NELJÄS LUKU.
»Se ei ole oikein, se ei ole oikein, Gerda!» sanoi vanha neiti Weichbrodt ainakin kymmenennen kerran huolissaan ja nuhtelevasti. Hän istui tänä iltana entisen oppilaansa arkihuoneen sohvassa, piirissä, joka oli muodostunut pyöreän keskipöydän ympärille ja johon kuultu Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, hänen tyttärensä Erika, Klothilde-parka ja Breitestrassen Buddenbrookin naiset. Hänen myssynsä vihreät nauhat riippuivat hennoilla lapsimaisilla olkapäillä, joista hänen täytyi nostaa toinen korkealle voidakseen liikutella käsivarttaan pöydän laidalla; niin pikkuruikkuiseksi hän oli käynyt seitsemänkymmenenviiden vuoden iässään.
»Se ei ole oikein, se ei ole kauniisti tehty, Gerda, suo minun sanoa se!» toisti hän vielä hartaalla, vapisevalla äänellä. »Minä olen jo puoliksi haudassa, elonpäiväni ovat luetut, ja nyt sinä tahdot jättää minut… Jättää meidät kaikki tänne, erota meistä ainiaaksi… mennä menojasi… En sanoisi mitään, jos olisi kysymys vain vierailusta, matkasta Amsterdamiin… mutta ainiaaksi!» Ja hän ravisti vanhaa linnunpäätään katsellen eteensä ruskeine, viisaine, murheellisine silmineen. »On kyllä totta, että olet kadottanut paljon…»
»Hän on kadottanut kaiken», sanoi rouva Permaneder. »Meidän ei tule olla itsekkäitä, Therese. Gerda tahtoo mennä ja hän menee, ei sille voi mitään. Hän tuli tänne Thomaksen kanssa kaksikymmentäyksi vuotta sitten ja me olemme kaikki rakastaneet häntä, vaikka hän on aina inhonnut meitä… niin se on, Gerda, älä ollenkaan vastusta! Mutta Thomasta ei ole olemassa enää. Mitä me merkitsemme hänelle? Emme mitään. Se koskee meihin kipeästi, mutta lähde Jumalan nimeen, ja kiitos, ettet lähtenyt jo aikaisemmin, kun Thomas kuoli…»
Oli syöty illallista, oli syksy. Pikku Johann (Justus, Johann, Kaspar) oli maannut jo lähes kuusi kuukautta pastori Pringsheimin siunausten saattamana metsikön laidassa sukukivellä varustetun hiekkakiviristin alla. Talon edessä valeli sade kujan puoliksi lehtensä pudottaneita puita, ja toisinaan lennätti tuulenpuuska vesisuihkun ikkunoita vasten. Kaikki kahdeksan naista olivat puetut mustiin.
Tämä oli pieni sukukokous, hyvästijättö, Gerda Buddenbrookin toimeenpanema jäähyväistilaisuus, sillä hän aikoi siirtyä kaupungista ja palata Amsterdamiin soittamaan, kuten ennen, viulua isänsä kanssa. Häntä eivät pidättäneet enää mitkään velvollisuudet. Rouva Permaneder ei ollut enää vastustanut tuota hänen päätöstään. Hän alistui siihen, mutta sisimmässään oli hän hyvin onneton. Jos senaattorin leski olisi jäänyt kaupunkiin, jos hän olisi säilyttänyt paikkansa ja arvonsa seuraelämässä ja antanut rahojensa jäädä paikkakunnalle, olisi Buddenbrook-nimelle jäänyt sentään jonkun verran kaikua… Mutta olipa sen asian laita miten hyvänsä, Antonie-rouva oli kantava sittenkin korkealla päänsä niin kauan kuin hän liikkui maan pinnalla ja niin kauan kuin ihmiset katsoivat häntä. Hänen isoisänsä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko Saksanmaan…
Huolimatta vaihtelevasta elämästään ja vatsansa heikkoudesta ei häntä olisi voinut uskoa viisikymmenvuotiaaksi. Hänen ihonsa oli hiukan haiveninen ja himmeä ja hänen ylähuulessaan — Tony Buddenbrookin kauniissa ylähuulessa — kasvoi noita haivenia runsaammin; mutta surumyssyn alta näkyvässä, sileästi jakaukselle kammatussa tukassa ei huomannut yhtään ainoata harmaata säiettä.
Hänen serkkunsa, Klothilde-parka, suhtautui Gerdan lähtöön kuten kaikkiin maallisiin asioihin on suhtauduttava: tyynellä välinpitämättömyydellä. Hän oli syönyt illallispöydässä äänettömästi valtavia annosmääriä ja istui nyt paikallaan tuhkanharmaana ja laihana kuten aina, lausuillen hitaita, ystävällisiä sanoja.
Erika Weinschenk, joka oli kolmenkymmenenyhden vuoden iässä, ei myöskään ottanut kovin pahakseen tätinsä lähtöä. Hän oli kärsinyt elämässä ja alistunut aikaisin kohtaloonsa. Hänen väsyneissä, vedensinisissä silmissään — herra Grünlichin silmissä — kuvastui tyytymys särkyneeseen elämään, ja hänen rauhallinen, joskus hieman alakuloinen äänensä ilmaisi samaa.
Mitä Buddenbrookin naisiin, Gotthold-sedän kolmeen tyttäreen, tulee, oli heidän ilmeensä hapan ja arvosteleva kuten tavallisesti, Friederike ja Henriette, kaksi vanhinta, olivat käyneet vuosien kuluessa yhä laihemmiksi ja tikkumaisemmaksi, mutta Pfiffi, nuorin, kolmenkymmenenviiden ikäinen, oli sitäkin pienempi ja lylleröisempi…
Myös vanha konsulitar Kröger, Justus-sedän leski, oli kutsuttu seuraan, mutta hän oli ilmoittanut olevansa estetty ja ehkä hänellä ei ollut kelpaavaa pukuakaan; varsinaista syytä oli vaikea tietää.
Puhuttiin Gerdan matkasta, junasta, jolla hän oli aikonut matkustaa, ja huvilan ja huonekalujen myynnistä, jonka herra Gosch oli ottanut toimekseen. Sillä Gerda ei aikonut ottaa mukaansa mitään, vaan meni kuten oli tullutkin.
Sitten johtui rouva Permaneder puhumaan elämän menosta, käsitteli sitä kaikkein vakavimmalta kannalta ja loi katsauksia menneisyyteen sekä tulevaisuuteen, vaikka tulevaisuudesta ei ollut juuri mitään sanottavaa.
»Kun minä kuolen, voi Erika minun puolestani myös mennä minne tahtoo», hän sanoi, »mutta minä en jaksa olla missään muualla, ja niin kauan kitin minä elän, olemme me pysyvät koossa, me harvat jälellejääneet… Kerran viikossa tulette te minun luokseni päivälliselle… Ja silloin luemme sukupapereita —» Hän kosketti salkkua, joka oli hänen edessään. »Kiitos, Gerda, otan sen haltuuni mielihyvällä. — Se on siis päätetty… Kuule, Thilda?… Mitenhän olisi, jos sinäkin kutsuisit meidät luoksesi kerran; eihän sinun asemasi enää ole huonompi kuin meidänkään.
Niin se käy. Toinen näkee vaivaa ja pyrkii ja taistelee…. ja sinä olet vain istunut paikallasi ja odottanut kärsivällisesti. Mutta kyllä sinä sitten oletkin aika köntys, älä pahastu…»
»Voi sinua, Tony, mitä sanot!» virkkoi Klothilde hymyillen.
»Olen pahoillani, etten saa sanoa hyvästejä Christianille», sanoi Gerda, ja niin jouduttiin puhumaan Christianista. Ei ollut juuri toivoa, että hän koskaan pääsisi pois laitoksesta, jossa hän nykyisin oleskeli, vaikka hänen laitansa tuskin oli niin huono, ettei hän olisi voinut liikkua vapaalla jalallakin. Mutta hänen puolisonsa oli ylen tyytyväinen asiain nykyiseen tilaan, — rouva Permaneder väitti hänen olevan liitossa lääkärin kanssa — ja oli siis luultavaa, että Christian saisi päättää päivänsä laitoksessa.
Sitten syntyi vaitiolo. Vitkaan ja epäröiden kääntyi keskustelu viimeisiin tapahtumiin, ja kun pikku Johannin nimi mainittiin, syntyi huoneessa jälleen hiljaisuus ja sateen ropina kuului selvemmin.
Hannon viimeinen sairaus painoi heitä kuin jokin raskas salaisuus, sen kulku oli varmaan ollut tavallista kauheampi. Huoneessa-olijat eivät katsoneet toisiinsa puhuessaan siitä hiljaa, puolittaisin sanoin ja vihjauksin. Sitten joku mainitsi viimeisen tapauksen… miten pieni huonostipuettu kreivi oli tunkeutunut melkein väkisin sairaan vuoteen ääreen… Hanno oli hymyillyt kuullessaan hänen äänensä, vaikka hän ei enää tuntenut ketään muita, ja Kai oli suudellut hänen käsiään herkeämättä.
»Suuteliko hän hänen käsiään?» kysyivät Buddenbrookin naiset…
»Monta kertaa.»
Tuota jäi nyt jokainen miettimään.
Yhtäkkiä purskahti rouva Permaneder itkuun.
»Minä rakastin häntä niin», hän nyyhkytti… »Ette aavista, miten minä häntä rakastin… enemmän kuin kukaan teistä… niin, suo anteeksi, Gerda, sinähän olet hänen äitinsä… Oi, hän oli enkeli…»
»Hän on nyt enkeli», paransi Sesemi.
»Hanno, pikku Hanno», jatkoi rouva Permaneder kyynelten virratessa hänen haivenisia, himmenneitä poskiaan pitkin… »Missä ovat nyt Tom, isä, isoisä ja kaikki muut? Emme näe heitä enää. Oi, se on niin kovaa ja surullista!»
»Meille on annettu jälleennäkeminen», sanoi Friederike Buddenbrook ristien helmassaan lepäävät kätensä lujasti yhteen, luoden katseensa alas ja työntäen nenänsä ilmaan.
»On kirjoitettu niin… Mutta on hetkiä, Friederike, jolloin siinä ei ole lohdutusta, Jumala armahtakoon, jolloin epäilee hänen oikeuttaan ja hyvyyttään… ja kaikkea. Elämä rikkoo, näettekös, meissä niin paljon, se tekee niin monen kauniin haaveen mitättömäksi… Jälleennäkeminen… Kunpa olisi niin…»
Mutta silloin kohosi Sesemi Weichbrodt paikaltaan niin korkeaksi kuin saattoi. Hän nousi varpailleen, kurkotti kaulansa, napautti pöydänlaitaa ja myssy tutisi hänen päässään.
»Niin on!» sanoi hän kaikesta voimastaan katsoen vaativasti jokaiseen.
Ja hän seisoi siinä voittajana jalon taistelun jälkeen, jota oli kestänyt koko hänen elämänsä ajan hänen opettajajärkensä esiintuomia epäilyjä vastaan, seisoi kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vakaumuksesta vapisten kuin pieni, rankaiseva, haltioitunut profeetta.