XL
Puoli tuntia on kulunut. Kaksi onnetonta miestä on kulkemassa pimeätä tietä Cameltonista Endelstowiin.
»Onko hän surrut niin, että hänen sydämensä on särkynyt?» virkkoi Henry Knight. »Onko mahdollista, että minä olen hänet surmannut? Minä kohtelin häntä säälimättömästi, Stephen, ja hän on kuollut! Eikö Jumala voi minua ollenkaan armahtaa!»
»Kuinka olisitkaan surmannut häntä enemmän kuin minä?»
»Minä lähdin hänen luotansa — melkein karkasin — enkä sanonut hänelle, etten tule enää takaisin; ja tuon viimeisen kohtaamisemme aikana minä en edes suudellut häntä, vaan jätin hänet armottomasti. Minä olen ollut mieletön — mieletön! Kunpa voisi kaikkein nöyryyttävin tunnustus, lähimmäisteni kuullen esitetty, edes jossakin määrin korvata armaalleni sitä kauheata julmuutta, jota minä olen hänelle osoittanut!»
»Armaallesi!» huudahti Stephen, äänessä jonkinlainen naurun vivahdus. »Ken hyvänsä voi niin sanoa, ken hyvänsä. Minä tiedän, että hän oli minun armaani ennenkuin sinun ja että hän oli minun jälleen jälkeenpäin. Minulla, jos kenelläkään, on oikeus nimittää häntä omakseni.»
»Sinä puhut niinkuin se, joka vaeltaa pimeydessä, kuten itse asiassa vaellatkin. Tekikö hän milloinkaan mitään sinun tähtesi? Uskalsiko hän esimerkiksi maineensa vaaralle alttiiksi sinun tähtesi?»
»Uskalsi kyllä», virkkoi Stephen painokkaasti.
»Ei ehdottomasti. Elikö hän milloinkaan sinua varten — osoittiko hän, ettei voinut elää ilman sinua — nauroiko ja itkikö hän sinua varten?»
»Sen hän teki.»
»Ei milloinkaan! Uskalsiko hän milloinkaan henkeänsä sinun tähtesi — ei! Minun armaani teki sen minun tähteni.»
»Se oli silloin pelkkää hyväntahtoisuutta. Milloin hän uskalsi henkensä sinun tähtesi?»
»Pelastaessaan minut tuolta rantakalliolta. Lapsi rukka oli minun kanssani katselemassa höyryalus Puffinin tuloa, ja minä luiskahdin alas. Hädin tuskin siitä pelastuimme. Kunpa olisimme silloin kuolleet!»
»Maltahan», virkkoi Stephen kostein silmin. »Hän lähti rantakalliolle nähdäkseen minun saapuvan kotiin; hän oli sen luvannut. Jo kuukausia aikaisemmin hän oli sen minulle luvannut. Olisiko hän sinne lähtenyt, ellei hän olisi minusta ollenkaan välittänyt?»
»Sinä kaiketi ajattelet, että Elfride on kuollut sinun tähtesi», sanoi
Knight synkän purevasti, mutta samalla hervottomasti.
»Olipa miten tahansa. Jos tulemme huomaamaan — että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka enää mitään.»
»Ja jos käy ilmi, että hän on kuollut sinun tähtesi, niin minä en virka mitään.»
»Olkoon niin.»
Ne synkät pilvet, joihin aurinko oli uponnut, olivat alkaneet valaa yhä enemmän sadetta.
»Voinemmeko odottaa täällä jossakin, kunnes sade on ohi?» kysyi Stephen.
»Kuten haluat. Mutta ei maksane vaivaa. Me otamme selkoa asian yksityiskohdista ja palaamme takaisin. Älä salli kenenkään tietää, keitä olemme. Minä en nyt paljoa merkitse.»
He olivat saapuneet tienhaaraan — toinen haara johti läntiseen kylään, toinen itäiseen. Ehdittyään vähän matkaa kauemmaksi he huomasivat, etteivät ruumisvaunut olleet kovinkaan paljoa heitä edempänä.
»Luulen niiden kääntyneen Itä-Endelstowiin. Voitko ne nähdä?»
»En. Olet varmaan erehtynyt.»
Knight ja Stephen saapuivat kylään. Tiellä lepäsi poikittain kirkas valojuova, joka tulvi siihen pajan puoliavoimesta ovesta. Pajasta kuului palkeiden puhallus ja vasaran kalke. Sade oli kiihtynyt, joten he konemaisesti kääntyivät hakemaan suojaa tuosta lämpimästä ja mieluisasta paikasta.
Aivan heidän kintereillään saapui eräs mies ilman päällysnuttua ja sateenvarjoa. Hänellä oli käärö kainalossaan.
»Tulipa sateinen ilta», sanoi hän kulkiessaan ohi. Knight ja Stephen seisoivat kauempana, mutta mies meni ahjon luo.
Seppä lakkasi takomasta ja alkoi jutella tulijan kanssa.
Mies nosti litteän käärönsä tulta vasten nähdäkseen oliko se sateessa kastunut. Sitten hän asetti sen kulman ahjon reunalle, piteli sitä toisella kädellä ja pyyhki toisessa kädessä pitelemällänsä taskuliinalla kasvojansa.
»Taidattepa tietää, mitä minulla tässä on?» virkkoi hän sepälle.
»En, en tiedä», vastasi seppä lakaten jälleen palkeiden tankoa liikuttamasta.
»Koska sade ei ole vielä tauonnut, niin näytän sen teille», sanoi mies.
Hän laski ohuen, leveän käärönsä tasaisesti alasimelle, ja seppä lietsoi tulta, jotta olisi helpompi nähdä. Mies irroitti ensin ruskean paperin, jonka levitti tasaiseksi. Sitten seurasi kappale pörhökangasta, joka vuorostaan levitettiin paperin päälle. Kolmantena peitteenä oli silkkipaperi, joka sekin silitettiin. Käärön sisältö oli nyt paljaana, ja mies piteli sitä sepän nähtävänä.
»Ahaa — vai niin!» virkkoi seppä suurempaa mielenkiintoa osoittaen ja astui lähemmäksi. »Nuori lady rukka — kamalan murheellinen asia — ja vielä niin pian!»
Knight ja Stephen kääntyivät katsomaan.
»Entä mikä tuo on?» kysyi seppä.
»Se on vaakuna — erinomaista työtä, eikö totta? Se on varmaan maksanut sievän summan!»
»Hienoa metallityötä, epäilemättä.»
»Se on peräisin samasta liikkeestä kuin kirstu, mutta ei ollut kyllin aikaisin valmis, jotta se olisi voitu jo Lontoossa kiinnittää paikoilleen. Minä olen saanut tehtäväkseni kiinnittää sen vielä tänä iltana.»
Huolellisesti pidellyt esineet kuuluivat ruumiskirstuun.
Knight ja Stephen astuivat lähemmäksi. Mies, joka näki heidän yrittävän lukea, mitä levyyn oli piirretty, käänsi sen kohteliaasti heihin päin, ja he lukivat molemmat, melkein yht'aikaa, hehkuvien sysien punertavassa valossa:
Elfride
Spencer Hugo Luxellianin
viidennentoista paroni Luxellianin
puoliso
kuollut helmikuun 10:nä 18——
He lukivat, lukivat jälleen ja lukivat yhä uudelleen — Stephen ja Knight — ikäänkuin yhden ainoan sielun elähdyttäminä, ja vetäytyivät pois keltaisesta hohteesta, yhä kauemmaksi, kunnes kylmä pimeys sulki heidät kehäänsä ja tyyni taivas levisi heidän yläpuolellansa harmaana ja yksitoikkoisena.
»Minne menemme?» kysyi Stephen.
»En tiedä.»
Seurasi pitkä vaitiolo… »Elfride naimisissa!» kuiskasi sitten Stephen aivan hiljaa, ikäänkuin olisi pelännyt lausua tuota julki.
»Uskoton», kuiskasi Knight.
»Ja kuollut. Kieltänyt meidät kummankin. Minä vihaan sanaa 'uskoton’ — minä vihaan sitä!»
Knight ei vastannut mitään.
He eivät nyt kuulleet mitään muuta kuin valtimoittensa aikaa mittaavat iskut, sadepisaroiden pehmeän kosketuksen vaatteissaan ja sepän palkeitten hiljaisen puhkamisen.
»Seuraammeko Elfrideä kauemmaksi?» kysyi Stephen.
»Emme; me jätämme hänet yksin. Hän on rakkautemme saavuttamattomissa, olkoon hän myös tuolla puolen meidän moitteemme. Kun emme tunne puoliakaan niistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet hänet menettelemään niinkuin menetteli, niin kuinka voimme nytkään väittää, ettei hänen sydämensä ollut puhdas ja vilpitön.» Knightin ääni oli muuttunut leppoisaksi kuin lapsen. Hän jatkoi: »Voimmeko nimittää häntä kunnianhimoiseksi? Emme. Olosuhteet ovat, kuten yleensäkin, kumonneet tuon hennon ja herkän olennon aikomukset, jotka hetkellisen sattuman karkea kosketus voi tehdä tyhjiksi. Minä tiedän, että on niin käynyt — mitä sinä arvelet?»
»Mahdollista kyllä. Lähdetään eteenpäin.»
He alkoivat suunnata askeliansa Castle Botereliin päin, jonne olivat lähettäneet matkatavaransa Cameltonista. He astelivat vaieten useita minuutteja. Sitten Stephen pysähtyi ja laski kätensä kevyesti Knightin käsivarrelle.
»Kuinka hän lienee joutunut kuolemaan», kuiskasi hän värähtävin äänin.
»Emmekö palaa ja koeta saada parempaa selkoa?»
He kääntyivät takaisin, saapuivat jälleen Endelstowiin ja eräälle avoimelle ovelle. Siinä oli vanha tuttu majatalo, ja talo näkyi äskettäin korjatun ja uudistetun. Nimi ei sekään ollut vanhan omistajan, vaan Martin Cannisterin.
Knight ja Stephen astuivat sisään. Majatalo oli aivan äänetön, ja he kulkivat käytävää, kunnes tulivat keittiöön, missä paloi valtava takkavalkea luoden lattiaan, kattoon ja äskenvalkaistuihin seiniin niin kirkasta hohdetta, että kynttilänvalo näytti ihan joutavalta. Mustaan pukuun ja valkoiseen esiliinaan puettu naishenkilö seisoi siellä yksin puhtaan ruokapöydän takana. Ensin Stephen ja sitten myöskin Knight tunsi hänet Unityksi, joka oli ollut sisäkkönä pappilassa ja myöhemmin kamarineitinä Swancourtien kartanossa.
»Unity», virkkoi Stephen leppoisasti, »etkö tunne minua?»
Unity silmäili häntä hetkisen tutkivasti, ja sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.
»Kas, mr Smith!» virkkoi hän. »Ja siinä on mr Knight. Istukaa, olkaa hyvät. Tiedätte ehkä, että viime näkemänne jälkeen olen mennyt naimisiin Martin Cannisterin kanssa.»
»Kuinka kauan olette ollut naimisissa?»
»Pian viisi kuukautta. Me menimme naimisiin samana päivänä, jona rakkaasta miss Elfridestä tuli lady Luxellian.» Unityn silmiin kihosivat runsaat kyynelet, jotka hänen ponnistuksistansa huolimatta putosivat hänen poskillensa.
Molempain päättävästi tunteitansa hillitsevien miesten oli vaikea vallita itseänsä, kun näkivät edessään tuskan lieventämisen esimerkin. He kääntyivät kumpikin ja astuivat muutamia askelia loitommaksi.
Sitten Unity virkkoi: »Ettekö käy sisähuoneisiin, hyvät herrat?»
»Jäädään tänne hänen luoksensa», kuiskasi Knight ja sanoi käännyttyään: »Ei, me tahdomme jäädä tänne. Haluaisimme levätä ja kuivata vaatteitamme, jos sallitte.»
Surevat ystävykset istuivat sen illan valtaisan takkavalkean ääressä emäntänsä seurassa, Knight uuninkamanan muodostamassa syvennyksessä, missä hän peittyi varjoon. Osoittamalla hieman luottamusta he voittivat Unityn luottamuksen, ja hän kertoi heille, mitä he olivat jääneet kuulemaan — onnettoman Elfriden myöhemmän tarinan.
»Eräänä päivänä — senjälkeen kuin te, mr Knight, olitte lähtenyt meiltä viimeisen kerran — hän oli poistunut kartanosta, ja hänen isänsä lähti hänen jälkeensä ja toi hänet kotiin sairaana. En tiedä, minne hän oli lähtenyt, — mutta hän oli sairaana viikkokausia. Ja hän sanoi minulle, ettei välittänyt, kuinka hänen tulisi käymään, ja sanoi toivovansa kuolemaa. Kun hän oli hieman toipunut, sanoin hänelle, että hänen piti elää ja mennä vielä naimisiinkin, ja hän sanoi siihen: 'Niin; minä teen mitä suinkin voin sukulaisteni hyväksi, jotta hyödyttömällä elämälläni olisi jotakin käytännöllistä merkitystä.’ Niin, ja kuinka olikaan, sitten alkoi lordi Luxellian häntä kosia. Ensimmäinen lady Luxellian oli kuollut, ja lordi oli kovin huolissaan, kun pienet tytöt olivat jääneet äidittömiksi. Vähän ajan kuluttua he alkoivat käydä miss Elfrideä tervehtimässä, sillä he pitivät hänestä yhtä paljon tai enemmänkin kuin omasta äidistänsä. Heillä oli tapana nimittää häntä 'pikku äidiksensä’. Lapset tekivät hänen elämänsä hieman hupaisemmaksi, mutta hän ei ollut sama tyttö kuin ennen — minä sen kyllä näin — ja laihtui melkoisesti. Niin, lordi tuli yhä useammin kutsumaan Swancourteja päivällisille — ei ketään muita tuttavistansa — ja vihdoin kirkkoherran perhe oli siellä alinomaa, kaikkina päivän aikoina. Sanotaan pikkutyttöjen pyytäneen isäänsä ottamaan miss Elfriden heidän luoksensa asumaan, ja hänen kerrotaan luvanneen, jos he olivat kilttejä lapsia. Aika meni menojansa, ja eräänä päivänä minä sanoin: 'Miss Elfride, te ette näytä niin terveeltä kuin tavallisesti, ja vaikka kukaan muu ei näytä sitä huomaavan, niin minä sen huomaan.’ Hän naurahti ja sanoi: 'Minä ehdin vielä naimisiinkin, niinkuin sanoit.’»
'Niinkö, miss? Se ilahduttaa minua’, sanoin minä.
'Kenen kanssa luulet minun menevän naimisiin?’ kysyi hän.
'Arvatenkin mr Knightin kanssa’, vastasin minä.
'Oh!' huudahti hän ja kalpeni äkkiä, ja ennenkuin ehdin hänen luoksensa hän vaipui permantoon kuin vaate ja siihen taintui. Vähän ajan kuluttua hän tuli jälleen tajuihinsa ja sanoi: 'Unity, nyt voimme jatkaa keskustelua.’
’On parempi, jos emme jatka sitä tänään’, sanoin minä.
'Jatketaan vain’, virkkoi hän. 'Kenen kanssa luulet minun menevän naimisiin?’
'En tiedä’, sanoin minä tällä kertaa.
'Koeta arvata’, sanoi hän.
'Ehkä lordin kanssa?’ sanoin minä.
'Niin; oikein arvasit’, sanoi hän, kipeästi, rajusti.
'Mutta eihän hän tule useinkaan kosiskelemaan’, sanoin minä.
'Ah, sinä et tiedä’, sanoi hän ja kertoi sen tapahtuvan lokakuussa. Sitten hän hieman kohentui — en tiedä, johtuiko se siitä, että hän ajatteli pääsevänsä pois kotoa, vai mistä lienee johtunut. Saanen puhua peittelemättä ja sanoa teille, ettei koti ollut hänelle enää koti. Hänen isänsä oli katkera ja tyly, ja vaikka mrs Swancourt olikin tavallansa hyvä, se oli kumminkin eräänlaista kylmää kohteliaisuutta, joka ei ole juuri minkään arvoista, ja tyttö raukka siinä kiusasi ja kidutti itseänsä. Kuukauden päivät ennen häitä Elfride ja lordi ja molemmat tyttöset olivat usein ratsastamassa, ja soma heitä olikin katsella. Ja uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta minä en nähnyt lordia milloinkaan hänen seurassaan, elleivät lapsetkin olleet mukana — ja se sai koko kosinta-ajan näyttämään omituiselta. Lordi, kuten tiedätte, on kaunis, ja lopulta miss Elfride luullakseni hänestä pitikin; minä näin hänen hieman hymyilevän ja punastuvankin lordin hänelle puhuessa. Lordi tarvitsi häntä sitä enemmän, kun hän oli lapsille tarpeellinen, sillä jokainen voi havaita, että hänestä tulisi kaikkein hellin äiti ja ystävä ja leikkikumppanikin. Ja lordi ei ole ainoastaan kaunis, vaan anteliaskin kosiskelija ja tietää hyvin kaikki keinot. Hän toi miss Elfridelle mitä hienoimpia lahjoja; erään niistä muistan erikoisesti — se oli soma rannerengas, timanteilla ja smaragdeilla kaunistettu. Kuinka hänen kasvonsa punastuivatkaan, kun hän sen näki! Entiset ruusut silloin palasivat hänen poskipäihinsä parin minuutin ajaksi. Minä autoin häntä pukeutumaan sinä päivänä, jolloin meidät molemmat vihittiin — se oli viimeinen palvelus, jonka suoritin hänelle, lapsirukalle! Kun hän oli valmis, juoksin yläkertaan ja sukaisin ylleni oman vihkimispukuni, ja niin he lähtivät, ja niin lähdimme mekin, Martin ja minä. Ja tuskin olivat lordi ja miss Elfride vihityt, kun meidätkin jo vihittiin. Se tapahtui kaikessa hiljaisuudessa — tuskin kukaan siitä tiesi. Niin, toivo se tahtoo pitää puolensa nuoressa sydämessä, jos suinkin voi, ja ladymme virkistyi hieman, sillä lordi oli kovin sievä ja hyvä.»
»Kuinka hän joutui kuolemaan — ja poissa kotoa?» kysyi Knight hiljaisin äänin.
»Nähkääs, sir, he eivät olleet kauankaan naimisissa, kun hän jo taas alkoi riutua, ja lordi vei hänet vaihteen vuoksi matkoille. He olivat palaamassa kotiin ja olivat ehtineet Lontooseen, kun hän sairastui niin vaikeasti, ettei käynyt muualle siirtäminen, ja sinne hän kuoli.»
»Pitikö lordi hänestä hyvinkin?»
»Lordiko? Sen takaan!»
»Rakastiko hän häntä sydämestänsä?»
»Aivan rajattomasti. Ei heti aluksi, vaan vähitellen. Ladymme oli sitä lajia, että ihmiset kiintyivät häneen sitä enemmän, mitä paremmin oppivat hänet tuntemaan. Lordi olisi mennyt kuolemaan hänen edestänsä, sen uskon. Lordi raukka, nyt hänen sydämensä on murtunut!»
»Ovatko hautajaiset huomenna?»
»Ovat. Mieheni on nyt muurarien kanssa hautaholvissa he avaavat portaat ja valkaisevat seinät.»
<tb>
Seuraavana päivänä kaksi miestä asteli pitkin tuttua laaksoa Castle Boterelista itäisen Endelstowin kirkolle päin. Kun hautajaiset olivat päättyneet ja kaikki olivat poistuneet nurmikkomaiselta hautausmaalta, he astelivat hiljaa Luxellianien hautakammioon, niiden matalain holvikaarten alle, jotka he olivat nähneet jo kerran ennen, valaistuina samoinkuin nyt. Hautakammion uudessa komerossa lepäsi verrattain uusi kirstu, joka oli ehtinyt hieman menettää loistoansa, ja sitäkin uudempi arkku, jonka pinnan kirkkautta ei häirinnyt vähäisinkään himmentymisen häivä.
Viimeksimainitun vieressä näkyi tummana hahmona mies, joka oli polvillaan kostealla permannolla, kirstun yli heittäytyneenä, kädet ristissä ja koko olemus ilmeisesti äärimmäisen murheen valtaamana. Hän oli vielä nuori — kenties nuorempi kuin Knight — ja hänen ruumiinsa esiintyi siinäkin asennossa soreana ja sopusuhtaisena. Hän hymisi puoliääneen rukousta ollenkaan havaitsematta, että molemmat tulijat seisoivat vain muutaman askelen päässä.
Knight ja Stephen olivat edenneet siihen kohtaan, missä he olivat toisensa kohdanneet seisten Elfriden vieressä, ennenkuin hän oli lähtenyt esivanhempiensa hiljaiseen lepoon iäksi sulkien kirkkaat siniset silmänsä. Vasta siinä he näkivät polvistuvan hahmon kynttilöiden himmeässä valossa. Knight tunsi hänet heti lordi Luxellianiksi, Elfriden surevaksi puolisoksi.
He tunsivat olevansa tungettelijoita. Knight veti Stephenin takaisin, ja he poistuivat yhtä äänettömästi kuin olivat tulleet.
»Lähdetään», virkkoi hän murtunein äänin. »Meillä ei ole mitään oikeutta viipyä täällä. Eräs toinen on ennen meitä — lähempänä kuin me!»
Niin he kääntyivät yhdessä takaisin Castle Boterelin hiljaiseen hämyiseen laaksoon.