KOLMAS LUKU.
Pikku Johannin täytyi sanoa jäähyväiset isoäitinsä maallisille jäännöksille, eikä hän pannut vastaan, vaikka häntä peloitti. Konsulittaren vaikean kuolinkamppailun päivänä oli senaattori, näköjään vartavasten poikansa saapuvilla ollessa, lausunut pari kovaa, syyttävää sanaa vaimolleen Christian-sedästä, joka oli hiipinyt pois kuolinhuoneesta ja mennyt nukkumaan. »Se johtuu hermoista, Thomas», oli Gerda vastannut. Mutta Thomas oli, luoden nopean katseen lapseen, jolta se ei suinkaan jäänyt huomaamatta, vastannut melkein ankarasti, ettei sitä sopinut puolustaa. Äitivainaja oli kärsinyt niin kauheasti, että oli häpeä istua vieressä liian, tunnottomana ja paeta pientä tuskaa, jonka tämän taistelun näkeminen tuotti. Siitä oli Hanno nyt päättänyt, ettei hänellä ollut oikeus panna vastaan, kun hänelle sanottiin, että hänen oli astuttava avonaisen arkun ääreen.
Samoin kuin jouluna tuntui tuo suuri huone vieraalta hänen astuessaan sinne hautajaisten edellisenä päivänä isän ja äidin välissä pylväiköstä. Ovea vastapäätä, suurten ruukkukasvien tummanviheriää taustaa vasten, joita oli asetettu puolikaareen korkeiden hopeaisten haarakynttiläjalkojen väliin, seisoi hohtavan valkoisena mustalla jalustalla Thorwaldsenin siunaava Kristus, jonka paikka tavallisesti oli eteisessä. Joka puolella häilyivät vedossa seinille kiinnitetyt suruharsot peittäen taivaansinisen taustan ja hymyilevät jumalhahmot, jotka olivat nähneet iloisia aterioita tässä huoneessa. Ja kokonaan mustiin puettujen omaistensa ympäröimänä, leveä, musta surunauha merimiespukunsa hihassa, runsaiden tuoksujen huumaamana, jotka lähtivät kukkavihkoista ja seppeleistä ja joihin sekoittui jokin melkein huomaamaton, vieras ja kuitenkin merkillisen tuttu haju, seisoi pikku Johann paarien ääressä katsoen liikkumatonta olentoa, joka lepäsi hänen edessään valkoisen atlassilkin keskellä ankaran ja juhlallisen näköisenä…
Tämä oli isoäiti. Tuo oli isoäidin juhlamyssy valkoisine silkkinauhoineen, ja sen alta näkyi isoäidin punaisenruskea tukka. Mutta tuo terävä nenä, nuo sisäänpäin vajonneet huulet, tuo esiinpistävä leuka, nuo keltaiset, läpikuultavat, ristissä olevat kädet, jotka näyttivät jäykiltä ja kylmiltä, eivät olleet hänen. Tämä oli vieras vahanukke, jonka asetteillepano ja juhliminen kammotti. Ja hän katsoi maisemahuoneeseen odottaen, että oikea isoäiti astuisi sieltä seuraavalla hetkellä… Mutta häntä ei kuulunut. Hän oli kuollut. Kuolema oli ainiaaksi vaihtanut hänet tähän vahaolentoon, joka piti silmäluomiaan ja huuliaan niin hirveän tiukasti suljettuina…
Hanno seisoi nojaten vasempaan jalkaansa, oikea polvi niin koukussa, että jalka oli melkein varpaiden varassa, ja piteli toisella kädellään kauluksensa merimiessolmusta toisen riippuessa hervottomana alas. Hänen päänsä otsalle kiertyvine vaaleanruskeine kiharoineen oli kääntynyt sivulle, ja rypistettyjen kulmakarvojen alta katsoivat hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä räpyttäen, luotaantyöntävästi ja miettivän näköisinä kuolleen kasvoja. Hän hengitti hitaasti ja pidättäen, sillä joka hengenvedolla saattoi hän tuntea tuon hajun, tuon vieraan ja samalla merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei voinut aina hälventää. Ja kun hän tunsi, huomasi sen taas, vetäytyivät hänen kulmakarvansa syvempiin ryppyihin ja hänen huulensa alkoivat väristä… Viimein hän huokasi; mutta tuo huokaus oli niin nyyhkytyksen kaltainen, että rouva Permaneder kumartui hänen puoleensa, suuteli häntä ja vei hänet pois.
Ja kun senaattori rouvineen, rouva Permaneder ja Erika Weinschenk olivat ottaneet vastaan kaupunkilaisten monta tuntia kestävät surunvalittelut, tapahtui Elisabeth Buddenbrookin, syntyisin Kröger, ruumiinsiunaus. Vierasseutulaisia oli myös läsnä; Frankfurtin ja Hampurin sukulaiset olivat saapuneet viimeiselle käynnille Mengstrassen taloon. Ja surevien joukko täytti salin ja maisemahuoneen, pylväikön ja eteisen pastori Pringsheimin pitäessä hautauspuhetta arkun pääpuolessa palavien kynttilöiden keskellä, mahtavan suorana, leveän röyhelökauluksen keskeltä kohoavat ajellut kasvot taivasta kohti käännettyinä, niiden ilmeen vaihdellessa vuoroin synkän innoituksen ja lempeän kirkastuksen välillä.
Hän ylisti milloin paisuvin, milloin vaimenevin äänin vainajan ominaisuuksia, hänen ylevyyttään ja nöyryyttään, hänen iloisuuttaan ja hurskauttaan, hänen hyväntekeväisyyttään ja lempeyttään. Hän puhui »Jerusalemin illoista» ja »pyhäkoulusta» ja loihti manallemenneen koko elämän vielä kerran esiin koko sanahelinänsä loistossa… ja koska sana »loppu» tarvitsee määräsanan, puhui hän viimein tämän autuaallisesta lopusta.
Rouva Permaneder tiesi, mitä hän tällä hetkellä oli velkaa itselleen ja kaikille läsnäoleville. Hän oli asettunut arvokkaana ja edustavana tyttärensä Erikan ja tyttärensätyttären Elisabethin kera näkyvimmälle paikalle aivan pastorin viereen, seppeleillä koristetun arkun pääpuoleen, Thomaksen, Gerdan, Christianin, Klothilden ja pikku Johannin sekä vanhan konsuli Krögerin, joka istui tuolilla, tyytyessä toisarvoisten sukulaisten kera seuraamaan toimituksen kulkua vähemmän silmiinpistävältä paikalta. Suorana, olkapäät hieman koholla, mustaraitainen nenäliina käsissään seisoi hän siinä, ja hänen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että hän sai näytellä pääosaa tässä juhlatilaisuudessa, oli niin suuri, että se toisinaan hälvensi kokonaan surun ja sai sen unohtumaan. Hänen silmänsä, jotka hän enimmäkseen piti alaslaskettuina tietäessään olevansa koko kaupungin tarkastavien katseiden alaisena, eivät malttaneet olla silloin tällöin vilkaisematta hautajaisvieraisiin, joiden joukossa hän keksi myös Julchen Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, puolisoineen… Heidän oli kaikkien täytynyt tulla, Möllendorpfien, Kistenmakerien, Langhalsien ja Oeverdieckien! Ennenkuin Tony Buddenbrook lähti vanhempienkodistaan, oli heidän vielä kerran täytynyt tulla joukolla paikalle lausumaan hänelle, huolimatta Grünlichistä, huolimatta Permanederistä, huolimatta Hugo Weinschenkistä, kunnioittava surunvalittelunsa…!
Ja pastori Pringsheim kaiveli hautauspuheineen kuoleman iskemää haavaa, hän teki ihmeellisen selväksi kullekin, mitä tämä oli kadottanut vainajan kera, ja osasi puristaa esiin kyyneleitä sellaisistakin silmistä, joista niitä itsestään ei olisi vuotanut; ja liikutuksen valtaan joutuneet olivat itse eniten kiitolliset hänelle siitä. Hänen alkaessaan puhua »Jerusalemin illoista» rupesivat kaikki vainajan ystävät nyyhkimään, lukuunottamatta madame Kethelseniä, — joka ei kuullut mitään, vaan katseli eteensä tylsähköin silmin, kuten kuurojen on tapana — ja Gerhardt-sisaruksia, Paul Gerhardtin jälkeläisiä, jotka seisoivat käsikädessä kirkkain silmin eräässä huoneen nurkassa; sillä he iloitsivat ystävänsä kuolemasta ja olivat kadehtimatta tätä ainoastaan siitä syystä, että kateus oli vieras tunne heidän sydämilleen.
Mitä mademoiselle Weichbrodtiin tulee, niisti hän herkeämättä nenäänsä lyhyeen ja tarmokkaasti. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset eivät itkeneet; se ei kuulunut heidän tapoihinsa. Heidän ilmeensä, joka oli hiukan vähemmän terävä kuin tavallisesti, osoitti lempeää tyydytystä kuoleman oikeamielisyyden johdosta…
Kun sitten oli kaikunut pastori Pringsheimin viimeinen aamen, tuli neljä kantajaa kolmikolkkahattuineen, mustat kauhtanat kahahdellen, hiljaa, mutta nopeasti sisään, ja he tarttuivat arkkuun. Nämä olivat tunnettuja vuokrapalvelijoita, joiden kasvot jokainen tunsi, jotka olivat läsnä parhaimmissa piireissä pidetyillä päivällisillä kantaen raskaita vateja ja juoden Möllendorpfin tehtaan punaviiniä karahveista käytävien nurkissa. Mutta he olivat välttämättömät myös kaikissa parhaiden ja lähinnä parhaiden piirien hautajaistilaisuuksissa ja he täyttivät tehtävänsä kiitettävän taitavasti. He tiesivät, että hetki, jolloin arkku nostetaan ja viedään pois jäljellejääneiden omaisien keskeltä, vaatii hienotunteisuutta ja taitoa. Parilla kolmella reippaalla, voimakkaalla, äänettömällä otteella nostivat he arkun paareilta hartioilleen, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tuntea käsillä olevan hetken kaameutta, keinui kukkien peittämä arkku jo eteenpäin tasaisessa pysähtymättömässä tahdissa ja katosi pylväikköön.
Naiset tungeksivat hellävaroen rouva Permanederin ja hänen tyttärensä ympärillä pusertaakseen heidän käsiään, mutisten alasluoduin silmin juuri ne sanat, jotka tällaisessa tilaisuudessa ovat asiaankuuluvat, herrojen valmistautuessa lähtemään vaunuihin…
Ja sitten alkoi tuon mustan saaton hidas, hiljainen kulku harmaita, märkiä katuja pitkin, Burgtor'in läpi, pitkin lehtensä ravistaneiden, kylmässä sateessa värjöttävien puiden reunustamaa kujaa hautausmaalle, jossa seurattiin arkkua jalkaisin, surumarssin säveleiden kaikuessa alastoman pensaikon takaa, metsikön laitaan, jossa näkyi Buddenbrookien perintöhauta suurine hiekkakivikoristeineen ja goottilaisine nimilevyineen… Haudan kivinen päällyslaatta, johon oli kaiverrettu suvun kilpi, oli mustan, kostean nurmen reunustaman haudan vieressä.
Siihen oli valmistettu tila uudelle tulokkaalle. Senaattorin valvoessa toimitusta oli siellä tehty tilaa ja poistettu vanhojen Buddenbrookien jätteitä. Ja nyt häilyi arkku musiikin keinuessa kantohihnojen varassa haudan yläpuolella; hiljaa kolahtaen laskeutui se pohjalle, ja pastori Pringsheim, joka oli vetänyt käsiinsä kalvosimet, alkoi puhua uudestaan. Hänen koulutettu äänensä kaikui kirkkaana, vuolaana ja hurskaana avonaisen haudan reunalta läsnäolevien herrojen alaspainettujen tai alakuloisesti kallellaan olevien päiden yli hiljaisessa syksyisessä ilmassa. Viimein hän kumartui haudan yli, lausui kaikki vainajan nimet ja siunasi hänet ristinmerkillä. Hänen vaietessaan ja kaikkien herrojen painaessa silinterinsä mustahansikkaisella kädellään kasvojaan vasten, rukoillakseen hiljaa mielessään, pilkisti aurinko esiin. Ei enää satanut. Kuului vain silloin tällöin vesipisaran tipahdus pensaista ja lyhyt, heikko, kysyvä linnun viserrys.
Tämän jälkeen hankkiutuivat kaikki vielä kerran puristamaan vainajan poikien ja veljen kättä.
Thomas Buddenbrook, jonka paksu, tumma päällystakki oli täynnä hienoja hopeaisia vesipisaroita, seisoi veljensä Christianin ja enonsa Justuksen välissä tuon juhlallisen ohimarssimisen aikana. Hän oli lihonut viime aikoina — se oli ainoa vanhenemisen piirre hänen huolellisesti hoidetussa ulkonäössään. Hänen poskensa, joiden yli pitkät, teräviksi kierretyt viikset ulottuivat, olivat alkaneet pyöristyä; mutta ne olivat valkoiset, kalvakat, verettömät ja vailla eloa. Hänen punehtuneet silmänsä katsoivat jokaista herraa, jonka kättä hän hetkisen piti omassaan, raukean kohteliaasti silmiin.