XVI.
Hän antoi elämän häipyä pois. Vähitellen hän oli oppinut paljon, niin että hänellä oli harvoja tarpeita. Sitäpaitsi hän oli hyvin väsynyt. Ja hän huomasi, että voimat vähenivät.
Sentähden hän tuli ystäväksi vierasten seikkojen kanssa, tai seikkojen, joita ihmiset sanovat vieraiksi: luonnon ja yksinäisyyden, jotka kohoavat maasta ja taivaasta. Jotka tarjoavat lepoa ja uskollisuutta niille, jotka tuntevat, että pian siirtyvät pois.
Hän piti kolmesta vuodenajasta. Keväästä, joka levottomasti herätteli elämää, kesästä, ja sen pauhinasta, ja syksystä ja sen kullasta, kun luonto vaipui. Talvea hän piti rasittavana kylmän vuoksi. Sentähden hän pitkinä talvikuukausina kömpi ikäänkuin pesäänsä ja luki kirjojaan. Ne kirjat, joita hän vanhana luki, eivät olleet niitä kaikuvasti laulavia kirjoja, jotka olivat ilahuttaneet häntä yhdeksäntoistavuotiaana, jolloin ensimäinen kaiho lempeä ja elämää kohti hänet valtasi, ei niitä, jotka kertoivat kovista sieluntaisteluista, ja joita myöhemmin mielellään oli lukenut, kun itse oli elämää kokenut. Ne kirjat, joista hän nyt piti, kertoivat useimmiten seikoista, jotka olivat kaukana menneisyydessä, niin että taistelu ja melu muuttui vaan heikoksi humuksi, jota pitkä aika hiljensi kuin paksu verho. Näitä kirjoja saattoi verrata niihin, jotka vaivoin kohosivat haudoista ja puhuivat silmät puoleksi ummessa. Ja ne sanat, joita ne puhuivat, olivat tylsiä sanoja, jotka vivahtivat vaalenneisiin gobeliini-kudoksiin.
Näin oli pimeänä talvi-aikana. Mutta kun se aika tuli, jolloin elämä alkoi uudelleen, hän avasi ikkunansa ja huomasi miten maa hengitti. Hän huomasi puhkeavien lehtien hapahkon tuoksun, hän huomasi ensi hyönteiset, jotka vielä unisina talvihorroksesta kömpelösti lentelivät sinne tänne.
Mutta kesä tuli, ja aurinko oli korkealla taivaalla ja levitti itsestään sen suuren valon, josta kaikki kasvoi. Joskus hän, varsinkin alkukesästä, istuutui tuoliin ikkunan ääreen ja antoi auringon paistaa päälleen. Se loi lempeää voimaa hänen jäseniinsä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän siinä niin istui, tapahtui seuraavaa. Hän ei sitten tietänyt, oliko nukkunut, vai oliko ollut hereillä.
Hänestä tuntui, että hän oli hyvin nuori ja että istui jossakin Vorre-kartanon puutarhassa. Aurinko levitti paistettaan hänen ylitseen ja joku varpunen viserteli puissa. Hän oli juuri ollut keittiössä ja puhunut puutarhurin kanssa. Heidän oli määrä sinä iltapäivänä poimia puutarhamansikoita. Silloin kulki hänen isänsä ohi ja huusi: — Aada, Aada, tule nyt sisälle! — Kaikki oli niin selvää, että hän avattuaan silmänsä, huusi: — Kyllä, isä, minä tulen! ja hän tahtoi kavahtaa ylös ja joutui kovin hämilleen, kun istuikin siinä vanhana raihnaisena naisena.
Silloin tällöin hän unissa oli nähnyt aikaisempia tapahtumia. Mutta ne eivät olleet muodostaneet mitään selviä kuvia. Tämä uni herätti hänessä suuren alakuloisuuden. Hän istui kauan paikoillaan ja ajatteli, miten lapsena oli juoksennellut puutarhassa ja lähistössä. Hän ajatteli sitä vaaleanvihreätä kukkaa, joka tuoksui niin kummalliselta, hän ajatteli valoisia kesäpäiviä, jolloin oli nyökäyttänyt päätään kukkien nuorille tytöille ja vanhoille eukoille ja hän ajatteli valoisia kesäöitä, jolloin oli noussut ja mennyt katsomaan ulos ikkunasta ja kuuntelemaan yötuulen suhinaa.
* * * * *
Ikkunastaan hän tuli monen linnun ystäväksi. Värinokkaiset laululinnut katselivat häntä lähimmältä oksilta kirkkaine silmineen. Ja kun hän hitaasti kulki kotia tietä pitkin, olivat suon varikset ja harakat vallan lähellä häntä, lähimmät vaan muutaman askeleen päässä. Eivätkä ne pelänneet, vaikka hän kääntyi niitä katselemaan. Jopa eräänä myöhäisenä syyspäivänä harakka lensi sisälle hänen huoneeseensa avoimesta ikkunasta. Se räkätti ja heilutti pyrstöänsä, ja meni nurkkaan ja räkätti vielä kerran. Lopulta se taas lähestyi ikkunaa ja lensi ulos. Aada olisi kernaasti suonut sen istua siinä, missä se istui; sillä eipä sillä ollut aivan hyvä olla ulkona. Päivä oli kylmä ja vaalea aurinko piili lämmittämättä valkoisten pilvien takana.
Ikkunastaan hän näki ne metsäpuu-hedelmät, jotka loistivat syksyllä eriskummaisen muotoisina ja kirjavan värisinä. Usein, kun lehdet olivat varisseet pois, ja kun kuura oli ilmaantunut, oli jokunen punainen omena jälellä oksalla ja loisti siinä. Hän piti näistä metsähedelmistä. Olihan lokakuun aika niiden kaltainen. Metsällä oli silloin niiden palavat värit, ja ilma virtasi sisälle tuoden mukanaan ikäänkuin noiden villihedelmäin mehun tuoksua.
Päivä päivältä hän heräsi, ilta toisensa jälkeen hän vaipui uneen. Hän huomasi yhä enemmän kuihtuvansa, mikäli aikaa kului. Hänen välinpitämättömyytensä maailmaan nähden kasvoi.
Missä olivatkaan kaikki ihmiset, jotka ennen oli kohdannut? Olivatko ne poissa pilvissä, vai lähellä häntä? Hänestä tuntui välistä, että hän puhui jonkun kanssa, jonka ennen oli tavannut, mutta jota ei nyt enää tuntenut… Mutta missä oli hänen poikansa, missä oli Alf? Eiköhän hän tullut liian myöhään, jos hän yleensä koskaan palasi hänen luoksensa? Hän ymmärsi niin vaikeasti hänen kirjeitään. Niissä oli ainoastaan meri — tai ihmisvilinä, jotka liikkuivat hänen edessään varjojen tavoin.
* * * * *
Hän huomasi viimein, että lähestyi hautaa. Hän jäi loikomaan vuoteeseen, ja lääkäri noudettiin. Ystävällinen vanha mies, joka puhui paljon.
— Onhan hän jo hyvin vanha ja heikko… Eihän ole oikeastaan mitään vaaraa; mutta ei mitään myöskään erityistä ole tehtävissä… vahvistavia lääkkeitä … ei muuta. — —
Hän vaipui yhä syvemmälle ijäisyyttä kohti.
Eräänä yönä, muutaman hetken ennen kuolemaansa, hän heräsi siitä, että Martha täti oli hänen luonansa. Aada loikoi hiljaa ja odotti. Martha täti sanoi:
— Niin, muistatko nyt, että tulit luokseni hääpäivänäsi, ja minä sanoin sinulle: — Kuinka hieno ja valoisa sinä olet! Minä ajattelinkin usein: Tulkoon hän valoisalle puolelle elämää. Tulithan sinä oikeastaan valoisalle puolelle, rakas.
Aada vastasi: — Niin, kun nyt taas tapaamme, Martha täti, voin sanoa sinulle, että onhan minulla ollut paljon hyvää ja kaunista elämässäni. Mutta minulla on myöskin ollut paljon vaivaa ja raskasta surua… niin että vastenmielisesti ottaisin sen takaisin uudelleen… Mutta, Martha täti, kun puhun sinun kanssasi, niin notkistan polveni.
— Miksi sinä notkistat polvesi minun edessäni, Aada?
— Niin, Martha täti, sanon sen vielä kerran: minä notkistan polveni sinun edessäsi. Sillä olenhan kuitenkin iloinnut elämässä, olenhan riemuinnut. Mutta sinä, Martha täti, sinä et koskaan ole riemuinnut. Ja minä olen itkenyt elämässäni; mutta minä olen itkenyt, mitä ihmisten Herran vanhurskaan lain mukaan tulee itkeä… minä olen itkenyt kyyneliä. Mutta sinä, Martha täti, itkit verta. En tiedä, mitä tulee tämän elämän jälkeen; mutta sinä näytät niin korkealta, Martha täti, sinä näytät niin korkealta, ja valokehä ympäröi sinut… Niin, sellaisia varten kuin sinä, lienee autuus olemassa. Meille toisille ainoastaan kuoleman lepo maailman ilojen ja surujen jälkeen. Mutta teidän kaltaisianne varten autuus varmaan on olemassa.