XVIII.
Päivät kuluivat liian nopeasti. Se aika jo läheni, jolloin Carstenin oli matkustaminen.
Loppupäivinä emien hänen lähtöänsä hän ja Aada kulkivat pitkillä kävelyillä ja puhuivat siitä, millaista heidän oli oleva seuraavana vuotena samaan aikaan. Luultavasti he silloin jo olivat muuttaneet saareen. Kaiketi asuivat vanhassa linnoituksessa jotenkin yksinänsä, viihtyivät kai hyvin, eivätkä toivoneet ketään vierasta.
Nyt, kun eron pitkät hetket lähestyivät, he eivät niin paljoa tunteneet entistä himoitsevaa rakkautta. Se oli väistynyt syvän hellyyden tieltä. Heitä miellytti noina päivinä istua hiljaa, vallan likellä toisiaan ja puhua siitä ajasta, joka oli heidät eroittava: mitä silloin aikoivat tehdä ja miten tulivat muistelemaan sitä kaunista kuukautta, jonka nyt olivat viettäneet ja miten aikoivat yrittää saada ajan kulumaan niin nopeaan kuin suinkin, jotta sitä pikemmin voisivat yhtyä.
Eronpäivä tuli. Päivällisaikaan Sakarias Wilde kyyditsi tyttärensä ja hänen sulhasensa kaupunkiin vallan lähelle siltaa, jonka luona vene odotti valmiina viemään Carstenia siihen pieneen laivaan, jolla hänen oli määrä matkustaa. Aada oli rohkea, hän osasi niin pidättää itkuaan, että hymyilikin viimeisen hyvästin hetkenä, vaikka tämä hymy olikin jotenkin himmeä.
Sitten Carsten matkusti, ja Aada palasi isänsä kanssa kotia odottamaan häntä syksyn, talven ja kevään, kaikkiaan seitsemän kuukautta.
Vaikka lokakuu jo oli käsissä, viipyi syksy yhä vielä. Usein tuntui siltä, kuin olisi kesä vielä kulkenut yli maan. Mutta eihän enää ollut kesä. Puisto, lehtokuja ja metsä kellastuivat vähitellen. Auringonlaskukohta lähetti suuria valojuovia kauas taivaalle, ja niiden levittämä kullanhohteinen valo houkutteli jonkun linnun laulamaan. Muutamat kylmät viimat harhailivat pohjoisesta ja ilmoittivat, tosin eivät voimakkuudellaan, vaan sen enemmän turvallisella leveydellään, että ne saapuivat onkalosta, missä oli paljon ammennettavaa. Ne eivät kuitenkaan hävittäneet ja riipineet. Metsät, lehtokuja ja puutarha olivat vielä lokakuun väririkkaan komeissa puvuissa ja odottivat kuolemaa.
Mainitsin aikaisemmin, että Aada oli niiden kukkaisten kaltainen, joiden väri on himmeä, ja joiden tuoksu on kaukaisen hienoa. Mutta nyt oli rakkaus ja kaiho valanut hänen vereensä vierasta mehua. Hänellä ei enää ollut tuota himmeätä väriä. Hän käveli puistossa, lehtokujassa ja metsässä kaikilla niillä paikoilla, missä oli kulkenut Carstenin kanssa, ja hänen ajatuksensa olivat painostavia kuin niiden kukkien tuoksu, jotka aukenevat yöllä.
Hän kaihosi sitä miestä, jota rakasti. Hän kaihosi häntä päivä päivältä. Lopulta hän tottui kaihoonsa; sentähden hän usein sanoi aikaisin hyvää yötä isälleen ja meni huoneeseensa, riisui vaatteensa ja meni vuoteeseen ja loikoi ennenkuin nukkui, hiljaa silmät ummessa ja ajatteli häntä ja toivoi loikovansa näin koko yön.
Aika kului muuten häneltä nopeammin kuin mitä oli toivonutkaan. Melkein joka toinen päivä tuli Carstenilta kirje, ja näiden kirjeiden lukeminen ja vastaaminen niihin vei melkein koko ajan pimeänä talvena.
Sitten lähestyi vähitellen toukokuu, viimein se oli tullut ja viimein oli sekin päivä tullut, jolloin Carstenin, kuten oli kirjoittanut, oli määrä palata Vorre-kartanoon. Aada istui ikkunan ääressä, ja kun tiesi Carstenin matkustavan lopputien maitse, hän katseli kaikkia ajoneuvoja, mitkä lähestyivät.
Illan suussa hän tuli. Aada näki hänet taas samanlaisena kuin ennen; hänen vartalonsa, silmänsä, hänen suunsa, hänet itsensä… hän oli todella saanut hänet takaisin.