I
Elfride Swancourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähellä pintaa. Niiden varsinaisen, hitaasti vierivien ajan hetkien muunteleman laadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat näkemässä hänen elämänsä vaiheita.
Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joiden erikoisuus kuitenkin piili pikemmin itse yhtymässä kuin yksityisissä osissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan oli mahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämä viehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimasta ei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänen käytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaan itse lausumien tenhoisasta tuoreudesta. Hän oli elänyt ikänsä kaiken hiljaisuudessa — joutilaiden miesten mielenkiinto ei ollut häntä imarrellut, ja hänen sosiaalinen tajunsa ei ollut yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden iällä kehittyneempi kuin viisitoistavuotiaan kaupunkilaisneidon.
Erään seikan hänessä sentään havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyi hänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.
Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus — siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen ja metsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niiden sini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katse tuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.
Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamat naiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salin ilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.
Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonna della Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpö ja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissa ja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla. Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuu mieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä, oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.
Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempien tuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinen ehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaen vastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisin kuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.
Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärillä sijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyään talousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi ja lähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputti isänsä huoneen ovelle.
»Sisään!» kuului aina sisäpuolelta vastattavan herttaisin ulkoilmaäänin.
»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle, kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilan tavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna ja silloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanan tai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkö tule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattain kuuro.
»Pelkäänpä, etten voi — p-puh! — pahoin pelkään, etten voi, Elfride. P-pih! Tuo varvas peijakas ei siedä nenäliinaakaan, vielä vähemmän sukkaa tai tohvelia — p-puh! Jo jälleen riipoo! Ei, minä en pääse tästä nousemaan ennenkuin huomenna.»
»Niinpä toivon, ettei tuo Lontoon mies tule; enhän tiedä, mitä tehdä, isä.»
»Hankalaahan se olisi, epäilemättä.»
»En oikein usko hänen tänään tulevan.»
»Miksi niin?»
»Tuulee tuimasti.»
»Tuulee! Mitä ajatteletkaan, Elfride! Onko koskaan kuultu tuulen estävän miestä toteuttamasta aikomustansa? Että tuo varvas riivattu alkoi niin äkkiä minua kiduttaa!… Jos hän tulee, niin eipä liene muuta neuvoa, kuin että lähetät hänet tänne luokseni, annat hänelle hieman ruokaa ja toimitat hänet levolle. Siunatkoon, millainen vaiva tämä on!»
»Pitääkö järjestää oikea illallinen?»
»Se on liikaa väsyneelle miehelle kiusallisen matkan jälkeen.»
»Teetäkö siis?»
»Se ei ravitse.»
»Siis tee-illallinen? Meillä on kylmää kananpaistia, piirasia ja muuta sellaista.»
»Se sopii.»
»Pitääkö minun kaataa hänelle teetä, isä?»
»Tietysti; sinähän olet talon emäntä.»
»Mitä! Minun siis pitää istua koko aika vieraan seurassa, ikäänkuin hänet hyvinkin tuntisin! Eihän ole ketään, joka meidät toisillemme esittelisi.»
»Joutavia, lapseni, mitäpä tässä esittelyistä; tiedäthän asian muutenkin. Väsynyt ja nälkäinen käytännön mies, joka on ollut matkalla varhaisesta aamusta, ei mieline jaaritella ja ladella kohteliaisuuksia iltamyöhällä. Hän kaipaa ravintoa ja suojaa, ja sinun tulee pitää huolta siitä, että hän niitä saa, siitä yksinkertaisesta syystä, että minä olen äkkiä sairastunut enkä voi sitä tehdä. Eihän siinä toivoakseni ole mitään kauhistuttavaa? Sinä saat päähäsi kaikenlaista joutavaa alinomaa lukemistasi romaaneista.»
»Eipä suinkaan, asiassa ei tosiaankaan ole mitään pelottavaa, kun se näin muuttuu ilmeiseksi välttämättömyydeksi. Mutta sinä, näetkös, olet aina mukana, kun saapuu päivällisvieraita, tuttujakin, ja tämä on jokin vieras lontoolainen, joka kenties asiaa oudoksuu.»
»Oudoksukoon; mitäpä siitä.»
»Onko hän Mr. Hewbyn kumppani?»
»Enpä oikein usko; mutta voi ollakin.»
»Kuinka vanha hän lienee?»
»En tiedä. Ulkohuoneeni pöydältä löydät minun Mr. Hewbylle kirjoittamani kirjeen jäljennöksen ja hänen vastauksensa. Voit ne lukea, ja sen tehtyäsi tiedät vieraastamme saman verran kuin minä.»
»Minä olen ne lukenut.»
»Mitä turhia sitten tutkailet? Ne sisältävät kaiken, mitä tiedän. Uh-h-h!… Mitä teetkään, sinä junkkari! Ota pois siitä kaikki! Minä en siedä kärpäsenkään painoa!»
»Suo anteeksi, isä. Minä unohdin, ajattelin, että sinua ehkä vilutti», virkkoi tyttö nopeasti nostaen pois peiton, jonka oli levittänyt potilaan jalkojen yli. Sitten hän odotti, kunnes näki harmin ilmeen haihtuvan isän kasvoista, lähti huoneesta ja palasi jälleen alakertaan.