Tessin tarina

by Thomas Hardy

SEITSEMÄS VAIHE.

SOPUSOINTUUN.

53.

Oli ilta Emminsterin pappilassa. Tavanmukaiset kaksi kynttilää paloivat vihreiden varjostintensa alla pastorin virkakamarissa, mutta hän ei ollut vielä istunut niiden ääressä.

Silloin tällöin hän pistäysi sisällä kohentelemassa pientä pesävalkeaa — ei tarvinnut enää paljoa lämmittää, sillä ilma alkoi käydä yhä keväisemmäksi — ja meni taas pois. Joskus hän pysähtyi ulko-ovelle, käväisi vierashuoneessa ja astua kapsutteli taas ulko-ovelle.

Ovi oli lännen puolella, ja vaikka sisällä oli puolipimeä, oli ulkona kuitenkin siksi valoisa, että varsin selvästi erotti esineet. Rouva Clare, joka oli istunut vierashuoneessa, seurasi häntä ovelle.

— Saamme vielä kotvasen odottaa, sanoi pastori. Ei hän ehdi Chalk Newtoniin ennen kuutta, vaikkapa juna joutuisi aikanaan, ja puolitoista peninkulmaa ei ole niinkään pian pyyhkäisty meidän hevosella.

— Olemmepas me sen tunnissa ajaneet, ukkoseni.

— Ka, ennen muinoin.

Näin he kuluttivat aikaa odottaessaan kaihottua vierasta. Vihoviimein kuului tieltä kevyttä jytinää, ja vanhat ponyrattaat ilmestyivät pystyaidan taakse. He näkivät niistä laskeutuvan miehen, joka näytti tutulta, mutta joka olisi saanut kulkea huomaamatta ohi, jollei olisi laskeutunut heidän rattailtaan, juuri sillä hetkellä, jolloin vierasta odotettiin.

Rouva Clare riensi pimeän eteisen poikki ovelle, ja pastori tulla köpitti perästä.

Uusi tulokas, joka juuri oli sisään astumassa, näki heidän levottomat kasvonsa auringon viimeisten säteitten valossa, mutta he eivät erottaneet hänen piirteitänsä, koska hän oli selin valoon.

— Poikani, poikani — oletko vihdoinkin kotona? huudahti rouva Clare välittämättä tällä hetkellä sen enempää hänen kerettiläismielipiteistään, jotka olivat tämän eron saaneet aikaan, kuin tomusta, joka peitti hänen vaatteitaan. Valoisaan huoneeseen tultua hän loi tarkastavan silmäyksen poikaansa.

— Oi, eihän se olekkaan Angel, se Angel, joka meni luotani! hän huudahti surullisena kääntyen pois.

Isä ällistyi myöskin nähdessään poikansa, sillä vieraassa maassa, johon Angel odottamattoman kohtaloniskun murjomana oli rientänyt, olivat lukemattomat vaikeudet ja paha ilmanala muuttaneet hänen muotonsa aivan toisennäköiseksi. Saattoi nähdä luurangon ihon takaa, ja miltei hengen luurangon takaa. Hän muistutti Crivellin kuollutta "Kristusta". Kuopallansa olevain silmäin tienoilla iho oli kalman kalpea, ja katse oli raukea. Ryppyjä ja teräviä juovia, hänen ijäkkäiden esi-isäinsä kaunistuksia, oli ilmestynyt hänen kasvoilleen kaksikymmentä vuotta ennen aikojansa.

— Sairastin siellä vieraalla maalla, kuten tiedätte, hän sanoi. Mutta nyt olen terve mies.

Mutta ikäänkuin osottaakseen hänen väitteensä vääräksi, hänen polvensa tuntuivat horjuvan, ja hän istuutui kiireisesti tuolille, jottei kaatuisi. Se oli vain lievä heikkouden kohtaus, johtuen rasittavasta matkasta ja hetkellisestä mielenliikutuksesta.

— Onko minulle tullut äskettäin kirjeitä? hän kysyi. Sain viimeksi lähettämänne aivan sattuman kaupalta ja kovin myöhään; muutoin olisin kenties tullut aikaisemmin.

— Se oli kai vaimoltasi?

— Niin oli.

Vain yksi kirje oli äskettäin tullut. Sitä ei oltu lähetetty, koska arveltiin hänen pian palaavan.

Hän avasi kiireisesti kirjeen ja joutui hämilleen lukiessaan nuo voimakkaat sanat, joilla Tess ilmaisi tunteitaan viimeisessä hätäisesti kyhätyssä kirjeessään:

Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle vääryyttä — miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! —

T.

— Täyttä totta, sanoi Angel, heittäen kirjeen pöydälle. Kenties hän ei koskaan lepy minuun.

— Älähän ole, Angel, niin kovin huolissasi yksinkertaisesta maalaistytöstä, sanoi hänen äitinsä.

— Maalaistytöstä! Mitäpä me itse olisimme sen parempia! Toivon, että hän olisi sitä siinä merkityksessä kuin te tarkotatte, mutta antakaahan kun mainitsen erään seikan, josta en ennen ole puhunut: hänen isänsä on erään vanhimman normannilaissuvun jälkeläinen, samoin kuin monet muut, jotka elävät hiljaista elämää kylissämme maata myyrien ja joita nimitetään maalaisiksi.

Hän meni aikaisin levolle ja tunsi seuraavana aamuna itsensä perin pahoinvoivaksi, jonka vuoksi jäi kamariinsa. Hän mietti asemaansa. Päiväntasaajan tuolla puolen ollessaan ja saadessaan Tessin lempeä uhkuvan kirjeen, hänestä oli tuntunut mitä yksinkertaisimmalta asialta syöksyä hänen syliinsä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta nyt, kun hän oli palannut kotiin, ei asia tuntunutkaan niin helpolta. Tess oli kiihkeä ja kuumaverinen, ja hänen viimeinen kirjeensä saattoi Angelin kysymään itseltään, olikohan viisasta edeltäpäin ilmottamatta mennä häntä tapaamaan hänen vanhempainsa luona. Jos hänen rakkautensa tosiaankin oli muuttunut tällä välin inhoksi, niin äkillisestä tapaamisesta olisi seurauksena vain karvaita sanoja.

Clare arveli olevan parasta ilmottaa Tessille tulostaan parilla rivillä. Sitä paitsi hän lausui toivovansa, että Tess vielä asui vanhempainsa luona Marlottissa, kuten erotessa oli sovittu. Hän lähetti kirjeen samana päivänä, ja loppuviikolla saapui mrs Durbeyfieldiltä lyhyt vastaus, joka ei ollenkaan vähentänyt hänen levottomuuttaan, sillä siinä ei ollut mitään osotetta, vaikkei kirje nähtävästi ollut Marlottissa kirjotettu.

Herra Clare!

Näillä riveillä tahdon tietää antaa, että Tyttäreni on nykyään poissa luotani, enkä osaa varmasti sanoa milloin hän tulee takaisin, mutta kyllä minä teille Ilmotan, heti kun hän tulee. Ei minulla ole oikeutta sanoa, Missä hän nykyään on. Mainitsen vielä, että minä muutin perheineni joku aika sitten Marlottista…

Kunnioittaen
Joan Durbeyfield.

Claresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei hän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja tyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän päätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta, joka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa ansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla mailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt itseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon mukaan.

Meni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti oleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat näyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki käsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut Flintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin kertaa häneen valtaavasti.

"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni — eipä minulla olekkaan ketään muuta maailmassa… Luulen, että minut kuolema perii, jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi… Mutta Angel, Angel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin minulle… Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen… Jos lähetät minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: tulen heti, niin odotan sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä… Ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi… Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet omani… Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai maan alla — nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa."

Liikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään, oliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi kieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli estänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat viimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin suuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti heissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä, yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.

Sääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki tuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille — Marianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:

"Kunnioitettava herra!

"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän rakastaa teitä", ja alle oli kirjottanut: "Kaksi jotka toivovat teille hyvää."

54.

Neljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka hänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta ajettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona myötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät ajopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman minuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös, jota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin ja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.

Benvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja puissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään, että hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui "Ristikäden" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander D'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei koskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia viholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria, vihreitä taimia.

Vihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä paikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin oleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa. Mutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän tuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut puhuttavan "rouva Claresta", vaikka Tess hyvinkin muistettiin ristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä heidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa auttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut kestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää), ennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.

Flintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään ilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi oli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä päättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei hän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby, joka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä, antoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi lähettää oma hevosensa Emminsteriin — se oli tilattu vain päiväksi, ja päivä oli lopussa.

Clare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin laakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti kyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä oli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua juhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin se oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.

Tessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan tuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa askareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.

Puhuteltuaan asukkaita, jotka hädintuskin enää muistivat edeltäjäinsä nimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen leskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen asettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen toiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.

Talo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja hän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.

Hänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt Tessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin talo — vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki hän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta näyttävän. Siihen oli piirretty sanat:

"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka kuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa polvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan aikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18—

"Niin mahtavat menevät."

Joku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan patsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.

— Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi päästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.

— Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?

— Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta — tuommoiset koreat patsaat piti laittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.

— Kuka sen laittoi?

Haudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja Clare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli maksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä etsimään.

Matka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta halua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle asemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa hän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen verran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.

Kun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin asunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä maantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten parhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut Angelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei väkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta kajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.

Ensi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän omiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis nainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa olevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut — hän teki sen sangen kömpelösti.

— Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle, mutta ette sitä tehnytkään.

— Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.

— Tiedättekö voiko hän hyvin?

— En tiedä. Mutta teidän pitäisi tietää, hän sanoi.

— Sen myönnän. Missä hän nyt on?

Jo keskustelun alussa oli Joan Durbeyfield kokenut peittää hämmästystään pitämällä kättänsä leukansa kupeessa.

— En … en tiedä varmaan, missä hän nykyään on, hän vastasi.
Hän oli … mutta…

— Missä oli?

— Tuota, tuota … ei hän siellä enää ole…

Hän katkaisi taas puheensa siihen, ja sillä välin olivat pikku lapset sipsutelleet ovelle, missä nuorin äitinsä hameen helmaan tarttuen sopotti:

— Tämäkö herra se menee Tessin kanssa naimisiin?

— Hän on jo hänen kanssaan naimisissa, kuiskasi Joan. Mene sisään.

Clare näki kuinka hämillään hän oli ja kysyi:

— Luuletteko Tessin tahtovan, että etsisin hänet käsiini?
Jollei, niin…

— Enpä luulisi tahtovan.

— Oletteko varma?

— Varma olen.

Clare kääntyi pois; sitten johtui hänelle mieleen Tessin hellä kirje.

— Varmaan hän tahtoo, hän lausui kiihkeästi. Tunnen hänet paremmin kuin te.

— Sangen luultavaa, herra Clare, sillä minä en koskaan ole häntä oikein tuntenut.

— Sanokaahan minulle hänen osotteensa, mrs Durbeyfield, tehkää hyvä työ onnettomalle miehelle!

Tessin äiti siveli poskeansa levotonna kädellään, mutta nähdessään, kuinka hän kärsi, hän virkkoi hiljaa:

— Hän on Sandbournessa.

— Missä siellä? Sandbourne kuuluu kasvaneen isoksi kaupungiksi.

— En tiedä sen tarkemmin — Sandbournessa hän on. Minä puolestani en ole koskaan siellä käynyt.

Nähtävästi Joan puhui totta. Clare ei udellut enempää.

— Tarvitsetteko mitään? hän kysyi ystävällisesti.

— Emme, herra Clare, vastasi Joan. Elämme aika hyvin.

Clare läksi tiehensä käymättä sisällä. Rautatie-asema oli puolen peninkulman päässä; hän maksoi kyytimiehelleen palkan ja astui jalkaisin asemalle. Viimeinen Sandbourneen menevä juna läksi kohta sen perästä, vieden Claren mukanaan.

55.

Hankittuaan huoneen eräässä ravintolassa ja sähkötettyään isälleen osotteensa Clare läksi yhdentoista aikaan illalla kävelemään Sandbournen kaduille. Näin myöhällä ei sopinut tiedustella eikä käydä tapaamassa ketään; täytyi jättää huomiseen. Mutta ei hän saattanut mennä vielä nukkumaankaan.

Tämä uudenaikainen kylpypaikka itäisine ja läntisine asemineen, rantapatamineen, petäjikköineen, kävelypaikkoineen ja puutarhain ympäröimine huviloineen näytti Angel Claresta satumaailmalta, joka oli syntynyt kuin taikasauvan kosketuksesta. Kaupungin ulkopuolella oli luonto alkuperäisessä tilassaan, ei turvettakaan oltu käännetty sitten Caesarin päivien. Mutta kuitenkin oli tämmöisen luonnon keskeen kohonnut uhkea huvittelupaikka; olipa se vetänyt Tessinkin puoleensa.

Lyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä myöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa maailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja, uuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään toisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja toimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.

Meri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare luuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja hän luuli meren sohisevan.

Missähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä tätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi kävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut peltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja Angel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui, ja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.

Mutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän meni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän luki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut — niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana — ja vähänväliähän kohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä uutimen takana Tess nukkui.

Hän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän aikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria kohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.

— Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.

Kirjeenkantaja pudisti päätänsä.

Clarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä, ja jatkoi:

— Eli miss Durbeyfield?

— Durbeyfield?

Tämäkin nimi oli yhtä outo postimiehelle.

— Täällä tulee ja menee ihmisiä joka päivä, kuten tiedätte, herraseni, hän sanoi, ja tietämättä huvilan nimeä on mahdoton heitä saada käsiinsä.

Samassa joku hänen toverinsa riensi ohi, ja Clare teki hänelle saman kysymyksen.

— En tunne Durbeyfieldin nimeä, mutta Heronissa asuu joku D'Urberville niminen, sanoi toinen.

— Se juuri! huudahti Clare iloisena, kun kuuli hänen jälleen ottaneen oikean nimensä. Mikä paikka Heron on?

— Uhkea vieraskoti!

Mies selitti missä huvila sijaitsi. Clare riensi sinne ja saapui perille samaan aikaan kuin maitokuski. Huvila seisoi oman puistikkonsa keskellä ja näytti aivan yksityisasunnolta. Jos Tess raukka oli täällä palveluksessa, niin hän tulisi keittiön portaille maitoa ottamaan. Clare aikoi myöskin mennä sinne, mutta sitten hän kääntyi valtaovelle ja soitti.

Emäntä tuli itse avaamaan. Clare kysyi Teresa D'Urbervilleä eli
Durbeyfieldiä.

— Mrs D'Urberville?

— Niin.

Tess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään, vaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.

— Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo häntä tavata.

— On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?

— Angelin.

— Mr Angelin?

— Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.

— Käyn katsomassa onko hän valveilla.

Hänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä, katsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin asema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi Tess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän häntä vähääkään soimannut.

Kohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen sydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi seisaallaan. — Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut, hän sanoi itsekseen — ja ovi aukeni.

Tess ilmestyi kynnykselle — ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet näkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen kauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku harmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman väriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen vahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi kiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla — hänellä oli nähtävästi ollut kiire.

Clare oli kohottanut käsivartensa, mutta ne olivat vaipuneet jälleen alas, sillä Tess ei rientänyt häntä kohti, vaan jäi ovelle seisomaan. Hän tunsi, kuinka jyrkkä vastakohta oli heidän välillään, ja luuli surkean ulkomuotonsa Tessiä säikäyttäneen.

— Tess, hän sanoi tukahtuneella äänellä, voitko antaa anteeksi lähtöni? Etkö tahdo tulla luokseni? Miten olet päässyt … tämmöisiin paikkoihin?

— Myöhäistä, sanoi Tess. Ääni kajahti kylmältä huoneessa, ja silmissä oli epäluonnollinen loisto.

— En tuominnut sinua oikein — en nähnyt sinua semmoisena kuin olit,
Clare jatkoi. Mutta nyt on toisin, rakkahin Tessini!

— Liian myöhäistä, liian myöhäistä! sanoi Tess hätäisesti, heilauttaen kättänsä aivan kuin Angelin läsnäolo olisi häntä kiusannut. Älä tule minua lähelle, Angel! Ei, et saa tulla! Et saa!

— Mutta etkö rakasta minua, rakas vaimoni, nähdessäsi kuinka tauti on minua murjonut? Sinä et ole niin huikenteleva — olen tullut sinua noutamaan. Vanhempani toivottavat sinut nyt tervetulleeksi!

— Niin, niin! Mutta minä sanon, että se on myöhäistä! — Häntä näytti vaivaavan samanlainen ahdistus kuin sitä, joka unissaan koettaa rientää pakoon, mutta ei pääsekkään paikaltaan. — Etkö tiedä kaikkea — etkö tiedä? Mutta kuinka tulit tänne, jollet tietänyt?

— Kyselin useasta paikasta ja sain sinut viimeinkin käsiini.

— Odotin ja odotin sinua, hän jatkoi, ja hänen äänensä sai vihdoinkin entisen sulavan sointunsa. Mutta sinä et tullut. Kirjotin sinulle, etkä sinä tullut. Hän sanoi koko ajan, ettet sinä koskaan tulisi, pitipä minua mieletönnä, kun tuota uskoin. Hän oli hyvin ystävällinen minulle ja äidilleni ja meille kaikille isän kuoltua. Hän…

— En käsitä puhettasi.

— Hän on saanut minut takaisin luoksensa.

Clare katsoi terävästi häneen, sitten hänelle äkkiä selveni näiden sanojen merkitys; hän horjahti kuin kuumetautinen, katse vaipui alas riippuen Tessin käsissä, jotka olivat valkoiset ja hivelevän hienot — ennen ne olivat olleet ruusunpunaiset.

Tess jatkoi:

— Hän on yläkerrassa. Vihaan häntä, koska hän valehteli minulle — ettet sinä tulisi takaisin — ja sinä olet tullut! Mutta — tahdotko mennä tiehesi, Angel, ja olla palaamatta koskaan luokseni?

He seisoivat hetken vastatusten, läähättävät sydämet loistivat tuskallisista katseista. Molemmat näyttivät rukoilevan pelastuakseen kohtalon kourista.

— Oi, — se on minun vikani, sanoi Angel.

Enempää ei hän voinut sanoakkaan. Sanat eivät kyenneet tulkitsemaan hänen tunteitansa paremmin kuin äänettömyys.

Kului tuokio, ja hän näki, että Tess oli poissa. Hänen kasvonsa kävivät kylmemmiksi ja painuneemmiksi, kun hän seisoi siinä yksinään, ja jonkun minuutin perästä hän tapasi itsensä kadulta astellen, itsekään tietämättä mihin.

56.

Mrs Brooks, nainen, joka oli emäntänä Heronin huvilassa ja omisti kaiken siellä olevan kauniin sisustuksen, ei ollut luonteeltaan tavattoman utelias. Vähätpä hän toisten asioista välitti, omat aineelliset harrastuksensa, voitto ja tappio, vetivät hänen ajatuksensa puoleensa, pääasia oli miten sai rahoja irti vuokralaistensa taskusta. Siitä huolimatta oli Angel Claren käynti hänen kallista vuokraa maksavien vieraittensa, herra ja rouva D'Urbervillen luona, jona hän heitä piti, siksi tavatonta aikaan ja tapaan nähden, että se herätti hänessä naisellisen uteliaisuuden, joka hyödytönnä oli tukahutettu, paitsi milloin rahalliset edut olivat kysymyksessä.

Tess oli puhutellut miestänsä ovelta astumatta ruokasaliin, ja mrs Brooks, joka seisoi käytävän päässä sijaitsevassa huoneessaan raollaan olevan oven takana, saattoi kuulla katkonaisia osia keskustelusta — jos sitä keskusteluksi saattoi nimittää — näiden kahden onnettoman ihmisen välillä. Hän kuuli Tessin palaavan yläkertaan ja Claren lähtevän ulos. Yläkerrassa olevan huoneen ovi sulettiin, ja mrs Brooks tiesi Tessin astuneen huoneisiinsa. Kun nuori rouva ei ollut täysin pukeutunut, niin mrs Brooks arvasi hänen viipyvän kotvan aikaa huoneessaan.

Hän meni hiljaa portaita ylös ja pysähtyi etumaisen suojan, vierashuoneen ovelle, mikä oli tavallisten pariovien kautta takana sijaitsevan makuuhuoneen yhteydessä. Takimaisessa huoneessa vallitsi hiljaisuus, mutta vierashuoneesta kuului omituista ääntä.

Hän saattoi erottaa vain yhden tavun, jota herkeämättä toistettiin ohkuvalla äänellä, aivan kuin se olisi lähtenyt johonkin Ixionin pyörään [kreikkalainen tarukuningas, joka koetti raiskata Heran ja rangaistukseksi sidottiin käärmeköysillä ilmojen halki kiitävään tuliseen pyörään] sidotusta sielusta:

— Voi — voi — voi! Äänettömyys, raskas huokaus ja taas:

— Voi — voi — voi!

Emäntä kurkisti avaimenreijästä. Näkyi vain vähäinen ala huonetta, mutta sillä kohdalla oli osa valmiiksi katettua aamiaispöytää ja sen vieressä tuoli. Tuolin istuimen ylitse näkyivät Tessin kasvot; hän oli luultavasti polvillaan sen edessä. Kädet olivat puristetut yhteen päälaelle, aamuhameen ja yöpuvun kirjailut olivat valahtaneet lattialle, ja paljaat jalat, joista kengät olivat pudonneet, pistivät esiin matolta. Juuri hänen huuliltansa tuo kuvaamaton epätoivon voihke kuului.

Sitten miehen ääni viereisestä makuuhuoneesta lausui:

— Mikä hätänä?

Tess ei vastannut, vaan jatkoi yksitoikkoisella, surullisella äänellä yksinpuheluaan. Mrs Brooks saattoi erottaa vain osan sanoja:

— Ja sitten rakas mieheni tuli kotiin luokseni … enkä minä sitä tiennyt … ja sinä olet käyttänyt julmaa houkutuskykyäsi minua vastaan … myötäänsä sinä houkuttelit! Sisarusteni ja äitini hätää hyväksesi käyttäen sinä koetit saada minut puoleesi … sanoit myöskin, ettei mieheni koskaan palaisi … pilkkasit minua ja sanoit minua höperöksi, kun sitä uskoin… Ja niin minä annoin perään ja uskoin sinua!… Ja sitten hän tuli takaisin. Nyt hän on mennyt. Mennyt toisen kerran, ja minä olen menettänyt hänet ainiaaksi … hän ei rakasta minua hipenenkään vertaa enää — vihaa vain… Niin, nyt olen menettänyt hänet taas — sinun tähtesi!

Hän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen epätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän niitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:

— Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma… Ja minun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua… Oi, sinä olet repinyt elämäni palasiksi … onneni olet särkenyt… Oma, todellinen mieheni ei koskaan … ei koskaan… Voi Jumala, en kestä tätä!

Mies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess oli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta ulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli olevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan vierashuoneeseensa alakertaan.

Ei kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut. Rouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän sitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja istuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että aamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos mahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.

Lattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi kävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa liikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä oli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli ollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu harso.

Mrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan jäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä nukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.

Mrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen asuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin tulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja ihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi olla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa vasten.

Näin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes se kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin öylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi vähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan punaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä helotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.

Omituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja kosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään sitä vereksi.

Hän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi mennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa yläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä hetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä vallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus:

Tip, tip, tip.

Mrs Brooks kiiruhti alas, avasi portin ja juoksi kadulle. Eräs tuttu mies, joka oli työssä naapuritalossa, kulki ohi; hän pyysi tätä tulemaan kanssansa yläkertaan, koska pelkäsi onnettomuuden kohdanneen muuatta vuokralaistansa. Mies suostui ja seurasi häntä sinne.

Hän avasi vierashuoneen oven ja antoi miehen mennä edellä sisään. Huone oli tyhjä, aamiainen — vankka ateria liikkiötä, munia ja kahvia — oli koskematonna pöydällä, aivan siltä jäleltä kuin hän sen oli tuonut, ainoastaan leikkuuveitsi oli poissa. Hän pyysi miestä menemään toiseen huoneeseen.

Tämä avasi pariovet, astui pari askelta, mutta palasi tuokiossa kauhistuneen näköisenä.

— Hyvä Jumala, herra makaa kuolleena sängyssään! Hänet on puukotettu — verta on juossut suuri lätäkkö lattialle.

He nostivat aika häläkän, ja talossa, joka vastikään oli ollut niin rauhallinen, kaikui askelia ja ääniä. Lääkärikin kutsuttiin. Haava oli pienoinen, mutta veitsen terä oli sattunut sydämeen. Vainaja lepäsi selällään, kalpeana, jäykkänä, aivan kuin olisi nukkunut heti iskun saatuansa.

Neljännestunnissa tiesi koko kaupunki, että muuan paikkakunnalla sattumoisin oleskeleva herra oli murhattu vuoteeseensa.

57.

Sillä välin oli Angel Clare tietämättänsä kulkenut samaa tietä, jota oli tullutkin, palannut ravintolaan ja istuutunut aamiaiselle, katse epämääräisen tuijottavana. Hän söi ja joi tiedottomasti, kunnes äkkiä pyysi laskua. Maksettuansa sen hän otti matkalaukkunsa käteensä ja läksi.

Juuri lähtöhetkellä tuotiin hänelle sähkösanoma — pari sanaa äidiltänsä: olivat iloisia, kun saivat tietää hänen osotteensa, ja ilmottivat hänen veljensä Cuthbertin kosineen Mercy Chantia ja saaneen myöntävän vastauksen.

Clare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää junan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan, mutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä. Sydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois hän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli hänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä nousta junaan.

Maantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui laaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan matkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti katse kääntyi jälellepäin — aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla tiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä kohti.

Niinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen, että joku tahtoi saavuttaa hänet.

Juoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se oli hänen vaimonsa — ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän oli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta sitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa oli.

— Näin sinun … kääntyvän asemalta … vähää ennen kuin jouduin sinne … ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.

Hän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti, ettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani sen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen vastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle polulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi kysyvästi häneen.

— Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi olen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet tappanut! — Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.

— Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.

— Tein sen — en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja itseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani suuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni vääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani myöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät onnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut häntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan? Et tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa. Miksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En ymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain anteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut. Juostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt, kun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut jälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi kestänyt — et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua rakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin tekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!

— Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua — lempeni on syttynyt uudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen. Mutta mitä sinä tarkotit — oletko surmannut hänet?

— Niin olen, Tess mutisi ikäänkuin unissaan.

— Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?

— On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua katkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En kestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut. Sitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.

Vähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä sitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen sekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä laadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa. Kykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin tyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen olkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen d'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen — jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina vaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet olivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess oli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä tasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.

Se oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain osottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli hänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui hänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut ajatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin Claren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja piteli hänen kättänsä sanoen:

— En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä lienetkin tehnyt!

He astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä häntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä sorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen kivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin aamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli hänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka oli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.

Vaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut, ensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka ulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat havunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että viimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä toisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa kävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi arasti:

— Onko matkallamme mitään määrää?

— En tiedä, armaani. Kuinka niin?

— Ilman vain.

— Kuletaanhan vielä joku taival, tavalla tai toisella löydämme kyllä asunnon illan tultua — jossain yksinäisessä mökissä kenties. Jaksatko vielä astua, Tess?

— Jaksan kyllä. Saattaisin astua vaikka kuinka kauas, kun sinun kätesi on vyötäisilläni.

He jouduttivat käyntiänsä, välttivät suuria teitä ja noudattelivat kapeita polkuja, suunnaten kulkunsa pohjoista kohti. Mutta varsinaista suunnitelmaa puuttui kokonaan, ei kumpikaan ajatellut pakoa, pukeutumista valepukuun tai piiloutumista pitemmäksi aikaa. Heidän tuumansa olivat hetkellisiä kuin lasten.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat lähelle muuatta majataloa. Tess tahtoi lähteä hänen kanssansa syömään, mutta Angel pyysi häntä jäämään metsään, kunnes tulisi takaisin. Tessin puku oli viimeisen kuosin mukainen ja olisi varmaan herättänyt maalaisravintolassa huomiota, samoin kuin hänen norsunluisella kokalla somistettu päivänvarjonsakin. Angel palasi kohta tuoden ruoka-annoksen, josta olisi riittänyt vaikka puolelle tusinalle hengelle, sekä kaksi pulloa viiniä; heillä oli nyt ruokaa pariksi päiväksi, jos odottamattomia tapahtuisi.

He istuutuivat kaatuneille puunrungoille ja aterioivat hyvällä halulla. Kellon kahta käydessä jälelle jääneet ruokavarat pistettiin kasaan ja lähdettiin taas matkaa jatkamaan.

— Nyt minä jaksaisin astua vaikka kuinka kauas, sanoi Tess.

— Meidän on kulkeminen pohjoista kohti, niin että lopulta tulemme Lontooseen, virkkoi Clare. Sieltä lähtee höyrylaivoja kaikille maailman kulmille, jos mielemme tekee lähteä matkaan, eikä meitä siellä niin helposti huomata kuin Kanaalin varrella olevissa satamissa.

Vastineeksi Tess vain painautui lähemmäksi. Vaikka toukokuu oli vasta käsissä, oli ilma heleän kirkas ja iltapäivälläkin tuntui lämpimältä. He olivat saapuneet New Forestiin ja näkivät illalla komean kaariportin takaa suuren kilven, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: "Tämä kartano vuokrataan sisustettuna" sekä lähempiä määräyksiä. Vähän matkan päässä oli kartano, suuri, säännöllinen rakennus.

— Tiedän minä tämän, sanoi Clare. Se on Bramshurstin aatelishovi.
Kuten näet, on se kiinni, ja hiekkakäytävät kasvavat heinää.

— Muutamia ikkunoita on auki, sanoi Tess.

— Huoneitten tuulettamista varten, luulenma.

— Kaikki nuo huoneet tyhjiä — meillä ei kattoa päämme päällä.

— Sinä olet väsyksissä, Tess kulta, sanoi hän. Kohta jäämme lepäämään. — Hän suuteli hänen surullisia kasvojansa, ja taas lähdettiin taipalelle.

Angelkin alkoi väsyä, sillä he olivat samonneet pitkän matkan. Yömaja täytyi saada mistä hyvänsä. Kaukaa näkyi yksinäisiä mökkejä ja kyläravintoloita, ja he ajattelivat mennä johonkin viimeksimainituista, mutta eivät uskaltaneetkaan, vaan painautuivat uudelleen metsään.

Lopulta he eivät jaksaneet enää kulkea kauemmaksi.

— Emmeköhän voisi nukkua puiden alla? kysyi Tess.

Angel ajatteli sen olevan vaarallista tähän vuodenaikaan.

— Olen miettinyt tuota tyhjää taloa, jonka ohi kulimme, hän sanoi.
Mennäänpä sinne takaisin.

Puolen tunnin kuluttua he olivat jälleen kaariportin luona. Clare pyysi Tessiä odottamaan portilla, kunnes hän kävisi katsomassa, oliko talossa asukasta.

Tess istuutui nurmikolle portin korvaan, ja Clare hiipi taloa kohti. Hän viipyi pitkän aikaa, ja kun palasi, niin Tess oli sanomattoman huolissaan, ei itsensä vuoksi, vaan hänen. Clare oli saanut tietää muutamalta pojalta, että talosta piti huolta vain muuan vanha vaimo ja hän kävi ainoastaan kauniilla ilmalla avaamassa ja sulkemassa ikkunoita. Hän tulisi niitä sulkemaan auringonlaskun aikaan.

— Alhaalla olevasta ikkunasta pääsemme sisään ja nukumme täällä, sanoi
Clare.

Tess astui epäröiden rakennuksen luo; ikkunoiden edessä oli luukut, niin ettei kukaan voinut heitä nähdä. Oven vieressä oleva ikkuna oli auki. Clare kiipesi sisään ja auttoi Tessin perästään.

Lukuunottamatta eteistä kaikki huoneet olivat pimeässä. He astuivat portaita ylös. Täälläkin olivat ikkunaluukut tarkasti kiinni; tuuletusta ei ainakaan tänä päivänä oltu erittäin huolellisesti toimitettu, sillä ainoastaan yksi ikkuna eteisessä ja toinen yläkerran takaseinällä oli auki. Clare avasi jonkun suuren huoneen oven, hamusi sen poikki ja raotti ikkunaluukkuja pari tuumaa. Kimppu auringonsäteitä sukaisi huoneeseen valaisten raskaita, vanhanaikaisia huonekaluja, punaisia damastiuutimia ja suunnattoman suurta nelipatsaista sänkyä, jonka kattoon oli leikattu juoksevia vartaloita, esittäen nähtävästi Atalantan kilpajuoksua.

— Viimeinkin saamme levätä, sanoi Clare laskien permannolle matkalaukkunsa ja ruokakäärönsä.

He olivat hiljaa kuin hiiret, kunnes talonvartija tulisi ikkunoita sulkemaan. Varovaisuuden vuoksi Angel pani luukut tarkasti kiinni, jos vaimo sattuisi avaamaan heidän huoneensa oven. Kuuden ja seitsemän välillä hän tulikin, mutta ei käynyt siinä kylkirakennuksessa, jossa he olivat. He kuulivat hänen sulkevan ikkunat, panevan ne säppiin, lukitsevan oven ja menevän tiehensä. Sitten Clare päästi taas kipenen valoa sisään ikkunasta, he aterioivat toisen kerran, kunnes vähitellen kietoutuivat yön varjoihin, joita eivät kyenneet hälventämään, heillä kun ei ollut kynttilää.

58.

Yö oli harvinaisen juhlallinen ja rauhaisa. Kun päivä alkoi sarastaa, niin Tess kertoi miehelleen, kuinka tämä oli kävellyt unissaan, kantaen häntä sylissään virran yli ja pannen vaaralle alttiiksi heidän kummankin hengen, sekä kuinka Angel oli asettanut hänet luostarin raunioiden luona olleeseen kivikirstuun.

— Mikset puhunut siitä seuraavana päivänä? kysyi Angel. Se olisi poistanut paljon väärinkäsitystä ja onnettomuutta.

— Älä ajattele menneisyyttä, hän vastasi. Minä en ajattele muuta kuin nykyhetkeä. Miksipä ajattelisimmekaan? Kuka tietää, mitä huomispäivä tuo tullessaan.

Mutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare tiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi hiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa, mutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään kylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen tuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.

Heitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja kolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt viisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut häirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä tapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä jälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja nykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei välillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että heidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko Lontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan taipumaan.

— Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on tapahtuva, se tapahtuu. — Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän jatkoi: — Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.

Clare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja anteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.

— Ja — ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan, pelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen päivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua turpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten koskaan saa sitä tietää.

— En voi sinua koskaan halveksia!

— Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut, en ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla halveksimatta minua… Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut tehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan häkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.

He viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi vanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste sai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko rakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan hoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni yläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa hengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea kuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli sitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli rikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin ettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa. Ikkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä lepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan kuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.

Nähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka riippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut pukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa odottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä karkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa kanssa omituisesta löydöstään.

Parahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja sitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt, vaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä voimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi kurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.

— Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma. Minusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee vaimo aivan piakkoin.

Tess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät kapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi katsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.

— Ah, onnellinen asumus — jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat luetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.

— Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain satamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen tai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?

Tuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui matkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he lähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa varrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi hankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan aikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.

Tess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai taitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku kaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen yli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat yksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä tuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla puolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen he noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.

Vaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut heille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui kasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He tallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin mahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli kulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä murjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä kilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren esineen.

— Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.

— Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.

Hän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti valtavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel. Muita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten kädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja. Tarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton suorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen. Epämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti mustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti pilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi pienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä kattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: — Mikähän tämä on?

Pilareja tuntui olevan toinen toisensa vieressä, tunnustelipa miltä puolen tahansa.

— Tämäpä vasta on tuulten temppeli, sanoi Clare.

He astuivat eteenpäin, kunnes olivat pilariston keskellä.

— Tämä on Stonehenge, jatkoi Angel.

— Pakanuuden aikainen temppelikö?

— Niin. Vuosisatoja vanha, vanhempi D'Urbervillein hautoja. No, mikäs neuvoksi, kultaseni? Kenties löydämme edempänä suojapaikan.

Mutta Tess, ollen upi uuvuksissa, heittäysi pitkähkölle paadelle, jota pilari suojasi tuulelta. Kivi oli kuiva ja lämmin, sillä aurinko oli koko edellisen päivän siihen helottanut, ja Tessistä tuntui paljon mukavammalta loikoa siinä kuin kulkea kylmässä heinikossa, mikä oli kastellut hänen kenkänsä ja hameen helmansa.

— En haluaisi lähteä edemmäksi, Angel, hän sanoi ojentaen kätensä hänen kättänsä saavuttaakseen. Emmekö voi täällä odottaa?

— Pelkäänpä, ettei se käy päinsä. Tämä on kovin näkyvä paikka päivän aikaan.

— Nytpä muistuu mieleeni, että joku äitini sukulainen oli täällä paimenena. Ja pakanaksihan sinä Talbothaysissa tapasit minua sanoa. Niin että nyt olen kotonani.

Angel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen huulillensa.

— Nukuttaako sinua, armaani? Taidat levätä alttarilla.

— Kovin tässä on hyvä ollakseni, mutisi hän. Täällä on niin yksinäistä ja juhlallista — suuren onneni perästä — kun edessäni ei ole muuta kuin taivas. Tuntuu niinkuin ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä kuin me kaksi, ja soisinpa, ettei olisikaan — lukuunottamatta Liisu-Viisua.

Clare arveli Tessin saattavan levätä tässäkin, kunnes pimeä rupeaisi hälvenemään. Hän heitti päällystakkinsa hänen yllensä ja istahti hänen viereensä.

— Angel, jos minulle jotain tapahtuu, niin tahdotko minun tähteni pitää Liisu-Viisua silmällä? Tess kysyi kuunneltuaan kotvasen tuulen soittoa pilarien välissä.

— Tahdon kyllä.

— Hän on niin hyvä, niin yksinkertainen ja viaton. Oi, Angel, — soisinpa sinun ottavan hänet vaimoksesi, jos minut menetät, niinkuin kohta käykin. Oi, jospa niin tekisit!

— Jos sinut menetän, niin menetän kaikki! Ja onhan hän kälyni.

— Ei se mitään tee, armaani. Marlottissa ihmiset tuon tuostakin menevät kälyjensä kanssa naimisiin, ja Liisu-Viisu on niin suloinen ja lempeä, ja kaunis tyttö hänestä tulee. Kernaasti minä tasaan sinut hänen kanssansa jouduttuani manan majoille. Jos vain ottaisit häntä ohjataksesi, opettaaksesi ja kasvattaaksesi itseäsi varten! Hänellä on kaikki, mitä minussa on hyvää, mutta ei sitä, mikä on huonoa, ja jos hän tulisi omaksesi, niin tuntuisi melkein kuin ei kuolema olisikaan meitä erottanut… Niin, nyt olen sen sanonut. Enpä siitä enää puhukkaan.

Hän vaikeni, ja Angel vaipui ajatuksiinsa. Kaukaa taivaanrannalta näkyi pilarien välitse valojuova. Musta pilvivaippa alkoi kohota ylöspäin, päästäen aamunairueita näkyviin.

— Uhrattiinko tässä Jumalalle? kysyi Tess.

— Ei, vastasi Clare.

— Kenelle sitten?

— Auringolle luullakseni. Tuo iso kivi, joka on tuossa erillään, on auringon nousua kohti.

— Muistuupa taas jotain mieleeni, sanoi Tess. Muistathan, ettet sinä tahtonut vaikuttaa uskooni, ennenkuin olisimme naimisissa? Mutta tiesin minä kuitenkin sinun ajatuksesi ja ajattelin niinkuin sinäkin — en suinkaan mistään järkisyistä, vaan siksi, että sinä niin ajattelit. Sanoppas nyt, Angel, luuletko että tapaamme toisemme kuoltuamme? Tahdon tietää sen.

Angel suuteli häntä päästäkseen vastaamasta.

— Oi, Angel, tämä merkitsee kieltävätä vastausta, hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen. Ja minä tahdoin niin mielelläni nähdä sinut jälleen, niin mielelläni! Emmekö mekään, sinä ja minä, Angel, jotka olemme toisiamme niin suuresti rakastaneet?

Clare seurasi itseänsä suuremman miehen esimerkkiä eikä vastannut vaikeaan kysymykseen vaikealla hetkellä, ja he olivat taas vaiti. Tuokion perästä Tessin hengitys kävi tasaisemmaksi, hänen kätensä heltisi Angelin kädestä, ja hän vaipui uneen.

Vaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin paikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema kantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on tavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen häämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja uhrikivi oli keskellä.

Kuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt lakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen laidassa itäpuolella — vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä lähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu, mutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan. Mies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.

Angel kuuli takanansa hiljaista liikettä, askelten kapsetta. Käännyttyänsä ympäri hän näki toisen miehen ja ennenkuin huomasikaan seisoi kolmas oikealla ja neljäs vasemmalla. Aamun koitto valaisi muuatta, ja Clare saattoi nähdä, että mies oli pitkä ja käveli kuin koulutettu. Tessin kertomus oli siis totta! Hän hypähti ylös saadakseen aseen, keksiäkseen pakokeinon, mitä tahansa. Mutta lähin mies seisoi jo hänen edessään.

— Ei maksa vaivaa, hän sanoi. Meitä on kuusitoista miestä tasangolla, ja koko seutu on komennettu liikkeelle.

— Sallikaa hänen nukkua, kunnes herää! Clare pyysi kuiskaten, kun miehet kokoontuivat Tessin ympärille.

Nähtyänsä missä hän lepäsi, miehet taipuivat tuumaan ja asettuivat vartioimaan häntä yhtä äänettöminä kuin ympärillä kohoavat pilarit. Clare meni kiven luo, kumartui Tessin ylitse ja tarttui hänen pieneen käteensä. Hän hengitti lyhyeen ja heikosti. Kaikki odottivat valon koittoa, heidän kasvonsa ja kätensä olivat kuin hopeoidut, mutta muu ruumis oli vielä pimeän peitossa; kivet hohtivat vihreänharmaina, lakeus värjötti varjoryhelmänä. Kohta kävi valo voimakkaammaksi, auringon kultainen säde karkeloi hänen vartalollaan, sukaisi silmäkulman alle ja herätti nukkujan.

— Mitä se on, Angel? hän kysyi nousten ylös. Ovatko hakijani tulleet?

— Ovat, armaani, Clare vastasi. Jo tulivat.

— Juuri niin pitääkin, hän mutisi. Angel, olenpa melkein iloinen — niin iloinen! Tämmöinen onni ei voinut olla pysyväinen; se olisi ollut liian paljon. Olen saanut nauttia kyllikseni; ei minun nyt tarvitse elää nähdäkseni sinun halveksivan itseäni.

Hän nousi ylös, pudisti itseään ja meni pari askelta eteenpäin.
Miehistä ei ollut ainoakaan hievahtanut.

— Olen valmis, hän sanoi tyynesti.

59.

Wintoncester, tuo kaunis vanha kaupunki, joka ennen muinoin on ollut Wessexin pääkaupunkina, lepäsi kukkulainsa keskellä kesäkuun aamun heleässä päivänpaisteessa ja lämmössä. Tiili- ja hiekkakivirakennusten seiniltä oli sammal kuivunut keltaiseksi, alangoissa juoksevat virrat olivat vähällä vedellä, ja sillalle johtavaa valtakatua lakaistiin ja puhdistettiin kuin markkinapäivänä.

Sillalta kohoaa maantie, kuten jokainen wintoncesteriläinen tietää, pitkälle loivalle rinteelle, jättäen talot vähitellen taaksensa. Tietä myöten käveli ripeästi kaksi henkilöä; vastamäki ei näyttänyt heille haittaa tekevän. He olivat pistäytyneet tielle kapeasta, teljetystä portista, joka oli muutaman korkean talon seinässä. Näyttivät hätäisesti ehättävän ulos kaupungista, ja tämä tie tuntui heitä joutuisimmin auttavan. Kulkivat pää kumarassa, vaikka vanhuus ei kummankaan hartioita painanut. Auringonsäteet hymyilivät säälimättömästi heidän surupukimillensa,

Toinen kahdesta oli Angel Clare, toinen pitkä, elämälle avautuva olento — puoleksi tyttö, puoleksi nainen. Hengellistetty Tessin kuva, solevampi kuin hän, mutta silmät yhtä lumoavat. Se oli Claren käly, Liisu-Viisu. Heidän kalpeat kasvonsa näyttivät kovin kutistuneilta. He riensivät eteenpäin käsi kädessä lausumatta sanaakaan toisilleen, päät kumarassa juuri niinkuin apostoleilla Giotton taulussa "Kaksi apostolia".

Kun olivat päässeet miltei kukkulan laelle, niin kaupungin kellot löivät kahdeksan. Lyönnin kuullessaan he hätkähtivät, astuivat vielä muutamia askelia, niin että tulivat virstapatsaan kohdalle, joka loisti valkoisena vihreätä nurmikkoa vasten. Astuivat nurmikolle, pysähtyivät ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamina, kääntyivät ympäri ja odottivat henkeään pidättäen patsaan vieressä.

Näköala tältä kukkulalta oli melkein rajaton. Allaolevassa laaksossa lepäsi kaupunki, josta he vastikään olivat lähteneet, suurimmat rakennukset kohosivat yli muiden — niiden joukossa tuomiokirkon torni, Pyhän Tuomaan kirkon tornin huiput, kimnaasin nelikulmainen torni ja oikealla vanhan luostarin vierasmajan torni ja pääty, missä tänäkin päivänä matkamies voi saada annoksen leipää ja olutta. Kaupungin takana yleni Pyhän Katariinan kukkula, edempänä kumpu kummun takana, kunnes maisema vihdoin sulautui aurinkoiseen taivaanrantaan.

Näitä etäisiä vaaranteita vasten kohosi kaupungin muiden rakennusten edessä suuri tiilinen kartano, jonka katto oli tasainen ja harmaa ja pienet ikkunat ristikoilla suojatut, puhuen vankeudesta — koko laitos muodosti jyrkän vastakohdan goottilaistyylisille rakennuksille. Kuuset ja rautatammet estivät sitä tielle näkymästä, mutta kukkulan laelle, missä matkamiehet seisoivat, se näkyi kokonaan. Portti, josta he taannoin olivat kadulle tulleet, oli tämän rakennuksen seinässä. Keskellä kohosi surkea, tasapäinen, kahdeksankulmainen torni ja täältä nähtynä se oli ainoa ruma kohta viehkeässä kaupungissa. Mutta juuri tähän rumaan kohtaan olivat Angelin ja Liisu-Viisun katseet kiintyneet; ympäristön kauneus tuntui heistä tehottomalta.

Tornin katolla oli pitkä salko. Heidän silmänsä riippuivat siinä kiinni. Pari minuuttia kellon lyönnistä jotain liikkui verkalleen salkoa ylös ja hulmahti tuuleen. Se oli musta lippu.

"Oikeus" oli täytetty, ja "kuolemattomien päämies", Aischylon mukaan, oli herennyt leikkimästä Tessin kanssa. Ja d'urbervilleläisritarit ja aatelisrouvat nukkuivat tietämättöminä haudoissaan. Molemmat äänettömät katselijat taivuttivat päänsä maata kohti, ikäänkuin rukoukseen, ja seisoivat siten pitkän ajan, hievahtamatta. Lippu viittoili hiljalleen tuulessa. Kohta kun tunsivat voimainsa palajavan, molemmat nousivat ylös ja kulkivat tiehensä käsi kädessä.