TOINEN LUKU.
Christian Buddenbrook, hampurilaisen kauppahuoneen H. C. E. Burmeester & Kumppanin johtaja, tuli uudenaikainen harmaa hattu päässään ja keltainen, nunnanpäällä varustettu keppi kädessään veljensä huoneeseen, jossa tämä istui lukien Gerdan kanssa. Oli ristiäispäivän ilta, kello oli puoli kymmenen.
»Hyvää iltaa», sanoi Christian. »Kuule, Thomas, minulla olisi sinulle tärkeätä puhumista… Suo anteeksi, Gerda… Sillä olisi kiire, Thomas.»
He menivät pimeään ruokasaliin, jossa konsuli sytytti erään seinällä olevista kaasulampuista ja tarkasti veljeään. Hän ei aavistanut mitään hyvää. Paitsi tulotervehdystä ei hän vielä ollut päässyt puheisiin veljensä kanssa, mutta hän oli katsellut tätä juhlallisuuksien aikana ja nähnyt, että tämä oli ollut tavattoman totinen ja rauhaton, jopa kerran poistunut salista moneksi minuutiksi kesken pastori Pringsheimin puheen… Thomas ei ollut kirjoittanut hänelle enää sanaakaan siitä päivästä lähtien, jolloin Christian oli saanut hänen kädestään Hampurissa kymmenentuhatta markkaa etukäteen perinnöstään. »Jatka vain edelleen samaan tapaan», oli konsuli sanonut, »niin pian et näe enää yhtään killinkiä kädessäsi. Mitä minuun tulee, toivon, ettet kovin usein ilmesty tielleni. Olet pannut ystävyyteni liian kovalle koetukselle vuosien kuluessa»… Miksi hän oli tullut nyt? Jotakin tärkeätä hänellä täytyi olla mielessä…
»Anna kuulua», sanoi konsuli.
»Se ei käy enää», vastasi Christian istahtaen sivuttain pöydän ääressä olevalle korkeaselkäiselle tuolille, hattu ja keppi laihojen polvien välissä.
»Saanko kysyä, mikä ei käy enää ja mikä on tuonut sinut minun luokseni?» sanoi konsuli jääden seisomaan.
»Se ei käy enää», toisti Christian, käänteli hirveän levottomasti päätään sinne ja tänne, pienten pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha, mutta paljon vanhemman näköinen. Hänen punertava tukkansa oli harvennut niin, että koko päälaki jo oli paljas. Posket olivat kuopalla, poskiluut korkealla, mutta niiden välistä kohosi vielä paljon korkeampana mahtavan, luisevan nenän kaari…
»Ja jospa se olisi vain tämä tässä», jatkoi hän hieroen vasenta kylkeään ruumistaan liikuttamatta… »Sitä ei kivistä, mutta siinä on semmoinen vaiva, alituinen vaiva. Tohtori Drägemüller sanoi minulle Hampurissa, että kaikki tämän puolen hermot ovat liian lyhyet… Voitko kuvitella, kaikki vasemman puolen hermot ovat liian lyhyet! Se on niin kummallista… minusta tuntuu usein siltä kuin tähän kylkeen täytyisi tulla kouristus tai lamaus, pysyväinen lamaus… Sinä et voi kuvitella miltä se tuntuu… En yhtenäkään yönä pääse nukkumisen alkuun siksi, että sydämeni äkkiä lakkaa lyömästä ja minä joudun hirveän kauhun valtaan… Eikä se tapahdu yhden kerran, vaan kymmenesti ennenkuin osaan nukkua. En tiedä, oletko sinä tuntenut sellaista… koetan kuvailla sen sinulle oikein tarkasti… Se on…»
»Älä viitsi», sanoi konsuli kylmästi. »Et kai sinä ole tullut tänne sitä kertoaksesi?»
»En, Thomas, jospa se olisikin vain se, mutta ei siinä kaikki! Liikehän se… mutta se ei käy enää.»
»Joko sinun asiasi taas ovat epäkunnossa!» Konsuli ei enää kiivastunut, hän tuskin muutti ääntään. Hän teki kysymyksensä aivan rauhallisesti katsoen veljeensä sivusta kylmän välinpitämättömästi.
»Eivät, Thomas. Totta puhuen — sehän on samantekevä— eiväthän ne ole koskaan oikein kuntoon tulleetkaan, eivät edes noiden kymmenentuhannen avulla, kuten itse tiedät… Ne auttoivat vain sen verran, ettei minun tarvinnut heti lopettaa liikettä. Mutta nyt… Minulla on senkin jälkeen ollut tappioita, kahviasioissa… ja Antwerpenin vararikon vuoksi… Se on totta. Mutta myöhemmin en ole oikeastaan ryhtynyt enää mihinkään, vaan pysytellyt hiljaa. Mutta täytyyhän sitä elää… ja nyt minulla on vekseleitä ja muita velkoja… viisituhatta taaleria… Et aavista, kuinka kurjassa asemassa niinä olen! Ja kaiken lisäksi vielä tämä vaiva…»
»Sinä olet siis pysytellyt hiljaa!» huusi konsuli aivan suunniltaan. Nyt hän sittenkin menetti malttinsa. »Olet jättänyt rattaat rapakkoon ja pitänyt sillä aikaa iloisia päiviä! Luuletko sinä, etten minä näe, miten sinä olet elänyt, käynyt teatterissa ja sirkuksessa ja seurustellut huonojen naisten kera…»
»Tarkoitat Alinea… Niin, sinä et tunne suurta viehätystä noihin asioihin, Thomas, ja se on ehkä minun onnettomuuteni, että ne viehättävät minua liiaksi; sillä siinä sinä olet oikeassa, että se on maksanut minulle paljon ja on maksava edelleen, sillä sanon sinulle jotakin… näin miesten kesken… Kolmas lapsi, pikku tyttö, joka nyt on puolen vuoden vanha… on minun.»
»Aasi.»
»Älä sano niin, Thomas. Sinun täytyy olla oikeudenmukainen häntä kohtaan vihassakin ja… miksi se ei voisi olla minun. Ja mitä Alineen tulee, ei hän ole mikään huono nainen; niin et saa sanoa. Hänestä ei ole ollenkaan yhdentekevä, kenen kanssa hän elää, ja hän on minun tähteni rikkonut välinsä konsuli Holmiin, jolla on paljon enemmän rahaa kuin minulla, hän pitää siis minusta… Sinä et voi kuvitella, Thomas, miten ihana olento hän on! Niin terve… niin terve ihminen…!» toisti Christian pitäen toista kättään selkäpuoli ulospäin sormet koukussa kasvojensa edessä, kuten hänen oli tapana tehdä kertoessaan »That's Mariasta» ja Lontoon paheista. »Näkisitpä vain hänen hampaansa, kun hän nauraa! En ole nähnyt sellaisia hampaita vielä kellään koko maailmassa, en Valparaisossa enkä Lontoossa… En ole ikinä unohtava iltaa, jolloin tutustuin häneen… Uhlichin osterituvassa… Hän seurusteli siihen aikaan konsuli Holmin kanssa; mutta minä juttelin hänelle hiukan ja pidin häntä hiukan hyvänä… Ja kun sitten myöhemmin sain hänet omakseni… niin, Thomas! Se on aivan toisenlainen tunne kuin mikä syntyy, kun tekee hyvän kaupan… Mutta sinä et kuuntele mielelläsi tämmöisiä asioita, huomaan sen jälleen, ja se onkin jo taas lopussa. Tulen sanomaan hänelle jäähyväiset, vaikka minun lapsen tähden täytyy pysyä yhteydessä hänen kanssaan… Aion maksaa kaikki Hampurissa olevat velkani ja lopettaa liikkeen. Se ei käy enää. Olen puhunut äidin kanssa, hän aikoo antaa minulle vielä viisituhatta taaleria etukäteen, että saan tehdä selvän. Ja siinä olet kai samaa mieltä, sillä onhan parempi että sanotaan: 'Christian Buddenbrook suorittaa maksunsa ja lähtee ulkomaille'… kuin että teen vararikon. Eikö totta? Aion nimittäin taas lähteä Lontooseen, Thomas, ottaa paikan siellä. Itsenäisyys ei sovellu minulle, huomaan sen yhä enemmän. Tuo edesvastuu… Kun on toisen palveluksessa, voi mennä illalla huolettomana kotiin… Ja Lontoossa viihdyin hyvin… Onko sinulla mitään sitä vastaan?»
Konsuli oli veljensä selityksen aikana kääntänyt hänelle selkänsä ja seisoi kädet housuntaskuissa piirrellen jalallaan kuvioita lattialle.
»Hyvä, lähde siis Lontooseen», sanoi hän yksinkertaisesti. Ja kääntymättä enää vähääkään jätti hän Christianin taakseen ja astui takaisin arkihuoneeseen.
Mutta Christian seurasi häntä sinne. Hän meni Gerdan luo, joka istui yksin lukemisineen ja ojensi hänelle kätensä.
»Hyvää yötä, Gerda. Asiat on niin, Gerda, että minä nyt taas pian lähden Lontooseen. On kumma, miten ihmistä heitellään. Nyt sitä joutuu taas tietymättömiä kohtaloita kohti, suureen kaupunkiin, jossa odottaa seikkailu joka kolmannella askeleella ja jossa voi kokea niin paljon. Ihmeellistä… tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Se tuntuu täällä jossakin, vatsan puolella… se on niin ihmeellinen tunne…»