III.
Molemmat metsästäjät eivät kuitenkaan usein pyytäneet päällikköä pitoihin ja levottomuutta aiheuttamaan. Yleensä he istuivat kahden, syöden metsänriistaansa, jutellen tasaisesti ja järkevästi. Jos oli kesä, he aterian jälkeen istuutuivat ulos altaanille ja polttelivat sikaareja pari tuntia ja panivat aikaisin maata. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli Krusen tapana ratsastaa kaupunkiin.
Mutta tämän jälkeisinä tunteina saattoi tapahtua, että Sakarias Wilde vaipui ajatuksiin. Että hän kulki ympäri, ja ikäänkuin tahtoi käydä käsiksi johonkin paikkaan ja rakentaa siihen, mihin ennen häntä oli rakennettu.
Mutta useimmiten siitä ei tullut sen enempää, kuin että hän kulki katsomassa, missä kunnossa pelto oli, kasvoiko paljo puna-apilaa. Kauniina ja nopsana hän astui, useimmiten yllään musta vaippansa, jota hän kädellään niin kannatti, että se näytti jonkunlaiselta verholta. Säännöllisissä kasvoissa, rauhallisine harmaine silmineen, oli ystävällinen ilme. Jos joku kulki hänen ohitsensa tiellä hän aina tervehti Sakarias Wildeä ja sai vastatervehdyksen, jota säestävä ilme tuntui osoittavan, että tuo kohtaaminen tuotti Wildelle erittäin iloisen yllätyksen.
Saattoipa niinkin käydä, ettei Wilde tahtonut näyttää niin kovin harrastavan puna-apilan kasvua, ja että läksi ratsastamaan. Useimmiten tietä pitkin, jota hän ja nuori vaimonsa vuosia sitten usein yhdessä olivat astuneet. Silloin hän antoi hevosen kulkea käymäjalkaa. Silloiset hetket muistuivat hänen mieleensä ja tuottivat hänelle tässä kauniissa lehtokujassa kaukaisen, viehkeän surun. Saattoipa hän yksinään moneen kertaan ratsastaa edestakaisin. Joka kerta palasi hänen mieleensä enempi muistoja. Mutta sitten hän joskus tempautui irti näistä muistoista ja ratsasti täyttä laukkaa avoimelle valtatielle, joka johti kaupunkiin. Täällä hän satulassa istuen puhutteli useita palvelijoita, hänelle nyökäytettiin tervehdyksiä ikkunoista, hänen oli poikkeaminen moneen pihaan ja juominen lasi emännän hedelmäviiniä, jota aina suuresti kehui. Sitten hän painautui alas linnaupseeri-ystäväinsä luo ja puheli kapteeni Krusen kanssa tulevasta metsäretkestä.
Usein hän vasta myöhään illalla ratsasti kotiapäin; mutta tällöin moni hänen taloaan koskeva seikka johtui hänen mieleensä: — Pehtori oli pantava pois, hän tuli jo vanhaksi! olihan hän jo tuiki kelvoton toimeensa. Häntä vaivasi korvan suhina, ja hänellä oli suuret tukot korvissa. Ne olivat villoja, ja hän piti niitä niin kauan, että ne kävivät jotenkin mustiksi. Sehän oli inhoittavaa. Tämän jälkeen oli toinen pehtori saava talon ohjat käsiinsä. Asunnon ja ruokaa oli vanha pehtori saapa; mutta nyt hänen täytyi pois toimestaan, nyt täytyi talon saada uusi pehtori.
Ja metsä… Metsää täytyi vartioida, siitä varastettiin enemmän kuin sietää saattoi. —
Vielä kotia tultuaan ja maata pantuaan Sakarias Wilde ajatteli noita muutoksia.
Mutta seuraavana päivänä tuli odottamatta joku vieras, joka viipyi päivälliseen.
Ja iltapäivällä viimeinen Wilde kulki pihallaan, nopsana ja kaikessa epäkäytännöllisyydessään miellyttävänä, ystävällisesti tervehtien ohikulkijoita, olipa se sitten pehtori villatukkoineen korvissa tai joku niistä, joita hän oli vahvasti epäillyt luvattomasta metsänkaatamisesta.