XXXIV
Kuusitoista tuntia oli kulunut. Knight astui naisten huoneeseen palattuaan mrs Jethwayn kuolemaa koskevasta tutkimustilaisuudesta. Elfride ei ollut huoneistossa.
Mrs Swancourt tiedusteli yhtä ja toista lauluntoa ja sivuseikkoja koskevaa. Sitten hän sanoi:
»Postinkuljettaja tuli tänä aamuna kohta lähdettyäsi. Hänellä oli vain yksi kirje sinua varten. Kas tässä.»
Mrs Swancourt ojensi kirjeen hänelle. Knight otti sen vastaan hajamielisenä, mutta hämmästyi siihen katsahdettuaan, sopersi joitakin sanoja ja poistui huoneesta.
Kirje oli suljettu mustalla lakalla, ja osoitteenkirjoittajan käsiala oli ollut hänen nähtävänänsä riittävän pitkän ajan edellisenä iltana.
Knight oli kovin kiihtynyt ja haeskeli paikkaa, missä ei tarvitsisi pelätä häiritsijöitä. Oli se vuodenaika, jolloin runsas kaste säilyi varjoisten paikkojen ruohossa koko päivän. Siitä huolimatta hän lähti pienelle, pensaikon piirittämälle nurmikolle ja luki siellä kirjeen, jonka oli jo sinne astellessaan avannut.
Käsiala, sinetti, paperi, alkusanat ja kaikki muut seikat olivat hänelle heti ilmaisseet, että kirjeen oli hänelle lähettänyt Jethwayn leski, joka nyt lepäsi kylmänä ja kuolleena. Knight oli heti oivaltanut, että ne päättämättömät kirjeenluonnokset, jotka hän oli edellisenä iltana nähnyt, oli tarkoitettu juuri hänelle itsellensä. Hänen mieleensä olivat johtuneet ne muutamat sanat, jotka Elfride oli lausunut nukkuessaan höyrylaivalla — että jonkun henkilön ei pitänyt kertoa hänelle jotakin, koska siitä koituisi hänen tuhonsa — seikka, joka oli hänestä tähän saakka tuntunut niin mitättömältä, että hän oli sen melkein unohtanut. Kaikki nuo asiat herättivät häneen voimakkaan ja erittäin tuskallisen tunneliikunnon. Hänen kädessään oleva paperi värisi hänen lukiessaan:
»Kunnioitettu herra. — Nainen, joka ei voi maailmassa paljoa menettää, vaikka häntä kuinka moitittaisiin tästä teosta, haluaa antaa teille eräitä vihjauksia, jotka koskevat rakastamaanne naishenkilöä. Jos suvaitsette ottaa vastaan varoituksen, ennenkuin on liian myöhäistä, niin otatte huomioon, mitä tämän kirjoittajalla on sanottavaa.
Teidät on petetty. Voiko sellainen nainen olla kelvollinen?
Nainen, joka rohkaisi kunniallisen nuorukaisen rakkautta, mutta sitten
ylenkatsoi häntä niin että hän kuoli.
Nainen, joka sitten otti rakastajakseen aivan alhaissukuisen miehen,
jota naisen oma isä kielsi käymästä talossa.
Nainen, joka lähti salaa kotoansa mennäkseen naimisiin tuon miehen
kanssa, ja matkusti hänen seurassaan Lontooseen.
Nainen, joka jostakin syystä palasi kotiinsa olematta naimisissa.
Nainen, joka myöhemmin samalle miehelle kirjoittaessaan meni niin pitkälle, että nimitti häntä puolisoksensa.
Nainen, joka kirjoitti tähän liittämäni kirjeen minulle, joka paremmin kuin kukaan muu tunsin jutun, ja pyysi minua pitämään häpeällisen asian salaisuutenani.
Minä toivon pian olevani kiitoksen ja moitteen tuolla puolen. Mutta
Jumala on antanut minulle voiman kostaa poikani kuoleman, ennenkuin
ottaa minut täältä pois.
Gertrude Jethway.
Myötäseuraava kirje oli se, jonka Elfride oli kirjoittanut lyijykynällä mrs Jethwayn asunnossa:
»Parahin Mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän
E. Swancourt.»
Knight käänsi päänsä väsyneesti kohti kartanoa. Maaperä kohosi nopeasti sitä pensaikkoa kohti, missä hän seisoi, joten se oli melkein kartanon ensimmäisen kerroksen tasossa. Elfriden huone sijaitsi sille puolelle ulkonevassa kulmassa, ja sitä valaisi kaksi ikkunaa, jotka olivat sellaisessa asennossa, että Knight voi paikaltansa nähdä huoneeseen. Elfride oli siellä; hän oli pysähtynyt ikkunoiden keskivälille ja katseli itseänsä kuvastimessa. Hän katseli itseään kauan ja tarkkaavasti, kääntyi, heitti päänsä taaksepäin ja silmäili kuvajaistansa olkapäänsä yli.
Kukaan ei voi sanoa, mitä hän siinä lienee tarkoittanut tai haaveillut; hän teki sen kenties syvän alakuloisuuden aiheuttaman hajamielisyyden tilassa. Hän kenties huokasi sydämensä pohjasta: »Kuinka onneton olenkaan!» Mutta Knightin saama vaikutelma ei ollut edullinen. Hän siirsi katseensa harmistuneena toisaalle. Kuolleen naisen kirje vaikutti hetken sattuman nojalla paljoa voimallisemmin kuin se sinänsä olisi vaikuttanut. Olosuhteet loivat pahoihin sanoihin armottoman oikeuden kaikua, joka kuului hänen korviinsa haudan syvyydestä. Knight ei voinut pitää niitä hallussaan. Hän repi kirjeen kappaleiksi.
Hänen takanansa olevista pensaista kuului kahinaa, ja kääntyessään katsomaan Knight näki Elfriden tulevan hänen jäljessään. Kauniin tytön kasvoissa oli kaihoisa toivon hymy liian teennäisen toivorikas voidakseen syrjäyttää sen pohjalla olevaa lujasti perusteltua pelkoa. Knightin edellisenä iltana lausumat ankarat sanat painoivat vielä raskaasti hänen mieltänsä.
»Minä näin sinut ikkunastani, Harry», sanoi hän arasti.
»Kaste saa jalkasi märiksi», huomautti Knight ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.
»Se ei haittaa.»
»Se on vaarallista.»
»Niin… Harry, mikä sinua vaivaa?»
»Eipä mikään. Onko minun ryhdyttävä jatkamaan eilistä vakavaa keskustelua? Tuskinpa; lienee parempi olla se tekemättä.»
»En tiedä! Kuinka onnetonta kaikki onkaan! Kunpa olisit oma itsesi jälleen ja olisit suudellut minua tullessani! Minkätähden et kysy sitä minulta nyt?»
»Koko lailla liian vapaa käytös», kuuli Knight äänen mielessään hymähtävän.
»Syynä on tuo ilkeä eilinen keskustelu», jatkoi Elfride. »Voi niitä sanoja! Viime yö oli minulle musta yö.»
»Suudella! — Minä vihaan tuota sanaa! Älä puhu suutelemisesta, Jumalan nimessä! Arvelenpa, että sinulle olisi ollut edullisempaa olla puhumatta suuteloista, kun ajattelet entisiä.»
Elfride kalpeni, ja hänen kasvoihinsa tuli jäykkä ja eloton ilme. Nuo kasvot olivat nyt niin herkät, että voi hyvin ajatella sormen kosketuksen jättävän niihin valkean täplän.
Knight asteli eteenpäin ja Elfride hänen kerallaan, vaieten ja vastustelematta. Knight avasi veräjän, ja he lähtivät kulkemaan sänkipellon poikki johtavaa polkua.
»Häiritsenkö ehkä sinua?» kysyi Elfride hänen sulkiessaan veräjää.
»Pitääkö minun lähteä pois?»
»Ei. Kuulehan, mitä sanon, Elfride.» Knightin ääni kaikui matalana ja värähdellen. »Minä olen käyttäytynyt rehellisesti sinua kohtaan; tahdotko sinä menetellä samoin? Jos jokin — omituinen — suhde on vallinnut sinun ja jonkun edeltäjäni kesken, sano se nyt. On parempi, että minä sen nyt tiedän, vaikka se meidät erottaisikin, kuin jos minä saisin sen tietää vasta tuonnempana. Minussa on herännyt epäluulo. En mielelläni sano, millä tavoin, koska halveksin sellaista keinoa. Jonkin vanhan salaisuuden ilmitulo katkeroittaisi meidän elämämme.»
Knight odotti tyynen näköisenä. Hänen silmänsä olivat surulliset ja käskevät. He astelivat eteenpäin pitkin polkua.
»Annatko minulle anteeksi, jos kerron sinulle kaikki?» huudahti Elfride anelevasti.
»En voi luvata; se riippuu suuressa määrin siitä, mitä sinulla on sanottavana.»
Elfride ei voinut sietää seuraavaa vaitioloa.
»Etkö rakasta minua?» puhkesi hän puhumaan. »Harry, Harry, rakasta minua ja puhu minulle niinkuin ennenkin! Tee se; minä rukoilen sinua, Harry!»
»Aiotko kohdella minua rehellisesti», kysyi Knight yhä harmistuneempana, »vai etkö? Mitä olenkaan tehnyt, jotta kohtelet minua näin? Minä olen kuin lintu paulassa; kaikki tahdotaan minulta salata! Miksi niin, Elfride? Sitä minä sinulta kysyn.»
He olivat kiihdyksissään poikenneet polulta ja kulkivat nyt märässä ja hankalassa sängessä sitä huomaamatta ja siitä välittämättä.
»Mitä olenkaan tehnyt?» lausui Elfride tukehtuvin äänin.
»Mitä? Kuinka voit niin kysyä, kun varsin hyvin sen tiedät? Sinä tiedät, että minulta on tahallisesti salattu eräitä seikkoja, jotka olisivat saaneet minut käyttäytymään toisin, jos olisin ne tietänyt. Ja sinä kysyt, mitä?»
Elfride näytti masentuvan eikä virkkanut enää mitään.
»Minä en suinkaan usko pahansuopia kirjeitten kirjoittajia ja kuiskailijoita. Minä tiedän, että sydämessäni oli rakentumassa horjumaton luottamus sinuun. Minä katsoin silmiisi ja olin niissä näkevinäni totuutta ja puhtautta niin täydellistä kuin Luoja on konsanaan naiselle suonut. Täydellistä totuutta ei sovi odottaa, mutta tavallisen totuudellisuuden minä vaadin, tai sitten ei mitään. Sano siis: onko se asia, jota salaat, mitä tärkein, vai eikö?»
»En ollenkaan ymmärrä, mitä tarkoitat. Jos olen sinulta jotakin salannut, olen tehnyt sen siitä syystä, että sinua sydämestäni rakastan ja pelkäsin — pelkäsin — sinut menettäväni.»
»Koska et osoita minulle luottamusta, haluan esittää sinulle muutamia selviä kysymyksiä. Sallitko?»
»Tee se», virkkoi Elfride, ja hänen kasvoihinsa tuli väsyneen alistumisen ilme. »Sano karuimmat sanasi; minä kestän ne!»
»Ilmassa on sinua koskevaa häpeänhälinää, Elfride, ja minä en voi sitä edes vastustaa, kun en nimenomaisesti tiedä, mitä se on. Se ei kenties koske sinua yksin tai ei ollenkaan.» Knight laski leikkiä tunteensa katkeruudesta huolimatta. »Ranskan vallankumouksen aikana mestattiin erehdyksestä balettimestari Pariseau kuninkaan kaartin kapteenin Parisotin asemesta. Minä toivoisin, että lähistöllä olisi toinenkin ’E. Swancourt’. Katsohan tätä.»
Knight ojensi hänelle hänen mrs Jethwayn pöydälle jättämänsä kirjeen.
Elfride silmäili sitä tyhjin katsein.
»Se ei merkitse niin paljoa kuin voisi luulla!» selitti Elfride. »Se näyttää nyt kovin petolliselta, mutta sen alkuaihe oli luonnollisempi kuin osaat ajatella. Minun ainoana ajatuksenani oli varjella rakkauttamme. Kuule, Harry, se oli ainoana ajatuksenani. Eihän siinä ollut mitään erikoisempaa pahaa.»
»Niin, mutta tuon onnettoman olennon huomautuksia lukuunottamattakin siihen näyttää sisältyvän jotakin — väärää.»
»Mitä huomautuksia?»
»Niitä, jotka hän esitti minulle kirjoittamassaan kirjeessä — minä revin sen äsken kappaleiksi. Elfride, oletko karannut kotoasi rakastettusi kanssa? Onko tuo syytös todenperäinen, Elfride?»
»On», kuiskasi Elfride.
Knightin kasvot synkkenivät. »Mennäksesi naimisiin hänen kanssansa?» kuului käheästi hänen huuliltansa.
»Niin. Suo se minulle anteeksi, minä pyydän. Minä en ollut vielä nähnyt sinua, Harry.»
»Lontooseenko karkasit?»
»Niin; mutta minä —»
»Vastaa minun kysymyksiini; älä sano mitään muuta, Elfride. Aioitko asiaa harkiten mennä hänen kanssaan salaa naimisiin?»
»En; minä en ollut asiaa harkinnut.»
»Mutta aioit sittenkin sen tehdä?»
Elfriden kasvoihin levisi heikko puna.
»Niin», sanoi hän.
»Ja myöhemmin sinä kirjoitit hänelle nimittäen häntä mieheksesi, ja hän nimitti sinua vaimoksensa?»
»Kuulehan, kuulehan! Se tapahtui —»
»Vastaa minulle; minä en tahdo kuulla mitään muuta!»
»Niin, me menettelimme siten.» Hänen huulensa värähtelivät; mutta sitten hän jatkoi hieman arvokkaammin: »Olisin sen mielelläni sinulle kertonut, sillä tiesin ja tiedän, että olin menetellyt väärin. Mutta minä en uskaltanut; rakastin sinua liian paljon. Sinä olet ollut minun kaikkeni — ja olet vieläkin. Etkö anna minulle anteeksi?»
On surullista ajatella, että miehet, jotka eivät aluksi salli lausumaansa sydänkäpyjensä täydellisyyttä koskevaan arvosteluun vaikuttavan isän Jumalankaan vastakkaisen todistuksen, myöhemmin, aljettuaan heidän moitteettomuuttansa epäillä, moraalisesti heidät hirttävät sellaisen todistuksen nojalla, jota häpeisivät hyväksyä, kun on kysymyksessä koiran tuomitseminen.
Elfriden vaikeneminen, joka johtui siitä, että hän lapsellisessa yksinkertaisuudessaan otaksui olevansa paljoa syyllisempi kuin todellisuudessa olikaan, oli tehnyt kohtalokasta työtä Knightin mielessä. Nyt, kun ensimmäinen mahdottomia tavoitteleva haave oli särkynyt, tuo aaterikas mies häilähti liian kauas vastakkaiseen suuntaan. Jokainen Elfriden ilme ja ele — jokainen säikähdys — jokainen hämmennyksen sana — merkitsi Knightille hänen arvottomuutensa todistusta.
»Kuulehan, Elfride, meidän täytyy jättää kaikki kohteliaisuudet», sanoi Knight. »Katso minua silmiin, ja niin totta kuin uskot taivaan Jumalaan, sano minulle vielä yksi asia. Olitko karatessasi yksin hänen kanssaan?»
»Olin.»
»Palasitko kotiin samana päivänä, jona olit lähtenyt?»
»En.»
Sana iski kuin ukonnuoli, ja maa ja taivaskin tuntui kärsivän. Knight käänsi kasvonsa pois. Elfriden ilme osoitti äärimmäistä epätoivoa, jonka aiheena oli se, ettei hän kyennyt esittämään asioita todellisessa hahmossaan — epätoivoa, joka ei ainoastaan luovu tavoittelemasta suoranaista selitystä, vaan väsyneenä jättää vielä mainitsematta kaikki mahdolliset lieventävät seikat.
Tämä näky oli monet vuodet Knightin silmien verkkokalvoon piirtyneenä: Kuollut, ruskea sänkipelto, siinä rikkaruohoja, ja etäällä rivi pyökkejä, jotka peittivät kartanon näkyvistä ja joiden lehdet nyt olivat punaiset ja kuolemansairaat.
»Sinun täytyy unohtaa minut», sanoi Knight. »Me emme mene naimisiin,
Elfride.»
Elfriden äärimmäisen kidutettu ilme osoitti, millaista pelontuskaa nuo sanat hänen sielussaan aiheuttivat.
»Mitä tarkoitatkaan, Harry? Sinä vain sanot niin, eikö totta?»
Hän loi epäillen katseensa Knightiin ja yritti nauraa, ikäänkuin noiden lausuttujen sanojen epätodellisuuden olisi täytynyt olla ihan varma.
»Sinä et puhu vakavissasi, minä tiedän sen — toivon sitä. Minä kuulun varmasti sinulle, ja pidäthän sinä minut omanasi?»
»Elfride, minä olen puhunut sinulle liian karusti; olen sanonut, mitä minun olisi pitänyt vain ajatella. Minä pidän sinusta; salli minun antaa hyvä neuvo. Mene naimisiin miehesi kanssa niin pian kuin suinkin. Kuinka lienettekin toisiinne kyllästyneet, te kuulutte toisillenne, ja minä en aio astua teidän väliinne. Luuletko, että voisin sen tehdä — että voisin sitä ajatellakaan? Jos et voi nyt mennä hänen kanssaan naimisiin ja jos joku toinen ottaa sinut vaimoksensa, älä ilmaise hänelle salaisuuttasi naimisiin mentyäsi, ellet ole sitä ilmaissut aikaisemmin. Rehellisyys muodostuisi silloin kiroukseksi ja tuomioksi.»
Hänen lausumansa sai Elfriden yhä suuremman hämmingin valtaan. Elfride huudahti:
»Ei, ei; minä en tahdo olla kenenkään vaimo, ellen ole sinun vaimosi; ja minun täytyy kuulua sinulle!»
»Jos olisimme menneet naimisiin —»
»Mutta ethän voi tarkoittaa — että — että — lähdet pois ja jätät minut etkä ole minulle enää mikään — ethän, ethän!»
Hänen sanansa hukkuivat suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin. Hän vaikeni ja silmäili yhä edelleen Knightin kasvoja etsien niistä sitä toivon sädettä, jota niistä oli mahdoton löytää.
»Minä lähden sisään», sanoi Knight. »Älä sinä lähde kanssani, Elfride; minä en sitä halua.»
»En, enpä tietenkään.»
»Ja sitten minä lähden Castle Botereliin. Hyvästi.»
Hän lausui jäähyväisensä ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä yksi ainoa päivä — kevyesti, kuten hän oli monesti ennen lausunut sellaisia tilapäisiä jäähyväisiä — ja Elfride näytti ne sellaisiksi käsittävän. Knightilla ei ollut voimaa sanoa hänelle avoimesti lähtevänsä iäksi; hän tuskin tiesi itsekään varmasti, että oli niin laita, ei tietänyt, tulisiko hän kenties syöksymään takaisin, vastustamattoman tunnevirran viemänä, vai kykenisikö riittävässä määrin voittamaan itsensä — ja Elfriden sellaisena kuin hän eli hänen sielussaan — voidakseen tehdä tuosta erosta lopullisen ja esiintyä maailmalle jälleen kehenkään naiseen sitomattomana.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän lähti kartanosta jättäen jälkeensä määräyksen, että ellei hän palaisi illalla, hänen matkatavaransa tulisi lähettää hänen huoneistoonsa Lontoossa, mistä hän aikoi kirjoittaa mr Swancourtille selittääkseen äkillisen lähtönsä syyn. Hän laskeutui laaksoon eikä voinut olla kääntämättä päätänsä. Hän näki sänkipellon ja sen keskellä hoikan tytön — taivasta vasten kuvastumassa. Elfride, totellen kuten ainakin, oli liikahtanut tuskin askeltakaan, koska Hän oli käskenyt jäämään. Knight katsahti ja näki hänet jälleen — näki hänet viikkoja ja kuukausia varten. Sitten hän käänsi katseensa toisaalle, pyyhkäisi kädellään silmiänsä ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois tuon näyn, huokasi tuskaisesti ja kulki eteenpäin.