ENSIMMÄINEN LUKU.
Senaattori Buddenbrook tuli molempien tohtoreiden, vanhan tohtori Grabowin ja nuoren tohtori Langhalsin, erään Langhalsin perheen sukulaisen kera konsulittaren sänkykamarista aamiaishuoneeseen ja sulki oven perästään.
»Silmänräpäys, hyvät herrat», sanoi hän vieden heidät portaita alas eteisen poikki maisemahuoneeseen, jonka uunia jo oli lämmitetty kostean, kolkon syysilman tähden. »Voinette käsittää jännitykseni… olkaa hyvät ja istuutukaa! Onko hänen tilansa huolestuttava?»
»Olkaa nyt toki, rakas senaattori», vastasi tohtori Grabow, joka oli asettunut mukavasti nojatuoliin pitäen molemmin käsin vatsansa päälle asettamansa hatun lieristä; tohtori Langhals, tanakka tummaihoinen herra, jolla oli suippo parta, pystyssä seisova tukka, kauniit silmät ja itserakas ilme, oli laskenut silinterinsä viereensä matolle ja katseli harvinaisen pieniä, karvaisia käsiään… »Huolestuttava se ei ole ollenkaan; hyvänen aika… potilas, jolla on sellainen vastustusvoima kuin arvon rouva konsulittarella, kestää paljon… Rakas ystävä, minä tunnen tuon vastustusvoiman, koska olen monivuotinen neuvonantajanne. Hänen iässään se on suorastaan ihme…»
»Niin niin, mutta juuri hänen iässään…», sanoi senaattori levottomasti kiertäen pitkien viiksiensä päitä.
»En tietenkään väitä, että rakas rouva äitinne voi huomenna lähteä kävelemään», jatkoi tohtori Grabow lempeästi. »Sellaista vaikutusta tekään tuskin lienette saanut, rakas senaattori. Täytyy myöntää, että tulehdus on viime vuorokauden kuluessa kääntynyt pahempaan päin. Eilisiltainen puistatuskohtaus ei miellyttänyt minua oikein, ja tänään hänellä arvattavasti tulee olemaan pistoksia kyljessä sekä hengenahdistusta. Kuumetta on myös hiukan — aivan vähän vain, mutta kuitenkin. Meidän täytyy siis myöntää se harmillinen tosiseikka, että keuhkossa on hiukan vikaa…»
»Keuhkotulehdus siis?» sanoi senaattori katsoen toisesta lääkäristä toiseen.
»Niin, — pneumonia», sanoi tohtori Langhals tehden vakavan, täsmällisen kumarruksen.
»Aivan niin, pieni tulehdus oikeassa keuhkossa», vastasi kotilääkäri, »jota meidän on koetettava estää levenemästä…»
»On siis kuitenkin vakavan huolen syytä?» Senaattori istui paikallaan aivan hiljaa katsoen puhujaa kasvoista kasvoihin.
»Huolen? Noo… meidän tulee huolehtia sairauden rajoittamisesta, yskän lieventämisestä, kuumeen poistamisesta… kiniini on tekevä hyvää… Ja sitten vielä eräs seikka, rakas senaattori. Emme saa pelätä jokaista yksityistä taudinoiretta! Jos hengenahdistus lisääntyisi, jos hän alkaisi hiukan houria yöllä tai syleksiä huomenna… sellaista ruskeanpunaista sylkeä, jossa saattaa olla vertakin… niin emme saa hätäillä. Se on kaikki asiaankuuluvaa, aivan kuten olla pitää. Kertokaa, olkaa hyvä, tästä myös herttaiselle rouva Permanederillemme, joka hoitaa häntä niin suurella antaumuksella… A propos, mitä hänelle kuuluu? Olen aivan unohtanut kysyä, millainen hänen vatsansa on ollut viime päivinä…»
»Kiitos, kuten tavallisesti. Minä en tiedä mitään erinomaisempaa. Hän ei tietenkään nyt ehdi huolehtia niin paljon omasta voinnistaan…»
»Ymmärrettävästi. Mutta… muistuupa mieleeni muuan asia. Sisarenne tarvitsee lepoa, varsinkin yöllä, ja mamsseli Severin ei kai jouda hoitamaan yksin… miten olisi, jos hankkisimme sairaanhoitajattaren, rakas senaattori? Meillähän on hyvät katolilaiset harmaat sisaremme, joita te aina olette puoltaneet niin suopeasti… Johtajatar on iloitseva voidessaan palvella teitä.»
»Pidätte sitä siis tarpeellisena?»
»Ehdottaisin sitä. Se on niin miellyttävää… Nuo sisaret ovat verrattomat. Heidän kokemuksensa ja tyyneytensä tekee niin hyvää sairaalle… varsinkin näissä sairaustapauksissa, joihin, kuten sanottu, kuuluu hiukan peloittavia oireita… Toistan siis vielä kerran: malttia, rakas senaattori! Ja saammehan sitten nähdä… saammehan sitten nähdä… Kai me neuvottelemme vielä kerran tänään…»
»Tiettävästi», sanoi tohtori Langhals, otti silinterinsä maasta ja nousi samalla kuin hänen virkatoverinsa. Mutta senaattori jäi istumaan, hänellä oli vielä jotakin kysyttävää…
»Hyvät herrat», hän sanoi, »vielä yksi sana… Veljeni Christian on hermostunut eikä siedä kovin paljoa… Neuvotteko minua ilmoittamaan hänelle äitini sairastumisesta? Pyytämään häntä palaamaan —?»
»Eikö veljenne Christian ole kaupungissa?
»Ei, hän on Hampurissa. Käymäseltään. Asioissa, tietääkseni…»
Tohtori Grabow vilkaisi ammattitoveriinsa, sitten hän ravisti nauraen senaattorin kättä ja sanoi: »Antakaamme hänen toimittaa asiansa! Miksi säikähdyttää hänet turhanpäiten? Jos rouva äitinne tilassa tapahtuisi jokin muutos, joka tekisi hänen läsnäolonsa suotavaksi — esimerkiksi sairaan rauhoittamista varten, hänen mielialansa kohottamiseksi — niin vielähän hän ehtii sittenkin… sittenkin saada tietää…»
Kulkiessaan pylväikön ja eteisen läpi ja jäädessään seisomaan tuokioksi portaiden yläpäähän puhuivat herrat aivan toisista asioista, politiikasta, juuri vastapäättyneen sodan aikaansaamista mullistuksista ja muutoksista… »Ja nyt ovat tulossa hyvät ajat, vai kuinka, herra senaattori? On rahaa maassa… Ja virkeää mieltä kaikkialla…»
Senaattori myönteli puolittain. Hän myönsi, että sodan puhkeaminen oli vaikuttanut edullisesti viljakauppaan Venäjän kanssa, ja mainitsi armeijan tarpeiksi tehdyistä suurista kauranostoista. Mutta voitot olivat langenneet hyvin epätasaisesti.
Lääkärit lähtivät talosta, ja senaattori Buddenbrook kääntyi takaisin, palatakseen vielä kerran sairasta katsomaan. Hän muisteli Grabowin sanoja… Niissä oli ollut niin paljon peitettyä… Saattoi huomata, että hän oli pidättynyt sanomasta mitään ratkaisevaa. Ainoa selvä sana oli ollut »keuhkotulehdus», eikä tuo sana käynyt lohdullisemmaksi siitä, että tohtori Langhals oli kääntänyt sen lääkärinkielelle. Keuhkotulehdus konsulittaren iällä… Sekin, että talossa kävi kaksi lääkäriä, antoi asialle huolestuttavan leiman. Grabow oli järjestänyt asian siten, melkein huomaamattomasti, kuin ohimennen. Hän sanoi aikovansa pian luopua toiminnastaan, ja koska nuori Langhals oli halukas ottamaan vastaan hänen potilaansa, niin oli Grabowista hauska jo silloin tällöin tutustuttaa seuraajaansa tämän tulevaan vaikutuspiiriin…
Senaattorin astuessa hämärään makuuhuoneeseen oli hänen ilmeensä iloinen ja ryhtinsä jäntevä. Hän oli niin tottunut salaamaan huolensa ja väsymyksensä hillityn varmuuden alle, että tuo ilme melkein hänen tahtomattaan jo asettui hänen kasvoilleen.
Rouva Permaneder istui sängyn vieressä, jonka verhot olivat vedetyt syrjään, ja piti konsulittaren kättä omassaan. Tämä istui tyynyjen tukemana vuoteessa ja loi tulijaan tutkivan katseen vaaleansinisistä silmistään. Tuo katse ilmaisi mielentyyneyttä ja jännittynyttä, väistämätöntä tietämishalua ja se tuntui melkein väijyvältä tullessaan hiukan sivultapäin. Hän oli kalpea, ja poskilla hehkui pari punaista täplää, mutta muuten ei noilla kasvoilla ollut pienintäkään väsymyksen ja heikkouden merkkiä. Vanha rouva tarkkasi valppaasti asiaa, vielä valppaammin kuin hänen ympäristönsä, sillä häntähän asia koski lähimmin. Hän epäili tätä sairautta eikä ollut lainkaan halukas kallistamaan päätään tyynylle ja antamaan asioiden kulkea latuaan…
»Mitä he sanoivat, Thomas?» kysyi hän niin varmalla ja virkeällä äänellä, että sitä paikalla seurasi yskänkohtaus, jota hän koetti pidättää suljetuin huulin, mutta joka siitä huolimatta pusertui esiin ja pakotti hänen painamaan kädellä oikeaa kylkeään.
»He sanoivat», vastasi senaattori kohtauksen mentyä ohi, silitellen hänen kättään… »että äitimme on parin päivän kuluttua taas pääsevä jalkeille. Se, ettet sinä voi heti paikalla tehdä sitä, johtuu siitä, että tuo paha yskä on käynyt hiukan keuhkoihin… se ei ole suorastaan keuhkotulehdus», sanoi hän huomatessaan, että äidin katse kävi vielä läpitunkevammaksi… »vaikkei sekään olisi mikään niin hirmuinen asia. On paljon pahempiakin! Keuhkossa on siis pikkuisen vikaa, sanovat molemmat, ja voivathan he olla oikeassa… Missä on Severin?»
»Apteekissa», sanoi rouva Permaneder.
»Joko hän nyt taas on apteekissa, ja sinä, Tony, olet nukkua siihen paikkaan. Tämä ei kelpaa. Vaikka ei olisi kysymys kuin parista päivästä, on meidän hankittava hoitajatar taloon, eikö teidänkin mielestänne? Minä lähetän heti jonkun kysymään 'Harmaiden sisarien' johtajattarelta, onko heistä kukaan vapaa…»
»Thomas», sanoi konsulitar nyt varovaisemmalla äänellä estääkseen yskänkohtausta, »sinä herätät pahennusta suosiessasi aina enemmän katolisia sisaria kuin mustia protestanttisia sisariamme. Olet hankkinut edellisille suoranaisia etuja tekemättä mitään jälkimmäisten hyväksi. Pastori Pringsheim valitti sitä aivan äskettäin minulle…»
»Siitä ei ole mitään hyötyä hänelle. Olen varma siitä, että harmaat sisaret ovat uskollisempia, palvelevaisempia, uhrautuvampia kuin mustat. Nuo protestanttiset sisaret eivät ota kutsumustaan yhtä vakavalta kannalta. He voivat ensi tilaisuuden sattuessa mennä naimisiin… Sanalla sanoen: he ovat maallisia, itsekkäitä, inhimillisiä… Harmaat ovat hartaampia, aivan varmasti, he ovat lähempänä taivasta. Ja juuri siksi, että he ovat minulle kiitollisuuden velassa, ovat he etuoikeutetut. Eikö sisar Leandra ollut aivan korvaamaton Hannon maatessa hammaskuumeessa! Toivoisin, että hän olisi vapaa…»
Ja sisar Leandra tuli. Hän laski hiljaa syrjään pienen käsilaukkunsa, vaippansa ja harmaan päähineensä, joka oli valkoisen päähineen päällä, ja ryhtyi — vyöstä riippuvan rukousnauhan hiljaa heiluessa — tyynesti ja ystävällisesti toimeensa. Hän hoiti hemmoiteltua, ei aina aivan kärsivällistä sairasta yötä ja päivää ja luovutti sitten toimensa, miltei häpeissään inhimillisestä heikkoudestaan, toiselle sisarelle, mennäkseen vähäksi aikaa kotiinsa nukkumaan ja palatakseen jälleen.
Sillä konsulitar vaati hoitajattaren alituista läsnäoloa. Mitä enemmän hänen tilansa paheni, sitä enemmän kääntyivät kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen mielenkiintonsa sairauteen, jota hän tarkasti avomielisen, lapsellisen vihaisesti. Hän, entinen maailmannainen, joka rakasti hiljaisella, luonnollisella ja pysyväisellä tavalla hyvinvointia ja elämää yleensä, oli uhrannut viimeiset vuotensa hurskauteen ja hyväntekeväisyyteen… miksi? Kenties ei yksinomaan kunnioituksesta miesvainajaansa kohtaan, vaan myös tiedottomasta halustaan saavuttaa vilkkaalla toiminnallaan taivaan suosio ja taivuttaa se suomaan hänelle, hänen sitkeästä elämänhalustaan huolimatta, autuaallinen kuolema! Mutta hän ei osannut kuolla autuaasti. Monista raskaista, kokemuksista huolimatta oli hänen vartalonsa murtumaton ja hänen silmänsä kirkas. Hän piti hyvistä aterioista, hänestä oli mieluista käydä komeasti ja hienosti puettuna, hän tahtoi sivuuttaa ja karkoittaa kaikki ikävät seikat, joita hän havaitsi ympärillään, ja nautti vanhimman poikansa laajasta maineesta. Tämä sairaus, tämä keuhkotulehdus oli iskenyt hänen suoraan vartaloonsa minkään sielullisen ennakkotoiminnan helpoittamatta sen työtä… suorittamatta tuota kärsimyksen miinoitustyötä, joka etäännyttää meidät hitaasti, tuskien avulla, elämästä tai ainakin sen suomasta olotilasta, herättäen meissä lopun, uuden olotilan, rauhan suloisen kaipuun… Ei, vanha konsulitar tunsi selvästi, ettei hän, huolimatta viime vuosien kristillisestä elämäntavasta, ollut oikeastaan valmistunut kuolemaan; ja tuo hirvittävä ajatus, että jos tämä oli oleva hänen viimeinen sairautensa, oli se siis viimein hirveän nopeasti, ruumiillisten tuskien seuraamana, murtava hänen vastustuskykynsä ja aiheuttava hengenlähdön, — ja tuo hirvittävä ajatus täytti hänet pelolla.
Hän rukoili paljon; mutta vielä innokkaammin seurasi hän, tajuissaan ollessaan, tilaansa, tunnusteli itse suontaan, koetti kuumettaan ja koetti pidättää yskäänsä… Mutta suoni löi epätasaisesti, kuume nousi sitä korkeammalle, jos se oli hetkeksi laskenut, pannen hänet vuoroin vilusta värisemään, vuoroin kiihkeästi hourimaan; yskä, johon liittyi sisäisiä tuskia ja joka nostatti verisiä ysköksiä rinnasta, lisääntyi, ja hengenahdistus sai hänet pelkäämään. Tämä kaikki johtui siitä, että nyt oli, ei ainoastaan oikean keuhkon kärki, vaan koko keuhko tulehtunut ja että vasemmassakin oli havaittavissa tulehduksen jälkiä, jota ilmiötä tohtori Langhals nimitti »hepatisationiksi» ja josta tohtori Grabow oli mieluummin kokonaan vaiti… Kuumetta kesti taukoamatta, ja vatsa rupesi tekemään vastusta. Voimien vähentyminen lisääntyi hitaasti, mutta varmasti.
Potilas seurasi sairauden kulkua, nautti, jos suinkin kykeni, hänelle tarjottua ravintoa, piti vielä tarkemmin kuin hoitajansa mielessään lääkkeenottamistunnit ja oli tuosta kaikesta niin innostunut, ettei hän puhunut juuri kenenkään muiden kanssa kuin lääkäreiden, osoittaen silloin vilpitöntä mielenkiintoa asiaan. Sairaskävijöitä, joita alussa laskettiin hänen luokseen, ystävättäriä, »Jerusalemin-illan» jäseniä, seurapiiriin kuuluvia vanhoja naisia ja papinrouvia kohtaan osoitti hän välinpitämättömyyttä tai hajamielistä sydämellisyyttä, mutta ei viivyttänyt heitä. Omaisista tuntui vaikealta piittaamattomuus, jolla vanha rouva kohteli heitäkin ja joka tuntui sanovan ylenkatseellisesti: »Ettehän te kuitenkaan voi auttaa minua». Pikku Hannokin, joka laskettiin sisään hänen voidessaan vähän paremmin, sai tyytyä pieneen päänsilitykseen; sitten vanha rouva jo kääntyi seinään päin. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Lapset, te olette herttaisia ihmisiä, mutta minun — täytyy ehkä kuolla!» Molemmat lääkärit sitävastoin olivat hyvin tervetulleet hänen vuoteensa ääreen, ja hän neuvotteli heidän kanssaan vilkkaasti ja perusteellisesti…
Eräänä päivänä ilmestyivät taloon vanhat Gerhardt-sisarukset, Paul Gerhardtin jälkeläiset. He tulivat kaavuissaan, lautasenmuotoisissa hatuissaan, ruokalaukku käsivarrellaan hyväntekeväisyyskäynneiltään, eikä heitä hennottu kieltää näkemästä ystävätärtään. Heidät jätettiin yksin tämän kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä he puhuivat hänelle istuessaan hänen vuoteensa laidalla. Mutta heidän sieltä tullessaan olivat heidän kasvonsa ja silmänsä vielä kirkkaammat, vielä lempeämmät ja sielullisesti suljetummat kuin ennen, ja huoneessa makasi konsulitar samanlainen ilme silmissä ja kasvoilla, aivan hiljaa, aivan tyynenä, tyynempänä kuin koskaan; hänen hengityksensä oli harva ja tasainen, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Rouva Permaneder, joka lausui voimasanan Gerhardt-sisarustea mentyä, lähetti heti noutamaan lääkäreitä, ja tuskin olivat nämä ilmestyneet ovelle, kun konsulittaressa tapahtui täydellinen, hämmästyttävä muutos. Hän heräsi, valpastui, nousi melkein istumaan. Noiden miesten, noiden hataraoppisten lääketieteilijäin näkeminen palautti hänet taas maailman piiriin. Hän ojensi näitä kohti molemmat kätensä ja alkoi puhua: »Tervetuloa, hyvät herrat! Asiat ovat nyt sillä kannalla, että huomenaamulla minä…»
Mutta jo kauan sitten oli ollut se päivä, josta keuhkotulehdusta ei enää käynyt käännyttäminen.
»Niin se on, rakas herra senaattori», oli tohtori Grabow sanonut pusertaen Thomas Buddenbrookin kättä, »ettemme me ole voineet ehkäistä tautia; se on nyt levinnyt molempiin keuhkoihin, ja se on aina arveluttava asia, jonka te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, en koeta pimittää teitä… Se on aina, olkoonpa potilas kahdenkymmenen tai seitsemänkymmenen vuoden vanha, vakava asia, ja jos nyt kysyisitte, onko teidän kirjoitettava veljellenne Christianille tai lähetettävä hänelle pikkuinen sähkösanoma, en minä enää panisi vastaan, en millään muotoa… Mitä hänelle muuten kuuluu? Hän on sangen lystikäs herra, minä olen aina pitänyt hänestä… Älkää Jumalan tähden tehkö mitään liioiteltuja johtopäätöksiä sanojeni johdosta, rakas senaattori! Ei ole mitään välitöntä vaaraa… olin tyhmä, kun mainitsin sellaista sanaakaan! Mutta asian nykyisellä kannalla ollen täytyy aina ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet, ymmärrättehän, rakas senaattori… Olemme erinomaisen tyytyväiset arvon rouva äitiinne potilaana. Hän auttaa meitä, ei jätä meitä pulaan… ei, ei, en lausu kohteliaisuuksia, hän on todellakin verraton potilas! Ja siksi toivokaamme vielä, toivokaamme, rakas herra senaattori!»
Mutta joutuu hetki, josta lähtien omaisten toivo on hiukan teennäinen ja petollinen. Sairaassa on jo tapahtunut muutos, ja hänen olemuksessaan on jotakin vierasta, elämään kuulumatonta. Hänen suustaan kuuluu outoja sanoja, joihin emme ymmärrä antaa vastausta ja jotka samalla ehkäisevät häneltä paluutien jättäen hänet kuolemalle. Ja vaikka tuo henkilö olisi rakkaimpamme, emme voi enää toivoa, että hän nousisi ylös ja kävisi. Ja jos hän sen tekisi, levittäisi hän ympärilleen kauhua aivan kuin jos joku vainaja nousisi arkustaan…
Hänessä alkoi näkyä hirvittäviä kuoleman merkkejä, elimien yhä toimiessa ankaran tahdon pakosta. Konsulittaren paneutumisesta sänkyyn vilustumisen tähden oli nyt kulunut useita viikkoja ja hänen ruumiiseensa oli ilmestynyt pitkästä makaamisesta haavoja, jotka eivät enää menneet umpeen, vaan joutuivat inhoittavaan tilaan. Hän ei enää nukkunut, ensiksikin siksi, että tuskat, yskä ja hengenahdistus estivät häntä siitä, toiseksi siksi, että hän itse esti itseään vaipumasta uneen koettaen kaikin tavoin pysyä valveilla. Vain muutamaksi minuutiksi vaipui hän kuumeiseen tajuttomuuden tilaan. Mutta valveillaan ollessaankin puhui hän ammoin kuolleiden henkilöiden kanssa. Kerran hämärissä sanoi hän äkkiä kovalla, hiukan pelokkaalla, mutta hartaalla äänellä: »Minä tulen, rakas Jean!» Ja tuon vastauksen välittömyys oli niin erehdyttävän luonnollinen, että luuli kuulevansa konsuli vainajan äänen, joka oli kutsunut häntä.
Christian saapui. Hän tuli Hampurista, jossa hän sanojensa mukaan oli ollut asioilla, ja viipyi vain lyhyen hetken sairaan huoneessa; sitten hän lähti sieltä otsaansa pyyhkien, silmien harhaillessa levottomasti ympäri, ja sanoi: »Sehän on kauheata… Sehän on kauheata… Minä en kestä enempää.»
Pastori Pringsheimkin tuli, loi sisar Leandraan kylmän katseen ja rukoili konsulittaren vuoteen ääressä muuntelevalla äänellä.
Sitten tuli lyhyt elpyminen; kuume poistui, voimat näyttivät palaavan, tuskat helpottivat, sairaan suusta kuultiin pari selvää ja toiveikasta sanaa, jotka nostattivat ilon kyyneleet ympärillä seisovien silmiin..
»Lapsukaiset, hän jää eloon, saattepa nähdä, että hän jää eloon», sanoi Thomas Buddenbrook. »Hän on viettävä joulua kanssamme, emmekä anna hänen puuhata niin paljon kuin ennen…»
Mutta jo seuraavana yönä, Gerdan ja hänen miehensä juuri ehdittyä paneutua vuoteeseen, haetti rouva Permaneder heidät Mengstrassen varrelle, jossa sairas kamppaili kuoleman kanssa. Tuuli pieksi kylmää sadetta ikkunaruutua vasten.
Kun senaattori ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, jota valaisivat kahden pöydällä seisovan haarajalan kynttilät, olivat molemmat lääkärit jo saapuvilla. Christiankin oli haettu huoneestaan ja istui jossakin selin vuoteeseen, pää syvälle käsiin haudattuna. Odotettiin sairaan veljeä, konsuli Justus Krögeriä, jota myös oli lähetetty noutamaan. Rouva Permaneder ja Erika Weinschenk istuivat hiljaa nyyhkyttäen sängyn jalkopäässä. Sisar Leandra ja mamsseli Severin eivät enää voineet tehdä mitään, vaan katsoivat murheissaan kuolevan kasvoja.
Konsulitar makasi monien tyynyjen ympäröimänä selällään, ja hänen molemmat kätensä, nuo kauniit, sinisuoniset kädet, jotka nyt olivat niin laihat ja kurtistuneet, nyplivät nopeasti, herkeämättä, vapisevalla kiihkolla peitettä. Hänen päänsä, jossa oli valkoinen yömyssy, kääntyili lakkaamatta, pöyristyttävän säännönmukaisesti puolelta toiselle. Hänen huulensa, jotka näyttivät vetäytyneen sisäänpäin, avautuivat ja sulkeutuivat, napsahtaen jokaisella vaivalloisella hengitysyrityksellä, ja hänen sisäänvajonneet silmänsä harhailivat apua etsivinä ympäri huonetta, kiintyen silloin tällöin järkyttävän kateuden ilmein johonkin läsnäolevista henkilöistä, jotka olivat täysissä vaatteissa, osasivat hengittää ja kuuluivat elämälle eivätkä voineet tehdä muuta kuin kantaa sen rakkaudenuhrin, että katsoivat loppuun asti kuolemankamppausta. Ja yö kului edelleen, eikä muutosta tullut.
»Kauanko tätä vielä voi kestää?» kysyi Thomas Buddenbrook hiljaa vetäen vanhan tohtori Grabowin huoneen perälle, tohtori Langhalsin paraikaa antaessa sairaalle jotakin ruisketta. Rouva Permaneder liittyi myös heihin nenäliina suulla.
»Sitä on mahdoton sanoa, rakas herra senaattori», vastasi tohtori
Grabow. »Rouva äitinne voi päästä tuskistaan viiden minuutin kuluttua,
mutta voi myös elää vielä useita tunteja… en voi sanoa mitään varmaa.
On kysymyksessä niin sanottu keuhkopöhö..»
»Minä tiedän mitä se on», sanoi rouva Permaneder vahvistaen sanansa päännyökkäyksellä, kyynelten juostessa hänen poskiaan pitkin. »Se sattuu usein keuhkotulehduksen yhteydessä… keuhkopussiin kerääntyy silloin nestettä, ja jos se käy vaaralliseksi, ei sairas enää voi hengittää… Minä tiedän, mitä se on… »
Kädet ristissä rinnalla katsoi senaattori uudinvuoteeseen.
»Miten julmasti hän mahtaa kärsiä!» kuiskasi hän.
»Se on erehdys!» sanoi tohtori Grabow yhtä hiljaa, mutta tavattomalla arvovallalla, ja hänen pitkät lempeät kasvonsa vetäytyivät moniin ryppyihin… »Se on erehdys, uskokaa minua, se on erehdys! Tietoisuus on enää hyvin heikko… Nämä ovat suurimmaksi osaksi refleksiliikkeitä… Uskokaa minua…»
Ja Thomas vastasi: »Jumala suokoon, että niin olisi!» — Mutta lapsikin olisi voinut nähdä konsulittaren kasvoista, että hän oli täydessä tajussaan ja tunsi kaiken…
Istuttiin jälleen… Konsuli Krögerkin oli saapunut ja istui keppinsä kokkaan nojaten, silmät punaisina vuoteen ääressä.
Sairaan liikahtelut olivat lisääntyneet. Kauhea levottomuus, sanomaton hätä ja pelko, kuvaamaton, rajaton avuttomuuden ja yksinolon tunne näytti ahdistavan tuota kuoleman valtaan jätettyä olentoa. Hänen silmänsä, nuo rukoilevat, valittavat, apua-anovat silmät sulkeutuivat monesti, pään kääntyillessä korahdellen puolelta toiselta, melkein murtuvan näköisinä, tai avautuivat niin selälleen, että silmämunan hienot suonet muuttuivat verestäviksi. Eikä helpotusta tuovaa tajuttomuutta kuulunut!
Kello kolmen jälkeen nähtiin Christianin nousevan. »Minä en kestä enempää», hän sanoi ja lähti laahustamaan pois, tapaillen tukea huonekaluista. — Mutta Erika Weinschenk ja mamsseli Severin olivat torkahtaneet tuoleilleen yksitoikkoisten kuolon äänien jatkuessa, ja heidän kasvoillaan oli unen kukkeus.
Kello neljä paheni tila pahenemistaan. Koetettiin tukea sairasta ja kuivata hikeä hänen otsaltaan. Hengitys uhkasi kokonaan tauota ja ahdistus kasvoi. »Tahtoisin nukkua hiukan…!» sai hän sanotuksi. »Unilääkettä!» Mutta hänen ei annettu nukkua.
Äkkiä alkoi hän jälleen vastailla kuulumattomiin ääniin, kuten jo kerran aikaisemmin. »Ei enää kauan, Jean!»… Ja senjälkeen: »Minä tulen, rakas Klara!…»
Sitten alkoi taistelu uudelleen… Vieläkö se oli kamppailua kuolemaa vastaan? Ei, hän kamppaili nyt kuoleman puolesta elämää vastaan. »Minä tahtoisin mielelläni…» läähätti hän… »en voi… antakaa unilääkettä… hyvät herrat, olkaa armolliset, antakaa lääkettä!…»
Tuo »olkaa armolliset» sai aikaan sen, että rouva Permaneder alkoi itkeä ääneen ja Thomakselta pääsi tukahutettu ähkäys hänen tarttuessaan molemmin käsin päähänsä. Mutta lääkärit tiesivät velvollisuutensa. Heidän täytyi pidättää tuo elämä niin kauan kuin suinkin omaisten luona; nukutusaine olisi heti vapauttanut hengen. Lääkärit eivät olleet maailmassa kuoleman saattamiseksi, vaan elämän säilyttämiseksi millä hinnalla hyvänsä. Tätä käsitystä tukivat sitäpaitsi eräät uskonnolliset ja siveelliset käsitteet, joista heille oli tehty tarkkaa selkoa yliopistossa, vaikka he tällä hetkellä eivät sattuneet muistamaan niitä… He vahvistivat siis eri aineilla sydämen toimintaa ja saivat useamman kerran aikaan helpotusta oksetuksen avulla.
Kello viideltä ei sairaan tila enää voinut tulla pahemmaksi. Konsulitar, joka oli noussut kouristuksenomaisesti istumaan silmät selkosen selällään, huitoi ympärilleen kuin tukea etsien tai tavoitellen käsiä, jotka ojentuivat häntä vastaan, ja vastaili lakkaamatta joka puolelta kuulemiinsa kutsuihin, jotka näyttivät käyvän yhä lukuisammiksi ja kehoittavammiksi. Oli kuin ei ainoastaan hänen kuollut miehensä ja tyttärensä, vaan myös hänen vanhempansa, appivanhempansa ja monet muut ennen häntä manalle ehtineet sukulaiset olisivat olleet läsnä jossakin; hän mainitsi nimiä, eivätkä huoneessa olijat tienneet ketä kuollutta hän milloinkin tarkoitti. »Kyllä!» huusi hän eri tahoille. »Tulenhan minä… aivan heti… niin… en voi enää… lääkettä, hyvät herrat…»
Puoli kuusi tuli rauhallisempi hetki. Sitten, yht'äkkiä vavahtivat hänen vanhentuneet, kärsimyksen runtelemat kasvonsa, ja äkillinen, ääretön ilo, syvä, pelokas, arka rakkaus levisi hänen kasvoilleen; hän ojensi salamannopeasti käsivartensa ja huusi ääneen — niin välittömän nopeasti, että jokainen tunsi, ettei vastauksen ja kutsun välillä, minkä hän oli kuullut, ollut silmänräpäystäkään — mitä ehdottomimman kuuliaisuuden, äärettömän pelon ja nöyrän alistuvaisuuden vallassa: »Tässä minä olen!»… ja kuoli.
Kaikki olivat järkytetyt. Mitä se oli ollut? Kenen se ääni oli ollut, jota hän oli empimättä seurannut?
Joku veti syrjään ikkunaverhot ja sammutti kynttilät tohtori Grabowin sulkiessa lempeästi kuolleen silmät.
Kaikkia värisytti valjun syys-aamun valossa, joka nyt täytti huoneen.
Sisar Leandra peitti seinäpeilin liinalla.