XXIX
Mutta eräänä päivänä Carsten tuli kotia tuoden uutisen: konttorissa oli sinä aamuna ollut kirje hänelle vanhalta ystävältä, Nils Maagilta, joka kirjoitti, että hän kuukauden kuluttua aikoi tulla heillä käymään.
Carsten oli hyvin puhelias päivällispöydässä, ja päivällisen jälkeen hän käveli huoneessa ja puhui edelleen, kertoen paljon ystävästään:
— Nils Maag elää melkein kokonaan yksin. Hän on kyllä upseeri, mutta ei ole tehnyt paljoa tullakseen huomatuksi sotilasuralla. Hänellä on rahoja ja hän on melkein koko ikänsä ollut matkoilla… merkillinen ihminen… niin vaihteleva, milloin säännöllinen kaupunginherra, keikari, milloin sotilasinsinööri, joka kuljeksi yksinäisillä syrjäisillä seuduilla; hänessä on aina hieman runoilijaa:
Mun tieni erämaahan ilta johti,
ja mieli pyrki unta kohti…
Näin alkoi kaunis runo »Rautanaamari-miehestä». Tämä runo oli kuuluisa meidän piirissämme. Nils Maag lähetti sen meille Ranskasta…
Hän on samalla ritarillinen, oli ainakin ennen. Nyt, meidän demokraattisena aikanamme monet sellaiselle nauravat. Kerran hän saattoi naistuttavaansa tanssijaisista… hän ei mennyt hänen luokseen vaunuihin, huolimatta sadeilmasta, vaan seisoi ulkopuolella astuimella kunniavahtina. No niin, moni piti sitä käsittämättömänä… totisesti… miten voikaan vaatia, että rahvas ja hölmöt sellaista ymmärtäisivät; minusta se oli kaunista, minä ymmärsin, mitä hänen sisällään silloin liikkui.
No niin, nyt hänkin käsittäisi, jos joku sellaista tekisi, mutta itse hän ei enää tahtoisi sitä tehdä. Hän on kokenut, ehkä vähän väsynyt jo. Viime kerran kun olimme yhdessä, hän sanoi: — Oh, rakas ystävä, ritarien kuningatar on kuvittelua. Ainoa paikka, missä hän koskaan on ollut olemassa, on uskollisten mieshenkilöiden mielikuvitus. Hän on elänyt siellä hyvin ja kauan miesten yksinkertaisuudesta ja heidän hieman paisuneesta tunteellisuudestaan. Niin, nyt hän on kyllä hervaantunut… ja herkuttelija… se on hullunkurista hänessä. Ei mikään voi saattaa häntä niin huonolle tuulelle kuin se, että häränliha on huonosti paistettu… tai että hänelle tarjotaan huonoa punaviiniä… No, mutta hän on hieno sielu… ja tunteellinen sisimmässään. Muistan hänet hyvin, kun vanha raihnainen pappismies kuoli. Silloin kolme kalpeata tytärtä itki isänsä ruumiin ääressä. Nils Maag oli saapuvilla, ja melkein tietämättään nuo hylätyt tytär-parat nojasivat hänen, Nilsin, rintaan, ja silloin… silloin hän oli kaunis ja vakava, hän seisoi paikallaan ja taputti heitä, myötätuntoisena, mutta melkein kunnioittavasti — niin, hän on hieno sielu.
Aada istui kuunnellen. Hän ei ollenkaan ollut tyytymätön siihen, että
vieraita tuli taloon. Nämä kevätkuukaudet kuluivat niin hitaasti, eikä
Carstenin ystävän vastaanottaminen tuottanut minkäänlaista vaikeutta.
Olihan vierashuone täydessä kunnossa.
Muuten hän ei sen enempää ajatellut vieraan tuloa, kuin että hämmästyi, kun Carsten eräänä päivänä sanoi:
— Ylihuomenna Nils tulee.
Nils Maag saapui tuntia aikaisemmin, kuin mitä häntä hänen viime kirjeensä johdosta odotettiin. Seuraus oli se että Aada hänen tullessaan oli ulkona kävelemässä pikku Alfin kanssa. Kun hän palasi kävelyltä ja oli valmis vastaanottamaan talon vierasta, hän näki vieraan istuvan seurusteluhuoneessa keskustellen Carstenin kanssa. Se oli epäilemättä hän. Hän huomasi, miten innoissaan Carsten jutteli, toisen istuessa nyökäyttäen päätään ja hymyillen, kun Carsten kertoi jotain, mille itse nauroi.
Aada tuli sisään, ja Carsten esitti. Aada pyysi anteeksi, ettei ollut saapuvilla vastaanottamassa vierasta, ja hän vastasi puolestaan pyytäen anteeksi, että oli tullut näin umpimähkään, edes tarkoin mainitsematta tuloaikaansa. Näiden joutavien kohteliaisuuksien jälkeen keskustelu heti pääsi vauhtiin. Aada huomasi todella Nils Maagissa sitä ritarillisuutta, josta Carsten oli puhunut, ja hänen puoleensa vetävä olemuksensa ei ollut opittua, vaan hänelle luontaisen ominaista. Siitä johtui, että vaikka hän teki jotain, mitä ei ollut hienon käytöstavan sanakirjassa, se kuitenkin oli maukasta, siksi, että hän siihen painoi leimansa.
Iltapäivähetket kuluivat miellyttävästi. Käveltiin saarella ja katseltiin vanhan linnoituksen merkillisyyksiä. Palattiin mukana hyvä ruokahalu illallispöytään, joka odotti katettuna. Aada oli hieman utelias kuulemaan Nils Maagin arvostelevan ruokalajeja, mutta se ei tullut esiin muulla tavalla kuin että hän söi hämmästyttävän paljon noita jotenkin tavallisia ruokia. Pöydän ääressä muuten oltiin iloisia, molemmat ystävät ottivat esiin menneiden päivien tapaukset ja ihanuudet, ja hetken hyvä tuuli loi niihin väriä ja juhlallisuutta. Jonkun ajan kuluttua Nils Maag oli se, joka puhui kaikkein enimmin. Oli ilo kuunnella häntä. Hän puhui toisin kuin useimmat muut. Hän leikitteli helpommin sanoillaan ja osui paremmin oikeaan. Ja hän saattoi puhua koko joukon kevyttä ja vakavaa, koskaan laimenematta. Ja kaikki ne pienet kokemukset, joita kertoi kaukaisista maista, vaikuttivat täällä pienessä huoneessa saarella. Niillä oli eri viehätyksensä noiden kahden henkilön mielestä, jotka asuivat täällä syrjässä. Ja oivallista oli, että Nils oli tehnyt laajoja ja useita matkoja. Hän ei ollut kuin ne, jotka ovat tehneet matkan johonkin kaupunkiin, jonka kuvaamisessa eivät koskaan pääse loppuun. Hänellä oli niin paljon valittavissa. Ainoastaan se, mikä oli oivallista, pääsi esille. Sentähden saattoi istua niin turvallisena häntä kuuntelemassa. Kun hän toi esiin jotain, tiesi jo edeltäpäin, että se oli sellaista, mitä ansaitsi kuunnella.
Tiikeri-metsästys Intian metsissä korkeiden puiden juurella. Käynti
Pekingissä yönä, jolloin kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Vuosi
Japanissa japanilaisen kansan keskuudessa, jolla oli alituinen hymy
huulillaan.
Sitten Ameriikasta: kaukaisia kalliovuoria, joilla oli europpalaiselle outo väri, putkimetsiä, jotka kalisivat tuulessa kuin parvi säliseviä sorsia. Aarniometsä ja siinä äänetön intiaani, joka kulkee kevyesti mokkasiini-jalkineissaan, intiaani-naisten yksitoikkoiset, surulliset laulut, joiden sävelet loihtivat esiin kuluneita onnellisia päiviä ja joita etupäässä kuuli, kun hämärä laskeutui ja ajatukset saivat lepoa uneksiakseen. Ja aarniometsän selittämättömät äänet puoliyön aikaan, huiluäänet, kirkuna, kellonäänet … ehkä tuuli, joka lauloi puun latvoissa.
Taruja oli noissa Ameriikan saloseuduissa, villejä ja surunomaisia taruja. Nuoria tyttöjä, jotka iloitsivat päivin, mutta jotka valtasi selittämätön suru, kun yö tuli. Toisia, jotka öisin kukoistivat kuin ruusut ilosta, mutta jotka synkkämielisinä pakenivat aamukoiton ensi välkkeessä ja piiloittautuivat aaveiden tavoin metsän pimeimpään seutuun. Kummallinen metsästäjä, joka ei koskaan löytänyt sitä naista, jota olisi voinut rakastaa ja joka luuli, että tällainen nainen kerran oli elänyt ja kärsinyt kaihosta, kun ei ollut voinut häntä löytää. Ja suuret kaupungit tulivat esiin hänen kuvauksistaan, nuo suunnattoman suuret elävät kaupungit, missä kaikki ilot ja surut kukoistavat, kaikki hyveet ja paheet. Suuret hotellit, minne vieraat parit poikkesivat, ja mistä taas matkustivat pois… kuuli suihkulähteen pulppuilevan eteisessä, näki peilejä ja marmorisekoa. Sitten seurasivat bulevardit humuineen, julkiset puutarhat, kävelijät toisella, ja komeat ratsastajat ja ajoneuvot toisella puolella. Minkätähden ihmiset suurkaupungeissa elivät niin kauan, kuin elivät, huolimatta tavallista rasittavammasta elämästään? Sentähden, etteivät he siellä viettäneet suljettua elämää, heidän oma itsensä tungettiin taaksepäin ja he antautuivat etupäässä solumaan ulos voimakkaaseen hyörinään.
Hetkenä, jolloin Aada poistui huoneesta, hän kuiskasi Carstenille:
— Suoraan puhuakseni, saattaapa olla, että tunnemme itsemme neuvottomiksi vieraiden parissa; mutta yhtä kaikki… suurissa kaupungeissa vasta oikein elää. Silloin tällöin kyllä ajattelen vetäytyä syrjään maailman humusta; mutta yksinäisyys ei ole hyvä; ainoastaan henkilöt, jotka ovat hyvin tyytyväiset itseensä voivat viihtyä yksinäisyydessä, ja minä en oikeimmiten ole tyytyväinen itseeni.
Kun Aada palasi, siirtyi keskustelu toisiin seikkoihin. Muun muassa he pohtivat sotilastointa. Nils Maag kertoi vaikutelmiaan käynneiltään ulkomaalaisissa rykmenteissä.
Hetken kuluttua Aada nousi ja pyysi anteeksi; hän oli väsynyt ja tahtoi sanoa hyvää yötä. Sitten hän sanoi hymyillen.
— Niin, nyt minua kyllä haluttaisi kuulla, mitä merkillistä Carsten voi kertoa ulkomaanmatkaltaan… kun olen mennyt. Siitä matkasta kai olette kuullut puhuttavan, herra luutnantti?
— Totta kai, mutta mitä se nyt toimittaa, huudahti Nils hymyillen, hän on nyt vangittu, hyvä rouva, ja iloitsee siitä! Carsten ei koskaan ole näyttänyt niin tyytyväiseltä kuin nyt.
Aada kumarsi hymyillen päätään ja meni…
— Kuulehan, sanoi Nils Maag lyhyen vaitiolon jälkeen, enpä saata kyllin kiittää viehättävää vaimoasi. Sen sinä hyvin itse tiedät, miten soma hän on. Sinä olet ylpeä hänestä, sen näen, ja sinulla on oikeus siihen.
— No hyvä, vastasi Carsten, olen siis täällä. Rauhallinen aviomies… annappa minun nyt kuulla jotain sinun kokemuksistasi… pienistä voitoistasi. Muista, että minä elän syrjässä, anna minun saada jotain, mikä palauttaa mieleen riemuvuoteni. Kerro, mitä tahdot, tiedän, että tässä suhteessa olet etevä.
Nils Maag ei vastannut heti, viimein hän virkkoi nauraen:
— Hyvä mies, todella asut syrjässä, kun vaadit, että minun, vanhanpojan, pitää kertoa sinulle sellaisia seikkailuja… mutta olenpa totisesti liian hyvin kasvatettu nostaakseni alkooviani ihmisten nenän alle. Niin, mitä niihin niin sanottuihin voittoihin tulee, niin onpa se hieman jokapäiväinen tuo ihanne, jota useimmat miehet salaa ihailevat, nimittäin se miehen ihanne, jonka saavutuksena on mitä useimman naisruumiin kosketteleminen. Eikö miehessä siis ole muuta kuin himoa? Onko herkullisuus, jotta en sanoisi häveliäisyys hänelle jotain vallan vierasta? Jos tuo Don Juan, joka on rakastanut laihoja, lihavia, tummia, vaaleita, sieviä, häijyjä eroituksetta… niin jos tuo mies istuisi vieressäni, ja jos ajattelisin samalla häntä ja hänen urotöitään, niin pitäisin häntä puoleksi naurettavana, puoleksi vastenmielisenä, ja pyytäisin häntä menemään tiehensä, tai menisin itse tieheni.
— No, sinä olet hyvin ankara. Et ehkä ollenkaan ole ansainnut mainettasi.
— Onhan minulla, kuten voit aavistaa, ollut eräitä kokemisia siihen suuntaan; mutta ne eivät ole olleet päämääränäni, ne eivät edes ole vaikuttaneet elämäni suuntaan. Olen käyttänyt noita suloisia olentoja jotenkin samoin, kuin juomme viiniä tässä matoisessa maailmassa. Naiset ovat viiniä. Voit löytää samppanjaa heidän joukostaan, voit löytää makeaa ja lämpimän väristä lajia, voit löytää »kuivaa», hieman hermostunutta. Voit löytää Bordeaux-viiniä. Se sopii pöytäviiniksi, sinä ymmärrät, arkiviiniksi, avioksi, jos niin saan sanoa. No, eteenpäin. Voit löytää tokaijeria, makeaa, tummaa… No niin, sitten tulevat liköörit, liian sokeroidut, kuumeenhehkuvat, kokoonpannut monista kummallisista nesteistä ja väkimehuista… oh, mitä pitääkään minun sanoa? Lopulta he ovat sieviä esineitä. Ha, ha, haa, pitäisikö meidän silti suostua antamaan Don Juanin jäädä istumaan, jos hän nyt istuisi täällä, ja emmekö katsoisi häneen liian paheksuvasti? Olemmehan lopulta siinä suhteessa kaikki samanlaisia, me miehet. Mutta älkäämme nyt enää puhuko siitä. Eihän minulla vielä ole ollut tilaisuutta kysyä, miten sinun on olla, ja miten olet tyytyväinen… Olethan onnellinen, eikö totta?… Niin älä nyt vaan sano tuota vanhaa kulunutta lausetta, ettemme koskaan ole onnellisia elämässä. Tarkoitan, tulet kai ylimalkaan toimeen?
— Niin, eipä ole niinkään helppoa vastata siihen, mitä kysyt. Tavallaan minun on syytä olla tyytyväinen, mutta en silti viihdy, minun on täällä ikävä. Minulla on se tuntemus, että nämä vuodet voisivat kulua paljon sisällysrikkaampina, kuin mitä kuluvat.
— Sisällysrikkaampina? kysyi Nils Maag ja katseli ylös, riippuu siitä, mitä sillä sanalla tarkoitat. Tarkoitatko vaihtelevina, muuttelevina?…. Tuossa on sinulla nuo kaksi nuottivihkoa (hän meni ja otti kaksi nuottivihkoa hyllyltä), minä en ole nuottitaitoinen, mutta olen musikaalinen, ja sinä tulet kyllä minua ymmärtämään. Toinen niistä, siis tämä, sisältää, sanokaamme, koko joukon pieniä hauskoja ja huokailevia sävelmiä sekaisin, tässä myllertää esiin pieniä seikkailuja, pieniä iloja ja pieniä suruja, ja sinusta tuntuu kuin jokainen niistä itsekseen olisi hyvä; mutta kun olet kuullut ne loppuun, istut ja ajattelet: Mitä tuo kokonaisuudessaan oikeastaan oli? Minne se joutuikaan?… Lyhyesti: et oikein tiedä, mitä olet kuullut. Mutta tuo toinen vihko, tämä siis, sisältää yhden kappaleen, koko kappaleen, joka edistyy levollisesti… kullakin yksityisellä pienellä osalla on niin vähän sanottavaa, sinun tekee usein mieli sanoa tuota kappaletta yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Mutta silloin tällöin esiintyy harvinainen soinnos, joka luo valoa edelliseen, muutamat kipinät singahtavat esiin, ja sinä alat ymmärtää, että tässä on jotain kuitenkin, jotain, mikä pyrkii esille. Ja kun viimeiset soinnokset kuolevat, niin silloin entiset yksitoikkoiset kielet rupeavat soimaan, valo lankeaa kokonaisuuteen, ja sinä istut ääneti ja nyökkäät… Käsität, että tässä oli sisällystä, rikkaampaa sisällystä kuin vaihtelevissa varietee-lauluissa.
Malta asettua lepoon, ystäväni, tai oikeammin, luo ylös katseesi ja näe, että sinulla on hyvät edellytykset tulla onnelliseksi. Onhan sinulla viehättävä vaimo ja kaunis poika. Ole nyt varovainen, älä ole tuhma; pohjoismaalaisen tulee mennä naimisiin ja asua vahvoissa taloissa. — —
Carsten vastasi:
— No niin — älkäämme nyt tulko liian abstraktisiksi. Sinä arvostelet minua itsesi mukaan, mutta muistahan, etten minä ole sinä. Sinä et oikeastaan kuitenkaan ole itseesi tyytyväinen; minä olisin itseeni hyvin tyytyväinen, jos voisin matkustaa toisesta suuresta kaupungista toiseen. Sinä olet muuten merkillisellä tavalla puhunut ristiin… tuntia sitten viritit ylistyslaulun suurille kaupungeille ja hotellien peileille.
— Usko minua, vastasi Nils Maag, minä en koskaan kerro itsestäni; mutta sen verran voit saada tietää, että sellaiset huvitukset, joista tänä iltana olen puhunut, eivät pohjaltaan minua liikuta. Kuuntelen pieniä hilpeitä sävelmiä… jotta, jotta en joutuisi kiusaukseen kuuntelemaan liiaksi suurta sävelmää, harvinaista taikalaulua (hän hymyili ivallisesti), jota Onnettareni laulaa… Mutta nyt panemme pilkun i:lle tänä iltana, muuten muutumme pian kahdeksi viisaaksi yöpöllöksi… ja sitähän emme tahdo. Maailma kulkee vanhaa kulkuansa, jospa me sitä pohdimme, tai emme. Hyvää yötä, Carsten, onko sinulla antaa minulle vuode, olen todella väsynyt.
Carsten seurasi vierasta hänen huoneeseensa.
Nils Maag viipyi Börgessä kokonaista kaksi viikkoa. Mutta niin avomielinen kuin tuona ensimäisenä iltana, hän ei koskaan senjälkeen enää ollut. Jopa hän muutaman kerran oli vallan vaiti. Mutta aina hänessä oli jotain, mistä huomasi, että hän oli läsnä. Ja aina hän oli ystävällinen, vaikka hän tällä, ystävällisyydellään — sitä saattoi aavistaa — ainoastaan tahtoi peittää itseään, niin ettei kukaan voisi arvata, mitä hän itse teossa tunsi sisällään.
Hän matkusti pois eräänä iltapäivänä toukokuun alussa. Minne hän aikoi lähteä, sitä ei virkkanut.
— Hän on hieman muuttunut siitä, kun viimeksi hänet tapasin, sanoi Carsten, kun hän ja Aada palasivat kotia, saatettuaan hänet veneeseen, joka oli soutava hänet salmen poikki.