XIV.
Sillä iällään, joka lankeaa seitsemännentoista ja kahdenkymmenennen vuoden välille, tämä nuori neitonen kulkee isänsä talossa ja maantiellä. Hän puhuu, hymyilee, eikä ajattele, että moni, joka puhuu hänen kanssaan, näkee hänen hymynsä ja hänen silmänsä. Naisen hymyt ovat niin moninaiset, ja naissilmät — niin vilkkaina liikkuvat ne ympärillä! — vaaleansiniset, harmaat, ruskeat, tummat, kevytmieliset, vakavat, aistilliset, levolliset. Ja kaikista niistä välkähtää esiin säteitä kuin kesän kevyistä kasvikudoksista. Niin, missä nuori kaunis nainen kulkee, siinä helisee kuin salaisia kieliä. Miehet muuttuvat kummallisiksi nähdessään hänen kulkevan, milloin he hymyilevät, milloin muuttuvat vakaviksi, kulkien edelleen, monasti käännyttyään häntä katsomaan. Ja nuori nainen jättää miehet taaksensa, eikä peitä vartaloaan, hymyään ja silmiään seuraavalta vastaantulijalta, ja miksi hän sitä tekisikään?
Mutta sentähden hän kulkee ja viskaa ympärilleen kohtalon jyviä, jotka usein ovat vaarallisia, kun ne saavat pehmeätä multaa itääkseen. Ja kun hän tapaa toisia naisia, hän puhuu muista asioista, ja koko ajan hän hymyilee ystävällisesti, eikä tiedä, mitä itse on tehnyt.
Aada kulki muiden nuorten neitosten tavoin. Hän kulki maantiellä kesäisin, hän seisoi pihaan johtavalla veräjällä, kun syyslehvät varisivat puista. Ja kun joku kulki ohi, hän ei luonut katseitaan alas. Toisten nuorten neitosten tavoin hän kävi tanssiaisissa, hän nauroi ja antoi käsivartensa levätä kavaljeerinsa käsivarren alla ja jutteli välinpitämättömistä seikoista. Tuskin hän pani merkille, seurasivatko jonkun nuoren miehen silmät häntä koko tanssiaisiltana. Hän ei koskaan hengittänyt kiivaammin muusta syystä kuin siitä, että oli tanssiessaan hengästynyt.
Hän täytti kokonaista yhdeksäntoista vuotta, eikä vielä mitkään rakkaudentunteet olleet häntä liikuttaneet, eikä hän niille ollut uhrannut ainoatakaan ajatusta.
Mutta mistähän johtuu, että nuori neitonen lähetessään kahdettakymmenettä vuottaan, alkaa kaihota? Sisältääkö tämä luku jonkun taian? Varmaa on, että Aadan täytettyä kaksikymmentä vuotta, rakkaudenkaiho oli hänet vallannut. Hän kaihosi rakkautta sellaisena, jommoiseksi sitä kuvitteli, jommoisena kauneimmat kirjat sitä hänelle kuvasivat, jommoisena ihanimmat kuvat sitä esittivät. Sellaiseksi kuin hän luuli sen olevan, kun kuuli niitä lemmenlauluja, joita kernaasti kuunteli.
Ja Aada käsitti, että osasi herättää rakkautta nuorissa miehissä. Hän huomasi sen siitä tavasta, millä he häntä katselivat. Mutta ei yksikään niistä, jotka hän tunsi, ollut saanut hänen rakkauttaan heräämään.
Sitten tuli rakkaus eräänä päivänä Aadan vieraaksi ja valtasi hänet täydelleen. Eräässä viulukonsertissa hän näki sen miehen, johon heti rakastui.
Kaupungissa oli huhuiltu suuresta belgialaisesta mestarista, minkä eräs kaupungin pohatoista, joka oli ollut hänen matkakumppaninaan, oli taivuttanut antamaan konsertin kaupungissa, ennenkuin matkusti edelleen. Kaupungin lehdissä oli ollut hänestä tietoja, ja Wilde sanoi eräänä päivällisenä tyttärelleen:
— Häntä menemme kuulemaan, Aada.
Aada oli samaa mieltä. Hän ei itse soittanut, mutta oli hyvin musikaalinen. Ja määräaikana he ajoivat kaupungin juhlasalille, missä konsertti oli annettava.
Silloin — hetkenä ennen konsertin alkua, jolloin yleisöä vielä kokoontui — näki Aada äkkiä nuoren miehen. Tämä tuli sisään keskustellen vanhanpuoleisen naisen, pormestarin vaimon, kanssa. Hän oli niitä nuoria miehiä, joista sanotaan:
— Hän näyttää vaaralliselta.
Hän oli pitkä ja hienon komea, piirteet säännölliset, silmät harmaat, ja vaaleat viikset koristamassa suuta, joka hymyillessään käyristää ylähuultaan ikäänkuin voitokkaana. Oh jotain kauniimpaa, juhlallisempaa koko hänen näössään kuin niissä herroissa, joita tavallisesti kohtaa kadulla ja seuroissa. Hänessä oli jotain, jota nuoret naiset, mitkä janoavat rakkautta, elämää ja loistoa, heti rakastavat.
Tuo vanha, rohkea sananparsi:
— Ken ei rakasta ensi katseella, ei myöhemminkään rakasta, sopi tähän.
Sillä Aada näki hänet, ja hänessä heräsi ilo, joka täytti hänet täydellisesti. Ja kun hetkeä myöhemmin muukalainen mestari alkoi soittaa, Aada ei kuullut, mitä hän soitti; mutta soitto vaikutti kuitenkin. Sävelet muuttuivat hänen mielestään kultavirraksi, jotka tuntui häntä kantavan.
Aada rakasti. Hänen verensä itki ja kohisi, elämä kohosi hitaasti hänen silmiensä eteen, eriskummaiseen kauneuteen puettuna. Hänet valtasi huumaus, jota ei koskaan ennen ollut kokenut.
Niin, vielä kerta se mainittakoon: Aada rakasti. Hänen täytyi pitkään hengittää, saadakseen ilmaa korkealle leimuavaan elämään, joka kohosi hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin olisi tullut suuremmaksi. Tämä oli siis rakkautta, jota hän oli kaihonnut. Sitä hän oli aavistanut, nähdessään ihanoita kuvia ja lukiessaan kauniita kirjoja. Ja tässä se niinikään ilmeni viulun sävelmaailmassa; sillä tämä soitto, nämä pehmeät äänet! ne olivat yhtä valoisat kuin aamu, yhtä punaiset kuin iltarusko, milloin ne säkenöivät elämää, milloin taas vajosivat pois kuin suruun, mutta ihanaan suruun, joka itki kuultavia kyyneleitä. Että elämä saattoikin olla niin kaunis!
Aada ajoi kotia sinä iltana eikä matkalla vastannut monta sanaa isänsä puheisiin. Aada pani maata, mutta ei saanut unta kuten muulloin, ja loikoessaan valveillaan, hän silloin tällöin ojensi käsivarsiaan kuin hellyyden pakosta. Hän muisti tuon nuoren miehen silmät ja hymyn, hän kaihosi häntä. Äkkiä hän nousi vuoteeltaan, puki ylleen silkkisen aamuhameensa ja meni puutarhaan. Siellä oli kosteata äskeisestä kevyestä kesäsateesta. Aada käveli siellä kädet ristissä. Silloin tällöin märkä oksa hiipaisi hänen kasvojaan. Hän istuutui penkille ja katseli kiveen veisteltyä kalaa, joka loikoi suu auki, pensaita ja kukkia, mitkä epäselvinä haamoittivat hänen edessään kesäyönä. Hän näki kaikki sen rakkauden valossa, jota sisällään tunsi. Äkkiä hän ojensi käsivarsiaan, tarttui puutarhatuoliin, paiskasi sen maahan, paiskasi kaksi ja kolme kertaa. Voiman ja suloisen hävittämishalun tuntemus valtasi hänet vähitellen. Hän päästi moneen kertaan lyhyen, terävän huudon ja tarttui kiinni tuoliin vahvoine valkoisine käsineen, ja hiuksiensa irtaantuessa hajalle ja hameensa auetessa hän paiskasi tuolia maahan kerran toisensa jälkeen, kunnes se meni palasiksi.
Vielä hetken hän käveli puutarhassa. Levoton ja harhaileva kaiho oli vähitellen vallannut hänet, kaiho häneen, jonka oli nähnyt, mutta jonka kanssa ei ollut vaihtanut ainoatakaan sanaa, jonka nimeä ei edes tuntenut. Ja tämä kaiho kouristi häntä yhä lujemmin, eikä näyttänyt tahtovan ollenkaan hellittää.
Lopulta hän meni sisälle, pani maata ja huomasi unen tulevan. Mutta monet, kirkkaat sanat tulivat ja menivät kuin itsestään, kauniit sanat, jotka loistivat ja katosivat. Viimein hän tunsi, miten uni otti hänet kokonaan ja vei hänet mukaansa kuin leveässä keinussa ikään.
Seuraavana aamuna hän heräsi, ja ensi hetkinä hän ei muistanut mitään siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sitten sukelsi kaikki hitaasti esiin hänen eteensä. Hän hymyili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen nousta vuoteesta vai loikoa siinä, pitikö laulaa kaikuva laulu vai vaieta. Äkkiä hän kavahti melkein tietämättään lattialle, pukeutui ja meni alas aamiaiselle.
Isä ei ollut tullut. Hän meni sentähden puutarhaan häntä odottamaan ja pyysi emännöitsijän kutsumaan häntä, kun isä tuli. Hän käveli edestakaisin, sulki silloin tällöin silmänsä ja näki silloin edessään hänet, jota ei tuntenut, mutta jota rakasti. Näki hänet siinä, missä hän istui matkan päässä. Näki hänet varsinkin sinä hetkenä, jolloin pelkäsi hänen huomanneen, kun hän, Aada häntä oli katsellut. Jolloin hänellä oli ilme suun ympärillä… jonkunmoinen tukahutettu hymy… ikäänkuin olisi hän tietänyt kaikki, mitä Aada ajatteli.
Kun hetken kuluttua emännöitsijä tuli puutarhaan ja sanoi:
— Aada neiti, isänne on tullut alas, Aada meni melkein närkästyksissään sisälle. Hän olisi vielä niin kernaasti jonkun aikaa kävellyt täällä itseksensä.
Sinä päivänä ja seuraavana päivänä Aada kulki omituisessa valoisassa unenkaltaisessa tilassa, joka pohjaltaan oli hänelle vieras. Kauan olivat hänen rakkaudentunteensa saaneet uinailla. Nyt kun ne viimein olivat heränneet, olivat ne heränneet voimakkaina. Pitkään aikaan hän ei ollut löytänyt ketään, jota olisi voinut rakastaa. Nyt kun hän oli löytänyt hänet, joka, hänen tietämättään, häneen vaikutti monin verroin voimakkaammin kuin muut miehet, riitti hänen pikainen näkemisensä puhaltamaan hänen rakkautensa ilmiliekkiin.
Sakarias Wildelle selvisi pian, ettei hänen tyttärensä ollut kuten ennen. Hän huomasi, miten hän välistä oli vilkas, välistä vaitelias, miten hänen silmänsä toiste loivat pehmeitä katseita, kuin olisivat ne kiintyneet johonkin rakkaaseen esineeseen. Kun hän kerran kysäsi häneltä: — No, mitä sinä ajattelet Aada, hän huomasi, miten tyttärensä väri vaihtui ja kuinka hänen oli vaikea vastata.
Sakarias Wilde käsitti, että jotain oli odotettavissa, ja ettei pitänyt häiritä. Hän antoi hänen olla yksin, kun huomasi, että hän sitä halusi, eikä tunkeutunut hänen läheisyyteensä. Hän näki, että hänen ensi rakkautensa oli onnellinen. Miten hän muuten olisi voinut olla niin kaunis? Tuo hiljainen juhla, joka lepäsi hänen ylitsensä, nuo punaiset usvat, jotka kiitivät hänen kasvojensa ohi.
Mutta kukahan oli hänen rakkautensa esine? Hän arvaili arvailemistaan. Istuessaan aamiaispöydässä hän alati vaipui ajatuksiin. Hän jäi istumaan pitkiksi hetkiksi, toinen käsi poskea tukemassa ja toisella leikellen juustoa pieniksi palasiksi, pistäen ne yksitellen haarukan kärkeen ja pureksien niitä yksitellen, tuumiessaan: — Kukahan se on? Eräänä iltana kulkiessaan Aadan kanssa niityn halki, hän oli kysymäisillään sitä häneltä; mutta ei kuitenkaan voinut.
— Tulkoon hän itse minun luokseni, hän ajatteli.
Mutta hetken kuluttua hän taas ajatteli:
— Teen ehkä väärin siinä, etten sitä häneltä kysy… olenhan totisesti lähin asiaa tietämään.
Mutta hän ei kuitenkaan sitä häneltä saanut kysytyksi.