X.
Kun gong-gongin kumahdus oli kuulunut, seisoi Bob Brownley yksinään alhaalla lattialla puheenjohtajan tuolin edessä. Hänen vartalonsa horjui kuin ruoko hirmumyrskyn lähetessä. Minä kiiruhdin hänen luokseen, mutta edelleni ehtikin hänen veljensä, joka Bobin puheen aikana oli turhaan koettanut tunkeutua joukon läpitse. "Jumalan tähden, Bob, kuule mitä sanon. Puoli tuntia sitten tuli tänne tieto kotoasi, että ihme on tapahtunut. Beulah on tullut tajuihinsa ja muistonsa on vironnut. Hänen ymmärryksensä on palannut. Hän on aivan selvä. Hoitajattaret vaan toivovat sinua saapuvaksi hänen luokseen."
Enempää hän ei ehtinyt sanoa. Hurjasti huudahtaen ja pitkin loikkauksin kuin kidutettu härkä, joka näkee sirkusnäyttämön seinän kaatuvan, hyökkäsi Bob ulos lähimmästä ovesta, joka onneksi oli syrjäuloskäytävä ja johti kadulle, jossa tungos oli pienin. Hän katseli ympärilleen sekavannäköisenä. Silmänsä sattuivat erääseen tyhjään automobiiliin, jonka kuljettaja oli sekaantunut väkijoukkoon. Silmänräpäyksessä oli hän sen luona, toisessa silmänräpäyksessä oli hän hypännyt etuistuimelle. Äkkiä tämä oli tapahtunut, mutta minä olin sentään ehtinyt mukaan ja istahtanut takaistuimelle. Yhdellä nykäyksellä oli suuri kone liikkeessä, ja niin mentiin huimaa vauhtia läpi väentungoksen.
"Jumalan tähden, Bob, ole varovainen", kirkasin minä hänen ohjatessaan ihmisjoukon keskitse rautahirviötä, joka hajoitti sen oikealle ja vasemmalle, kuten leikkuukone nakkelee sitomat vehnäpellolla. Pyörät vahingoittivatkin muutamia. Bob Brownley ei kuullut heidän huutojaan eikä niitten kirouksia, jotka olivat ehtineet väistyä tieltä. Hän seisoi nyt vaunussa kumartuneena ohjauspyörän yli, johon hän oli lujasti tarttunut. Lakiton päänsä oli ojentunut eteenpäin ikäänkuin se olisi tahtonut edeltäkäsin päästä Beulah Sandsin luo. Hampaansa piti hän lujasti yhteenpurtuina, ja hypätessäni automobiiliin olin huomannut hänen silmäinsä tuijottavan kuin mielipuolen, joka näkee terveen järjen kappaleen matkan päässä ja koettaa saavuttaa sen ajoissa. Hän oli kuuro säikähtyneen kansan kirkunalle, ajajien kirouksille, kun nämät kaikin voimin riuhtoivat hevosiaan tiepuoleen, ja myöskin minun varoituksilleni. Hän pyörähytti automobiilin New-Streetin kulmasta Wall Streetille kuin olisi tämä kapea läpikäytävä ollut mitä levein puistokatu. Wall Streetia ajoi hän sellaista vauhtia, että luulin lentävämme suoraa päätä rauta-aidan läpi Trinityn kirkkomaahan. Mutta niin ei käynytkään. Taas käännätti Bob kadunkulmasta ja hirviömme kiiti Wall Streetilta Broadwaylle sivukäytävillä kulkevien väkijoukkojen pidätellessä kauhistuneina henkeään. Minäkin olin seisoallani, mutta kyyristyneenä pitelemään kiinni vaunun sivuista. Jumalan kiitos, tämä tavallisesti niin vilkasliikkeinen reitti oli niin pitkältä kuin nähdä voin tyhjänä ajoneuvoista aina toiselle puolen Astor Housen. Mitähän tämä merkitsi? Lieneekö se jumaluus, jonka sanotaan suojelevan juopuneita ja heikkomielisiä, päättäneen varjella tätä rakkaudesta palavaa olentoa hänen hurjasti kiidättäessään kauvan kaivatun ja nyt jälleen löydetyn puolisonsa luo? Kuulin kiivaita soittoja pyyhkäistessämme maailmannäyttelyrakennuksen ohi, minä näin edessämme kaksi eteenpäin rientävää automobiilia täynnä miehiä. Soitto oli kuulunut niistä. Lähestyessämme niitä, huomasin niitten olevan palopäällikköjen automobiileja ja ymmärsin niitä hälytetyn jonnekin. Sydämessäni kiitin Jumalaa ja kiruin Bobin korvaan: "Beulahin tähden, Bob, älä aja niitten ohi. Jos sen teet, tulee varmaan yhteentörmäys. Jos pysyttelemme perässä, raivaavat he meille tietä, ja me ehkä pääsemme hengissä perille." Minä en tiedä, kuuliko hän minua, mutta hän pysytteli automobiilia toisten perässä eikä yrittänyt ajaa ohi. Vinhasti mentiin sitten pitkin Broadwayta, joka kuhisi väestä. Union Squarella kadotimme näkyvistämme tienraivaajamme. Kun automobiilimme hypähti neljännentoista kadun yli Neljännelle avenylle, mahtoi Bob lisätä vauhdin äärimmilleen, sillä minusta tuntui kuin olisimme lentäneet ilmassa. Kaksi kuormavaunua väistyi niin kiireesti syrjään, että ne työntyivät sivukäytävälle ja pirstaantuivat seinää vastaan. Raivokkaat huudot kaikuivat yli koneen rätinän ja niitä kuului kaikkialla pitkin matkaa. Bobia ei mikään liikuttanut; hän oli kuollut kaikelle, mikä ympärillään tapahtui. Hänen koko olentonsa oli suunnattu lähestyvään hetkeen. Tiesin hänen olevan erinomaisen automobiilin ohjaajan, sillä onnettomuutensa jälkeen oli hänen mielihuvejaan ollut ajella automobiililla Beulah Sandsin kanssa, mutta kuinka olisi mahdollista ohjata tämä heiluva ja hyppivä vaunu neljännellekymmenelletoiselle kadulle? Bob näytti osaavan suorittaa tämän ihmeellisen tempun. Me lensimme sivukäytävältä toiselle, ajajien ja jalkamiesten ympäri ja editse, aivankuin ohjaajan kädet olisivat olleet haltioissaan.
Vihdoin mentiin yli puistikon. Neljättä avenyta ylös kahdennelle kymmenelle seitsemännelle kadulle. Ja sitten huimaavassa ryöpyssä Madisonille. Jatkaisiko hän tästä eteenpäin, kunnes tulisi neljännellekymmenelle toiselle kadulle ja koettaisi päästä Viidennelle avenylle, jossa aina on Grand Central-junasta tulevien matkustajien tungos ja monenkertaiset rivit hevosia ja vaunuja? Ei. Hän oli sentään päästään selvä kylläkin. Taas pyörähytti hän mahtavan suuren automobiilin eräästä kulmasta ja me saavuimme neljännellekymmenelle kadulle. Osan tätä korttelia me kuljimme pitkin sivukäytävää, ja minä vaan odotin, koska räiskähtäisi. Mutta siitä ei tullutkaan mitään. Varmaan oli se uusi maailma, johon Bob kiiruhti, lempeä maailma, sillä miksi muuten Kohtalo, tuo noita, joka oli istunut hänen automobiilinsa ohjausrattaassa viimeisten viiden vuoden aikana, veisi hänet vahingoittumatta sellaisesta, joka näytti pahemmalta kuin tusina kuolemia. Hituistakaan vauhtiamme vähentämättä kiepahdimme kadunkulmasta Viidennelle avenylle. Tie oli vapaana neljällekymmenelletoiselle; siinä sulkivat kadunkulman automobiilit, hevoset ja vaunut. Bob mahtoi huomata tuon elävän muurin, sillä minä kuulin hänen mutisevan kirouksen. Mikään muu ei olisikaan ilmaissut meiltä tien tulleen suljetuksi juuri päämäärään päästessämme. Hän ei koskenutkaan vauhtimittariin, vaan lennätti meidät molempain korttelein mitan ihan kuin olisimme viskatut heittokoneesta. Molempainkohan? Ei, vaan yhden ja kolme neljäsosaa toisesta, sillä ollessamme noin kahdenkymmenen kyynärän päässä mustasta muurista, jarrutti hän ja koko rautakasa natisi ja tärisi kuin olisi se ollut pirstaleiksi silpoutumallaan, mutta pysähtyi toki tanko ja etupyörät tunkeutuneina eräitten vaunujen ja kärryjen väliin. Se ei ollut vielä ehtinyt pysähtyäkään, kun Bob jo hyppäsi alas ja kiiti pitkin avenyta kuin ajokoira saaliin nähdessään. Minä yritin päästä perässä ja ihmiset töllistelivät ihmeissään meidän jälkeemme. Lähestyessämme Bobin taloa, näin siellä oltavan ulkona tähystämässä isäntää tulevaksi. Kuulin Bobin kirjurin huutavan: "Jumalan kiitos, että tulitte, mr Brownley. Hän on sisällä konttorihuoneustossa. Minä tapasin hänet siellä rauhallisena ja tajuissaan. Hän ei kysellyt mitään, sanoi vaan: 'Sanokaa mr Brownleylle hänen kotiin tultuaan, että tahtoisin mielelläni tavata häntä'. Hän pyysi minua tuomaan iltalehden. Minä lähdin hänen luotaan noin tunti sitten. Hän luulee varmaankin olevansa entisessä konttorissa. Minä suljin huoneuston, kuten olette määrännyt. En ole uskaltanut mennä hänen luokseen pelosta, että hän alkaisi kysellä minulta tarkemmin. Minä olen —" mutta Bob oli jo ylhäällä ja harppasi pari, kolme rappua kerrassaan.
Olin kovin hengästynyt, ja kesti useita minuutteja, ennenkuin pääsin toiseen kerrokseen. Olin jo ylimmällä rapulla, silloin — Jumalani — mikä ääni! Viisi pitkää vuotta olin koettanut karkoittaa sitä korvistani, ja nyt kajahti se taas kidutettuihin aistimiini jos suinkin mahdollista vielä käheämmin, tuskallisemmin kuin edellisellä kerralla. Ei ollut epäilystäkään mistä ääni tuli. Yhdellä harppauksella seisoin Beulah Sands-Brownin konttorihuoneen kynnyksellä. Tällä välin olivat valitushuudot ehtineet jo lakata. Silmänräpäykseksi suljin silmäni, sillä koko huone todisti kuoleman siellä käyneen vieraana. Avasin taas silmäni. Niin, tiesinhän minä sen. Kirjoituspöydän luona kaunis, harmaapukuinen olento samanlaisena kuin viisi vuotta sitten. Molemmat käsivartensa lepäsivät pöydällä. Kauniissa kädessään piteli hän levitettyä sanomalehteä, mutta silmät, nuot ihmeelliset siniharmaat akkunat kuolemattomaan sieluun — ne olivat ainiaaksi sulkeutuneet. Viehättävän kauniit kasvot olivat kylmät, kalpeat ja rauhalliset, Beulah Sands oli kuollut. "Järjestelmän" helvetilliset vainukoirat olivat saavuttaneet väsyneen, ahdistetun uhrinsa; "Järjestelmä" oli pannut hänen jalon sydämensä säkkeihin, tynnyreihin ja vateihin, joita säilytetään sen suuressa liike-elämälle varatussa holvissa. Surkutellen ja säälien etsivät silmäni vanhaa koulutoveriani, ylioppilasaikuista ystävääni, yhtiökumppaniani, uskottuani, miestä, jota rakastin. Hän oli vaipunut polvilleen. Kärsivät kasvonsa olivat käännetyt vaimoaan kohti. Yhteenpuserretut kädet olivat kohonneina värisevään, sydäntäsärkevään rukoukseen, kun Luoja oli kutsunut hänet pois. Bob Brownleyn suuret ruskeat silmät olivat ijäksi painuneet kiinni, ristiinliitetyt kädet olivat vaipuneet hänen vaimonsa pään päälle ja sattumalta irroittaneet kullanruskeat, ihanat hiusaallot, joten ne nyt vapaina, hellien kääriytyivät Bobin käsivarsien ja otsan ympärille, ikäänkuin Beulah, jonka tähden hän oli kaikki uhrannut, olisi tahtonut suojella hänen armasta päätään sen mustan virran kylmiltä, synkiltä sumuilta, joka eroittaa maallisen elämän ijänkaikkisesta levosta. "Järjestelmä" oli lävistänyt Robert Brownleynkin sydämen. Minä hoipertelin hänen luokseen. Koskettaessani hänen nopeasti kylmenevää otsaansa, sattuivat silmiini suuret, mustat päällekirjoitukset ylinnä lehdessä, jota Beulah Sands oli lukenut armorikkaan Jumalan vapauttaessa hänet siteistään:
Perjantai 13 päivä.
Ja sen alla eräällä palstalla:
Kamala tapaus Virginiassa.
Koko valtion rikkain mies, Thomas Reinhart, miljoonainomistaja, on mielenhäiriössä, joka on johtunut vaimonsa ja tyttärensä ja suunnattoman omaisuuden menetyksestä, joka viimemainittu on päivän suuren pörssikauhun johdosta tuuleen haihtunut, viiltänyt kurkkunsa poikki. Kuolema seurasi silmänräpäyksessä.
Ja eräällä toisella palstalla:
Robert Brownley on matkaansaattanut hirvittävimmän pörssikauhun, minkä historia tuntee, ja levittää tuhoa ja turmiota yli koko sivistyneen maailman.
End of Project Gutenberg's Perjantaina 13 p:nä, by Thomas W. Lawson