistaa ihmishenkeä; niin, jos hänelle on annettu tarpeeksi viisautta, eivät ne edes voi sanottavasti vahingoittaa hänen terveyttään ja kauneuttaan. Kaiken maallisen onnettomuuden korkein summa on kuolema; mitään pahempaa ei inhimillisten kärsimysten maljassa *voi* olla, ja kuitenkin ovat monet ihmiset kaikkina aikoina saaneet kuolemasta voiton, ottaneet sen vangiksi, siten että he ovat kääntäneet kuoleman ruumiillisen voiton itselleen siveelliseksi voitoksi, joka painaa kuolemattoman, pyhitetyn leiman kaikkeen, mitä he kuluneen elämänsä aikana ovat saaneet toimeen.
XIX. Reipas, urheasti taisteleva mies saavuttaa aina silloin tällöin pienen voiton, joka jälleen elvyttää hänen rohkeuttaan.
XX. Terve sielu vangittakoon se miten tukaliin oloihin tahansa, likaiseen ullakkokamariin, nukkavieruun takkiin, ruumiilliseen sairauteen tahi mihin tahansa, säilyttää alati taivaasta saamansa, riistämättömän vapautensa, oikeutensa vastuksien voittamiseen, työhön, niin, vieläpä iloonkin.
XXI. Vapaa on ihminen, joka luomakunnan lakien alaisena sydämessään on varma siitä, ettei kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta mikään vääryys voi häntä kohdata, että yleensä ainoastaan velttous ja kurja petollisuus tekevät pahan mahdolliseksi. Tämmöisen ihmisen tuntee etupäässä siitä, ettei hän vastustele eikä raivostu, vaan tottelee. Niinkuin Henry Marten aikanaan kirjoitti:
On sana, usein toistettu ja viisautta täynnä:
Kunnia hälle, ken iloisesti tekee ja kärsii, mitä kohtalo hänelle suo.
*Iloisesti*; ken iloisesti ottaa työnsä ja kärsimyksensä hartioilleen, hänelle yksin ovat korkeammat voimat suosiolliset, ja ajan vainio kantaa hänelle hedelmiä. Usein kuultu sana, tämä, kaikki jalot ihmiset maailmassa ovat sen tunteneet ja monella kielellä koettaneet sitä meidän tietoomme julistaa. Kaikkien olleiden ja tulevien "uskontojen" sisällisin olemus ja tarkoitus on tehdä ihmiset *vapaiksi*. Kuka tahtoo vaeltaessaan elämän läpi panna kaikki alttiiksi ja omistaa kuuliaisuutensa Jumalalle ja Jumalan palvelijoille, sekä olla tottelematta perkelettä ja hänen palvelijoitaan? Tämmöinen vapaa ihminen kulkee hurskailla mielin myrskyjen, ja kurimusten läpi määrättyä tietään. Saharan aution erämaan, kolkon yksinäisyyden läpi, missä asustaa ruumiita ja kuihtuneita hirviöitä, johtaa häntä hänen ohjaava tähtensä; hänen tiensä — käykööt muut sitte minne tahansa — vie ijäisyyteen. Tämän ihmisen neuvoja ja mielipiteitä ajallisista asioista kannattaa kyllä kuulla. Tämmöiset ihmiset, oikeastaan ainoat *ihmiset*, ovat aina olleet toisista eroavia; ennen he olivat laajalti kuuluisia. Nykyään ovat he tulleet varsin harvinaisiksi, vaikk'eivät vielä ole kuolleet sukupuuttoon. Jos Jumala suo tähtemme vielä kauvan pysyä asuttavana, tulevat he jälleen lisääntymään.
XXII. Taistele alati edelleen, uljas, uskollinen sydän, eläkä horju, pahoina päivinä, yhtävähän kuin hyvinäkään. Asia, jonka puolesta taistelet, on, mikäli se on tosi — ei enempää, vaan juuri sen verran — ehdottoman varma voitosta. Vain se, mikä siinä on väärää, tulee voitetuksi ja hävitetyksi, niinkuin sen täytyykin tulla.
XXIII. Rohkeus, jota toivomme ja pidämme arvossa, ei ole rohkeutta kuolla säädyllisesti, vaan rohkeutta elää miehekkäästi. Tämmoinen rohkeus on, kun sen kerran on Jumalan armosta saanut, syvällä sielussa; hyväätekevällä, lempeällä lämmöllään se ylläpitää kaikkia muita hyveitä ja taipumuksia, jotka ilman sitä eivät voisikaan elää. Lukemattomista Waterloon ja Peterloon taisteluista ja kaikista sotaretkistämme huolimatta on rohkeus, jota tarkoitamme, ja jota sanomme ainoaksi oikeaksi, viime aikoina tullut kenties harvinaisemmaksi kuin se millään aikakaudella Hengistin saksilaisten maahanhyökkäyksestä saakka on ollut. Se ei tosin koskaan voi täysin kadota ihmisten parista, muutoinhan ei luontokappale ihminen enää kelpaisi tähän maailmaan, sillä kaikkialla, kaikkina aikoina ovat ihmiset tulleet maailmaan ei ainoastaan kerskailemaan rohkeudellaan, vaan todenteolla sitä osottamaan ja sydämestä sydämeen todistamaan, että sen avulla kaikki on mahdollista, kaikki toteutettavissa.
XXIV. Läheisessä yhteydessä rohkeuden ja urheuden ominaisuuksien kanssa, osaksi niistä johtuvina, osaksi niiden vahvistamina ovat nuo helposti tunnettavat hyveet: totuus sanoissa ja ajatuksissa ja rehellisyys työssä ja toimessa. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä samoin kuin rehellisyyden ja totuuden toteuttaminen elämässä on rohkeuden päämääränä ja pyrintönä, samaten ei näitä ominaisuuksia mitenkään voida toteuttaa rohkeudetta.
XXV. "Mahdoton" — se ei ole onnellinen sana; niiltä, jotka sitä usein käyttävät, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kuka sanoo: tielläni vaanii leijona? Laiskuri, lyö se kuoliaaksi; tietä täytyy kulkea. — Taiteen ja käytännöllisen elämän alalla on lukemattomien arvostelijoiden tapana todistaa, että kaikki edistyminen oikeastaan on mahdotonta; että me kerta kaikkiaan olemme joutuneet alituisen jokapäiväisyyden allikkoon ja siihen täytyy meidän tyytyä. Antaa moisten arvostelijain vain todistella; se on nyt heidän tapansa, mitäpä vahinkoa siitä on? Oli todistettu, että runoustaide on mahdotonta, silloin tuli Burns, tuli Goethe. Tympäsevä jokapäiväisyys oli kaikki mitä meillä oli odotettavissa, silloin tuli Napoleon ja valloitti maailman. Tarkasti merivirtoja tutkimalla ja laskemalla oli saatu selville, etteivät höyrylaivat koskaan voisi kulkea suorinta tietä Irlannista Newfoundlantiin; siinä oli kaikki selvillä: liikevoima ja vastustus, edellinen rajoitettu, jälkimmäinen rajattoman suuri — se todistettiin sekä mittausopin että luonnonlakien avulla: voisiko mikään niitä kumota? — Kyllä, jättiläislaiva "Great-Western" nosti ankkurinsa Bristolin satamassa; yritys onnistui täydellisesti. "Great-Western" kulki varmasti Hudson-lahden poikki ja ankkuroi New-Yorkin satamaan, ja vielä kosteina olevat "todistukset" saivat kuivaa kaikessa rauhassa. — "Mahdotontako?" huudahti Mirabean kirjurilleen, "Ne me dites jamais ce bête de mot."[1]
[1] Elkää koskaan lausuko minulle tuota typerää sanaa.
XXVI. Se, joka ilmaisee mitä hänessä on todellista, on myös löytävä ihmisiä, jotka häntä kuuntelevat, olivat sitten vastukset miten suuret tahansa.
* * * * *
XXVII. Oikea huumori syntyy yhtäpaljon sydämessä kuin päässä; se ei ole halveksimista, vaan sen sisällisin olemus on rakkautta; se ei purskahda äänekkääseen nauruun, vaan hymyilee hiljaa itsekseen, ja tämä hymy onkin paljon syvällisempää. Se on jonkinlaista ylevyyttä, joka niin sanoakseni korottaa taipumustemme tasalle sen, mikä on meitä alempana, kun taas varsinainen ylevyys alentaa, tasoittaa sen, mikä on meitä ylempänä. Edellinen ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin jälkimäinen; kenties on se vielä harvinaisempaa ja neron tuntomerkkinä vielä ratkaisevampi. Se onkin samalla sekä kukka että sen tuoksu, syvän, ihanan, rakastavan luonnon puhtain tuote, luonnon, joka ollen itsensä kanssa, sopusoinnussa koettaa mukautua maailmaan, sen kurjuuteen ja ristiriitaisuuksiin, niin, sepä löytää näissä ristiriitaisuuksissa yhä uusia hyvyyden ja kauneuden aiheita.
XXVIII. Koettakoot kaikki ihmiset, mikäli se heille vaan on mahdollista, pysyä terveinä! Se, joka missä asiassa se tapahtuneekin, vajoaa tuskan ja sairauden valtaan, miettiköön tarkoin tilaansa. Hänen tulee tietää, ettei hän tähän saakka ole saanut mitään hyvää aikaan — vaan päinvastoin pahaa; — hän voi vielä kääntyä hyvälle tielle, vaikkei se olekaan helppoa.
XXIX. Terveys on sanomattoman tärkeä seikka sekä omistajalleen että muille. Hän oli siis vallan oikeassa tuo humoristi, joka väitti kunnioittavansa ainoastaan terveyttä; hän ei nöyrtynyt ylhäisten, rikkaiden eikä hienosti puettujen ihmisten edessä, ainoastaan terveen ihmisen tavatessaan hän paljasti päänsä. Hän ei ollut milläänkään, kun ylimysten vaunuja niissä olevine kalpeine, lakastuneille kasvoineen vieri ohitse; sitävastoin hän kunnioittavasti tervehti punaposkista työmiestä, joka itse veti työkärryjään. Sillä eikö terveys ole sopusointua, eikö se tavallaan, kuten kokemus osottaa, ole kaiken meissä olevan arvon loppusumma?
Terve ihminen on varsin arvokas luonnontuote, mikäli hän voi terveenä pysyä. Terve ruumis on hyvä, mutta terve sielu on parempi kaikkea muuta, mitä ihminen koskaan voi itselleen toivoa; se on jalointa, millä taivas kurjaa maapalloamme voi tehdä onnelliseksi. Ilman filosofian keinotekoisia lääkkeitä, ilman uskonnon — arvoltaan varsin epäiltävää — rintapanssaria tuntee terve sielu hetikohta mikä on hyvä, omistaa sen ja pysyy siinä; se tuntee myös mikä on huonoa ja karkoittaa sen vapaasta tahdosta luotaan.
* * * * *
XXX. Miten on ystävyys mahdollista? Siten että molemmin puolin suositaan hyvää ja totta. Muuten on se sula mahdottomuus, jollemme ota lukuun "asestettua puolueettomuutta" tahi huonosti solmittuja kauppasopimuksia. Ihmisellä on, kiitetty olkoon siitä taivas, tarpeeksi omassa itsessään, mutta yhtäkaikki kykenee kymmenen rakkauden yhteenliittämää ihmistä olemaan ja saamaan toimeen semmoista, mitä 10,000 erikseen toimivaa ihmistä ei saa aikaan. Suunnaton on apu, jonka ihminen voi antaa ihmiselle.
XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen* tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään, vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi häiritsemään!
XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen sielun sen omistamaan!" — Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu, ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa, rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!
XXXIII. Kaikella inhimillisellä työllä on ihanteensa, työn sielu, kuten ylempänä sanoimme, vaikka sen tarkoituksena olisi mitä tahansa, vaikka ruumiin estäminen mätänemästä. Ja on ihmeellistä miten tämä ihanne eli sielu saattaa rumimmankin olennon kehittymään; työ antaa sille oman aateluutensa, jalostaa sitä, kunnes siitä vähitellen koituu kaunis, jopa tavallaan jumalallinenkin.
XXXIV. Tiedämme, ettei ihanteellisia oloja, ikävä kyllä, koskaan voida täysin toteuttaa. Emme koskaan saavuta ihanteita, ja saamme olla kiitollisia, jos pääsemme edes niiden lähettyville. Älköön kukaan, sanoo Schiller, liian tarkasti mitatko todellisuuden kehnoa tulosta täällä kurjassa maailmassa täydellisyyden mittapuulla. Viisas ei semmoista vaadikaan, ainoastaan tyytymätön narri. Mutta kuitenkaan emme saa unhoittaa, että ihanteita on olemassa; jollemme edes yritäkään lähestyä niitä, rappeutuu, häviää kaikki. Se on aivan varma. Kukaan muurari ei kykene rakentamaan ehdottoman pystysuoraa muuria; se olisi matemaattinen mahdottomuus; on kylliksi, jos se on osapuilleen kohtisuorassa tasoa vastaan; kelpo muurari tietää kyllä tehdä kunnollista työtä. Mutta huonosti käy, jollei hän lainkaan seuraa suunnitelmaa, jos hän nakkaa mittaluodin ja vesivaakan syrjään ja huolettomasti latoo kiven kiven päälle! — Moinen muurari on huonolla tiellä. Hän on unhoittanut itsensä; mutta painovoiman laki ei myöskään unhoita kostaa hänelle — hän ja hänen muuraamansa rakennus ovat luhistuva kokoon soraläjäksi.
XXXV. Tiedämme, että kaikki inhimillinen on puutteellista; useimmiten on ihanne kaukana, varsin kaukana meistä. Niinkauvan kun ihanne (sisällinen totuus), vaikkapa hämäränäkin, esiintyy ja vaikuttaa, on todellisuus vielä, siedettävää. Sietämättömäksi se tulee vasta silloin, kun ihanne kokonaan katoaa, kun elämältä puuttuu totuus ja aatteellisuus; ja niin epätäydellisinä eivät inhimilliset olot voi pysyä, niiden täytyy muuttua tahi joutua häviöön, jos asiat menevät näin pitkälle. — Rokko jo muut taudit voivat rumentaa ihoa, se ei tee mitään, kunhan sydän pysyy terveenä; pahempi on, jos itse sydän sairastuu; jollei sydäntä olekaan, vaan sen sijaan on tullut joku luonnoton elin.
Poikkeuksetta, lukijani, olet kaikkialla huomaava, että jokaisen aatteen, joka ihmiskunnan historiassa on saavuttanut voiton, täytyy alusta alkaen olla tosi ja arvokas, ei varjoa, vaan todellisuutta. Sitä, mikä ei ole totta, eivät ihmiset koskaan pysyvästi hyväksy. Katsohan Muhametin uskoa! Itse Dalai-Laman uskonto — myönnämme sen ilolla, — ansaitsee olla maailmassa olemassa; se ei ole tyhjiä lauseparsia, vaan suoraa totuutta — siinä on siis jotakin totta, jotakin pysyvää! Se, joka luulee, että petos, väkivalta ja vääryys, sanalla sanoen: valhe, oli se verhottu miten kauniiseen kuoreen tahansa, koskaan voi muodostaa ihmiselämän ja olojen perustuksen, on suuresti, niin, sanomattomasti erehtynyt. Ainoastaan uskottomuus, jossa ei ole mitään totta, voi täten erehtyä. Ja tämä erehdys synnyttää uusia erehdyksiä ja uutta kurjuutta; se on surkuteltava, turmiollinen erehdys, josta kaikkien ihmisten täytyy koettaa vapautua.
XXXVI. On totta, että jokaisella asialla on kaksi puolta, valoisa ja synkkä. Usein ihanne muuttuu käytännössä, se saa omituisen todellisuuden leiman ja meidän täytyy hämmästyen kysyä: tuoko se nyt on ihanteenne? Sillä ihanteen täytyy aina muuttua todellisuudeksi, ja usein on sen varsin vaikea säilyä, saada jalansijaa maailmassa.
XXXVII. Luonnon lain mukaan on kaikilla ihanteillakin määrätyt rajansa, niilläkin on nuoruutensa, kypsyytensä, täydellisyytensä, rappeutumisensa ja vihdoin seuraa kuolema ja häviäminen. Ei synny mitään, minkä ei aikanaan täytyisi kuolla.
XXXVIII. Kiusauksia korvessa — eikö meidän kaikkien ole täytynyt kestää moisia koetuksia? Syntymässämme meihin juurtunutta vanhaa Aatamia ei niin helposti karkoitetakaan valtakunnastaan. Elämämme on joka taholla rajoitettu, mutta kuitenkin merkitsee elämämme itsessään vapautta, vapaatahtoista voimaa. Meissä riehuu alituinen sota, ja semminkin ensin alussa on taistelu ankara. Sillä Jumalan antama käsky: *tee sitä mikä on hyvää*, on salaperäisillä, profeetallisilla kirjaimilla piirretty sydämiimme eikä päivin öin suo meille rauhaa, kunnes olemme sen saaneet selville ja täyttäneet; sen tulee ilmetä teoissamme vapauden näkyvänä evankeliumina. Sitten on myös olemassa tuo tomusta syntynyt käsky: *syö ja täytä vatsasi*, joka valtavalla voimalla ilmenee kaikissa hermoissamme — onhan siis itsestään selvää, että syntyy häiriöitä, taisteluja, ennenkuin tuo ylevämpi vaikutin pääsee meissä voitolle.
XXXIX. Meitä ihmisiä kuljetetaan merkillisiä teitä. Meillä tulisi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi toivoa; jokaisen tulisi saada yrittää, mitä hänestä voisi tulla. Niin kauvan kun elämätä kestää, on jokaisella vielä toivoa jälellä.
XL. Pitkä, myrskyisä kevät, sateinen huhtikuu, talvipakkasia vielä toukokuulla; mutta vihdoin toki tulee kesä. Siihen saakka seisoi puu alastomana; sen kuivat, paljaat oksat natisivat ja valittivat tuulessa. Joku kenties sanoi: Anna kaataa se; miksi se hyödyttömänä rumentaa seutua? — Eihän toki, meidän täytyy odottaa; kaikella on aikansa. — Sitten puhaltaa lempeä kesätuuli, hyväilee alastonta puuta ja saa sen lehdille ja kukkimaan; ja miten ihania lehtiä ja kukkia sillä on! Pitkän alastomuutensa aikana on se koko talven koonnut uusia mehuja, vaikka se näytti seisovan toimetonna. Mitä kauvemmin äänettömyys kesti, sitä komeamman kaiun saa ääni, kun se vihdoin tulee kuuluviin. Puilla, ihmisillä, laitoksilla, uskonnoilla, kansakunnilla, kaikella kasvavalla ja kehittyvällä, mitä maailmassa on olemassa, huomaamme tämmöisiä kehitys-ja kukoistuskausia.
XLI. Ajatelkaamme mimmoinen tuomari luonto on, miten suurenmoinen, rauhallinen ja kärsivällinen se on. Sinä otat vehnänjyviä ja siroitat niitä maan poveen. Jyviin on kenties sekoittunut rikkaruohoa, ohdakkeita, tomua y. m. roskaa; se ei vahingoita kylvöäsi. Sinä kylvät jyvät hyvästi muokattuun, sopivaan maahan; se antaa vehnän itää — se ottaa myös vastaan rikat, hautaa ne vaieten poveensa, eikä niistä puhu sen koommin. Keltainen vehnä kasvaa, varttuu korrelle, maa-emo kasvattaa sitä kuten äiti lastaan, mutta rikkaruohot se nurisematta käyttää hyväkseen. Niin on laita kaikkialla luonnossa. Se on tosi ja vilpitön, mutta totuudessaan suuri, oikea ja äidillinen. Se vaatii ainoastaan, että asian tulee oikea, väärentämätön; silloin, vain sillä ehdolla, luonto sitä suojelee. Totuus on kaiken sieluna, mitä se ottaa suojellakseen. Niin, eikö tämä olekin kaiken ylevän totuuden kohtalo, kaiken totuuden, joka koskaan on tullut ja on tuleva maailmaan? Sen ulkomuoto voi olla puutteellinen; mehän pidämme totuutena filosofiaa, joka tekee selkoa maailmanjärjestelmästä tieteelliseen muotoon puetuissa lauselmissa, jotka eivät voi olla totta, jotka kerran vielä havaitaan vääriksi, erehdyttäviksi ja joiden täytyy kuolla ja kadota. Jokaisen totuuden ruumis kuolee, mutta sen sielu ei koskaan kuole; se on kuolematon, kuten ihminenkin. Totuuden sisällinen olemus ei koskaan kuole. Se mitä me sanomme puhtaaksi tahi saastaiseksi, ei vaikuta asiaan. Oikea totuus on ääni luonnon suuresta syvyydestä; ja sitä ainoastaan luonnon tuomiosalissa kysytään. Ei kysytä, miten paljon sinussa on rikkaruohoja, vaan onko sinussa lainkaan vehnänjyviä. Puhdasko? Monelle ihmiselle tahtoisin sanoa: Niin, sinä olet puhdas, tarpeeksi puhdas; mutta sinä olet rikkaruohoa — epärehellisiä perustelmia, kuulopuheita, varjoa; et ikinä ole levännyt maailman avaruuden suurella sydämellä; Sinä et ole puhdas, etkä saastainen — sinä et ole mitään, sinun kanssasi ei luonnolla ole mitään tekemistä.
XLII. Kukaan ihminen ei ole survimatta toisia ja tulematta survituksi; ja hänen täytyy kaikin tavoin raivata tietä kyynäspäillään. Hänen elämänsä on taistelua, mikäli se on todellista elämää. Simpukankin täytyy, luulen minä, tulla tekemisiin vertaistensa kanssa; epäilemättä se tuleekin, joskin vaivaloisesti, toisten simpukoiden kanssa tekemisiin, ja se ei elä elämäänsä täydellisenä ihannesimpukkana, vaan epätäydellisenä, todellisena. Simpukankin täytyy jossakin määrin tuntea katumusta, jossakin määrin vihaa ja jossakin määrin pelkoa.
XLIII. Kurja ihmisluonne! Eikö ihmisen edistyminen todellisuudessa ole lankeemista? Ihminen ei voi tehdä muuta. Elämän hurjassa elementtien taistelussa pyrkii hän eteenpäin; hän lankee ja vaipuu syvälle — ja yhä uudelleen täytyy hänen verta vuotavin sydämin, kyynelsilmin ja katuen pyrkiä jalkeille ja jatkamaan taistelua. Onko hänen taistelunsa uskollista ja väsymätöntä: siinä on kysymysten kysymys.
XLIV. On paljon kunniallisia, moitteettomia ihmisiä, joilla ei kuitenkaan ole sanottavaa arvoa. Varsin vähän kiitosta saa ihminen siitä, että hän pitää kätensä puhtaina, jollei hän ryhdy työhön muuten kuin hansikkaat kädessä.
XLV. Elävässä olennossa tapahtuu muutos sangen hitaasti, vähitellen; kun esim. käärme luo vanhan nahkansa, on sen alla jo uusi nahka valmiina. Vähän käsitystä on sinulla Fenix-linnun polttamisesta, jos luulet, että lintu ensin sai palaa kokonaan tuhaksi ja että uusi lintu ikäänkuin ihmeen kautta syntyi kuolleesta tuhkaläjästä ja levitetyin siivin kohosi ilmoille. Se on peräti väärä luulo! Tulirovion vielä loimutessa edistyy uuden luominen, mikäli vanha häviää — vanhan ruumiin tuhkaan vaikuttavat salaperäiset elimelliset voimat rakentaen sitä uudelleen ja kun tuulen liekkeihin puhaltaessa sieltä vielä kuuluu kuolinlaulun sointuisia säveleitä, saavat ne vähitellen toisen tahdin ja päättyvät voitokkaaseen, juhlalliseen luomishymniin. Niin, katso omin silmin loimuaviin liekkeihin, niin saat nähdä.
XLVI. On suuri totuus, ainakin puoleksi, että ihminen itse muodostaa olosuhteensa ja sekä henkisesti että aineellisesti on oman onnensa seppä. Mutta tällä suurella totuudella on vielä toinenkin puolensa, nimittäin että ihmisen olosuhteet ovat elementti, jossa hänen täytyy elää ja työskennellä, että ne välttämättömästi antavat hänelle värityksensä, ulkonäkönsä, sanalla sanoen ruumiillistuvat hänessä, ja olosuhteiden vaikutus käytännössä ulottuu melkein rajattoman pitkälle, niin että yhtä hyvällä syyllä voidaan sanoa, että olosuhteet muodostavat ihmisen.
Mitä edelliseen totuuteen tulee, tulisi meidän aina sovelluttaa se itseemme, mutta sitävastoin pitää silmällä jälkimmäistä toisia ihmisiä tuomitessamme.
XLVII. Olemassa olon pyörteissä ei ajan lapsi koskaan voi vaatia rauhaa, sitäkin vähemmän, jos menneisyyden peikko häntä ahdistaa ja tulevaisuus ei ole muuta kuin pimeyttä, missä asustaa aaveita. Täydellä syyllä voisi vaeltaja sanoa itselleen: eivätkö onnen portit täällä maailmassa ole armotta sinulle suljetut; onko sinulla toivettakaan, joka ei olisi mieletön? Yhtäkaikki voimme kreikkalaisen filosofin kanssa sanoa: Se, joka voi katsoa kuolemaa silmiin, ei pelkää varjoja.
XLVIII. Eikö tuskan korkein määrä samalla ole sääliväisyyden tuntoa, jota ihminen kykenee tuntemaan, hänen voimansa ja voittonsa, jonka hän tulee saavuttamaan, paras mittapuu. Tuskamme on aateluutemme takasivu. Yhtä suuri kuin epätoivomme, on myös kykymme; niin korkealle voimme ulottaa vaatimuksemme. Musta savu, joka täyttää maailmamme, voidaan todellisella tahdonvoimalla muuttaa tuliliekiksi, joka on valaiseva taivaankantta. Siis rohkeutta vain!
* * * * *
XLIX. Tuo suunnaton määrä tehtyä ja unhoitettua työtä, joka täällä maailmassa mykkänä kertyy jalkojeni juureen ja vaatettaa, suojelee ja ylläpitää minua, missä ikinä lienenkin, mitä ajattelen tahi teen, antaa aihetta vakaviin ajatuksiin! Ja eikö se riitäkin tekemään sitä, mitä sanotaan kuuluisuudeksi, viisaalle ihmiselle täysin arvottomaksi? Narreille ja ajattelemattomille ihmisille esiintyy tuo kuuluisuus ja tulee aina esiintymään kylläkin kaunopuheliaana, sillä se puhuu "kuolemattomasta" y. m. semmoisesta; mutta, jos sitä tarkasti katselet: Mitä on se?
L. Ihanaa on käsittää ja tietää, ettei ajatus vielä koskaan ole kuollut, että samaten kuin sinä, sen luoja, olet muodostanut ja luonut sen koko menneisyydestä, samaten olet sen myös jättävä koko tulevaisuudelle. Tällä tavoin tuntee ja näkee urhea sydän, se on näkevä silmä, joka näkee kauvas menneisyyteen. Tämmöinen ihminen on henkisesti alituisessa yhteydessä aatetoveriensa ja veljiensä kanssa, ja täten on todella olemassa *pyhien seurakunta*, joka käsittää koko maailman ja on yhtä vanha kuin maailman historia.
LI. Kuka esimerkiksi opetti sinut *puhumaan*? Siitä päivästä alkaen, jolloin kaksi alastonta tahi viikunalehdillä verhottua ihmisolentoa tunsi halua lakata olemasta mykkänä ja keskustella toistensa kanssa, jolloin he varsin huonolla menestyksellä koettivat kaikenmoisilla viittauksilla, vaivaloisilla kasvojeneleillä ja äännähdyksillä selvittää ajatuksiaan — siihen saakka kun tämä kirja kirjoitettiin, näiden päivien välillä on, sanon minä, kulunut melkoisen pitkä aikakausi ja suoritettu huomattavan paljon työtä, johon usea ihminen on ottanut osaa. Luuletko, ettei jo ennen Dan Chauceria ole ollut runoilijoita — ettei ole ollut sydäntä, jossa hehkui ajatuksia, joita se ei voinut olla ilmaisematta, ja koskei ollut ajatusta vastaavaa sanaa, täytyi sen itse luoda ja muodostaa semmoinen sana, jota sinä sanot metafooriksi tahi kiertäväksi selitykseksi? Jokaisen sanan, joka meillä on, on tämmöinen ihminen ja runoilija luonut.
LII. Ensimmäinen ihminen, joka avoimin sieluin katseli ylevää taivasta ja maata, tätä ihanaa ja peloittavaa, jota nimitämme luonnoksi, maailmaksi j. n. e. ja jonka olemus pysyy alati selittämättömänä, ihminen, sanomme, joka ensimmäiseksi tämän nähdessään alamaisesti ja arvatenkin vaieten lankesi polvilleen, hänet oli sisällinen pakko saanut tekemään jotakin "ennen kuulematonta," minkä kuitenkin kaikki ajatuskykyiset sydämet huomasivat tarkoitustaan vastaavaksi ja seurattavaksi! Ja tästä alkaen on rukoiltu polvistuneessa asennossa. Tämä mykkä rukous on kaikkia lausuttuja rukouksia, messuja ja jumalanpalveluksia vanhempi; se on kaiken rukoilemisen alkumuoto — tarvittiin vain tämä ensi alku, joka on niin järkevä. Mimmoinen runoilija olikaan tämä ensi rukoilija!
LIII. Ole rohkealla mielellä! Et ole yksin, jos sinulla on uskoa. Emmekö juuri puhuneet pyhien seurakunnasta, joka tosin on näkymätön, mutta todella on olemassa ja joka seuraa ja veljellisesti syleilee sinua, jos ansaitset siihen kuulua? Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina kohoovat heidän sankarimaiset kärsimyksensä kuten pyhä miserere ja heidän uljaat tekonsa kuten loppumaton, ikuinen riemuhymni taivaaseen. Elä myöskään sano, ettei sinulla nyttemmin olisi mitään jumaluuden, jumalallisen, eduskuvaa. Eikö Jumalan koko maailma ole jumaluuden vertauskuva? Eikö mittaamaton ijäisyyskin ole temppeli? Eikö ihmisen ja ihmiskunnan historia ole ijäinen evankeliumi? Kuuntele vain ja urkujen asemasta kuulet tähtien laulavan, niinkuin vanhoina aikoina.
LIV. Mimmoisia armeijoja, joukkoja ja sukupolvia tämmöisiä miehiä onkaan aikojen kuluessa joutunut unhoituksen helmaan! Heidän tomuksi rauenneet ruumiinsa muodostavat pohjan, jolla elämämme hedelmät kasvavat.
* * * * *
LV. Ihmisen ei tule koko ikäänsä valittaa; siitä ei ole mitään apua.
Aika on huono: niinpä ihminen onkin täällä tehdäkseen sen paremmaksi.
LVI. "On tuleva aika," lausui Lichtenberg katkeralla ivalla, "jolloin usko Jumalaan tulee olemaan niinkuin nykyään uskotaan lastenkamarintaruja," tahi kuten Jean Paul sanoo, jolloin "maailmasta tehdään koneisto, eetteristä kaasu, Jumalasta voima ja tulevasta elämästä ruumisarkku". Mutta me uskomme, *ettei* semmoista päivää ole tuleva. Joka tapauksessa suotakoon, taistelun vielä jatkuessa ja ennenkuin tuo ruumisarkku- ja kaasufilosofia on varustaunut tarkkojen määritelmien aseilla, mystisismille tahi muille tätä filosofiaa rehellisesti vastustaville opeille vapaa kehitys. Puolueettomuutta ja vapautta vain ja oikeus on pääsevä voitolle.
LVII. Jos aikamme on epäuskon aikakausi, niin miksi siitä huolehdimme? Eikö tulekaan parempia aikoja? Niin, eikö se jo ole tullut? Pitkiksi venyneissä systoleissa ja diastoleissa täytyy uskon ja epäuskon, kieltämisen aikakaudet vaihdella, täytyy kaikkien mielipiteiden ja luomien keväistä nuoruutta ja kesäistä kukoistusta seurata syksyn kuolo ja talven katoominen ja sitten seuraa jälleen uusi kevät. Ihminen elää ajassaan, koko hänen olemuksensa, pyrintönsä ja kohtalonsa muovautuvat ajan mukaan, ja tuossa katoovassa ajan hengessäkin ilmenee ikuisesti muuttumaton ijankaikkisuus. Ja kuitenkin on tämmöisinä epäuskon talvikausina jalommille luonteille melkein kurjuutta syntyä maailmaan, olla valppaina ja työskennellä; tylsäsieluiselle taasen on se onnea, että hän saa talvihorroksiin vaipuneen eläimen tavoin asustaa ja nukkua hekumallisessa suurkaupungissa tahi Salamancan yliopistossa tahi muussa velttouden linnoituksessa ja herätä vasta sitten, kun salamoiva raemyrsky on tehnyt tehtävänsä ja uusi kevät vihdoinkin on koittanut rukouksillemme ja marttyriudellemme.
LVIII. Vielä vähemmän aiheutetulta näyttää meistä pelko, että taikauskon kerällä myös uskonto häviäisi. Uskonto ei voi hävitä. Pieni, savuava olkinuotio voi pimittää taivaan tähdet näkyvistä, mutta ne eivät siltä häviä, vaan tulevat pian jälleen näkösälle.
Tässä suhteessa täytyy meidän toistaa tuo tunnettu lause, että on uskovalle ihmiselle arvotonta kohdella epäuskoista kauhistuksella, inholla tahi yleensä muilla tunteilla kuin surkuttelulla, toivolla ja veljellisellä osanotolla. Jos hän etsii totuutta, eikö hän silloin ole veljemme ja ansaitse sääliämme? Ja jollei hän etsi totuutta, eikö hän vielä silloinkin ole veljemme ja vielä enemmän säälimme tarpeessa?
LIX. Emmekö voi pitää kaikkea tätä kuvaamatonta, kauhistavaa kurjuutta, jota kaikkialla näemme ympärillämme, varoittavana äänenä luonnon mykästä helmasta, joka meille sanoo: "Katsokaa! Osto ja myynti ei ole ainoa luonnonlaki; puhtaalla rahalla maksaminen ei ole ihmisten ainoa velvollisuus toisiaan kohtaan. Syvällä, paljon syvemmällä kuin ostaminen ja myyminen on lakeja ja sitoumuksia, yhtä pyhiä kuin itse ihmiselämä. Ja ne te tulette tuntemaan, kunhan työskentelette ja opitte niitä noudattamaan. Ken ne tuntee ja niitä seuraa, hänellä on luonto puolellaan. Ken taas niitä ei opi tuntemaan, häntä vastustaa luonto ja hän ei koskaan voi sen piirissä työskennellä. Suuttumus, riita, viha, yksinäisyys ja kirous tulevat seuraamaan hänen askeleitaan, kunnes kaikki ihmiset huomaavat, että se, mitä hän saa toimeen, oli sillä miten kultainen kuori tahansa, ei ole menestystä vaan menestyksen puutetta."
LX. Meidän tulee kuitenkin iloita siitä, että edes olemme tulleet niin pitkälle, että aletaan pian kaikilla kielillä, niin kehittymättömiä kuin useat lienevätkin, saarnata pyhää evankeliumia: ihminen on vielä ihminen. Koneellisuuden henki ei ole ijäti vuoren tavoin painava sieluamme, vaan on uusi taikasana vihdoin murtava vanhat loitsut, ja tekevä tuon hengen orjaksemme, joka on tekevä kaikki mitä käskemme. "Olemme heräämäisillämme, kun uneksimme näkevämme unta." Se, jolla on sydän ja silmät, voi nyt itse sanoa: miksi epäröisin? Valo on tullut maailmaan, niille, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa, rajattomalla, uhraavaisella, kaikkea kärsivällä rakkaudella.
LXI. Antakaa ihmisten tietää, että he ovat ihmisiä, Jumalan luomia ihmisiä, Jumalalle vastuunalaisia ja että he lyhimmässä silmänräpäyksessä voivat tehdä työn, joka tulee pysymään ijankaikkisesti. Onhan se todella ylevä tehtävä. Ei heidän tarvitse olla kyntö- eikä takomakoneita, ei ruuansulatuskoneita, jotka sulattavat edellisten koneiden tuotteita, eikä myöskään lähimmäistensä eikä omien himojensa synnynnäisiä orjia, vaan ennen kaikkea ihmisiä.
LXII. Laajemman ja laveimman "piirteen" tulisi joka suhteessa olla meille selvillä, sen nimittäin, että "Jumalan kunnian loiston" täytyy muodossa tahi toisessa kehittyä myös tämän teollisuudenkin aikakauden sydämestä.
LXIII. Niin, sekä sieltä että täältä tulee valoa maailmaan. Ihmiset eivät rakasta pimeyttä, vaan valoa. Kaikkialla keskellämme kohtaa meitä ikuisen luonnon oikeuden tunto.
LXIV. Ihminen on kaikkina aikoina ollut taisteleva, ponnisteleva ja — päinvastoin kuin laajalle levinneet solvaukset väittävät — totuutta rakastava olento.
LXV. Kaikki ihmissielut, miten syvälle pimeyteen lienevätkin vaipuneet, rakastavat valoa; kun valo kerran on sytytetty, leviää se joka taholle.
LXVI. Kovin kevytmielistä on ilman muuta olettaa, että *nälkä*, elämämme suuri perusta, myös on sen kehityksen korkein huippu ja viimeinen täydellisyys; että koska "kurjuus, ahneus ja kunnianhimo" ovat useimpien ihmisten pääominaisuuksia, kukaan ihminen eläisi tahi edes ajattelisi elää muun periaatteen mukaan. Kaikki mitä ei voida lukea kurjuuden ja ahneuden luokkaan, sijoitetaan muitta mutkitta viimeiseen luokkaan.
LXVII. Ei ole totta, että ihmiset, siitä lähtien kun asuvat maapallolla, elävät houreissa, teeskentelyssä, vääryydessä tahi muussa järjettömyydessä. Ei ole totta, että he koskaan ovat eläneet tahi tulevat elämään muutoin kuin juuri yllämainitun vastakohdissa.
LXVIII. Omantunnon hyväksyminen on tavallaan ruumiillisellekin olemassa ololle välttämätöntä; se on hienoa, kaiken läpi tunkevaa kittiä, joka pitää koossa tuota ihmeteltävää yhdistystä, jota sanotaan minäksi. Jollei siis ihminen istu mielisairaalassa eikä myöskään vielä ole ampunut itseään eikä mennyt hirteen, voimme lohduttaa itseämme tulemalla johtopäätökseen, että hänen täytyy olla joko hullu *koira* ihmishaamussa, joka tarvitsee kuonokoppaa, jota on surkuteltava ja jota meidän täytyy suuresti oudoksua, tahi todellinen ihminen, joten hän niinmuodoin ei voi olla siveellistä arvoa vailla, vaikka hänet on saatava hereille ja tuntemaan oma arvonsa. Voidaksemme oikein arvostella hänen luonnettaan, tulee meidän oppia katsomaan sitä yhtäpaljon *hänen* kuin omillakin silmillämme; meidän tulee oppia häntä säälimään, pitämään häntä lähimmäisenämme, sanalla sanoen oppia häntä *rakastamaan*, muuten emme koskaan opi oikein tuntemaan hänen varsinaista henkistä luonnettaan.
LX1X. Etupäässä ei meidän tule unhoittaa, ettei ihmisiä ja heidän tekojaan hallitse aineellinen, vaan siveellinen voima. Miten äänetön onkaan ihmisajatus! Sitä ei seuraa rumpujen pärinä, ei ratsuväen hevosten kumea kavioiden kapse, eikä muona-ja ampumavaravaunujen pauhaava rätinä. Tuntemattomissa, vaatimattomissa oloissa voi ihmispää hautoa ajatuksia, ihmispää, joka jonakin päivänä on saavuttava suuremman vallan kuin kuninkaan kruunua kantava pää, sillä kuninkaita ja keisareja voi oleskella hänen palvelijoittensa parissa. Hän ei ole hallitseva kaikkia päitä, vaan kaikissa päissä, ja ajatuksilla, joita yksinäisyydessään on hautonut, on hän kuten taikasanoilla taivuttava koko maailman tahdolleen alamaiseksi.
LXX. On huvittavaa nähdä miten yleinen ja ikuinen viisauden rakkaus ihmisessä on; miten ylhäisin ja alhaisin, miten ylpeät ruhtinaat ja raa'at talonpojat ja kaikki ihmiset, niin toinen kuin toinenkin, kunnioittavat viisautta tahi ainakin näennäistä viisautta, viisauden varjoa, niin, miten he itse asiassa eivät voikaan kunnioittaa mitään muuta. Sillä ei edes Xerxeen kaikkien sotajoukkojen vallassa ole saada uljaan sydämemme ainoatakaan ajatusta masennetuksi. He voivat hävittää maan tasalle Anaxarchuksen majan, häntä itseään he eivät voi kukistaa. Henki voi kunnioittaa ainoastaan henkistä arvoa; ainoastaan sielussa, joka on omaamme syvällisempi ja parempi, voimme ikäänkuin nähdä taivaallisen salaisuuden ja senkautta, että nöyrytämme itseämme, tunnemme itsemme ylennetyiksi.
LXXI. Ihmiset harvoin, eli oikeammin ei koskaan, suuttuvat pitemmäksi aikaa tahi täydellä todella johonkin, mikä ei ole suuttumisen arvoista. Altista ja innokasta on kuuliaisuus ja rakkaus, jota he osottavat suurelle, todella ylevälle, kun he kaikkineen mitä heillä ja heissä on, ruumiineen, sydämineen, sieluineen ja henkineen heittäytyvät sen jalkojen juureen, joka todella on heitä ylempänä.
LXXII. Valtakunta, jonka koko kansa täydestä sydämestä omistaa uskonnollisen aatteen, tahi on sen joskus omistanut, on täten ottanut askeleen, jota se ei enää voi peräyttää. Ajatus, tietoisuus, tunto, että ihminen on koko maailman avaruuden kansalainen, luotu ijäisyyttä varten, on tunkeutunut kaukaisimpaankin majaan, yksinkertaisimpaan sydämeen. Ihanana ja kunniotusta herättävänä vaikuttaa taivaallisen tehtävämme, Jumalan meille antaman velvollisuuden tunne koko elämäämme. Semmoisessa kansassa on ylevää innostusta ja rajoitetussa merkityksessä voimmekin sanoa: tieto Kaikkivaltiaasta antaa näille ihmisille ymmärrystä.
LXXIII. Muuan lohdullisimpia totuuksia on se, että suuria miehiä on niin runsaasti, vaikka käyttämättöminä, olemassa. Niin, suurimmat miehemme ovat, koska he samalla ovat *hiljaisimmat*, kenties ne, joita ei tunneta, jotka pysyvät tuntemattomina. Filosoofi Fichte lohdutti itseään tällä vakaumuksella, kun hän kaikista saarnastuoleista ja opetusistuimilta ei kuullut muuta kuin kunnianhimoisten lörpöttelijöiden loppumattomia jaarituksia; kun uudet, voimakkaat virtaukset ja kevytmieliset meluavat opetukset saivat kaikki käsitteet sekaisin, kuten myrsky pieksee aallot vaahdoksi ja vakava Fichte melkein toivoi, että tietoja verotettaisiin, jotta niiden tulva hieman hilliintyisi; — hän lohdutti itseään, sanon minä, järkähtämättömällä uskollaan, ettei uskonto vielä ollut hävinnyt Saksasta, että ajattelevat ihmiset, kukin tahollaan, vielä vakavasti tekivät työtä, vaikka vaiteliaalla, näkymättömällä tavalla.
LXXIV. Suuri edistys nykyisissä oloissa on mielestämme tuo selvä, kieltämätön vakuutus siitä, että parhaillaan edistymme. Kohtalon valtavasta kaitselmuksesta ja sen lopullisista tarkoituksista, mitä meihin ihmisiin tulee, emme voi tietää mitään, emme sanottavasti mitään; ihminenhän alkaa pimeydessä ja lopettaa pimeyteen; salaisuuksia on kaikkialla: ympärillämme, meissä itsessämme, jalkojemme alla, käsissämme. Kuitenkin on jokainen tullut selville ainakin siitä, että tämä ihmeteltävä ihmiskunta edistyy johonkin suuntaan, että ainakin kaikki inhimilliset olot ja asiat ovat olleet ja tulevat alati olemaan vaihtelevia, muuttuvia, mikä olentojen, jotka ovat ajallisesti ja ajan vaikutuksesta olemassa ja ajasta luodut, todenteolla jo aikoja sitten olisi tullut oivaltaa.