Buddenbrookit 2: Erään suvun rappeutumistarina

by Thomas Mann

TOINEN LUKU.

Herätyskellon koneisto läpsätti ja tärisi velvollisuudentuntoisesti ja julmasti. Se oli käheää särähtelevää rämpätystä enemmän kuin soimista, sillä kello oli vanha ja kulunut; mutta sitä kesti kauan, toivottoman kauan, sillä se oli huolellisesti vedetty.

Hanno Buddenbrook säikähti. Tuon hänen yöpöydältään, korvan juuresta kuuluvan pahansuovan, mutta uskollisen pärinän ääni sai nyt, kuten joka aamu, hänen sisimpänsä käpertymään kokoon myrtymyksestä, valituksesta ja epätoivosta. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen, ei edes muuttanut asentoaan vuoteessaan, repäisi ainoastaan silmänsä auki, aamu-unesta heräten.

Hänen talvisen kylmässä huoneessaan oli aivan pimeä; ei voinut erottaa yhtään esinettä, ei myöskään kellon viisareita. Mutta hän tiesi kellon olevan kuusi, sillä hän oli eilen illalla asettanut herätyskellon siten… Eilen… eilen… Tuumien jännitetyin hermoin tulensytyttämistä ja ylösnousua jäi hän liikkumatta selälleen, ja vähitellen palasi hänen tietoisuuteensa kaikki se, mikä eilen oli täyttänyt hänen mielensä…

Oli ollut sunnuntai, ja kärsittyään monta päivää peräkkäin hirveätä piinaa tohtori Brechtin käsissä oli korvaukseksi saanut tulla äidin mukana teatteriin kuulemaan »Lohengriniä». Hän oli odottanut tuota iltaa jo viikon. Valitettavasti oli vain moisten juhlahetkien edellä niin monenlaista pahaa, joka pilasi viime hetkeen asti odotuksen ilon. Mutta vihdoinkin oli koulu sitten loppunut lauantaina, ja porauskone oli viimeisen kerran ritissyt hänen suussaan kipua tuottaen… Nyt oli kaikki voitettu, sillä läksyjenluvun hän oli lykännyt päättävästi sunnuntai-illan taakse. Mitä oli maanantai? Oliko se milloinkaan koittava? Kuka uskoo maanantaihin, kun on kuuleva sunnuntai-iltana »Lohengrinin»… Hän oli aikonut nousta maanantaiaamuna varhain ylös toimittaakseen nuo joutavat asiat silloin — sillä hyvä! Ja sitten hän oli kulkenut mieli vapaana, iloiten sydämestään tulevasta illasta, soitellut haaveillen flyygelin ääressä ja unohtanut kaikki vaivat ja vastukset.

Ja sitten oli onni muuttunut todellisuudeksi. Se oli tullut häntä vastaan pyhine intoineen, salaisine mielenliikutuksineen ja vapistuksineen, äkillisine sisäisine nyyhkäyksineen, koko ylenpalttisine, korvaamattomine hurmauksineen… Tosin eivät orkesterin halpahintaiset viulut olleet alkusoiton aikana soineet oikein hyvin, ja eräs lihava, itserakas mies, jolla oli leivänruskea täysiparta, oli liukunut esiin ruuhessaan luonnottomasti töksähdellen, ja viereisessä aitiossa oli istunut hänen holhoojansa herra Stephan Kistenmaker, joka oli moittinut, että pojan annettiin huvitella ja ohjattiin siten hänen ajatuksensa pois velvollisuuksista. Mutta suloinen, kirkastettu musiikki oli saanut hänet unohtamaan kaikki puutteet ja mieliharmit…

Viimein se kuitenkin oli loppunut. Sointuva, säihkyvä onni oli vaiennut ja sammunut, polttavin ohimoin oli hän huomannut olevansa kotona huoneessaan ja nähnyt, että vain pari tuntia erotti hänet enää seuraavasta harmaasta arkipäivästä. Ja silloin hänet oli vallannut täydellinen avuttomuuden ja alakuloisuuden tunne, jonka hän jo tunsi ennestään. Hän oli taas kokenut, miten kipeää kauneus tekee, miten se järkyttää tunteita ja saattaa ihmisen kaipaavaan epätoivoon, jäytäen samalla jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa rohkeutta ja kelpoisuutta. Näin hirveän toivottomana ja raskaana se ei ollut vielä milloinkaan painanut häntä; ja hänen oli täytynyt taas sanoa itselleen, ettei häntä painanut vain hänen henkilökohtaisten huoliensa taakka, vaan jokin, joka sielun alkuajoista asti oli ollut sen hartioilla ja joka vielä kerran sen musertaisi…

Sitten hän oli vetänyt herätyskellon ja nukkunut niin syvään ja sikeään uneen kuin ei hän enää ikinä heräisi. Ja nyt oli edessä maanantai, ja kello oli kuusi, ja kaikki läksyt olivat lukematta!

Hän kohottautui ylös ja sytytti yöpöydällään olevan kynttilän. Mutta kun hänen käsivarsiaan ja hartioitaan alkoi palella jääkylmässä ilmassa, pistäytyi hän sukkelasti takaisin peitteen alle.

Viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen minuuttia yli kuuden… Oli järjetöntä nousta vuoteesta ja ruveta lukemaan, se oli liian paljon vaadittu, joka tuntia varten oli jotakin valmistettavaa, ei kannattanut alkaakaan, hänen määräämänsä lukuaika oli liian lyhyt. Ja oliko sitten niin varma, että hänen vuoronsa tulisi tänään kemiassa ja latinassa? Se oli otaksuttavaa, inhimillisten laskelmien mukaan se oli hyvin otaksuttavaa. Mitä Ovidiukseen tulee, olivat äskettäin olleet esillä ne nimet, jotka alkoivat kirjaimiston viime kirjaimilla, ja tänään tulisi todennäköisesti alettavaksi A:sta ja B:stä. Mutta eihän se sittenkään ollut ehdottoman varmaa ja epäilemätöntä! Saattoihan säännössä olla poikkeuksiakin! Hyvänen aika, eikö sattuma toisinaan saanut aikaan kummempiakin… Ja hänen näin punnitessaan asiaa puolin ja toisin sekaantuivat hänen ajatuksensa ja hän nukkui uudelleen.

Pieni ja kolkko koulupojan huone vuoteen yläpuolella riippuvine sikstiiniläistä madonnaa esittävine kuparipiirroksineen, keskellä lattiaa seisovine levypöytineen, huolimattomasti täyteen sullottuine kirjapöytineen, jäykkäjalkaisine mahonkipulpetteineen ja kapeine pesupöytineen oli vaipunut hiiskumattomaan hiljaisuuteen; kynttilä loi vain ympärilleen häilyvää valoaan. Ikkunassa kukkivat jääkukat; uutimia ei oltu laskettu kokonaan alas, jotta valo lankeaisi sisään aikaisemmin. Ja Hanno Buddenbrook nukkui poski tyynyä vasten. Hän nukkui huulet raollaan, luomet lujasti suljettuina, palavan, tuskallisen antaumuksen ilme kasvoillaan ja pehmeä, vaaleanruskea, kihara tukka ohimoillaan. Ja vähitellen kadotti yöpöydällä palava tuikku punakellertävän hohteensa, ja ikkunan jäämetsän takaa alkoi virrata huoneeseen aamun kalpea valo.

Kellon ollessa seitsemän heräsi hän kauhistuen uudelleen. Nyt oli viimeinenkin vara-aika mennyt. Ei auttanut muu kuin nousta ja kestää se minkä tuleman piti. Oli vielä tunti koulun alkamisaikaan… Aika oli niukka, ei ollut puhettakaan läksyjenluvusta. Mutta siitä huolimatta jäi hän yhä sänkyyn mieli täynnä katkeruutta, surua ja nuhdetta tuon raa'an väkipakon johdosta, joka olisi vaatinut häntä nousemaan lämpimästä vuoteesta kolkossa hämärässä ja lähtemään pahansuopien ihmisten pariin, jossa uhkasi hätä ja vaara. Vielä kaksi lyhyttä minuuttia, eikö niin? kysyi hän tyynyltään ylitsevuotavan hellästi.. Ja sitten uhman puuskassa salli hän itselleen viisi minuuttia, ummistaen vielä hetkiseksi silmänsä, raotti milloin toista, milloin toista ja tuijotti epätoivoisesti minuuttiviisaria, joka kulki tylsänä, tietämättömänä määrättyä rataansa…

Kymmenen minuuttia yli seitsemän hän karkaisi luontonsa ja alkoi liikkua mitä joutuisimmin edestakaisin huoneessa. Kynttilä paloi edelleenkin, sillä paljas päivänvalo ei vielä riittänyt. Puhaltaessaan sulaksi yhden ruudussa olevan jääkukan näki hän ulkona olevan sumua.

Häntä vilutti kauheasti. Kylmä puistatti toisinaan aivan kipeää tehden koko hänen ruumistaan. Hänen sormenpäitään poltti ja ne olivat niin paisuneet, ettei kynsiharjasta ollut mihinkään. Hänen pestessään yläruumistaan vaipui sieni puutuneesta kädestä lattialle ja hän seisoi siinä höyryten kuin hiestynyt hevonen.

Viimein hän sitten kuitenkin seisoi valmiiksi puettuna, huohottaen ja murheellisin silmin keskipöydän ääressä, tarttui nahkalaukkuun ja ponnisti kaikki jälelläolevat sielunvoimansa, joita epätoivo ei ollut musertanut, ahtaakseen siihen tarvittavat kirjat. Hän katsoi jännittyneesti eteensä ja mumisi: »Uskontoa… latinaa… kemiaa…» ja latoi kuluneet ja musteen tahraamat pahvikannet toisiaan vasten…

Pikku Johann oli jo jokseenkin pitkä. Hän oli täyttänyt viisitoista vuotta eikä enää käynyt puettuna kööpenhaminalaiseen merimiespukuun, vaan vaaleanruskeaan jakettipukuun, johon kuului sininen, valkopilkullinen kravatti. Hänen liiveissään riippui ohuet kultaiset kellonvitjat, jotka olivat isoisänisän perintöä, ja oikean käden nimettömässä sormessa oli vanha perintösinettisormus vihreine kivineen, joka samoin oli joutunut nyt hänelle… Hän veti ylleen paksun, villaisen talvipäällystakkinsa, painoi hatun päähänsä, tempasi laukun, sammutti kynttilän ja loikki portaita alas eteiseen, täytetyn karhun ohi, oikealla olevaan ruokasaliin.

Neiti Clementine, äidin uusi sisäneitsyt, laiha tyttö, jolla oli poltetut otsakiharat, terävä nenä ja likinäköiset silmät, oli jo siellä ja toimitteli jotakin ruokapöydän luona.

»Mitä kello oikeastaan on?» kysyi Hanno hampaiden välitse, vaikka hän hyvin tiesi ajan.

»Neljännestä vailla kahdeksan», vastasi sisäkkö osoittaen seinäkelloa laihalla punaisella kädellään, joka oli leininlyömän näköinen. »Teidän pitää joutua, Hanno…» Näin sanoen laski hän höyryävän kupin pojan eteen ja työnsi leipäkorin, voilautasen, suolan ja munakupin lähemmäs.

Toinen ei sanonut enää muuta, vaan tarttui leipään ja alkoi seisaaltaan, hattu päässä ja laukku kainalossa, hörppiä kaakaota. Kuuma juoma vihloi hirveästi erästä poskihammasta, jonka herra Brecht juuri oli korjannut… Hän jätti puolet juomatta, ei koskenut myöskään munaan, äännähti epäselvästi, huulet vinossa jotakin hyvästin tapaista ja lähti juosten talosta.

Kello oli kymmentä vailla kahdeksan hänen sivuuttaessaan etupihan, jättäessään taakseen pienen punaisen huvilan ja alkaessaan rientää talvista kujaa oikealle… Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan minuuttia. Ja tie oli pitkä. Eikä sumussa tahtonut nähdä miten pitkällä milloinkin oli! Hän veti henkeensä ja huokui taas ulos tuota sakeaa, jääkylmää sumua, hengitti koko kapean rintansa voimalla, painoi kielen hammasta vasten, jossa vielä tuntui kuuman kaakaon vaikutus, ja jännitti jalkalihaksiaan suunnattomasti. Hän oli hikinen, mutta tunsi silti palelevansa. Hänen kylkeään alkoi pistellä. Niukka aamuateria piti ääntä hänen vatsassaan tämän kiireisen kävelyn johdosta, hän tunsi pahoinvointia, ja sydän läpätti kuin jokin irtonainen kappale, ollen salvata häneltä hengen.

Burgtor, vasta Burgtor, ja kello oli jo neljä minuuttia vailla kahdeksan! Ponnistaessaan edelleen kylmää hikeä uhkuen, kipua ja pahoinvointia tuntien ja hätäisin mielin koetti hän katsella, eikö missään enää näkyisi toisia koululaisia… Ei yhtään ainoata. Kaikki olivat jo perillä, ja kellot kuuluivat lyövänkin jo kahdeksan! Niiden ääni kaikui kaikista torneista sumun läpi, ja Marian-kirkon kellot soittivat hetken kunniaksi vielä »Herraa hyvää kiittäkää»… Ne soittivat sen aivan väärin, havaitsi Hanno raivoissaan, niillä ei ollut aavistustakaan rytmistä, ja ne olivat hyvin huonossa vireessä… Mutta ei tämä ollut vielä mitään, ei mitään! Hän oli myöhästyvä, siitä ei enää ollut epäilystä. Koulun kello oli jäljessä, mutta hän oli myöhästyvä sittenkin, varmasti. Hän tuijotti vastaantulijoita. Nämä olivat matkalla konttoreihinsa ja liikkeisiinsä eivätkä pitäneet kiirettä, sillä heitä ei uhannut mikään. Moni vastasi hänen kadehtivaan ja valittavaan katseeseensa, katsahti hänen läkähtymäisillään olevaa muotoaan ja hymyili. Häntä raivostutti tuo hymy. Mitä he luulivat, mikä käsitys noilla huolettomilla olennoilla oli aseman laadusta? Tuo teidän hymynne on raakuutta, olisi hänen tehnyt mieli huutaa heidän jälkeensä! Saattoiko heitä naurattaa se, että toinen pihalle tultuaan kaatuisi kuoliaana maahan!…

Pitkä kilisevä soitto, maanantairukousten aloittamisen merkki kaikui hänen korviinsa hänen ollessaan kahdenkymmenen askeleen päässä pitkästä, punaisesta, kahdella rautaportilla varustetusta muurista, joka erotti etupihan kadusta. Jaksamatta enää juosta puski hän eteenpäin vartalo etunojossa, jalkojen koettaessa jotenkuten estää kaatumista liikkuessaan eteenpäin kompuroiden ja laahaten, ja saapui siten lähimmälle portille soiton jo vaiettua.

Herra Schlemel, vahtimestari, tanakka karkeapartainen, työläisen näköinen mies oli juuri sulkemassa sitä. »Vieläkö nyt…» sanoi hän päästäen oppilas Buddenbrookin livahtamaan sisään… Kenties, kenties hän saattoi pelastua. Täytyi koettaa pujahtaa luokkahuoneeseen, odottaa siellä hiljaa rukousten loppua, jotka pidettiin voimistelusalissa, ja olla olevinaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja puhkuen, huohottaen ja kylmän hien kostuttamana laahusti hän punaisilla muurikivillä lasketun pihan poikki ja sitten kirjavilla laseilla varustetusta ovesta sisään…

Koulussa oli kaikki uutta, siistiä ja kaunista. Aika oli perinyt omansa: entisen luostarikoulun vanhat harmaat, romahtamaisillaan olevat seinät, joiden sisällä vielä edellinen polvi oli päntännyt tieteitä, olivat hajoitetut maahan, ja niiden sijalle oli kohonnut uusia, ilmavia, komeita rakennuksia. Entinen tyyli oli säilytetty, ja käytävien ja ristikäytävien yllä kaareutuivat juhlalliset goottilaiset holvikaaret. Mutta valaistukseen, lämmitykseen, tilavuuteen, luokkahuoneiden valoisuuteen, opettajahuoneiden mukavuuteen, kemia-, fysiikka- ja piirustussalin käytännölliseen järjestelyyn nähden vallitsi koulussa täydellinen nykyajan henki…

Hanno Buddenbrook hiipi nääntyneenä seinänviertä pitkin, vilkuen ympärilleen… Jumalan kiitos, kukaan ei nähnyt häntä. Kaukaa käytävistä kuului oppilasjoukkojen ja opettajien liikettä näiden vyöryessä voimistelusaliin noutaakseen sieltä hengellistä vahvistusta viikon työlle, mutta tällä puolen oli hiljaista, ja korkkimatolla peitetty rappukäytäväkin oli aivan tyhjä. Varovasti, varpaisillaan, henkeä pidättäen, jännittyneesti kuulostellen luikki hän ylös. Hänen luokkansa, realilinjan keskikoulu-osaston lähinnä viimeinen, sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, vastapäätä portaita; ovi oli auki. Viimeiselle askelmalle tultuaan katsoi hän pitkään käytävään, jonka kummallakin puolella oli porsliinikilvellä varustettuja, eri luokkahuoneisiin vieviä ovia, otti pari kolme pitkää askelta ja oli turvassa luokassa.

Huone oli tyhjä. Leveiden ikkunoiden edessä oli vielä verhot, ja palavat kaasulamput, jotka riippuivat katosta, pihisivät hiljaa. Vihreät verhot jakoivat valoa kolmen kaksi-istuimisen vaalean pulpettiryhmän yli, joita vastapäätä oli tumma, arvonantoa herättävä juhlallinen kateederi. Vaalea paneeli peitti seinien alaosan, ja yläosan paljasta kalkkipintaa koristi pari karttaa. Kateederin toisella puolen oli suuri taulu jalustallaan.

Hanno meni paikalleen, joka oli jotakuinkin keskellä huonetta, työnsi laukun pulpettiin, vaipui kovalle istuimelle, laski kädet kaltevalle laudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Sanomattoman suloinen tunne värisytti häntä. Tämä paljas ja ankaran näköinen huone oli ruma ja vastenmielinen, ja hänen sydäntään painoi koko aamupäivä tuhansine vaaroineen, mutta hän oli nyt ainakin ensi aluksi turvassa, oli saanut ruumiillisen suojan ja saattoi antaa asioiden langeta niskaansa. Ensimmäinen tunti, herra Ballerstedtin pitämä uskontotunti, oli sitäpaitsi jotakuinkin vaaraton… Korkealla seinässä olevan lämmityslaitoksen pyöreän aukon paperiläpän vipajamisesta näkyi, miten lämmin ilma virtasi huoneeseen, ja kaasulamputkin huokuivat lämpöä. Ah, nyt saattoi oikaista itsensä ja antaa jäykistyneiden, hikisten jäsenien hitaasti norjeta ja sulaa. Hyvältä tuntuva, epäterve kuumuus kohosi hänen päähänsä, pani hänen korvansa soimaan ja himmensi katseen…

Äkkiarvaamatta kuuli hän takaansa ääntä, joka sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri… Ja katso, takimmaisen pulpetin alta kohosi Kain, kreivi Mölln'in vartalo, nuori herra kompuroi esiin, ryömi käytävälle, nousi pystyyn, löi hiljaa kädet toisiaan vasten pudistaakseen niistä tomua ja astui loistavin kasvoin Hanno Buddenbrookin luo.

»Sinähän siinä olet, Hanno!» hän lausui. »Ja minä kun pakenin tuonne — luulin sinua joksikin opettajaksi!»

Hänen äänensä oli murroskaudessa, se keikahteli ylös ja alas; niin ei vielä ollut hänen ystävänsä äänen laita. Hän oli kasvanut saman verran kuin tämä, mutta oli muuten aivan entisensä kaltainen. Hänellä oli yhä edelleen epämääräisen värinen puku, jossa sieltä täältä puuttui joku nappi ja jonka takapuolen muodosti suuri paikka. Vieläkään eivät hänen kätensä olleet aivan puhtaat, mutta ne olivat kapeat ja erinomaisen jalomuotoiset hoikkine, pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja yhä vielä lankesi hänen hätäisesti jakaukselle kammattu, punakeltainen tukkansa alabasterin valkoiselle, moitteettoman kaunismuotoiselle otsalle, jonka alla välkkyi kaksi vaaleansinistä syvä- ja teräväkatseista silmää…. Vastakohta hänen suuresti laiminlyödyn asunsa ja noiden kasvojen erinomaisen rotupuhtauden välillä, jonka merkkejä olivat myös hienosti kaartuva nenä ja hiukan ivallisesti vääntynyt ylähuuli, pisti entistä enemmän silmiin.

»Hyvänen aika, Kai», sanoi Hanno värisevin huulin, tapaillen toisella kädellä sydäntään, kuinka sinä saatoit pelästyttää minua näin! Miksi sinä olet täällä luokassa? Miksi sinä olit piilossa? Myöhästyitkö sinäkin?»

»Vielä mitä», vastasi Kai. »Minä olen ollut täällä jo kauan… Kelläpä ei olisi maanantaiaamuna hoppu kouluun, kuten itse tiedät, hyvä ystävä… Ei, minä jäin vain huvikseni tänne. Matalajalkaisella on valvomisvuoro, eikä hän katsonut pahaksi ajaa kansaa rukouksiin. Silloin minä toimin niin, että olin aina hänen selkänsä takana… Ja vaikka tuo mystikko olisi kurkistellut kuinka tahansa, olin minä aina hänen selkänsä takana, kunnes hän lähti pois; ja silloin minä saatoin jäädä tänne… Mutta sinä», sanoi hän surkutellen ja istuutui hellästi Hannon viereen penkille… »Sinun on pitänyt juosta, onhan? Ihmisparka! Sinä olet aivan henkiheiton näköinen. Ja hiukset ovat tarttuneet otsalle… » Hän otti viivottimen pöydältä ja alkoi pöyhöttää sillä vakavissaan ja huolellisesti pikku Hannon kiharoita. »Sinä nukuit siis liian kauan?… Minä istun tässä muuten Adolf Todtenhauptin paikalla», sanoi hän kesken kaiken ympärilleen katsellen, »priimuksen vihityllä paikalla! No, tällä kertaa se ei ole niin vaarallista… Nukuit siis liian kauan?»

Hanno oli taas haudannut kasvonsa käsiinsä. »Minä olin eilen illalla teatterissa», sanoi hän syvään huokaistuaan.

»Oikein, olin unohtanut sen!… Oliko se kaunista?»

Kai jäi vastausta vaille.

»Sinä olet sentään onnellinen», jatkoi hän sitten suostutellen, »sinun pitäisi muistaa se, Hanno. Minä en ole vielä koskaan ollut teatterissa, eikä minulla taida vastakaan olla toivoa päästä sinne….»

»Kun ei olisi pohmeloa perästäpäin», sanoi Hanno.

»Niin, sen tilan minä tunnen hyvin.» Kai kumartui ottamaan ystävänsä päällystakkia ja hattua, jotka olivat lattialla penkin vieressä, nosti ne ylös ja kantoi ne hiljaa eteiseen.

»Sitten sinä et kai ole aivan selvillä muodonvaihdoksesta?» kysyi hän palatessaan.

»En», sanoi Hanno.

»Etkä ole valmistanut maantieteenkoetta?»

»En ole tehnyt mitään enkä osaa mitään», sanoi Hanno.

»Et siis myöskään kemiaa ja englantia! All right! Terve kaveri!» Kai oli silminnähtävästi keventynyt, »Minä olen samassa tilassa», selitti hän iloisesti. »En lukenut mitään lauantaina, koska senjälkeen oli sunnuntai, ja sunnuntaina minä en lukenut päivän kunniaksi… pyh, vielä mitä… pääasiallisesti siksi, että minulla oli parempaa tekemistä, tietysti», sanoi hän äkkiä vakavasti, kasvojen hitaasti punehtuessa. »Tästä on tuleva iloinen päivä, Hanno.»

»Jos minä saan vielä yhden muistutuksen, niin minä jään istumaan», sanoi pikku Johann. »Ja sitä ei voi välttää, jos minulta kysytään latinaa. Nyt on B-kirjaimen vuoro, Kai, siinä ei auta mikään… »

»Maltahan! Haa, Caesar menee ulos. 'Mua selästäpäin vaara uhannut on aina; kun otsan Caesarin he kerran… '» Mutta Kain taito loppui kesken. Hänelläkin oli hyvin epämiellyttävä olo. Hän meni kateederin luo, istui siihen ja alkoi synkän näköisenä kiikutella itseään nojatuolissa. Hanno Buddenbrook antoi yhä päänsä levätä pulpetilla. Näin istuivat he kotvan äänettöminä.

Äkkiä alkoi jostakin kuulua kaukaista töminää, joka kasvoi jyrinäksi ja vyöryi uhkaavasti pauhaten lähemmä…

»Kansa tulee», sanoi Kai katkerasti. »Voi Herra Jumala, miten pian he pääsivät! Tunti ei ole tullut edes kymmentä minuuttia lyhyemmäksi…»

Hän laskeutui alas kateederilta ja suori itsensä ovelle pujahtaakseen toisten toverien joukkoon. Mutta Hanno nosti vain hetkiseksi päätään, veti suunsa vinoon ja jäi paikalleen.

Se läheni, tuo töminä, jyry, miehisten äänien, murroksessa olevien äänien ja diskanttiäänien sorina, vyöryi portaita ylös, levisi käytävään ja virtasi tähän huoneeseen, joka äkkiä täyttyi elämällä, liikkeellä ja hälinällä. Nuo nuoret pojat, realilinjan oppilaat, Hannon ja Kain toverit, joita oli luvultaan noin kaksikymmentäviisi, tulivat sisään vetelehtien, kädet housuntaskussa, tai käsivarsiaan heilutellen ja aukaisivat raamattunsa. Joukossa oli miellyttävän näköisiä poikia, sellaisia, jotka näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta, mutta oli myös arveluttavan näköisiä, oli pitkiä, väkeviä huiskaleita, joista oli tuleva kauppiaita tai joista ehkä joku aikoi merille eikä piitannut tämän taivaallista mistään, oli pieniä, ikäisekseen liian lukuintoisia kirjatoukkia, jotka loistivat sellaisissa aineissa, joissa vaadittiin ulkomuistia. Mutta Adolf Todtenhaupt, priimus, tiesi kaikki; hän ei vielä elämänsä aikana ollut jäänyt vastausta velkaa. Se johtui osaksi hänen hiljaisesta, uuraasta ahkeruudestaan, osaksi siitä, että opettajat varoivat kysymästä häneltä sellaista, jota hän ehkä ei olisi voinut tietää. Se olisi ollut noloa ja vastenmielistä, se olisi horjuttanut heidän uskoaan inhimilliseen täydellisyyteen. Adolf Todtenhaupt ei saanut erehtyä… Tällä oli merkillisen kupurainen päänmuoto, jota pitkin hänen vaalea tukkansa oli su'ittu peilinkiiltäväksi pinnaksi, harmaat, tummien renkaiden ympäröimät silmät ja pitkät ruskeat kädet, jotka pistivät esiin hänen hyvin harjatun takkinsa hihoista. Hän istuutui Hanno Buddenbrookin viereen, hymyili hiljaa, hiukan salamyhkäisesti, sekä toivotti naapurilleen hyvää huomenta tuolla koulupoikien kesken tavaksi tulleella kielellä, joka lyhensi koko sanan yhdeksi ainoaksi huolimattomaksi, reippaaksi murahdukseksi. Sitten hän ryhtyi, toisten puhellessa puoliääneen ympärillä, päntätessä vielä viime hetkessä päähänsä läksyjä, haukotellessa ja nauraessa, tekemään merkintöjä päiväkirjaan käyttäen kynää verrattoman täsmällisesti, hoikin, suoraksiojennetuin sormin.

Kahden minuutin kuluttua kuului käytävästä askeleita, etumaisten pulpettien oppilaat nousivat kiirehtimättä paikoiltaan ja taampana olevilta seurasi joku esimerkkiä, toisten antamatta häiritä valmisteluitaan ja tuskin huomaamatta, että herra lehtori Ballerstedt astui luokkaan, ripusti hattunsa oven suuhun ja nousi kateederiin.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla oleva hauskan lihavahko herra, jolla oli hyvin kalju päälaki, punakellertävä, lyhyeksi leikattu täysiparta, rusottava iho ja hurskauden ja miellyttävän aineellisuuden välinen ilme kosteiden huulien ympärillä. Hän otti muistikirjan esiin ja selaili sitä ääneti; mutta koska luokassa vallitseva hiljaisuus jätti paljon toivomisen varaa, kohotti hän katseensa, ojensi käsivartensa pulpetille ja liikutti heikkoa valkoista nyrkkiään pari kertaa voimattomasti ylös ja alas, kasvojen paisuessa niin tummanpunaisiksi, että parta näytti vaaleankeltaiselta, ja huulien toimiessa puolen minuutin ajan suonenvedontapaisesti ja tuloksettomasti, kunnes niiltä viimein purkautui lyhyt, pusertunut ja ähkyvä: »No»… Sitten hän vielä haki hetken aikaa muita moitteen ilmaisumuotoja, painui taas tutkimaan muistikirjaansa, odotti punastuksensa haihtumista ja tyytyi asian tilaan. Tämä oli Ballerstedtille ominaista.

Hän oli aikonut kerran papiksi, mutta oli sitten änkyttämisen vuoksi ja maallisen hyvinvoinnin houkutuksesta päättänyt ruveta opettajaksi. Hän oli vanhapoika, hiukan varakas, kantoi pientä timanttisormusta sormessaan ja rakasti sydämestään ruokaa ja juomaa. Hän oli samainen opettaja, joka seurusteli vain virkansa yhteydessä opettajatovereittensa kanssa, mutta viihtyi varsinaisesti kaupungin naimattoman kauppamaailman keskellä ja myöskin upseeriston parissa, söi kaksi kertaa päivässä kaupungin parhaimmassa ravintolassa ja oli »klubin» jäsen. Jos hän tapasi koulun varttuneempia oppilaita jossakin kaupungin kaduilla kello kahden, kolmen aikaan yöllä, paisuivat hänen poskensa punastuksesta, hän koetti ääntää »hyvää huomenta» ja jätti asian silleen… Hanno Buddenbrookin ei tarvinnut pelätä häntä; häneltä ei kysytty juuri milloinkaan. Opettaja oli viettänyt tämän sedän Christianin kanssa niin usein inhimillisesti ymmärrettäviä yhdessäolon hetkiä, että häntä ei haluttanut joutua riitaan veljenpojan kanssa….

»No…» sanoi hän uudestaan, katsoi ympäri luokkaa, liikutti taas heikkoa nyrkkiään, jossa kimalteli timanttisormus, ja katsoi muistikirjaansa. »Perlemann. Yleiskatsaus.»

Perlemann nousi. Häntä tuskin huomasi luokalla. Hän kuului noihin pieniin kirjatoukkiin. »Yleiskatsaus», sanoi hän hiljaa ja siivosti, ojentaen kaulansa pelokkaasti hymyillen. »Jobin kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen kuvaa Jobin tilaa ennen hänen joutumistaan Herran ristin ja kurituksen alaiseksi; ensimmäinen luku, kuusi ensimmäistä säkeistöä. Toinen kuvaa itse kuritusta ja sen oheen kuuluvia seikkoja; luku…»

»Oikein, Perlemann», keskeytti herra Ballerstedt liikutettuna toisen arasta alttiudesta, ja kirjoitti hyvän arvosanan kirjaansa. » Jatkakaa, Heinricy.»

Heinricy oli noita pitkiä huiskaleita, jotka eivät välittäneet mistään. Hän työnsi tukevan puukon, jolla hän alinomaa oli askarrellut, housunsa taskuun, nousi kolisuttaen paikaltaan, laski alahuulen lerpalleen ja rykäisi karhealla, raa'alla miehenäänellä. Kaikkia harmitti, että hänet oli pantu jatkamaan siivon Perlemannin tietoja. Oppilaat torkkuivat lämpimässä huoneessa pihisevien kaasulamppujen alla, kukin omissa ajatuksissaan. Kaikki olivat väsyneet sunnuntain jälkeen ja kaikki olivat nousseet kylmän sumuisena aamuna huokaillen ja kalisevin hampain lämpimistä vuoteistaan. Jokaisesta olisi ollut mieluista, jos pikku Perlemann olisi vaikka koko tunnin supattanut hiljaa edelleen, sillä nyt Heinricy varmasti oli nostattava kahakan.

»Minä olin poissa tätä valmistettaessa», sanoi hän karheasti.

Herra Ballerstedtin kasvot paisuivat, hän nosti heikkoa nyrkkiään, liikutteli huuliaan ja tuijotti nuorta Heinricyä kulmakarvat koholla. Hänen tummanpunainen päänsä tutisi ponnistuksesta, kunnes hän viimein sai sanotuksi: »No…», joka avasi sulun sanoille ja voitti alkuhankaluuden. »Teiltä ei milloinkaan saa vastausta, Heinricy», jatkoi hän nyt helposti ja sujuvasti »ja aina teillä on joku puolustus mielessänne. Jos olitte poissa viime tunnilta, olisitte voinut välipäivinä kysyä läksyä tovereilta, ja jos kerran ensi osa kuvaa Jobin tilaa ennen kuritusta ja toinen kuritusta, olisi teidän pitänyt voida laskea sormillanne, että kolmas osa käsittelee Jobin tilaa tuon kurituksen jälkeen. Mutta, teillä ei ole innostusta työhön, ja te ette ole vain heikko erehtyväinen ihminen, vaan myös aina valmis kaunistelemaan ja puolustamaan heikkouttanne. Mutta huomatkaa, että niin kauan kuin tätä jatkuu, ei ole puhetta luokalta pääsemisestä, Heinricy. Istuutukaa. Wasservogel, jatkakaa.»

Heinricy istuutui uhmaavan ja yksipäisen näköisenä kovalla ryminällä, jupisi vierustoverilleen jonkun hävyttömyyden ja tarttui uudelleen tukevaan puukkoonsa. Nyt nousi Wasservogel, poika, jolla oli tulehtuneet silmät, pysty nenä, ulkonevat korvat ja pureksitut sormenpäät. Tämä täydensi pehmeällä, puristuneella äänellä »yleiskatsauksen» ja alkoi sitten kertoa Jobista, Uzin miehestä, ja hänen kohtaloistaan. Hänellä oli Vanha Testamentti auki edessä istuvan toverin selkää vasten ja hän luki nyt siitä viattoman ja ajattelevan näköisenä, tuijotti sitten silmää räpäyttämättä seinään, ja alkoi kääntää lukemaansa yskien ja takerrellen nykyaikaiselle kirjakielelle… Hänen olennossaan oli jotakin erittäin vastenmielistä mutta herra Ballerstedt kiitti innokkaasti hänen osaamistaan. Wasservogelilla oli siinä suhteessa helpot päivät, että useimmat opettajat kiittivät häntä yli ansion osoittaakseen hänelle itselleen ja kaikille tovereille, etteivät he antaneet hänen rumuutensa johtaa heitä puolueellisuuteen…

Ja uskontotuntia jatkui. Opettaja huusi vielä monen nuorukaisen nimen kuullakseen näiden tietoja Jobista, Uzin miehestä, ja Gottlieb Kassbaum, onnettoman tukkukauppias Kassbaumin poika, sai rappeutuneista kotioloistaan huolimatta kiitettävän arvosanan, koska hän tiesi tarkasti Jobilla olleen seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisi-, sataa härkäparia, viisisataa aasia ja hyvin paljon palvelijoita.

Sitten otettiin esiin raamatut, joista useimmat jo olivat olleet auki, ja tuntia jatkettiin lukemisella. Ja sitten tuli paikka, joka tuntui herra Ballerstedtin mielestä kaipaavan selitystä; hän paisui punaiseksi, sanoi: »No…» ja piti ennenmainittujen valmistelujen jälkeen pienen, yleisillä siveellisillä periaatteilla höystetyn esitelmän tuon arveluttavan paikan valaisemiseksi. Ei yksikään oppilas kuunnellut häntä. Rauha ja uneliaisuus vallitsi huoneessa. Kuumuus oli kaiken aikaa toimivan lämmityslaitoksen ja kaasulamppujen johdosta käynyt jo sangen rasittavaksi, ja noiden kahdenkymmenenviiden oppilaan käyttämä ilma oli jotensakin pilaantunut. Lämpö, liekkien hiljainen pihinä ja yksitoikkoinen ääneenluku vaivuttivat ikävystyneet aivot umpeaan unisuuteen. Kreivi Kai Mölln oli levittänyt eteensä paitsi raamattua Edgar Allan Poen »Käsittämättömät tapaukset ja salaperäiset teot», ja luki nyt niitä pää ylimykselliseen, mutta ei aivan puhtaaseen käteen nojaten. Hanno Buddenbrook istui kumarassa tuijottaen suu veltosti avoinna hämärtävin, polttavin silmin Jobin kirjaan, jonka rivit ja kirjaimet sulivat hänen, edessään mustaksi sohruksi. Väliin, kun hänen mieleensä muistui Graal-aihe tai Münsteriin-meno, painoi hän hitaasti alas luomensa ja tunsi, miten hänen sisällään nyyhkytti. Ja hän rukoili sydämessään, ettei tämä vaaraton ja rauhallinen aamutunti milloinkaan loppuisi.

Ja kuitenkin se loppui säädetyn ajan perästä, ja käytävästä kuuluvan soittokellon kimeä kilinä raastoi nuo kahdetkymmenetviidet aivot suloisesta uinailusta.

»Selvä on», sanoi herra Ballerstedt ja otti vastaan päiväkirjan kirjoittaakseen siihen nimensä ja todistaakseen siten, että tämä tunti oli pidetty viran määräämässä muodossa.

Hanno Buddenbrook sulki raamattunsa ja oikaisihe vavisten, hermostuneesti haukotellen. Mutta laskiessaan alas käsivartensa ja päästäessään jäsenensä herpoamaan täytyi hänen henkäistä äkkiä ja vaivaloisesti, saadakseen taas sydämensä käymistahtiin, sillä se oli silmänräpäykseksi laiminlyönyt velvollisuutensa. Ja nyt oli latinan vuoro… Hän loi apua anoen katseen Kain puolelle, joka ei näkynyt lainkaan huomanneen tunnin loppumista, vaan oli yhä vajonnut yksityislukemiseensa, veti laukustaan esiin kirjavakantisen Ovidiuksensa ja aukaisi sen siltä kohtaa, jossa täksi päiväksi ulkoa opittavat säkeet olivat…. Toivotonta! Oli mahdotonta oppia muutamassa hetkessä nuo mustat, lyijykynävedoin varustetut, supisuorat, viitosella merkittyihin jaksoihin jaetut säerivit, jotka tuijottivat häneen niin synkkinä ja vieraina. Hän ymmärsi tuskin niiden sisältöä, puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut lausua ulkoa jonkun niistä. Ja seuraavista, täksi päiväksi käännettävistä hän ei ymmärtänyt hituakaan.

»Mitä merkitsee 'deciderant, patula Jovis arbore, glandes'?» kysyi hän epätoivoisella äänellä Adolf Todtenhauptilta, joka oli taas päiväkirjan kimpussa. »Sehän on paljasta lorua ja…»

»Mitä?» sanoi Todtenhaupt jatkaen kirjoittamistaan… »Jupiterin puun terhot… Se on tammi… En minä tiedä oikein itsekään…»

»Kuiskaa minulle vähän, kun minun vuoroni tulee, Todtenhaupt!» pyysi Hanno työntäen kirjan luotaan. Sitten hän, luotuaan synkän katseen priimukseen, joka oli nyökännyt yhdentekevästi ja epäystävällisesti, työntäytyi sivuttain ulos pulpetistaan ja nousi seisomaan.

Tilanne oli muuttunut. Herra Ballerstedt oli poistunut ja kateederissa seisoi nyt hänen sijallaan suorana ja jäykkäryhtisenä pieni, heikon näköinen ja laiha mies, jolla oli ohut valkoinen parta, jonka punainen kaula työntyi esiin ahtaan alaskäännetyn kauluksen sisästä ja joka piti toisessa valkokarvaisessa kädessään silinteriään, sisäpuoli ylöspäin. Häntä kutsuttiin oppilaiden kesken »hämähäkiksi», ja hänen varsinainen nimensä oli lehtori Hückopp. Koska hänellä oli valvontavuoro käytävässä, oli hänen velvollisuutensa pitää myös silmällä luokkia… »Sammuttakaa lamput! Verhot syrjään! Ikkunat auki!» sanoi hän tehden heikon äänensä niin käskeväksi kuin suinkin ja heilautti kömpelön tarmokkaasti kättään ilmassa aivan kuin olisi vääntänyt veiviä… »Ja kaikki ulos raittiiseen ilmaan, sukkelaan!»

Lamput sammuivat, verhot lensivät syrjään, kelmeä aamuinen valo levisi huoneeseen, ja kylmä sumu syöksyi sisään leveistä ikkunoista, oppilaiden työntyessä lehtori Hückoppin ohi ovea kohti; vain priimuksella oli oikeus olla luokassa.

Hanno ja Kai tapasivat toisensa ovella ja kulkivat rinnatusten alas komeita portaita ja poikki tyylikkään holviston. Molemmat olivat vaiti. Hanno oli kerrassaan kurjan näköinen ja Kai oli mietteissään. Saavuttuaan suureen pihaan alkoivat he astua edestakaisin eri-ikäisten tovereiden keskellä, jotka hyörivät meluten kosteanpunaisilla pihakivillä.

Täällä piti ylikomentoa nuorehko, vaaleaverinen, suippopartainen herra. Tämä oli koulun hienoin opettaja, maisteri Goldener, ja hän johti koulupoikakotia, jossa asui rikkaita aatelisia Holsteinista ja Mecklenburgista olevia tilanomistajanpoikia. Noiden ylhäisten nuorukaisten esimerkkiä noudattaen, jotka olivat uskotut hänen huomaansa, hoiti hän ulkoasuaan tavalla, joka oli aivan tuntematon opettajapiirissä. Hän käytti heleänvärisiä silkkikaulaliinoja, keikarimaista takkia, vaaleita housuja, jotka kiinnitettiin rakseilla kengän alle, ja hajuvesiltä tuoksuvia, koreareunaisia nenäliinoja. Kun hän oli syntyisin vaatimattomista oloista, eivät hänen kasvonsa oikeastaan vastanneet tuota komeutta, ja esimerkiksi hänen suuret jalkansa näyttivät jokseenkin hullunkurisilta kaidoissa, suippokärkisissä nappikengissä. Käsittämättömästä syystä hän oli ylpeä kömpelömuotoisista punaisista käsistään, joita hän lakkaamatta hankasi, löi toisiaan vasten ja katseli hellän ihailevasti. Hän piti päätään hiukan takakenossa ja vilkui ympärilleen nenä rypyssä ja suu puoliavoinna, aivan kuin aina olisi udellut: »Mitäs, mitäs täällä nyt on tekeillä?»… Mutta hän oli niin hieno, ettei ollut näkevinään kaikkia pieniä luvattomia tepposia, joita sattui pihamaalla. Hän ei ollut huomaavinaan, että joku oppilas oli tuonut mukanaan kirjan parantaakseen vielä viime hetkellä tietojaan, ei ollut huomaavinaan, että hänen koulukoti-oppilaansa antoivat rahaa vahtimestarille, jotta tämä hakisi heille leivoksia, ei myöskään sitä, että toisaalla parin kolmasluokkalaisen voimankoetus muuttui selkäsaunaksi, jota katselemaan heti ryhmittyi asianymmärtäjien piiri, eikä sitä, että pihan perällä jotakin onnetonta, joka oli osoittanut epätoverillista mieltä, pelkuruutta tai kunniattomuutta, raastettiin miehissä pumpun ääreen, jossa hänen häpeänsä pestiin pois kylmällä vedellä…

Se oli reipasta, joskin hiukan kovakouraista nuorisoa tuo joukko, joka hälisten hyöri pihalla ja jonka keskellä Kai ja Hanno nyt kävelivät. Ja koska se oli varttunut sotaisen, voitokkaan ja nuortuneen isänmaan nousukaudessa, oli sen ihanteena karkea miehekkyys. Sen kieli oli samalla homssuista ja sattuvaa ja siinä vilisi teknillisiä sanoja. Juomis- ja tupakanpolttotaito, ruumiillinen voima ja voimistelukuntoisuus olivat suuressa kunniassa, ja halveksittavimmat paheet olivat velttous ja houkkamaisuus. Se, jonka kaulus oli pakkasella pystyssä, vietiin armotta pumpun alle. Mutta se, jonka oli nähty kulkevan kadulla keppi kädessä, se sai kärsiä julkisen, häpäisevän ja kipeää tekevän kurituksen voimistelusalissa…

Se, mitä Hanno ja Kai puhuivat keskenään, hukkui vieraana ja outona yleiseen sorinaan, joka täytti kylmän, kostean ilman. Tämä ystävyys oli jo kauan ollut kaikille tuttu asia. Opettajat katsoivat sitä epäsuopein silmin, koska olettivat sen takana vastustushenkeä, ja toverit, jotka eivät käsittäneet sen laatua, olivat tottuneet olemaan piittaamatta siitä ja pitämään heitä kummallisina olioina, jotka oli paras jättää rauhaan… Kai Mölln oli muuten tavallaan pelätty hurjuutensa ja äksyn itsevaltaisuutensa tähden. Mutta Hanno Buddenbrookiin ei edes suuri Heinricy, joka antoi selkään koko maailmalle, uskaltanut koskea, hän kun arasteli tämän pehmeää tukkaa, tämän jäsenten hentoutta ja tämän alakuloista, suljettua, kylmää katsetta…

»Minua peloittaa», sanoi Hanno Kaille jääden seisomaan eräälle seinämälle, nojautuen muuria vasten ja vetäen viluisesti haukotellen takkinsa tiukemmin ympärilleen… »Minua peloittaa hirveästi, Kai, se aivan kivistää ruumista. Eihän herra Mantelsack sentään ole mikään niin hirveä ihminen? Vai onko? Kunpa tämä inhoittava Ovidius-tunti olisi jo ohi! Kunpa jo olisin saanut muistutuksen päiväkirjaan ja jäänyt istumaan ja kaikki olisi selvä! En minä pelkää sitä, pelkään hälinää, joka liittyy siihen…»

Kai vaipui ajatuksiin. »Tuo Roderich Usher on ihmeellisin olio, mistä kukaan koskaan on tietänyt!» sanoi hän nopeasti ja välittömästi. »Luin koko tunnin hänestä… Kun minäkin osaisin joskus kirjoittaa niin hyvin!»

Kai kirjoitteli näet. Sitä hän oli tarkoittanut aamullisillakin sanoillaan, kertoessaan, että hänellä oli tekeillä parempaa kuin läksyjen luku. Ja Hanno oli ymmärtänyt hänet. Hänen pikkupojanaikuisesta sadunkertomisinnostaan oli kehittynyt kirjoitteluyritysten tarve, ja hän oli vast'ikään saanut valmiiksi runoelman, sadun, suunnattoman seikkailurikkaan tarinan, jossa kaikki hehkui tummaa hohdetta, joka tapahtui metallien ja salaperäisten valojen keskellä maan ja ihmissielun syvimmissä ja pyhimmissä luomispajoissa, joissa luonnon ja ihmissielun alkuvoimia harvinaisella tavalla sekoiteltiin, muunneltiin ja kirkastettiin. — Ja tämä kaikki oli kirjoitettu hartaalla, merkityksellisellä, hieman ylitsevuotavalla ja kaihoisalla haltioitumisen kielellä…

Hanno tunsi tuon kertomuksen ja piti siitä paljon; mutta hän ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi välittänyt Kain tai Edgar Allan Poen teoksista. Hän haukotteli uudelleen ja huokasi sitten, laulaen samalla mielessään sävelmää, jonka hän oli äskettäin sovittanut flyygelin ääressä. Hänellä oli sellainen tapa, että hän usein huokasi syvään saadakseen heikosti toimivan sydämensä reippaampaan käyntiin; ja hän oli tottunut toimittamaan tuon huokaisun jonkin soitannollisen aiheen tai sävelmän mukaan, jonka hän itse tai joku muu oli keksinyt…

»Katso, tuossa tulee Isäjumala!» sanoi Kai. »Hän käyskentelee yrttitarhassaan.»

»Hyvinkin kauniissa tarhassa», sanoi Hanno purskahtaen nauruun. Hän nauroi hermostuneesti, voimatta lakata, piti nenäliinaa suunsa edessä ja katsoi henkilöä, jota Kai oli sanonut »Isäjumalaksi».

Tämä oli tohtori Wulicke, koulun johtaja, joka oli ilmestynyt pihaan. Hän oli harvinaisen pitkä mies, jolla oli pehmeä hattu, lyhyt täysiparta, ulostyöntyvä vatsa, aivan liian lyhyet housut ja suppilonmuotoiset kalvosimet, jotka eivät koskaan olleet puhtaat. Hän kulki niin vihaisen näköisenä ja vinhaa vauhtia pihan poikki, että hänen kasvonsa näyttivät melkein kärsiviltä, sekä osoitti samalla kädet ojossa pumppua… Vesi virtasi pitkin pihaa! Parvi poikia juoksi hänen edellään hyökäten korjaamaan vahinkoa sulkemalla johdon. Mutta vielä sen jälkeenkin seisoivat he pitkän aikaa paikallaan katsoen kauhistuneen näköisinä vuoroin pumppua, vuoroin johtajaa, joka oli kääntynyt punaisena luokserientäneen maisteri Goldenerin puoleen ja moitti nyt tätä syvällä, kumealla ja kiihtyneellä äänellä. Hänen puheessaan oli örähteleviä ja epäselviä huuliäänteitä.

Johtaja Wulicke oli hirmuinen mies. Hän oli sen leikkisän ja ihmisystävällisen vanhan herran seuraaja, jonka hallinnon alaisina Hannon isä ja setä olivat käyneet koulunsa ja joka oli kuollut alkupuolella vuotta seitsemänkymmentäyksi. Silloin oli tohtori Wulicke, joka sitä ennen oli ollut opettajana eräässä preussiläisessä kimnaasissa, kutsuttu tähän virkaan, ja hänen mukanaan oli kouluun tullut uusi henki. Siinä, missä klassillinen sivistys ennen oli ollut iloinen pääasia, johon oli suhtauduttu tyyneydellä, kohtuudella ja hilpeällä ihanteellisuudella, vallitsivat nyt käsitteet arvovalta, velvollisuus, kuri, virkapalvelus ja yleneminen. »Filosofimme Kantin kategorinen imperatiivi» oli se lippu, jota johtaja Wulicke liehutti jokaisessa juhlapuheessa. Koulusta oli tullut valtio valtiossa, jossa vallitsi niin jäykkä preussilainen virkahenki, että oppilaatkin, eivätkä ainoastaan opettajat, tunsivat olevansa virkamiehiä, joilla ei ollut mitään korkeampaa pyrintöä kuin yleneminen ja se, että pysyivät vallassaolijain suosiossa… Heti uuden johtajan astuttua paikalle oli koulun uudestaanrakentaminen ja korjaaminen pantu alulle erinomaisia terveydellisiä ja kaunotaiteellisia näkökohtia silmälläpitäen, ja työ oli suoritettu loppuun mitä onnistuneimmin. Mutta kysymyksenalaiseksi jäi, eikö koulu aikaisemman hallinnon aikana, jolloin siinä oli vallinnut hiukan suurempi hyväntahtoisuus, hilpeys, leikillisyys ja tyyneys, ollut ollut miellyttävämpi ja siunauksellisempi laitos…

Mitä johtaja Wulickeen henkilökohtaisesti tulee, oli hän ominaisuuksiltaan arvoituksellinen, kaksimielinen, itsepäinen ja kateellinen kuten Vanhan Testamentin kiivas Jumala. Hän oli hirmuinen sekä hymyssään että vihassaan. Rajaton valta, jota hän käytteli, teki hänet peloittavan oikulliseksi ja arvaamattomaksi. Hän saattoi sanoa jotakin leikkisää, mutta yltyä vihan vimmaan, jos sille naurettiin. Ei yksikään hänen vapisevista luoduistaan tiennyt miten käyttäytyä häntä kohtaan. Eikä siis auttanut muu kuin palvella häntä tomussa ja koettaa järjettömällä nöyryydellä johdattaa luotaan hänen hirmuinen vihansa, ettei hän musertaisi palvelijaansa suuressa oikeamielisyydessään…

Nimeä, jonka Kai oli antanut hänelle, eivät käyttäneet muut kuin hän itse ja Hanno Buddenbrook, ja he varoivat tarkoin päästämästä sitä toverien korviin, peläten kohtaavansa tuon kylmän ja epäymmärrystä ilmaisevan katseen, jonka he niin hyvin tunsivat… Ei ollut sitä seikkaa, jossa he olisivat sopineet näiden kanssa yhteen. Heille oli tuntematon näiden vastustus- ja kostamistapakin, ja he halveksivat käytännössä olevia pilkkanimiä, siksi että niissä piilevä huumori ei Uikuttanut heitä eikä saanut heitä edes hymyilemään. Oli niin helppohintaista, mautonta ja typerää kutsua laihaa lehtori Hückoppia »hämähäkiksi» ja lehtori Ballerstedtia »papukaijaksi», se oli liian vähäpätöinen vahingonkorvaus koulupalveluksen pakosta! Ei, kreivi Mölln oli purevampi! Itsensä ja Hannon varalta oli hän ottanut käytäntöön opettajista heidän oikeat porvarilliset nimensä liittäen sen eteen vain sanan »herra». Siis: »herra Ballerstedt», »herra Mantelsack», »herra Hückopp»… Se soi niille samalla etäännyttävän ja kylmän ivallisen sävyn, halveksivan vieroksumisen vivahteen… He puhuivat »luokkapöpöistä» ja pitivät hauskaa koko väliajan tuon sanan kustannuksella keksien jollekin opettajaparalle mahdottomia, epäinhimillisiä ominaisuuksia. Ja he puhuivat »laitoksesta» sellaisella äänenpainolla kuin olisi se ollut samantapainen laitos kuin se, niissä Hannon setä Christian oleskeli…

Isänjumalan näkeminen, joka vielä jonkun aikaa piti kaikkia kelmeän kauhun vallassa osoitellessaan sormellaan peloittavasti urahdellen eväspapereita, joita näkyi siellä täällä pitkin pihaa, sai Kain loistavalle tuulelle. Hän veti Hannon muassaan portille, josta toiselle tunnille saapuvat opettajat astuivat pihaan, ja alkoi kumarrella kauhean syvään punasilmäisille, kalpeille ja köyhästipuetuille opettajakokelaille, jotka olivat matkalla ensi- ja toisluokkalaistensa luokse taempaan pihaan. Hän kumarsi niin syvään kuin osasi, kädet riippuen, ja katsoi alamaisesti noihin nuorukaisparkoihin. Mutta kun vanha laskennonopettaja herra Tietge tuli portista, kantaen selän takana vapisevin käsin muutamia kirjoja, silmät kierossa, kumaraisena, keltaisena ja syleksien, sanoi Kai sointuvalla äänellä: »Hyvää huomenta, vainaja», jonka jälkeen hän kurkisteli kirkkain, terävin silmin ilmaan…

Samassa kilisi soittokello, ja oppilaat alkoivat viipymättä virrata kaikilta puolilta ovia kohti. Mutta Hanno ei lakannut nauramasta; hän nauroi vielä portaissakin niin hillittömästi, että ympärillä olevat luokkatoverit katsoivat kylmästi ja vieraasti, jopa melkein paheksuen, moista houkkamaisuutta…

Luokassa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki nousivat yht'aikaa ylös lehtori Mantelsackin astuessa sisään. Hän oli luokanjohtaja, ja luokanjohtajaa täytyi kunnioittaa. Hän veti oven perästään kiinni, teki kumarruksen, kurkotti kaulaansa katsoakseen seisoivatko kaikki, ripusti hattunsa naulaan ja meni sitten ripein askelin kateederiin, keikauttaen päätään nopeasti ylös ja alas. Hän asettui asentoon, katsoi vähän aikaa ulos ikkunasta ja raaputti etusormellaan, jossa oli suuri sinettisormus, kaulaansa kauluksen välistä. Hän oli keskipituinen mies, jolla oli ohut, harmaantunut tukka, kihara Jupiter-parta ja likinäköiset, ulostyöntyvät safiirinsiniset silmät, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takaa. Hän oli puettu pehmeästä harmaasta kankaasta tehtyyn avonaiseen lievetakkiin, jota hän mielellään sormieli vartalon vaiheilta. Hänen housunsa, kuten kaikkien opettajien, lukuunottamatta hienoa maisteri Goldeneria, olivat liian lyhyet, ja niiden alta näkyi leveiden, marmorinkiiltäväksi harjattujen kenkien varret.

Äkkiä hän käänsi päänsä ikkunasta, päästi pienen herttaisen huokauksen, katsoi äänettömään luokkaan sanoen: »No niin!» ja hymyili usealle oppilaalle tuttavallisesti. Helpotuksen liikahdus kulki luokan läpi. Siitä riippui niin paljon, siitä riippui kaikki, oliko lehtori Mantelsack hyvällä tuulella vai ei, sillä tiedettiin hänen antautuvan itsetiedottomasti ja ilman vähintäkään itsearvostelua tuuliensa vietäväksi. Hän oli kerrassaan harvinaisen, lapsellisen puolueellinen, ja hänen suosionsa oli suloinen ja häilyvä kuin onni. Hänellä oli aina omat suosikkinsa, pari kolme kappaletta, joita hän sinutteli ja kutsui etunimeltä, ja näillä oli niin hyvä olla kuin paratiisissa. He saivat sanoa melkein mitä tahansa, se kelpasi sittenkin; ja tunnin jälkeen jutteli lehtori Mantelsack heidän kanssaan mitä inhimillisimmin. Mutta sitten, jonakin päivänä, loman jälkeen tai jostakin muusta syystä, Herra tiesi miksi, oli suosio mennyt, ja siinä sitä istui nujerrettuna, hyljättynä, opettajan kutsuessa jotakin toista etunimeltä… Näiden onnellisten virheet hän alleviivasi vihoissa kevyesti ja sirosti, niin että ne suuresta puutteellisuudestaan huolimatta näyttivät siistiltä. Toisiin vihkoihin hän sitävastoin huiski leveitä vihaisia vetoja ja kasasi niin suuret määrät punaista mustetta, että ne näyttivät peloittavan avuttomilta. Ja koska hän ei laskenut virheitä, vaan antoi arvolauseen sivun kirjavuuden mukaan, selvisivät suosikit loistavasti. Näin tehdessään hän ei aavistanut lainkaan omaa puolueellisuuttaan, vaan luuli kaiken tapahtuvan oikeuden mukaan. Jos jollakin olisi ollut kylliksi turmaatuottavaa rohkeutta huomauttaa tästä, olisi hän menettänyt ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden päästä suosikkien joukkoon ja kuulla mainittavan itseään etunimeltä. Eikä kukaan hennonut luopua tuosta toivosta…

Lehtori Mantelsack seisoi nyt jalat ristissä muistikirjaansa selaillen. Hanno Buddenbrook istui etukumarassa väännellen käsiään pulpetin alla. Oli B-kirjaimen vuoro! Tuossa paikassa oli hänen nimensä kajahtava ja hänen oli noustava seisomaan tietämättä tämän taivaallista, ja siitä oli tuleva kauhea häpeä, äänekäs, hirvittävä kohtaus, vaikka luokanjohtaja olisi ollut kuinka hyvällä tuulella… Sekunnit pitkittyivät tuskallisina. »Buddenbrook»… nyt hän jo sanoi »Buddenbrook»…

»Edgar!» lausui lehtori Mantelsack, sulki muistikirjansa, jättäen etusormen sen väliin, ja istuutui katedeerin laidalle kuin olisi nyt kaikki mitä parhaimmalla tolalla.

Mitä? Mitä se oli? Edgar… Hän tarkoitti Lüdersiä, paksua Lüdersiä, joka istui tuolla ikkunan luona. Hän oli alkanut kirjaimesta L, vaikkei sen vuoro ollut ollenkaan tänään! Oliko se mahdollista? Lehtori Mantelsack oli niin hyvällä tuulella, että hän alkoi eräästä suosikista, huolimatta vähääkään siitä, kenen tänään olisi pitänyt joutua vastaamaan…

Paksu Lüders nousi. Hänellä oli mopsin naama ja ruskeat, elottomat silmät. Vaikka hänellä oli mainio paikka ja vaikka hän olisi voinut huoleti käyttää apunaan kirjaa, oli hän liian laiska siihen. Hän oli liian varma paratiisistaan ja vastasi ilman muuta: »Minä en eilen voinut lukea päänsäryn tähden.»

»Vai jätät sinä minut pulaan, Edgar!» sanoi lehtori Mantelsack murheissaan… »Et halua lausua minulle kultaisen aikakauden säkeitä? Mikä vahinko, ystäväni! Oliko sinulla päänsärky? Mutta, sinä olisit voinut sanoa sen minulle tunnin alussa, eikö niin, ennen kuin ehdin sanoa nimesi… Ja eikö sinulla joku aika sitten myös ollut päänsärky? Sinun pitäisi koettaa saada se poistumaan, Edgar, sillä muuten minä pelkään sinun jäävän jälkeen… Timm, lukekaa te.»

Lüders istuutui. Hän oli tällä hetkellä yleisen vihan esine. Huomasi selvästi, että luokanjohtajan hyvä tuuli oli haihtumassa ja että Lüdersiä ehkä jo ensi tunnilla kutsuttaisiin sukunimeltä… Timm nousi, hänen paikkansa oli takimaisilla penkeillä. Hän oli vaaleaverinen, maalaisen näköinen poika, hänellä oli vaaleanruskea takki ja lyhyet, tylpät sormet. Hänen suunsa oli töröllään suppilonmuotoisesti, ja hän asetti sukkelasti kirjansa hyvään asentoon, katsoen samalla tuumivan näköisenä eteensä. Sitten hän painoi päänsä alas ja alkoi lakea hitaasti, änkytellen ja yksitoikkoisesti, kuten lapsi lukee aapista: »Aurea prima sata est aetas…»

Oli selvä, ettei lehtori Mantelsack tänään noudattanut mitään järjestystä eikä välittänyt siitä, ketä ei oltu kuulusteltu pitkään aikaan. Nyt ei enää ollut niin ehdottoman luultavaa, että Hanno joutuisi vastaamaan; jos se tapahtui, oli se vain onneton sattuma. Hän loi onnellisen katseen Kaihin, uskalsi jo liikuttaa hiukan jäseniään ja rauhoittua…

Yht'äkkiä keskeytyi Timmin luku. Joko ei lehtori Mantelsack kuullut oikein hyvin tai tahtoi hän vähän liikuntoa — tosiasia oli, että hän nousi kateederista, alkoi kävellä hiljakselleen luokan käytävää pitkin ja asettui, Ovidius kädessään, aivan Timmin viereen, joka oli työntänyt pikaisella näkymättömällä liikkeellä kirjan syrjään, ja oli nyt aivan avuton. Hän maiskahutti suppilonmuotoista suutaan, katsoi luokanjohtajaan sinisillä, hämmentyneillä silmillään eikä saanut enää sanaakaan suustaan.

»Mitenkäs on, Timm», sanoi lehtori Mantelsack… »Nyt se ei luistakaan enää?»

Ja Timm tarttui päähänsä, mulkoili silmillään, hengitti huohottaen, ja sanoi viimein hupsumaisesti hymyillen: »Minä olen niin hämilläni, kun herra lehtori seisoo niin lähellä.»

Lehtori Mantelsack hymyili myös; hän hymyili imarreltuna ja sanoi: »No, tointukaahan nyt sitten ja jatkakaa.» Ja hän käveli pois.

Timm tointui. Hän veti taas kirjan eteensä, avasi sen katsellen huoneeseen ponnistelevan näköisenä, painoi sitten päänsä alas ja oli rauhoittunut.

»Olen tyytyväinen», sanoi luokanjohtaja Timmin lopetettua lukunsa. »Te olette tehnyt hyvää työtä, epäilemättä. Mutta teiltä puuttuu kokonaan rytmivaisto, Timm. Säejakso on selvä, mutta tuo ei ollut oikeastaan ollenkaan heksametria. Minusta tuntuu siltä kuin te olisitte lukenut kaiken ulkoa kuin proosaa… Mutta, kuten sanottu, te olette tehnyt parhaanne, ja se, joka on uuttera… Voitte istua.»

Timm istuutui ylpeänä ja säteillen, ja lehtori Mantelsack merkitsi tyydyttävän arvosanan kirjaansa hänen nimensä kohdalle. Mutta merkillistä kyllä olivat ei ainoastaan opettaja vaan myös Timm itse ja kaikki oppilaat varmasti vakuutetut siitä, että Timm todellakin oli hyvä ja ahkera oppilas, joka oli ansainnut kunnialla arvosanansa. Hanno Buddenbrookkaan ei päässyt tuosta vaikutelmasta, vaikka hän tunsi, että hänessä liikkui jotakin vastenmielisyyden tapaista… Hän kuunteli taas jännitettynä, kenen nimi nyt kajahtaisi… »Mumme!» sanoi lehtori Mantelsack. »Alusta! Aurea prima…?»

Siis Mumme! Jumalan kiitos, nyt kai Hanno oli turvassa! Kolmatta kertaa läksyä tuskin luetettaisiin, ja uutta valmistettaessa oli kirjain B vasta aivan äskettäin ollut esillä.

Mumme kohosi. Hän oli pitkä, kalpea huiskelo, jolla oli vapisevat kädet ja mahdottoman suuret, pyöreät silmälasit. Hänellä oli heikot silmät, ja hän oli sitäpaitsi niin likinäköinen, että hänen oli mahdotonta lukea seisoaltaan auki olevasta kirjasta. Hänen täytyi lukea läksynsä kotona ja hän luki. Mutta koska hän oli erinomaisen lahjaton eikä sitä paitsi ollut luullut joutuvansa tänään vastaamaan, ei hän tiennyt paljoa, vaan pysähtyi jo ensi sanojen jälkeen. Tohtori Mantelsack auttoi häntä tolalle, auttoi vielä toisen kerran tiukemmalla äänellä ja kolmannen kerran hyvin äreästi mutta kun Mumme lopultakin kokonaan vaikeni, joutui luokanjohtaja ankaran vihastuksen valtaan.

»Tämä ei kelpaa, Mumme! Istukaa! Te olette pölkkypää, aivan niin! Te olette tuhma sekä laiska, ja se on liikaa…»

Mumme vaipui paikalleen. Hän oli aivan kuin onnettomuuden perikuva, eikä koko huoneessa ollut tällä hetkellä ainoatakaan, joka ei olisi halveksinut häntä sydämensä pohjasta. Uudelleen tunsi Hanno Buddenbrook sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista, joka pyrki kouristamaan hänen kurkkuaan. Mutta samalla tarkkasi hän kauhistavan selvästi, mitä luokassa tapahtui. Lehtori Mantelsack piirsi paksun, pahaaennustavan merkin Mummen nimen jälkeen ja selaili sitten kulmakarvat rypyssä muistikirjaansa. Hän tulisi varmaan vihastuksissaan siirtymään päiväjärjestykseen ja katsoi nyt kenen vuoro oikeastaan oli vastata, se oli päivänselvää! Ja juuri kun tuo totuus oli iskenyt Hannon mieleen nujertavalla voimalla, kuuli hän nimensä, kuuli sen kuin pahan unen keskeltä.

»Buddenbrook!» — Lehtori Mantelsack oli sanonut »Buddenbrook», sana kaikui vielä ilmassa, eikä Hanno sittenkään voinut uskoa sitä. Hänen korvansa olivat alkaneet humista. Hän jäi istumaan.

»Herra Buddenbrook!» sanoi lehtori Mantelsack ollen lävistää hänet safiirinsinisillä, ulostyöntyvillä silmillään, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takana… »Suvaitkaa olla niin hyvä?»

Siitä ei siis päässyt. Sen oli siis täytynyt tapahtua. Kaikki oli ollut toisenlaista kuin tavallisesti, mutta nyt oli sittenkin kaikki menetetty. Mahtaisikohan hän nostaa kovankin metakan? Hanno nousi ja aikoi juuri sanoa jonkin järjettömän ja naurettavan puolustuksen, jotakin sellaista, että hän oli »unohtanut lukea läksynsä», mutta huomasi yht'äkkiä edessään olevan toverin pitävän auki kirjaa häntä varten.

Tuo toveri oli Hans Hermann Kilian, luokan pikkuisia. Hänellä oli ruskea, rasvainen tukka ja leveät hartiat. Hän aikoi upseeriksi ja oli niin toverihengen läpitunkema, ettei voinut jättää pulaan edes Hanno Buddenbrookia, jota hän ei muuten kärsinyt. Hän oikein osoitti etusormellaan paikkaa, josta oli alettava….

Ja Hanno tuijotti siihen ja alkoi lukea. Vavahtelevalla äänellä, kulmakarvat ja huulet vinossa luki hän kultaisesta aikakaudesta, jossa oli vallinnut oikeus ja kuuliaisuus kunkin vapaasta tahdosta, ilman lain pakkoa. »Rangaistus ja pelko olivat tuntemattomia», sanoi hän latinaksi. »Siellä ei luettu uhkaavia sanoja vaskisilta tauluilta, eikä rukoileva kansa pelännyt tuomariaan…» Hän luki kasvoilla tuskan ja inhon ilme, luki tahallaan huonosti ja katkonaisesti, laiminlöi varsin eräät yhdistykset, jotka oli merkitty Kilianin kirjaan lyijykynällä, lausui toiset säkeet väärin, pysähteli ja oli pinnistävinään muistiaan, odottaen samalla joka hetki, että luokanjohtaja keksisi kaiken ja hyökkäisi hänen niskaansa…. Varkain hankittu tieto synnytti hänen ihossaan kirpelöivän nautinnon tunteen, mutta häntä inhotti ja hän suoritti vilpin niin huonosti kuin mahdollista. Sitten hän vaikeni, ja syntyi hiljaisuus, jonka aikana hän ei uskaltanut katsoa ylös. Tuo hiljaisuus oli kamala. Hän oli varma siitä, että lehtori Mantelsack oli nähnyt kaiken, ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Mutta luokanjohtaja huokasi viimein ja sanoi:

»Oi, Buddenbrook, si tacuisses! Suottehan anteeksi tämän klassillisen sinuttelun!… Tiedättekö mitä te olette tehnyt? Olette vetänyt lokaan kauneuden, olette menetellyt kuin vandaali, kuin barbaari; te olette merkillinen olento, Buddenbrook, se näkyy teidän nenästänne! Jos minulta kysyttäisiin, oletteko te yskinyt vai lukenut yleviä säkeitä, olisin taipuvainen vastaamaan, että te olette yskinyt. Timmillä ei ole paljon rytmitajua, mutta tähän verrattuna hän on nero, runoilija… Istukaa, onneton. Olettehan te tehnyt työtä, epäilemättä, en voi antaa teille huonoa arvosanaa. Olette kai pannut parastanne…. Mutta kuulkaahan, eikö teidän kerrota olevan musikaalinen, soittavan pianoa? Kuinka se on mahdollista?… No niin, hyvä on, istukaa, kaipa te olette ollut ahkera, hyvä on.»

Hän kirjoitti hyväksyvän arvosanan taskukirjaansa, ja Hanno Buddenbrook istuutui. Kuten aikaisemmin oli käynyt runoilija Timmin, niin kävi nyt hänenkin. Hän ei voinut sille mitään, että hän omaksui vilpittömästi lehtori Mantelsackin sanoihin sisältyvän kiitoksen. Hän oli tällä hetkellä vakavasti sitä mieltä, että hän oli hiukan typerä, mutta ahkera oppilas, joka oli suoriutunut asiasta varsin tyydyttävästi; ja hän tunsi selvästi, että kaikki hänen luokkatoverinsa, myöskin Hans Hermann Kilian, olivat samaa mieltä. Jälleen hän tunsi sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista. Mutta hän oli liian uupunut selvitelläkseen ajatuksiaan. Kalpeana ja välisten sulki hän silmänsä ja vaipui tylsyyteen…

Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän siirtyi käännettävinä oleviin säkeisiin ja mainitsi Petersenin nimen. Petersen nousi reippaasti, iloisesti ja luottavaisin mielin, uljaassa asennossa, hyökkäysvalmiina. Ja kuitenkin odotti häntä tänä päivänä perikato! Tunti ei ollut kuluva loppuun ilman turmioniskua, paljon kauheampaa kuin se, joka oli kohdannut likinäköistä Mumme-raukkaa…

Petersen käänsi, heittäen silloin tällöin silmäyksen kirjan toiselle sivulle, paikkaan, jossa hänellä oikeastaan ei ollut mitään katsomista. Hän teki sen taitavasti. Hän oli olevinaan aivan kuin jokin olisi vaivannut häntä siinä, pyyhki sitä kädellään ja puhalsi siihen, aivan kuin poistaakseen jotakin tomuhiukkasta tai muuta roskaa, joka kiusasi hänen silmiään. Ja sittenkin seurasi kauhutapaus.

Lehtori Mantelsack teki äkkiä kiihkeän liikkeen, johon Petersen vastasi samalla tavalla. Ja samassa silmänräpäyksessä kohosi luokanjohtaja paikaltaan, hän suorastaan syöksyi kateederista alas ja lähestyi pitkin, kiireisin askelin Peterseniä.

»Teillä on lunttilappu kirjassa, käännöskirjoitus», sanoi hän tultuaan pojan luo.

»Lunttilappu… minulla… ei ole… » änkytti Petersen. Hän oli kaunis poika, jonka vaalea tukka lankesi paksuna laineena otsalle ja jolla oli harvinaisen kauniit siniset silmät, jotka nyt liikkuivat levottomasti sinne tänne.

»Eikö teillä ole lunttilappua?»

»Ei… herra opettaja… herra lehtori… Lunttilappua?… Minulla ei todellakaan ole lunttilappua… Te erehdytte… Epäilette minua syyttä…» Petersen puhui tavalla, jolla ei tavallisesti puhuta. Pelko sai aikaan sen, että hän käytti erittäin huolellista kieltä saattaakseen siten luokanjohtajan ymmälle. »Minä en valehtele», sanoi hän hirveässä hädässä. »Minä olen aina ollut rehellinen… koko ikäni!»

Mutta tohtori Mantelsack oli liian varma surullisesta asiastaan.

»Antakaa tänne kirjanne», sanoi hän kylmästi.

Petersen tarrautui kirjaansa, kohotti sen rukoilevasti ylös molemmin käsin ja jatkoi yhä puoleksi kangertavin kielin puolusteluaan: »Uskokaa toki… herra luokanjohtaja… herra tohtori… Kirjassa ei ole mitään… Minulla ei ole lunttilappua… Minä en ole valehdellut… Minä olen aina ollut rehellinen…»

»Antakaa kirja minulle», toisti luokanjohtaja jalkaa polkaisten.

»No, sama se», sanoi Petersen ja antoi kirjan, »siinä se on. Siinä on lunttilappu! Tuossa, katsokaa itse!… Mutta minä en ole käyttänyt sitä!» huusi hän äkkiä hurjasti.

Mutta tohtori Mantelsack ei ottanut korviinsa tuota järjetöntä valhetta, jonka epätoivo oli pusertanut esiin. Hän veti kirjan välistä lunttilapun, tarkasti sitä aivan kuin pitäen käsissään haisevaa saastaa, työnsi sen taskuunsa ja viskasi Ovidiuksen halveksivasti takaisin Petersenin pulpetille. »Päiväkirja», komensi hän kumeasti.

Adolf Todtenhaupt toi palvelusintoisena päiväkirjan esille, ja Petersen sai muistutuksen vilpin harjoittamisesta, joka tuhosi hänet pitkiksi ajoiksi ja teki mahdottomaksi luokalta siirron pääsiäisenä. »Te olette luokan häpeäpilkku», sanoi lehtori Mantelsack ja palasi takaisin kateederiin.

Petersen istuutui tuomitun näköisenä. Näki selvästi, miten hänen vierustoverinsa siirtyi hänestä etemmäksi. Kaikki katsoivat häntä inhon, säälin ja kauhun tuntein. Hän oli kukistettu, yksinäinen ja hyljätty, siksi että hän oli joutunut kiinni. Luokassa vallitsi vain yksi ajatus Petersenistä, se, että hän todella oli »luokan häpeäpilkku». Hänet hyljättiin yhtä vastaansanomattomasti kuin Timmin ja Buddenbrookin menestys oli hyväksytty… Ja hän itse teki samoin.

Se, jolla noista kahdestakymmenestäviidestä nuoresta oppilaasta oli vankka ruumiinrakenne, voimaa ja terveyttä karun elämän varalta, suhtautui tällä hetkellä asiaintilaan aivan luonnollisesti, ei tuntenut loukkaantuvansa siitä, vaan katsoi kaiken olevan kuten olla piti. Mutta oli myös silmiä, jotka tuijottivat synkkinä yhteen kohtaan… Pikku Johann tuijotti Hans Hermann Kilianin leveään selkään, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä kuvastivat inhoa, vastustusta ja pelkoa… Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän lausui toisen oppilaan nimen, minkä sattui muistamaan, Adolf Todtenhauptin, koska hän täksi päiväksi oli kadottanut epävarmojen tutkimishalun. Sitten tuli vielä yhden pojan vuoro, joka oli valmistanut keskinkertaisesti, mutta ei äkkiä muistanutkaan mitä »patula Jovis arbore, glandes» merkitsi, jonka Buddenbrook sai sanoa.. Hän sanoi sen hiljaa, katsettaan nostamatta, koska tohtori Mantelsack kysyi sitä häneltä, ja sai palkakseen päännyökkäyksen.

Ja kun oppilaiden tiedot olivat tyhjennetyt, oli tunti myös menettänyt mielenkiintonsa. Lehtori Mantelsack antoi erään neronalun kääntää arviolta eteenpäin eikä kuunnellut miten toiset kaksikymmentäneljä oppilasta ryhtyivät valmistamaan seuraavaa tuntia. Se oli samantekevä. Ja pianhan tunti oli loppuvakin. Se loppui samassa; kello soi. Näin oli siis Hannon käynyt. Hän oli saanut päännyökkäyksenkin.

»No», sanoi Kai heidän kulkiessaan tovereiden joukossa goottilaisia käytäviä pitkin kemiahuoneeseen… »Mitä sinä nyt sanot, Hanno! Kun otsan Caesarin he… Sinulla oli mainio onni!»

»Minusta tuntuu pahalta, Kai», sanoi pikku Johann. »Minä en välitä koko onnesta, se tuntuu niin pahalta…»

Ja Kai tiesi, että hänestä Hannon asemassa olisi tuntunut yhtä pahalta.

Kemiasali oli holvikko, jossa oli amfiteatterimaisesti kohoavat penkit, pitkä kokeilupöytä ja kaksi pitkäkaulaisilla pulloilla täytettyä lasikaappia. Ilma oli viime tunnin kuluessa käynyt hyvin huonoksi luokassa, mutta täällä oli väkevä rikkivedyn haju, jota vastikään oli käytetty kokeisiin ja joka oli melkein sietämätön. Kai tempasi ikkunan auki, varasti sitten Adolf Todtenhauptin puhtaaksikirjoitusvihon ja alkoi häthätää kirjoittaa tämänpäiväistä läksyä. Hanno ja monet muut tekivät samoin siihen asti kun kello soi ja lehtori Marotzke ilmestyi ovelle.

Tämä oli ennenmainittu matalajalkainen opettaja, joksi Kai ja Hanno olivat hänet ristineet. Hän oli keskipituinen, tummaihoinen mies, jolla oli hyvin kellertävä iho, kaksi pahkaa otsassa, karkea tuhruinen parta ja samanlaiset hiukset. Hän oli aina valvoneen ja pesemättömän näköinen, mutta kai sentään erehdyttiin päätelmissä. Hän oli luonnontieteiden opettaja, mutta hänen pääalansa oli matematiikka, ja häntä pidettiin sangen lahjakkaana sillä alalla. Hän puhui mielellään raamatun filosofisista kohdista, ja väliin, ollessaan hyvällä ja leppeällä tuulella, alentui hän antamaan ensi- ja toisluokkalaisille syviä, salaperäisiä selityksiä eräisiin raamatunkohtiin… Sitäpaitsi hän oli reserviupseeri ja hyvin innostunut tuohon alaan. Virkamiehenä, joka samalla oli upseeri, oli hän johtaja Wulicken erikoisessa suosiossa. Hän vaati suurempaa kuria kuin kukaan mun opettaja, tarkasti arvostelevin silmin suorana seisovien oppilasten rintamaa ja vaati lyhyitä, teräviä vastauksia. Tuo mystiikan ja älyn yhtymä oli hiukan luotaantyöntävä….

Puhtaaksikirjoitusvihot tarkastettiin, ja lehtori Marotzke kulki ympäri luokkaa hipaisten joka vihkoa sormellaan, jolloin muutamat oppilaat, jotka eivät olleet kirjoittaneet mitään, työnsivät hänen eteensä aivan muita kirjoja tai vanhoja kaavoja, hänen huomaamatta sitä.

Tämän jälkeen alkoi opetus, ja kuten nuo kaksikymmentäviisi nuorukaista äsken olivat osoittaneet oppiaan ja ahkeruuttaan Ovidiuksen suhteen, tekivät he sen nyt booriin, klooriin ja strontiumiin nähden. Hans Hermann Kiliania kiitettiin, koska hän tiesi, että BaSO4 oli tavallisin väärennysaine. Hän oli muutenkin parhaissa kirjoissa siksi, että hän aikoi upseeriksi. Hanno ja Kai eivät tietäneet mitään, ja lehtori Marotzken muistikirjaan ilmestyi heidän niinensä kohdalle pahannäköinen merkki.

Ja kun sitten kuulustelu ja arvosanojen anto oli toimitettu, oli kemiaankin kohdistuva mielenkiinto taas lauennut. Lehtori Marotzke ryhtyi suorittamaan paria koetta ja kehittämään värillisiä paukahtelevia kaasuja, mutta se tapahtui vain tunnin täytteeksi. Lopulta hän määräsi seuraavan tunnin läksyn. Kello soi, ja kolmaskin tunti oli ohi.

Kaikki olivat tyytyväiset paitsi Petersen, joka tänään oli joutunut kiinni, sillä nyt tuli hauska tunti, jota yhdenkään ei tarvinnut pelätä, jolloin sai kujeilla mielin määrin. Se oli englannin tunti. Tässä aineessa oli opettajana nuori maisteri Modersohn, joka oli ollut pari viikkoa laitoksessa kokeilemassa, eli, kuten kreivi Kai Mölln sanoi, antamassa vierailunäytäntöä, laitokseen kiinnittämisen toivossa Mutta hänellä ei ollut paljon onnistumisen toiveita, hänen tuntinsa kuluivat liian iloisesti…

Muutamat jäivät kemiasaliin, toiset lähtivät luokkahuoneeseen; mutta kenenkään ei nyt tarvinnut palella pihalla, sillä ylhäällä käytävässä oli valvojana herra Modersohn, eikä hän uskaltanut lähettää ketään alas. Täytyi myös tehdä valmistuksia laitokseen kiinnityksen varalta…

Luokka ei tullut vähääkään hiljaisemmaksi kellon soittaessa oppilaita kokoon neljännelle tunnille. Kaikki elämöivät ja nauroivat odottaen innolla alkavan tunnin hauskuuksia. Kreivi Mölln jatkoi pää käsien varassa Roderich Usherin seikkailujen tutkimista, ja Hanno istui hiljaa, kuunnellen ympärillään vallitsevaa sekasortoa. Toiset matkivat eläinten ääniä; ilmassa kajahti mahtava kukonkiekahdus, ja takana istui Wasservogel röhkien aivan kuin sika kenenkään näkemättä päältäpäin mistä tuo ääni tuli. Taululla oli komea liitupiirros, joka esitti irvistävää naamaa; sen oli runoilija Timmin käsialaa. Ja kun herra Modersohn sitten astui sisään, ei hän kiivaimmista ponnistuksistaan huolimatta saanut vedetyksi ovea kiinni, sillä sen väliin oli pistetty paksu kuusenkäpy, joka Adolf Todtenhauptin täytyi poistaa…

Maisteri Modersohn oli pieni, mitättömän näköinen mies, jonka toinen olkapää työntyi kävellessä eteenpäin. Hänellä oli happaman näköinen naama ja aivan ohut musta parta. Hän oli hirveän avuton. Hän räpytteli kiiltäviä silmiään, veti henkeä ja aukoi suutaan aivan kuin jotakin sanoakseen. Muttei hän ei keksinyt oikeita sanoja. Otettuaan kolme askelta ovelta astui hän paukkunallin päälle, erinomaista lajia olevan paukkunallin päälle, joka aikaansai sellaisen pamahduksen kuin olisi huoneessa laukaistu dynamiittipanos. Hän säikähti kauheasti, mutta hymyili sitten hädissään, oli kuin ei mitään olisi tapahtunut ja asettui keskimmäisen pulpettirivin eteen, nojaten vartalo väärässä tapansa mukaan kädellään etumaisen pulpetin reunaan. Mutta luokalla tunnettiin tuo hänen mieliasentonsa, ja siksi oli sanottu kohta nyt tahrittu musteella, niin että herra Modersohnin pikkuruinen, kömpelö käsi tuli aivan mustaksi. Hän ei taaskaan ollut huomaavinaan mitään, vei märän, musteen tahriman käden selkänsä taakse, räpytti silmiään ja sanoi pehmeällä, heikolla äänellä: »Luokan järjestys ei ole mallikelpoinen.»

Hanno Buddenbrook rakasti häntä tällä hetkellä ja katsoi rävähtämättä hänen avuttomiin, onnettoman näköisiin kasvoihinsa. Mutta Wasservogelin röhkinä kävi yhä äänekkäämmäksi ja luonnollisemmaksi, ja äkkiä räiskähti kourallinen herneitä ikkunaruutua vasten, ponnahtaen sitten ropinalla takaisin huoneeseen.

»Sataa rakeita», sanoi joku kuuluvalla äänellä, ja herra Modersohn näytti uskovan sen, sillä hän vetäytyi ilman muuta kateederiin ja kysyi päiväkirjaa. Sitä hän ei tehnyt siksi, että olisi kirjoittanut sinne jonkun nimen; sillä vaikka hän oli jo pitänyt luokalla viisi tai kuusi opetustuntia, ei hän tuntenut oppilaista kuin jonkun harvan, ja hänen täytyi sanoa nimet arvaamalla ja turvautua kirjoitettuun nimilistaan.

»Feddermann», sanoi hän, »olkaa hyvä ja lausukaa läksynä oleva runo.»

»On poissa!» huudettiin luokalta kuorossa. Ja kaiken hälinän keskellä istui Feddermann suurena ja leveänä viskoen uskomattoman nopeasti herneitä ympäri luokkaa.

Herra Modersohn räpytteli silmiään ja etsi uuden nimen.

»Wasservogel», sanoi hän.

»Kuollut!» huusi Petersen, johon oli tarttunut hirsipuuhuumori. Ja jalkoja raapien, röhisten, kotkottaen ja pilkkanaurua nauraen vakuuttivat kaikki, että Wasservogel oli kuollut.

Herra Modersohn räpytti taas silmiään, katseli ympärilleen, veti suunsa happamaan irveeseen ja katsoi sitten taas luokkakirjaan, osoittaen pienellä, kömpelöllä kädellään nimeä, jonka hän nyt aikoi lausua.

»Perlemann», äänsi hän epävarmasti.

»On valitettavasti tullut mielenvikaan», sanoi kreivi Kai Mölln selvästi ja kuuluvasti; ja melun yhä lisääntyessä vahvistettiin tämäkin todeksi.

Silloin nousi herra Modersohn paikaltaan ja huusi yli hälinän. »Buddenbrook, te pakotatte minut rankaisutoimenpiteeseen. Jos teidän naurunne uudistuu, täytyy minun antaa teille muistutus.»

Sitten hän istuutui jälleen. — Hanno Buddenbrook oli todellakin nauranut, hän oli purskahtanut Kain sukkeluuden johdosta hiljaiseen, kiihkeään nauruun, jota hän ei osannut hillitä. Sukkeluus oli hänen mielestään mainion onnistunut, ja varsinkin sana »valitettavasti» oli huvittanut häntä. Mutta kun herra Modersohn yhä töllisti häneen, tyyntyi hän ja katsoi maisteriin hiljaa ja synkin silmin. Hän näki tällä hetkellä kaiken mitä hänen yllään ja sisällään oli. Hän näki jokaisen karvan hänen harvassa parrassaan, josta iho kuulsi kaikkialta läpi, näki hänen ruskeat, kiiltävät, toivottomat silmänsä, näki hänellä olevan kaksi paria kalvosimia pienissä, kömpelöissä käsissään, koska hänen paidanhihansa olivat yhtä pitkät ja leveät kuin kalvoset, näki koko hänen viheliäisen, epätoivoisen olemuksensa. Ja hän näki myöskin hänen sieluunsa. Hanno Buddenbrook oli melkein ainoa, jonka herra Modersohn tunsi nimeltä, ja tätä tietoaan hän käytti siten, että aina huusi häntä olemaan hiljaa, uhkasi häntä rankaisutoimenpiteellä ja kohteli häntä julmasti. Hän tunsi oppilas Buddenbrookin siksi, että tämä erosi muista hiljaisen käytöksensä tähden. Ja tuota hiljaisuutta hän nyt käytti hyväkseen antaakseen pojan aina tuntea opettajan mahtia, jota hän ei uskaltanut näyttää tämän äänekkäille ja röyhkeille tovereille. Säälikin käy mahdottomaksi maailman pahuuden tähden, ajatteli Hanno. Minä en ota osaa teidän kiusaamiseenne, maisteli Modersohn, koska se on minusta karkeata, rumaa ja jokapäiväistä; ja te vastaatte siihen näin. Mutta niin on laita, niin on ja niin tulee aina olemaan, ajatteli hän. Ja jälleen liikkui hänessä pelko ja inho. Ja miksi minun pitää vielä ymmärtää tämä kaikki niin selvästi!…

Viimeinkin löytyi eräs, joka ei ollut kuollut eikä mielenvikainen, vaan joka oli valmis lausumaan englantilaiset säkeet. Oli läksynä muuan runo, »The Monkey», lapsellinen, arvoton sepustus, jota ahdettiin väkipakolla näiden nuorten poikain päähän, vaikka suurin osa heistä aikoi merille, liikkeisiin tai muille vakaville elämänaloille.

»Monkey, little merry fellow,
»Thou art nature's pulchinello…»

Siinä oli pitkä jono säkeistöjä, ja Kassbaum luki ne kirjastaan. Herra Modersohnin takia ei tarvinnut vaivautua vähääkään. Ja melu oli yhä lisääntynyt. Kaikkien jalat olivat liikkeessä raapien karkeata lattiaa. Kukko kiekui, sika röhki, herneet lensivät. Hillittömyys oli huumannut nuo kaksikymmentäviisi. Heidän viisi-, kuusitoistavuotiset kasvattamattomat vaistonsa heräsivät. Ympäri luokkaa kulkivat mitä rivoimmat lyijykynäpiirustukset herättäen ahnasta naurua…

Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Kassbaum keskeytti lukunsa. Herra Modersohnkin kohosi seisaalleen kuuntelevan näköisenä! Luokan perältä kuului vienoja, kellonpuhtaita sointuja, jotka levisivät suloisina, tunteellisina, hellinä äkilliseen hiljaisuuteen. Joku oli tuonut mukaansa soittorasian, joka nyt soitteli sävelmää »Du, du liegst mir am Herzen» kesken englannintuntia. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun tuon viehättävän sävelmän viimeinen sointu haipui, tapahtui jotakin kauheata… se murskasi kaikki läsnäolevat alleen julmasti, odottamatta, ylivoimaisena, lamauttavana.

Ovi aukeni näet ilman edelläkäyvää koputusta kiivaasti ja selkoselälleen, sisään tuli jokin hirmuinen, pitkä olio, joka päästi urahtavan huuliäänteen ja seisoi yhdellä ainoalla askeleella luokan edessä… Se oli Isäjumala.

Herra Modersohn oli käynyt tuhkanharmaaksi ja kaasi kateederituolin kumoon pyyhkiessään siitä tomua nenäliinallaan. Oppilaat olivat kavahtaneet seisoalleen yhtenä miehenä. He painoivat kädet kylkiinsä, nousivat varpailleen, taivuttivat päänsä ja purivat huultaan musertavasta velvollisuudentunnosta. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Joku huokasi jännityksestä, sitten oli taas äänetöntä.

Johtaja Wulicke tarkasti hetkisen tervehtiviä joukko-osastoja; sitten hän kohotti käsivartensa niin että hänen suppilonmuotoiset, likaiset kalvosimensa tulivat näkyviin, esiintyen kuin mies, joka aikoo tarttua täydellä voimalla ohjaksiin. »Istukaa», sanoi hän kontrabassoäänellään. Hän ei sinutellut ketään.

Oppilaat painuivat alas. Herra Modersohn veti vapisevin sormin nojatuolin esiin, ja johtaja istuutui kateederin viereen. »Jatkakaa vain, olkaa hyvä,» hän sanoi; ja se kaikui niin kamalalta kuin olisi hän sanonut: »Nythän se nähdään, ja voi sitä, ken…!»

Oli selvää, miksi hän oli tullut. Herra Modersohnin piti antaa hänelle näyte opetustaidostaan, hänen tuli osoittaa, mitä luokka oli oppinut kuudessa, seitsemässä tunnissa; oli kyseessä herra Modersohnin olemassaolo ja tulevaisuus. Maisteri oli surkean näköinen seisoessaan uudelleen kateederissa ja pannessaan jonkun lukemaan uudelleen runoa »The Monkey». Ja samoin kuin aikaisemmin oli tutkittu ja arvioitu oppilaita, tutkittiin ja arvioitiin nyt myöskin opettajaa… Ja molempien kävi huonosti! Johtajan Wulicken ilmestyminen oli äkkirynnäkkö, vain pari kolme oppilasta oli valmistanut läksyn kotona. Herra Modersohn ei voinut mitenkään kysyä koko tuntia vain Adolf Todtenhauptilta, joka tiesi kaiken. Kun ei runoa »The Monkey» enää voitu lukea kirjasta johtajan läsnäollessa, meni se hirveän huonosti, ja kun oli »Ivanhoen» vuoro, sai oikeastaan vain nuori kreivi Mölln jonkun verran selkoa käännöksestä, koska hän oli ollut yksityisesti innostunut luettavasta. Toiset tavailivat yskien äänteitä. Hanno Buddenbrookin nimikin tuli esille, eikä hän päässyt ensimmäistä riviä pitemmälle. Johtaja Wulicke päästi äänen, joka rämähti kuin kontrabasson alimman kielen vihainen kosketus. Herra Modersohn väänteli pieniä, kömpelöitä, musteen tahraamia käsiään ja hoki vaikeroiden: »Ja tavallisesti se on mennyt niin hyvin! Tavallisesti se on mennyt niin hyvin!»

Samaa hän hoki vielä kellon soidessa, kääntyneenä epätoivoisen näköisenä puolittain oppilaisiin, puolittain johtajaan. Mutta Isäjumala seisoi peloittavan suorana käsivarret ristissä tuolinsa edessä ja katsoi torjuvasti päätään nyökäten yli luokan… Sitten hän käski tuomaan päiväkirjan ja kirjoitti kaikille niille, joiden tiedot äsken olivat osoittautuneet puutteellisiksi tai nollan arvoisiksi, muistutuksen laiskuudesta; kuudelle, seitsemälle oppilaalle yht'aikaa. Herra Modersohnin nimeä ei voitu kirjoittaa siihen, mutta hän oli pahemmassa asemassa kuin kukaan. Hän seisoi paikallaan valjuna, murtuneena, tuhottuna. Hanno Buddenbrookin nimi oli myös muistutuksen saaneiden joukossa. — »Minä olen estävä teidän ylenemisenne», sanoi rehtori Wulicke vielä. Sitten hän katosi.

Kello soi, tunti oli loppunut. Näin oli siis pitänyt käydä. Niin kävi aina. Silloin kun eniten pelkäsi, kävi melkein hyvin; mutta juuri kun ei arvannut pelätä, tuli turman isku. Hannon luokalta siirto pääsiäisenä oli nyt lopullisesti mahdoton. Hän nousi ja lähti huoneesta väsynein silmin, kaivertaen kielellään kipeää poskihammasta.

Kai tuli hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja kulki näin portaita alas hänen kerallaan kiihtyneiden tovereiden keskellä, jotka kiistelivät näistä kuulumattomista tapahtumista. Hän katsoi huolissaan ja hellästi Hannon kasvoihin ja sanoi: »Anna anteeksi, Hanno, että minä käänsin enkä mieluummin antanut kirjoittaa omaa nimeänikin päiväkirjaan. Se tuntuu niin ilkeältä…»

»Sanoinhan minäkin juuri sitä ennen, mitä patula Jovis arbore glandes merkitsee?» sanoi Hanno. Niinhän se on, ei sille mahda mitään. Täytyy 'tyytyä.»

»Niin kai sitä täytyy. — Isäjumala tahtoo siis lopettaa sinun ylenemisesi. Sinun täytyy sitten kai tyytyä siihen; koska se kerran on hänen tutkimaton tahtonsa… Yleneminen, mikä herttainen sana! Herra Modersohnin yleneminen on myöskin mennyttä. Hän ei ole pääsevä milloinkaan lehtoriksi, miesparka. Niin, on olemassa lehtoreita ja maistereita, näettekös, mutta paljaita opettajia ei ole olemassa. Tätä ei nyt ole niin helppo käsittää, koska se on aikaihmisten asia, sellaisten, jotka ovat jo kypsyneet elämässä. Pitäisi voida sanoa: Opettaja kuin opettaja. Mitä varten toisten pitää olla yhdenlaisia ja toisten toisenlaisia, sitä minä en ymmärrä. Siitä olisi otettava selkoa Isältä jumalalta tai herra Marotzkelta. Mutta mitä silloin tapahtuisi? He pitäisivät sitä loukkauksena ja nujertaisivat meidät maahan uppiniskaisuuden tähden, vaikka meillä olisi ollut paljon korkeampi käsitys heidän kutsumuksestaan kuin heillä itsellään… Mutta ei viitsitä, he ovat kaikki sarvikuonoja.»

He lähtivät pihalle kävelemään ja Hanno kuunteli mielellään Kain juttelua, jolla tämä koetti saada hänet unohtamaan muistutuksensa.

»Katso, tässä on portti, pihaportti, se on auki ja sen takana on katu. Mitenkähän olisi, jos me lähtisimme ulos kävelemään hiukan kadulle? On väliaika, ja meillä on aikaa kuusi minuuttia; ja saattaisimmehan palata takaisin täsmällisesti. Mutta asia on kuitenkin sellainen, että se on mahdotonta. Ymmärrätkö sinä sitä? Tuossa on portti, se on auki, sen edessä ei ole mitään salpoja, mitään esteitä, ja tuossa on kynnys. Mutta sittenkin se on mahdotonta, jo paljas ajatus on mahdoton, emme saa poistua sekunniksikaan sen yli. Ja ottakaamme toinen esimerkki. Olisi aivan nurinkurista väittää, että kello on nyt suunnilleen puoli kaksitoista. Ei, nyt on maantiedetunnin vuoro: niin pitää sanoa! Mutta onko tämä elämää, sanopas se? Kaikki on päin mäntyyn… Voi Herra Jumala, jos tämä laitos laskisi meidät hellästä syleilystään!»

»Entä sitten? Ei, hyvä on näin, Kai, sillä silloin en minä tietäisi mitä tehdä. Täällä on ainakin hyvässä tallessa. Isäni kuoltua ovat herra Stephan Kistenmaker ja pastori Pringsheim ottaneet elämäntehtäväkseen kysyä minulta joka päivä miksi aion. En minä tiedä. En osaa vastata mitään. En voi tulla miksikään. Pelkään koko elämää…»

»Miten sinä voit puhua noin arasti! Sinä, jolla on musiikkisi…»

»Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään, Kai. Pitääkö minun alkaa kiertää maita ja mantereita soittaakseni ihmisille? Ensiksikään siihen ei suostuttaisi, toiseksi minä en ole koskaan oppiva soittamaan tarpeeksi hyvin. En osaa juuri mitään, osaan vain vähän improvisoida, kun ei kukaan kuule. Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu hirveän vaikeata… Sinun laitasi on toinen. Sinulla on enemmän rohkeutta. Sinä kuljet missä kuljet, naurat kaikelle vasten naamaa ja löydät aina jonkun vastaväitteen. Sinä olet kirjoittava, olet kertova ihmisille jotakin kaunista ja ihmeellistä: se on jotakin. Ja sinä tulet varmasti kuuluisaksi, sinä olet niin taitava. Mistä se johtuu? Siitä, että sinä olet iloisempi. Usein katsahdamme toisiimme tunnilla kuten äskenkin herra Mantelsackin tunnilla, kun Petersen oli ainoa kaikista lunttaajista, joka sai muistutuksen. Ajattelemme samaa, mutta sinä irvistät ja olet ylpeä… Minä en voi tehdä niin. Se tekee minut niin väsyneeksi. Minä tahtoisin nukkua enkä tietää enää mistään mitään. Minä tahtoisin kuolla, Kai!… Ei, minusta ei tule mitään. Minä en jaksa tahtoa mitään. Minä en tahdo edes tulla kuuluisaksi. Minä pelkään sitä, aivan kuin siinä olisi jotakin väärää, ole varma siitä. Pastori Pringsheim kuuluu äsken sanoneen jollekin rippikoulutunnin jälkeen, että minusta on turha toivoa mitään, sillä minä kuulun rappiolle joutuneeseen sukuun…»

»Onko hän sanonut sellaista?» kysyi Kai jännittyneesti…

»On, hän tarkoittaa sillä minun setääni Christiania, joka on Hampurissa eräässä laitoksessa. — Hän on varmasti oikeassa. Ei pitäisi odottaa minusta mitään. Olisin niin kiitollinen siitä!… Minulla on niin monenlaisia huolia, ja kaikki on minusta niin raskasta. Jos minä esimerkiksi satun saamaan haavan käteeni tai loukkaamaan itseni jollakin tavoin… ja tuo haava on sellainen, että se paranisi jollakin toisella viikossa, niin minulla se pysyy kipeänä kuukauden. Se ei tahdo mennä umpeen, se ärtyy, rupeaa märkimään ja tuottaa suurta hankaluutta… Herra Brecht sanoi äskettäin, että minun hampaani ovat surkeassa kunnossa, melkein kaikki ovat pilalla ja loppuunkuluneet, ja miten paljon onkaan vedetty pois! Semmoista se on. Ja millä minä sitten puren, kun tulen kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ikäiseksi? Minulla ei ole mitään toivoa…»

»Älähän nyt enää», sanoi Kai alkaen kävellä nopeammin. »Nyt sinä kerrot minulle vähän soitostasi. Minä aion näet kirjoittaa jotakin aivan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä… Ehkä minä alotan jo piirustustunnilla. Aiotko soittaa tänä iltana?»

Hanno oli hetken ääneti. Hänen katseeseensa oli tullut huolestunut, surullinen, epävarma kiilto. »Kai minä soitan», hän sanoi, »vaikka minun pitäisi harjoitella etyydejäni ja sonaattejani ja sitten lopettaa. Mutta kai minä soitan, en osaa olla ilmankaan, vaikka se on vielä pahempi.»

»Pahempi?»

Hanno oli vaiti.

»Minä tiedän mitä sinä soitat», sanoi Kai. Ja sitten molemmat olivat hiljaa.

He olivat merkillisessä iässä. Kai oli tullut hyvin punaiseksi ja katsoi maahan, painamatta päätään alas. Hanno näytti kalpealta. Hän oli hirvittävän vakava, ja hänen verhottu katseensa oli luotu syrjään.

Silloin soitti herra Schlemiel kelloa, ja he lähtivät ylös.

Tuli maantiedetunti ja sen ohella koekirjoitus, hyvin tärkeä kirjoitus Hessen-Nassausta. Luokkaan astui punapartainen ja lievetakkinen opettaja. Hänellä oli kalpeat kasvot, eikä hänen suurihuokoisissa käsissään kasvanut ainoatakaan karvaa. Tämä oli koulun henkevin opettaja, herra lehtori Mühsam. Hänellä oli aika ajoin verensyöksy, ja hän puhui aina ivallisin äänenpainoin, koska hän piti itseään yhtä sukkelapuheisena kuin sairaana. Kotonaan hänellä oli eräänlainen Heine-arkisto, kokoelma papereita ja esineitä, jotka kuuluivat tuon sairaan runoilijan jäämistöön. Hän näytti nyt kartalta Hessen-Nassaun rajat ja pyysi sitten alakuloisen ivallisesti, että herrat olisivat hyvät ja merkitsisivät vihkoihinsa mitä tiesivät tuosta alueesta. Hän näytti tahtovan ivata sekä oppilaita että Hessen-Nassauta, ja kuitenkin oli tämä hyvin tärkeä koekirjoitus, jota kaikki pelkäsivät.

Hanno Buddenbrook ei tiennyt mitään Hessen-Nassausta, ei sanottavasti mitään. Hän koetti kurkistaa hiukan Adolf Todtenhauptin vihkoon, mutta Heinrich Heine, joka ylimielisestä ja kärsivästä ivastaan huolimatta valvoi mitä tarkkaavaisimmin silmin jokainen liikkeitä, huomasi sen heti ja sanoi: »Herra Buddenbrook, minun tekisi mieleni pyytää teitä sulkemaan kirjanne, mutta pelkään tekeväni sillä palveluksen teille. Jatkakaa.»

Tässä lauseessa oli kaksi sukkeluutta. Ensiksikin se, että tohtori
Mühsam puhutteli Hannoa »herraksi», toiseksi tuo palveluksen tekeminen.
Mutta Hanno Buddenbrook jäi istumaan kumaraan vihkonsa yli ja jätti
viimein melkein tyhjän paperin pöydälle, poistuen sitten Kain kanssa.

Tänä päivänä oli nyt sitten kaikki ohi. Onnellinen se, joka oli selvinnyt kunnialla ja jonka tunnolla ei ollut muistutusta…

Piirustussali oli suuri ja valoisa. Seinämillä oli antiikkismallisia kipsijäljennöksiä, ja eräässä isossa kaapissa oli erilaisia puuesineitä ja nuken huonekaluja, joita myöskin käytettiin malleina. Herra Drägemüller oli tanakkavartaloinen mies, jolla oli pyöreä täysiparta ja ruskea, sileä, huokeahintainen tekotukka, joka ulkoni niskasta, paljastaen koko salaisuuden. Hänellä oli kaksi tekotukkaa, toinen, jossa oli pitemmät ja toinen, jossa oli lyhemmät hiukset. Silloin kun hän oli leikkauttanut partansa, piti hän lyhyempihiuksista… Muutenkin hänellä oli eräitä hullunkurisia ominaisuuksia. »Lyijykynän» asemesta sanoi hän »lyijy». Sitäpaitsi hänestä aina levisi öljyn ja viinan sekainen haju; toiset arvelivat hänen juovan paloöljyä. Hänen ihanimmat päivänsä olivat ne, jolloin hän sai olla jonkun toisen opettajan sijaisena ja opettaa jotakin muuta ainetta kuin piirustusta. Silloin hän esitelmöi Bismarckin politiikasta, tehden samalla innokkaita spiraalinmuotoisia kädenliikkeitä nenästä olkapäähän, ja puhui vihalla ja pelolla sosialismista… »Meidän täytyy pysyä koossa!» sanoi hän huonoille oppilaille töykäten näitä käsivarteen. »Sosialismi on oven edessä!» Hänen olemuksensa oli hermostuneen touhuava. Hän istahti jonkun oppilaan viereen, tuoden väkevän viinanhajun tämän läheisyyteen, huitoi sinettisormustaan tämän nenän edessä, puhkui jonkun yksityisen sanan, kuten esimerkiksi: »Perspektiivi!» »Heittovarjo!» »Lyijy!» »Sosialismi!» »Koossapysyminen!» ja riensi toiseen paikkaan…

Kai kirjoitti uutta kirjallista teostaan, ja Hanno esitti ajatuksissaan orkesteri-alkusoittoa. Sitten tunti loppui, koulutyö oli päättynyt, haettiin kirjat luokalta, kulku pihaportin kautta oli vapaa, mentiin kotiin.

Hannolla ja Kailla oli sama matka, ja he kulkivat yhdessä kirjat kainalossa kaupungin laidassa sijaitsevalle pienelle punaiselle huvilalle asti. Siitä oli nuoren kreivi Möllnin vielä kuljettava yksin pitkä matka isänsä asumukseen. Hänellä ei ollut edes päällystakkia.

Sumu, joka aamulla oli ollut hyvin tiheä, oli muuttunut lumeksi, jota satoi nyt suurina pehmeinä hiutaleina ja joka suli maahan tultuaan loaksi. Buddenbrookin portilla ystävykset erosivat. Mutta Hannon ehdittyä jo puoliväliin pihaa palasi Kai takaisin ja kietoi kätensä toverin kaulaan. »Älä ole onneton… äläkä soita tänään!» sanoi hän hiljaa. Sitten katosi hänen hoikka, hoitamaton hahmonsa lumipyryyn.

Hanno jätti kirjansa eteisessä seisovan karhun pitelemälle tarjottimelle ja meni arkihuoneeseen äitiään tervehtimään. Tämä istui leposohvalla lukien keltaniteistä kirjaa. Hannon kulkiessa lattiamaton yli katsoi äiti häneen ruskeilla, lähekkäin olevilla silmillään, joiden kulmissa oli sinisiä varjoja, ja Hannon ehdittyä hänen kohdalleen otti hän tämän pään käsiensä vähin ja suuteli häntä otsalle.

Hän meni omaan huoneeseensa, jonne neiti Clementine oli toimittanut vähän aamiaista, pesi itsensä ja kävi syömään. Tultuaan valmiiksi kaivoi hän laatikosta pakan pieniä, väkeviä venäläisiä savukkeita, jotka hänkin jo tunsi, ja alkoi polttaa. Sitten istuutui hän harmonion ääreen ja soitti jotakin hyvin vaikeata, ankaraa, fuugamaista Bachin teosta. Ja viimein hän vei kätensä niskaan sekä katsoi ulos tarkastaen äänettömästi maahan leijailevaa lumisadetta. Mitään muuta katsomista ei ollut. Hänen ikkunansa alla ei enää ollut siroa puutarhaa lorisevine suihkulähteineen. Näköalan sulki viereisen huvilan sivuseinä.

Kello neljä syötiin päivällistä. Gerda Buddenbrook, pikku Johann ja neiti Clementine istuivat kolmisin. Sen jälkeen lähti Hanno salonkiin tekemään soittovarusteluita ja jäi flyygelin luo odottamaan äitiään. He soittivat yhdessä Beethovenin sonaatin, 24. opuksen. Adagio-osassa soi viulu kuin enkelin laulu, mutta Gerda otti sen sittenkin tyytymättömänä poskeltaan, katsoi sitä nyrpeästi ja sanoi, ettei se ohut soittotuulella. Hän ei soittanut etemmäksi, vaan lähti lepäämään.

Hanno jäi salonkiin. Hän astui lasioven luo, joka vei kapealle parvekkeelle, ja katsoi pari minuuttia ulos märän lumen peittämään pihaan. Mutta äkkiä hän astui askeleen takaperin, veti kiihkeästi kermanväriset uutimet oven eteen, niin että huone jäi kellertävään hämärään, ja lähti mielenliikutuksen vallassa flyygelin ääreen. Siinä hän seisoi vielä vähän aikaa, ja hänen katseensa, joka tuijotti jäykkänä ja epämääräisenä yhteen paikkaan seinään, tummui hiljalleen, verhoutui, kävi sameaksi… Hän istuutui ja ryhtyi soittamaan erästä fantasiaansa.

Se oli aivan yksinkertainen aihe, olemattoman melodian katkelma, puolentoista tahdin pituinen kuvio, ja kun hän soitti sen ensi kertaa syvällä bassossa, yksiäänisenä, voimalla, jota ei olisi odottanut häneltä, aivan kuin pasuuna olisi julistanut sen käskevästi kaiken tulevan alkuaiheeksi ja perustukseksi, — ei saattanut aavistaa vähääkään, mitä se oikein tarkoitti. Mutta sen uudistuessa diskantissa, himmeän hopeanvärisessä äänilajissa, ilmeni, että sen pääsisältö keskittyi yhteen ainoaan tasoitukseen, kaihoisaan, tuskalliseen vaipumiseen äänilajista toiseen… se oli henkeäpidättävä, avuton aihe, mutta se kasvoi ihmeelliseksi, salaperäiseksi ja merkitseväksi täsmällisen, juhlallisen ja ponnekkaan esityksen kautta. Ja sitten seurasi vilkkaita juoksutuksia, haeskelevaa tuloa ja menoa synkooppeineen, huudahtelujen keskeyttämää harhailua, aivan kuin hätääntyneen sielun levotonta, valittavaa, odottavaa, kiihkeää tuskaa jostakin, jonka se oli havainnut, mutta joka ei tahtonut vaieta, vaan uudistui yhä uusina sointuyhdistyksinä. Synkoopit kävivät yhä kiihkeämmiksi, neuvottomammiksi, nopeiden triolien ajelemiksi, mutta välistä kuuluvat pelonhuudot saivat muodon, liittyivät yhteen, muodostivat sävelmän, joka lopulta kohosi valtaan palavan rukouksen tavoin, puhallussoittimien sävyisenä, voimakkaana ja nöyränä. Ahdistava haeskelu, häilyntä, harhaantunut liukuminen oli vaiennut ja voitettu, ja erehtymättömän yksinkertaisena ja rytmikkäänä kaikui nyt esiin murtunut, lapsellisen harras koraali… Se loppui kirkkosävelmän tapaiseen loppuun. Tuli fermaatti, äänettömyys. Ja sitten, yht'äkkiä, helähti aivan hiljaa, himmeän hopeanvärisenä fantasian perusaihe, tuo avuton katkelma, tuo typerä tai salaperäinen kuvio, tuo kaihoisa, tuskallinen vaipuminen sävellajista toiseen. Sitten syntyi hirveä meteli, hurja toiminta, jossa sananvalta oli törähdyksentapaisilla korosteilla, jotka ilmaisivat villiä päättäväisyyttä. Mitä se merkitsi? Mitä oli tulossa? Kuului kuin torvien toitotusta, jotka kutsuivat hyökkäykseen. Ja sitten tuli kuin kokoonkerääntyminen, rytmit liittyivät lujemmin yhteen, ja aivan uusi aihe pistäytyi joukkoon, reipas välikohta, eräänlainen metsästyslaulu, toiminnanhaluinen ja kiihkeä. Mutta se ei ollut iloinen, se oli pohjimmaltaan täynnä epätoivoista rohkeutta, joukosta kuuluvat merkkitörähdykset olivat kuin hätähuutoja, ja jälleen kuului kaiken tuon menon keskeltä, noiden ristiriitaisten ja kummallisten sointujen seasta perusaiheen ahdistava, harhaileva, suloisen salaperäinen sävel… Ja sitten vyöryi esiin vaihtelevien tapausten sarja, joiden sisältöä ja tarkoitusta ei saattanut käsittää, sointujen, rytmien ja sävelten seikkaileva mylläkkä, joita Hanno ei hallinnut, vaan jotka kehittyivät esiin hänen sormistaan hänen tuntematta niitä ennestään… Hän istui hiukan eteenpäinkumartuneena, huulet raollaan ja silmissä kaukainen, syvä katse, ruskean tukan langetessa pehmeinä kiharoina ohimoille. Mitä tämä oli? Mitä hän koki? Kamppailiko hän hirveiden vastuksien kanssa, tappoiko hän lohikäärmeitä, louhiko hän vuoria, uiko hän virtojen poikki, kulkiko hän läpi liekkien? Yht'äkkiä viilsi kaiken läpi ilkkuvan naurun tai äärettömän autuuttavan lupauksen tavoin perusaiheen avuton, äänilajista toiseen vaipuva kuvio… ja oli kuin se olisi kiihoittanut yhä uusiin valtaviin ponnistuksiin; sitä seurasivat nyt huimaavaa vauhtia kiitävät oktaavijuoksutukset, jotka päättyivät parkauksiin. Ja tämän jälkeen alkoi paisutus, hidas, säännöllinen nousu, kromaattinen eteenpäinpyrkiminen rajun, vastustamattoman kaipauksen ajamana, jota keskeyttivät äkilliset, peloittavat, yllyttävät pianissimot, jotka kuvasivat kuin maan vajoamista jalkain alta tai vaipumista himoon… Kerran kaikuivat aivan kuin varoittaen perusaiheen rukoilevat, murtuneet sävelet, mutta sitten se peittyi raivoavien epäsointujen alle, jotka kasaantuivat päällekkäin, vyöryivät eteenpäin, peräytyivät, kiipesivät ylemmä, painuivat jälleen ja ryntäsivät uudestaan kuvailematonta päämäärää kohti, joka oli paljastuva tuossa paikassa, jännityksen hetkellä, jolloin ahdistava pakko oli muuttumassa sietämättömäksi… Ja se paljastui, janoavat voimat eivät enää voineet pidättyä, se paljastui kuin esivaatteen repeäminen, porttien aukeaminen, orjantappurapensaiden taipuminen, lieskamuurien sortuminen… päämäärä, salaisuus, vapahdus, täyttymys, tyydytys; se paljastui, ja riemuisan hurman pusertamana yhtyivät nyt kaikki äänet sulosoinnuksi, joka heti senjälkeen suli toiseen samanlaiseen kaihoisan, ikävöivän ritardandon johdattamana… perusaiheeseen! Ja sitten alkoi juhla, voittojuhla, tuon saman aiheen hillitön irstailu kaikissa sointuvivahduksissa; se liikkui kaikissa oktaaveissa, itki, värisi tremolandossa, lauloi, riemuitsi, nyyhki, astui esiin kaikessa myrskyävässä, kilisevässä, helmeilevässä, pauhaavassa orkestraalisessa loistossaan… Oli jotakin raakaa ja tylsää ja samalla askeettisen uskonnollista, uskon ja kieltäymyksen tapaista tuon puolentoista tahdin pituisen lapsellisen sointuaiheen intomielisessä palvonnassa… jotakin paheellista siinä hillittömyydessä ja täyttymättömyydessä, jolla sitä oli käsitelty ja kehitelty, ja samalla jotakin pilkallisen epätoivoista, aivan kuin himoon uppoamisen ja hukkumisen halua tavassa, jolla siitä oli imetty viimeinen sulous, kunnes tuli purkaus, inho ja kyllästymys, kunnes viimeinkin, viimeinkin, kaikkien hurjastelujen jälkeen kuului pitkä, hiljainen, mollisävellajissa kulkeva arpeggio, joka pyöri yhden sävelen ympärillä, siirtyi duuriin ja häipyi alakuloiseen empimiseen.

Hanno istui vielä kotvasen ääneti paikallaan, leuka rinnalle painuneena, kädet helmassa. Sitten hän nousi ja sulki flyygelin. Hän oli hyvin kalpea, hänen polvensa olivat voimattomat ja hänen silmänsä paloivat. Hän lähti viereiseen huoneeseen, oikaisi itsensä leposohvalle ja jäi siihen pitkäksi aikaa, hievahtamattomaksi.

Myöhemmin syötiin illallista, jonka jälkeen Hanno pelasi äitinsä kanssa pelin shakkia, jossa ei voittanut kumpikaan. Mutta vielä keskiyön jälkeen istui hän huoneessaan soittaen kynttilän valossa harmoniota, koska nyt ei enää saanut soittaa flyygeliä. Hän istui siinä mietteissään, vaikka aikoi nousta seuraavana aamuna kello puoli kuusi ylös lukemaan tärkeimpiä läksyjä.

Tämä oli eräs päivä pikku Johannin elämässä.