XX.
Martha täti ei ollut häävieraiden joukossa. Sakarias Wilde ja Aada olivat molemmat puhuneet hänelle, että hän tulisi alas hetkeksi; mutta hän oli pudistanut päätään. Jossakin määrin tämä päänpudistus heitä oli hämmästyttänyt; sillä se ilmaisi, että hän oli ymmärtänyt heidän sanansa. Ja totta puhuen oli viime aikoina usein sattunut, ettei Martha täti ollut käsittänyt, mitä hänelle oli sanottu.
Ei saata ihmetyttää, että Aadalla kihlausaikanaan ja silloin, kun uneksi tulevasta onnestaan, oli ollut ikäänkuin kammo käydä tervehtimässä Martha tätiä hänen synkässä huoneessaan. Se loisto, joka kirkastaa elämän sellaisina päivinä, on ihana; mutta se ei ole järkähtämättömän vankka; kun onni näyttää hymyillen lähestyvän, valtaa helposti onnettomuuden pelko. Silloin helposti kiintyy ennemerkkeihin. Sentähden Aada mieluimmin oli mennyt Martha tädin huoneen ohi. Mutta kun kuukauden päivät Carstenin lähdön jälkeen hänen isänsä eräänä päivänä oli sanonut: -— Martha tädin voimat menevät alaspäin, Aada oli mennyt sinne yläkertaan ja oli huomannut tädin kovin muuttuneeksi. Pimeys, joka jo aikoja sitten oli alkanut peittää häntä, verhosi hänet nyt melkein kokonaan, ja samalla hänelle valkeni ikäänkuin kaukainen valo. Mikä kummallinen työ hänellä nyt oli käsillä: hän valmisti neulomusta, joka oli kokoonpantu pienistä rihmoista, mitkä hän kokoili sieltä täältä. Joka kuluneen ja vanhentuneen tilkun hän talletti ja purki sen yksityisiksi rihmoiksi, punoi nämä yhteen ja kutoi ne kaikki huiviksi, jonka hänen oman puheensa mukaan piti tulla kaikkia muita huivia isommaksi.
Sen päivän jälkeen Aada silloin tällöin oli istunut siellä ylhäällä, ja hän luuli muuten Martha tädin merkillistä kyllä tietävän, että hän oli kihloissa.
Mutta nyt hääpäivällään Aada tahtoi mennä sinne ylös.
Ja hetkenä, jolloin ei kukaan huomannut häntä, hän meni ylös pitkiä portaita tädin ovelle, koputti ja astui sisään.
Martha täti istui nyt samoin kuin kaiken aikaa, niin kauan kuin Aada saattoi häntä muistaa. Huone oli entisellään, kaikki huonekalut olivat paikoillaan, maalaus riippui vuoteen yläpuolella, seinäkello naksutteli huoneen nurkassa, heilurin liikkuessa edestakaisin.
Aada kulki, yllään valkoinen morsiuspuku Martha tädin luo. Täti katsoi häneen; haihtuva hymy välkähti hänen kasvoissaan ja oli seuraavassa tuokiossa kadonnut. Mutta siinä seisoessaan, Aada tunsi sisällään liikutusta nähdessään nuo silmät, jotka kätkivät mitä syvintä surua, nähdessään nuo valkoiset hiukset, nähdessään tuon syyttömästi rääkätyn ja kiusatun… ja hitaasti hänet kouristi syvä suru, ja tietämättään hän vaipui polvilleen Martha tädin eteen. Hän tarttui hänen käsiinsä, painoi niitä kasvoilleen, ja hän nyyhkytti, kuin eivät kyyneleensä koskaan olisi pysähtyvät.
Lämpimien kyynelten kosketuksesta tuntui Martha täti värähtelevän.
Kun Aada katsahti ylös, hän ihmetteli; hänen ajatuksensa tuntuivat palanneen, oltuaan kaukana pakosalla, ne tuntuivat kokoutuvan ja jotain punnitsevan. Hän näytti niin ymmärtäväiseltä, kuin se, jonka jalka on maan päällä, ja samalla niin viisaalta, kuin se, joka on nähnyt enempää. Hän kosketteli Aadan päätä, tuijoitti häneen ja sanoi ainoastaan:
— Kuinka hieno ja valkea sinä olet, ole aina samanlainen kuin olet nyt.
Äkkiä hän nousi ja nouti pienen lippaan, jota päällysti vaalentunut punainen nahka. Hän aukaisi sen ja Aada näki jotain kiiltävän. Siinä oli kaulavitjat vanhasta siselöidystä kullasta, joka kehysti säkenöiviä topaaseja.
Martha täti otti kaulavitjat ja nosti ne ylös.
— Sain nämä sinä päivänä, jolloin täytin kuusitoista vuotta, hän sanoi itsekseen, kannoin niitä kauan sitten tummansinisellä samettihameellani. Nämä kaulavitjat ovat nyt sinun.
Hän ojensi Aadalle lippaan ja istuutui jälleen.
Aada sai vaivoin kuiskatuksi:
— Kiitos, kiitos.
Hän tuijoitti Martha tätiin ja huomasi nyt, että maallisia näkevä katse taas näytti väistyvän hänen silmistään, ja että pimeys taas nopealentoisten yölepakonsiipien tavoin sujahti hänen kasvojensa yli.