Aada Wilde

by Thomas Peter Krag

I.

Vähän yli kaksisataa vuotta sitten tuli loppukesäpäivänä mies soutaen Vorre-rannalle — ranta oli saanut nimensä vallan lähellä olevasta metsästä; hän istui isossa leveäkokkaisessa veneessä, jonka huolellisesti sitoi kiinni. Ja nyt hän jäi loikomaan veneeseen, näin eläen päivä päivältä huoneessa, jossa tuskin oli tilaa kääntymiseen. Ja vaikka kuuluukin kovin uskomattomalta, hän eli tässä veneessä kokonaista viisi vuotta, talvet ja kesät. Tällä ajalla ei häntä koskaan nähty päivisin. Mutta iltaisin hänet joskus nähtiin kylässä, joka oli neljänneksen matkan päässä Vorre-rannasta. Siellä hän osti eräästä pikkupuodista ruokaa ja juomaa, mitä tarvitsi ja palasi aina joutuin takaisin veneeseensä. Usein hän saattoi pelästyttää vastaantulijan, jonka kohtasi, kun puoliyön aikaan pohjatuulella ja pimeässä, selkä kumarassa kulki tietä pitkin, kantaen myttyään kainalossa.

Mutta kevätpäivänä, kuudetta vuotta käydessä, hän aamulla meni rannalle ja katseli kauan ympärillensä, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku hänet huomaisi. Ja siitä lähtien hän ei enää mennyt veneeseen. Jopa hän sen myi, ja kaiken, mitä siinä sisällä oli. Jonkun ajan kuluttua hän osti itselleen kartanonpaikan ja sen lisäksi pienen maatilkun, rakensi itselleen talon ja ryhtyi raivaamaan maaperää vapaaksi kivistä ja juurista. Eikä kestänyt monta vuotta, ennenkuin hänen maillaan ja pelloillaan iti ja kasvoi, ja kun hän kuoli sittenkuin rehellisesti talonpoikana oli raatanut parikymmentä vuotta, hänen vaimonsa — ylempää laaksosta kotoisin olevan loisen tytär, jonka seitsemän vuotta ennen kuolemaansa oli nainut, ja josta hänellä oli kaksi lasta — jäi hänen jälkeensä perimään enemmän rahoja, kuin mitä oli luullut hänellä olleen.

Ensi aikoina, rakennettuaan talon ja raivattuaan maan, Peter Wilde — tämän hän sanoi nimensä olevan — oli huonomaineisten kirjoissa miehenä, joka varmaankin kauan oli pysynyt piilossa jos jonkin pahanteon tähden. Mutta uurastava elämänsä ja auliutensa auttamaan toisia tuotti hänelle vähitellen ihmisten luottamuksen, ja paljon oli niitä, jotka keräytyivät hänen paariensa ympärille.

Mikäli tiedän, ja vanhojen ihmisten kertomuksista päättäen, jotka olivat puolestaan kuulleet sen isovanhemmiltaan, olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa ja vielä eteenpäinkin hyvin vireitä ihmisiä, jotka naimakauppojen ja oman ponnistuksen avulla laajensivat talon viljelystä. Kävisi liian pitkäksi ja vaivalloiseksi läpikäydä koko sukutaulua ja talon varttumisen kehitystä, pantakoon ainoastaan merkille, että kaikki nämä miehet edistyivät askel askeleelta, niin että saivat vakaan mielen ja palavan valistuksen kaihon. Ja lisäksi, että Anders Wilde (kuoli 1790) saattoi varallisuuttaan vahingoittamatta rakennuttaa ison talon, josta näki laajalti vihanneita maita, kanervikkoja ja sammalsoita, jopa ylimmistä kattoakkunoista vilahdukselta mertakin.

Mutta ainoastaan kahdella taholla oli talolla tasaiset ja lempeän hymyilevät ympäristöt. Pohjoisen ja lännen puolella oli Vorre-metsä ja Bö-tunturi. Vorre-metsä oli tiheä, niin että oli vaikea päästä läpi. Bö-tunturi oli äkkijyrkkä, niin että ainoastaan villit eläimet ja isot metsälinnut siellä asustivat. Kolme kertaa viimeksi kuluneena kymmenenä vuotena oli talon väki löytänyt kuolleita susia, jotka olivat suistuneet alas ja loikoivat niskat taittuneina jyrkimmän rinteen juurella. Lumipyry oli kaiketi yllättänyt ne ylhäällä tunturin harjalla.

Bö-tunturilla oli tarinansa susista, ja samoin oli Vorre-metsällä tarunsa Huima härästä.

Se kerrottakoon.

Kun Anders Wilde pani enemmän arvoa kauniiseen taloon ja suureen karjaan kuin runsaisiin rahasäästöihin, ja kun hän ei rahojaan itkenyt, sai kartano hänen aikanaan paitsi komeata asuintaloa isoine ulkorakennuksineen lisäksi joukon hevosia, kauniita ja voimakkaita, ja isosarvisia ja raskasutareisia lehmiä. Mutta erityisen kuuluisa oli Huima härkä, jota ihmiset tulivat kaukaa katsomaan, ja josta talollinen Joel Grättung turhaan tarjosi viisisataa riksiä (hän kiljui vihoissaan, kun ei sitä saanut). Mutta se oli liian väkevä taipumaan kurin alaiseksi, ja eräänä päivänä, kun se kävi laitumella syöden puna-apilaa, se katkaisi paksun liekaköyden, johon oli kytketty, ja hyökkäsi mylvien Vorre-metsään. Anders Wilde lähetti useita sitä etsimään, mutta metsä oli syvä, ja härän mylvinä, joka silloin tällöin kuului, oli epävarma opas, kaiku kun vastasi Bö-tunturilta ja vielä kauempaakin. Kerran tosin etsijät löysivät puron rannalta jälkiä, jotka eivät saattaneet olla vanhoja; mutta Huimaa he eivät löytäneet. Ja kuitenkin pitkin kesää tuli sana muutamilta henkilöiltä, jotka olivat sen nähneet. Se oli isompi ja rajumpi kuin kaikki muut härät niillä seuduin. Sen silmät olivat pikemmin hurjat kuin ilkeät. Muiden härkien voima kytkettiin pilttuuseen tai liekaköyteen, mutta se temmelsi vapaana avarassa metsässä. Se oli melkein kesyttömän metsäeläimen näköinen.

Sen sarvet olivat mustanruskeat, ja sen nahka oli pörröinen.

Anders Wilde luuli jonkun aikaa, että talonpoika Joel Grättung oli puolestaan edistänyt härän irtipääsemistä; mutta ne, jotka paremmin tunsivat asian, arvelivat, että talon paimenella Njell’illä oli jotain asian kanssa tekemistä. Eräänä päivänä kun tämä paimen oli päihdyttänyt itsensä, hän virkkoi Huimasta puhuttaessa:

— Minä en sitä päästänyt, vaan se tempautui itse irti ja meni metsään. Silloin pälkähti päähäni, ettei se tehnyt sitä aiheettomasti, vaan jonkun seikan vuoksi, jolle me emme mahda mitään. Ja minä menin sen jälkeen ja huomasin vielä paremmin, että jokin seikka veti sitä metsää kohti, se nyökäytti päätään, ja minä ymmärsin, että se sanoi hyvästi, ja minäkin nyökäytin sille hyvästiäni, ja silloin se vielä kerran käänsi päätään ja mylvi, ja silloin käsitin, että se pyysi, etten noutaisi ketään sen luo, ja minä vastasin luonnollisesti myöntävästi…

Monet väittivät, että tämä oli miehen puhetta, jonka pään viina oli pimittänyt ja pannut sekaisin. Mutta todennäköistä oli ettei paimen tahtonut sitä löytää, siksi taitava hän oli, ja hän tunsi metsän liian hyvin, jotta ei olisi voinut. Hän saikin kuulla pahaa isännältään, joka sanoi:

— Sinä et ole se, joksi sinua luulin, Njell.

Taru Huimasta ei tähän pääty, mutta nyt seuraa kertomus sen taistelusta
Bö-tunturin karhun kanssa.

Bö-tunturin itäinen rinne oli loivan kalteva eikä siis likimainkaan yhtä jyrkkä kuin etelärinne. Vuoren juuri oli katajien peittämä, ylempänä kasvoi vuorikanervaa ja vaivaiskoivuja. Tällä kohdalla oli monta vuotta asustanut karhu. Kesäisin sitä ei paljoa nähty, mutta alkusyksystä se liikkui paljon, söi marjoja ja mehukkaita juuria ja joi vuoripuron vettä.

Tapahtuipa eräänä iltapäivänä syyskuun alussa, että neljä miestä, jotka olivat metsänhakkuulla vuoren rinteellä, kuuli kaukaista mylvinää: härkä ja karhu vastasivat toisilleen. Tätä jatkui iltaan asti. Suuressa metsäsalissa kohosivat puut liikkumattomina äärimäisten oksien lehtiä myöten, länsitaivaan puna hohti tummana ja alinomaa kaikuivat molempien eläinten äänet kautta metsän. Ja tätä jatkui yhä vaan; ei kumpikaan suostunut vaikenemaan ensiksi; mutta ei kumpikaan myöskään tahtonut ensiksi hyökätä kimppuun.

Mutta kun keskiyö laskeutui harmaine hämyineen, taisteltiin syvällä Vorre-metsässä. Sieltä kuului murinaa ja läähättävää mylvinää, aika ajoin voimakkaita ääniä, jotka kuulostivat taikakalulta. Moninkertainen kaiku vastasi. Miehet, jotka juuri olivat paneutuneet levolle, heräsivät, ja kun mylvinää jatkui, he kohosivat kuuntelemaan. Ja kun taistelumelua jatkui vielä hyvin kauan, kiristivät miehet hampaansa yhteen, heidän silmänsä verestivät, ja he sanoivat:

— Ottakaamme kirveet mukaan ja menkäämme katsomaan, miten ne siellä elämöivät.

Ja he kulkivat melun suuntaan. Kaksi tuntia läpeensä kesti murinaa ja mylvinää, ja yhtä kauan miehet kulkivat edelleen, itse huutaa hoilottaen ja raivaten kirveellä tietä, missä oksat olivat esteenä. Vasta kun aamu alkoi sarastaa, he osuivat Huiman kohdalle melkein huomaamattaan. Se makasi siinä kuolleena; sen ympärillä oli heinää, ja juuria oli nyhdetty ylös.

— Saipa Huima sentään lopulta haistella tannerta, huomautti eräs.

Mutta toinen osoitti leveätä verijuovaa, joka johti siitä pois.

— Se on karhun verta, hän sanoi.

Miehet seurasivat sitä hetken. Silloin he löysivät karhun. Se loikoi kyljellään, pahoin härän sarvien haavoittamana ja kuolleena.

Anders Wilde sai kuulla, että hänen härkänsä oli löydetty, ja hän kuljetutti sen taloon. Mutta kun hän kuuli miten hurjasti se oli taistellut kuolinkamppauksensa karhun kanssa, jonka itsensä oli täytynyt heittää henkensä, löi hän rystät pöytään ja puhui härästä kuin kuolleesta sankarista ainakin, jonka ruumiin ääressä ei itketä, vaan lauletaan ylistyslauluja. Hän hautautti sen ja vieritytti ison kiven sen haudalle ja hakkasi itse sen nimen hautaan. Hän puhui siitä, kun tuli vieraita, kuoloonsa asti.

Anders Wilde oli kaiketi se suvun jäsen, jolla oli suurin toiminnan tarve. Hän repi alas, minkä isänsä ennen häntä oli rakentanut, kun se alkoi homehtua ja rappeutua, ja vaikka kunnioittikin isänsä muistoa, hän etupäässä piti silmällä, mikä kunakin päivänä tai lähimmässä tulevaisuudessa oli tarpeellista.

Hänen poikansa ja pojanpoikansa eivät olleet hänen kaltaisiaan. Heillä ei ollut hänen suuria, voimakkaita otteitaan; mutta heitä miellytti enemmän istua pihalla ja kertoa vieraille, mitä hyvää esi-isänsä olivat tehneet. Jos asiaa ennakkoluulottomasti arvostelee, niin alkoivat heidän isiensä aikaansaannokset olla heille vastuksena. He kunnioittivat niitä erinomaisesti, sellaisina kuin ne olivat, eivätkä edes hajoittanéet niitä rakennuksia alas, mitkä olisi hajoitettu, jos joku vanhoista Wildeistä olisi elänyt.

Sakarias Wilde, suvun viimeinen miehinen vesa, menetti aikaisin vanhempansa; varttuessaan hän ei osoittanut vähintäkään harrastusta maatalouteen, vaan antoi pehtorin hoitaa kaikkea. Jopa hän jonkun aikaa ajatteli myydä talon ja kartanon; mutta tämä oli ainoastaan nuoren veren nostama tuuma. Sillä kun hän oli saavuttanut varttuneen iän, liikkui hänessäkin rakkaus niihin huoneisiin, joissa esi-isänsä monessa polvessa olivat eläneet. Mutta pellon ja niityn työläs viljeleminen, se työ, joka vaatii tasaista ajatusta ja sitkeää kestäväisyyttä, ei häntä huvittanut. Sen sijaan, että olisi istunut kotona ja huolehtinut talostaan, hän teki monta ulkomaanmatkaa, kävi Tanskassa, Saksassa jopa Italiassakin, josta toi mukanaan kotia vanhoja kuvia ja kauniisti koristettuja kiviruukkuja.

Neljänkymmenen kolmen vuoden ikäisenä Sakarias Wilde nai lähikylästä upseerin tyttären, ja senjälkeen hän ei enää matkustellut. Hän eli onnellista ja iloista elämää vaimonsa kanssa, ja kun tämä kuoli heidän avionsa toisena vuotena, synnytettyään tyttären, hän suri syvästi ja samoili paljon autioilla paikoilla, tai istui tuntikaudet tyhjissä huoneissa, missä niin monet seikat muistuttivat vainajaa. Se ei auttanut, kuten monet luulivat, että hänellä nyt oli lapsi. Hän ei kernaasti nähnyt tätä tyttölasta. Aika kului, eikä hänen alakuloisuutensa haihtunut. Silloin tuli hänen luokseen eräs ystävä, jota hän ei ollut nähnyt senjälkeen kuin he molemmat olivat lapsia. Se oli kapteeni Carl Kruse, joka oli muuttanut neljänneksen matkan päässä olevaan kylän linnoitukseen. Tällä oli sotilastoimensa ohella ainoastaan yksi huvi, nimittäin metsästys. Ja nyt sai hän Sakarias Wilden taivutetuksi tulemaan mukaan hänen retkilleen. Wilde oli niinikään ennen harjoittanut metsästystä, mutta etupäässä silloin, kun hänellä ei ollut parempaa tehtävää. Nyt hänestä jotenkin pian tuli oikein innokas metsämies. Veneessä hän ajoi takaa telkkiä, ruokkia ja sorsia, jotka uiskentelivat uloinna saaristossa. Tai kulki hän metsässä teirien ollessa soitimella päivännousun aikana. Kävivätpä he paljon metsällä, viipyivät usein poissa päiväkaudet. Wildestä tuntui ylen virkistävältä kulkea avaran ahon yli ja humisevien puiden juurella ja kuunnella kaikkia eri ääniä vapaassa luonnossa: sirkan laulusta ruisrääkän huutoihin, ja lisäksi kuulla Carl Krusen pikkupakinaa linnuista ja eläimistä.

Wilde sai seurustellessaan ystävänsä kanssa vähitellen takaisin mielensä tyytyväisyyden. Ja kun se aika läheni, jolloin hänen ja kapteeni Krusen oli määrä lähteä matkaan, kun he olivat vähäisellä aterialla, hevosen jo ollessa valjastettuna kääseihin, he olivat molemmat usein meluavan iloiset. Ja kun he viimein lähtivät liikkeelle ja hevonen alkoi juosta, niin että takana olevat matkatavarat järkkyivät, silloin saattoi usein tapahtua, että molemmat metsästäjät, etenkin Wilde, huusivat ja riemuitsivat ihastuksesta. Heidän oli niin hyvä ja mukava istua, yllään metsästyspukunsa, jotka olivat paksua kangasta, mutta kuluneet, melkein rikki hankautuneet paljosta käyttämisestä. Sillä se oli heidän omituisia metsästäjä-periaatteitaan, ettei vaatteita saanut korjata, vaan että niiden piti roikkua heidän yllänsä niin kauan kuin suinkin. Toinen heidän periaatteitaan oli se, etteivät koskaan kiroilleet ja olleet tyytymättömiä, jos tuli huono ilma heidän retkelleen. Sentähden he mukautuivat sekä sateeseen että ukkosilmaan ja vaikenivat. Ehkä nämä periaatteet juurtuivat heihin sen erikoisen elämän vallitessa, jota viettivät metsästysretkillään metsän ja laakson etäisimmillä rajoilla: heidän hiipiessä ääneti koiran jälessä, joka alinomaa ilmoitti (he eivät koskaan sallineet koiransa noutaa saalista), heidän viheltäessä kuin linnut, huutaessa kuin jänikset ja toiste, kun ei mitään riistaa ollut tavattavissa, samoillessa ja ottaessa auringonkylpyä, loikoessa kernaammin kanervikossa kuin vaipaksessa. He eivät pelänneet käärmeitä eivätkä myrkyllisiä hyönteisiä, he kun puoleksi olivat niiden tuttavia.

Olipa, mikäli itse kertoivat, siellä ylämailla muutamia oikein saastaisia elukoita; mutta kun he sieltä palasivat, he kylpivät ja muuttivat ylleen puhtaat vaatteet, ja söivät ampumaansa riistaa, ja tämä ateria metsästysretken jälkeen oli verraton.