XXII.
Aada ja Carsten olivat ennen häitä päättäneet viettää muutaman viikon kuherruskuukauttaan Olle-virran rannoilla. He eivät katuneet tätä päätöstä; sillä näytti tulevan kaunis kesä.
Eräänä päivänpaisteisena selkeätaivaisena aamuna he heittivät jäähyväiset. Ensin Sakarias Wilde kyyditsi heitä muutaman peninkulman. Heidän oli määrä käydä tervehtimässä perintötalollista Öjvind Galtea, niin sanottua Galten Jarlia. Hänet oli kutsuttu häihin, mutta hän oli kieltäytynyt kiittäen:
— Veljeni kuoli äsken. Mutta jos sinä, Sakarias Wilde, tai nuori pari, tai kernaimmiten te kaikki kolme tulette minun mailleni, niin tiedän varmasti, että ette kulje taloni ohi.
Muutama päivä myöhemmin saattoi Sakarias Wilde vastata:
— Tulemme vieraiksesi kaikki kolme.
Ja Galten Jarli vastasi:
— Olette tervetulleet.
Nyt heitä odotti päivällinen Galtessa, ja siitä oli vannaankin tuleva mainiota.
— Kun Öjvind Galte kutsuu vieraita, sanoi Wilde, niin luottakaa siihen, että hän osaa olla isäntä kuin harvat.
Päivällisaikaan he saapuivat hänen taloonsa, näkivät suuren harmaan rakennuksen, jossa oli monta kuistia ja uloketta ja jonka yli lukemattomat vuodet näyttivät kulkeneen, ja tämän rakennuksen ympärillä viisi, kuusi ulkorakennusta. Asuinrakennuksesta vallan kuin vilkkui ulos rikkautta, ja avarat puna-apilan peittämät maa-alueet ja tiheät metsät liittyivät siihen molemmin puolin.
Ulkona portailla seisoi Öjvind Galte itse ja odotti heitä, yllään sarkapuku hopeanappineen sekä hopeasolkineen kaulan kohdalla ja suuri hopeahelainen veitsi kupeella. Hän oli tummapartainen mies, joka näytti, kuten Wilde sanoi, olevan mies, joka kyllä tervehti, mutta joka ei koskaan kellekään kumartanut. Hän polveutui vanhoista Norjan kuninkaista, noista omituisista sotureista, jotka hävittävät kaikkein suurimmat kaupungit ja kourallisella miehiä pirstoivat sotajoukkoja. Hän oli sentähden mies, jonka kielellä liikkui taruja ja taisteluja, joita hänen isänsä ennen häntä olivat taistelleet, ja joista hän mielellään kertoi. Kun ylhäisiä aatelisia tuli hänen taloonsa, jos kuningas tuli hänen taloonsa, niin oli miten oli, täytyi aatelisten ja kuninkaan suostua kuulemaan, että Öjvind Galten esi-isät olivat olleet herroja niinä aikoina jolloin heidän esi-isänsä olivat olleet alamaisia.
— Sinä kuningas, sanoi Öjvind Galte sillä kertaa kun kuningas kävi hänen luonaan, tulet istumaan minun pöytäni ääressä; mutta miehesi (hän tarkoitti hoviväkeä) saavat istua tuolla toisessa huoneessa.
Mutta sekin on mainittava, että kun köyhä matkamies tuli taloon, häntä pyydettiin istumaan ja hänelle annettiin ruokaa, sillä Öjvind Galte oli hyvä mies, ja hän oli lukenut vanhat laulut ja tiesi, että sen pitää saada ruokaa ja juomaa, joka on kulkenut tunturien yli.
Öjvind Galten talossa he söivät päivällistä. Ensin he saivat maitovelliä, karhunreittä ja paloviinaa, mutta sitten ruokalajeja, joita paremmin tunsivat, lohta, häränlihaa, sianpaistia, teiriä, ja sen lisäksi viiniä ja samppanjaa, joka vaahtosi pulloista alas raskaisiin, tahottuihin laseihin ja kuohui hopeapikareissa. Paitsi Sakarias Wildeä ja vastanaineita, oli läsnä ainoastaan kolme Öjvind Galten läheistä sukulaista, jotka kaikki olivat hänen tapaisiaan etupäässä siinä, että järkähtämättä ylpeilivät tuhatvuotisesta suvustaan. Vanhin heistä oli hyvin iäkäs mies, jolla oli pitkä valkea parta ja käheä laulava ääni, mikä pelkällä soinnullaan tuntui kertovan kunnaista ja metsistä. Mutta ellei tuota sointua olisi ollut, olisivat sanat kuitenkin tuoneet sieltä viestiä. Niin, kaikki kolme he istuivat ja puhuivat alinomaa suurista kartanoistaan, jotka sijaitsivat itäisissä laaksoseuduissa, ja heidän sanoistaan tunsi avaroiden maa-alueiden tuulahduksen, kuuli virran pauhinan, ja kuuli aholla liikkuvien metsäeläinten levottomuutta, jotka illan pimetessä pujahtivat ulos metsästä. Näitä ajettiin takaa; varsinkin lähinnä vanhin Galte oli suuri metsästäjä, joka edellisenä vuonna oli tappanut karhun ja kaksi sutta.
Aadasta tuntui kodikkaalta täällä. Hänestä oli hauskaa kuulla noiden neljän miehen puhelevan, jotka olivat niin erilaiset kuin kaikki muut; mutta Carstenin oli ikävä. Häntä ei ollenkaan huvittanut, että hänen kysymyksiään silloin tällöin ei kuunneltu.
— Aada, hän kuiskasi päivällisen jälkeen, lähtekäämme taas pian matkaan, nämähän ovat kauhean ikäviä. Katso tuota vanhusta, kuinka hän pöyhkeilee, katso kuinka hän kaikkein armollisimmin ojennaikse lausuakseen sanan.
Hän huomautti saman Wildelle, ja tämä virkkoi:
— No, eihän tätä kauan kestä. Kello 6 tulee se mies, jonka on määrä soutaa teitä ylös virtaa. Lepäähän niin kauan, onhan näillä Galteilla, mitä heistä muuten hekään muistuttamista, tyylikkäisyyttä.
Tunnin kuluttua tuli se Wilden alustalaisista, jonka piti olla heidän soutumiehenään. Heitettiin jäähyväiset. Äkkiä Öjvind Galte meni Aadan luo, josta kaikki kolme Galtea näytti pitävän, ja sanoi, kasvojensa kirkastuessa kauniista hymystä:
— Ottakoon siis morsian vastaan lahjansa.
Ja hän levitti leveän hopeavyön, vanhan takomatuotteen, jonka yksinkertaiset koristekuviot olivat riimukirjainten näköiset.
Kolme muuta Galtea seisoi nyökyttäen päätänsä, ja kun Aada oli kiinnittänyt sen vyötäisilleen, sanoi vanhin:
— Näkee, että hopea hänelle hyvin sopii.
Monet hyvästit vaihdettiin, ja Galte saattoi vieraansa valtatielle.
Mökkiläinen, jonka oli määrä soutaa heitä, lähetettiin ennalta joelle, ja Sakarias Wilde kyyditsi vastanaineet sinne. Täällä hän heitä hyvästeli ja sanoi toivovansa, että heillä olisi iloinen huviretki, pyysi, että muistaisivat katsella auringonnousua Lo-tunturilta, ja kuiskasi Aadalle liikutuksissaan, että hän siellä istuessaan ajattelisi, että isänsäkin oli siellä istunut. Hän heitti heille jäähyväiset, syleili ja suuteli Aadaa, joka nyt ensi kerran erosi hänestä. Jotta ei olisi joutunut liiaksi liikutuksen valtoihin, Wilde antoi heille hyviä neuvoja matkalle.
Aadan mieli oli raskas tänä ensimäisenä eronhetkenä, ja kun hän viimein nousi veneeseen, hän katsoi isänsä jälkeen, joka hitaasti käänsi hevosen, viittasi ja ajoi pois.
Soutaja, mökkiläinen, nimeltä Gonnar Flaa, pidättelihe lähellä rantaa ja otti virran avuksi, niin että kuljettiin nopeasti. Kuitenkin venematkaa kesti kolme tuntia, ennenkuin he saapuivat siihen taloon, mihin aikoivat yöpyä. Siellä he saivat illallista, panivat senjälkeen heti maata, vaipuivat oitis sikeään uneen ja nukkuivat kauan. Seuraavan päivän iltapäivänä, ajettuaan muutaman tunnin kääseissä ja kiivettyään muutaman tunnin vaivaloisesti jyrkkää tunturin rinnettä, he saapuivat korkealle siihen taloon, mihin olivat päättäneet asettua asumaan noiksi kahdeksi viikoksi.
Heillä oli siinä silmiensä edessä virkeä, jylhä tunturimaisema. Aivan lähellä taloa oli nurmikko ja puutarha. Tässä puutarhassa oli muutamia ruusuja, jotka oli sidottu kiinni keppeihin, jotta ei tuuli kiihtyessään olisi temmannut niitä pois mukaansa. Muutamia muitakin kukkia oli; mutta sekä ruusut että nuo muut kukat panivat, vaaleat kuin olivat, ajattelemaan vieraita häkissä olevia lintuja tai lämpimämmistä maista kylmempiin maihin tuotuja metsäeläimiä. Ne ikäänkuin eivät viihtyneet, ne näyttivät ikäänkuin kaihoavan pois. Ja kuitenkin ne Aadan mielestä olivat kauniit, kuten surunvoittoinen laulu, nuo vaaleanpunaiset kukat harmaiden kallioiden lomassa. Hän istui usein kauan ja katseli niitä ikkunasta. Siellä oli muutamia muita kukkia, jotka Sjur Aasen oli noutanut vielä ylempää tunturilta. Muutamia sinisiä tähdenmuotoisia kukkia. Mutta nämä näyttivät hyvin menestyvän. Niiden väri oli niin helakka, että ne suorastaan säkenöivät.
Ensimäisenä iltana Sjur näytti Aadalle Lo-tunturia. Se ei ollut varsin korkea harjanne, mutta jyrkkä; sen huippu oli sahalaitaisen kukonharjan näköinen, varsinkin nyt, kun ilta-aurinko värjäsi sen punaiseksi.