Tähtisen perhe ja Tilhispesä

by Toini Topelius

EDELLINEN OSA.

Tulo.

Kello oli 1/2 11 iltasella 14 p. Tammikuuta 18… Seuraavana päivänä avattiin koulut ja lapsia, läheltä ja kaukaa, jotka olivat matkustaneet kotiin joululuvalle, tuli tulvailemalla takaisin Helsinkiin.

Neidit Tilhisten asunnossa Antin kadun varrella oli kaikki puhdistettu ja kiilloitettu ja kuntoon laitettu seitsemän iloisen koululapsen ensi vastaanottoa varten "täyteen ylöspitoon". Matot olivat juuri mankeloidut, huonekalujen irtonaiset päällykset kiilsivät silityksen ja tärkkelyksen jäliltä, lamppuja paloi joka huoneessa ja kaikki oli täynnä hiljaista odotusta.

Hiljaisuuden keskeytti kumminkin pian neiti Konkordia Tilhinen, joka reippaasti liikkuen ja isolla talousesiliinalla varustettuna harppasi sisälle saliin, jossa hänen sisarensa vienona ja laihana istui sukkaa neuloen.

— Mutta, Amadea kulta, istuthan taas tuossa niin rauhaisena kuin jos ei olisi tekemistä vähääkään! Etkö näe että pöytäliina on vinossa, — nostahan lamppua, että saan asettaa sen paikoilleen. Kas niin! Entä fikus! Mitenkä se on käännetty? Pitäähän sillä olla kolme lehteä vasempaan päin ja viisi lehteä oikeaan päin käännettyinä… Oletko puistanut pölyn pellinnuorasta? Ei sitäkään! Sinä et ymmärrä järjestystä pitää, Amadea! Ja katsopa Mobellea, kuinka huolimattomasti se makaa tuolla, jalat kiertyneinä sukkalankaasi ja toinen korva nurin käännettynä!… Lieneeköhän Miina leikannut tarpeeksi leipää koriin ja muistanut panna makkaraakin pöytään… ne voivat tulla vaikka minä hetkenä, lapset.

Amadea neiti oli kiltisti korjannut osoitetut puutteet, puhellen sillä välin hiljaisella, hiukan valittavalla tavallaan:

— Niin, niin, olkoon nyt vaan onneksi heidän tänne tulo! Koululasten pito tuottaa niin suurta edesvastausta!… Vaan täytyyhän sitä jollakin tavalla elää!…

Pelkään vaan ettemme jaksa, oikein kunnollisesti hoitaa seitsemää vierasta lasta! Puuhaa ja huolta saamme ainakin, se on varma!

— No, jos minä puuhaan ja sinä huolehdit, niin jaamme vaivat tasan, sisko. Kuuluvathan ne sitä paitse olevan hyvin kasvatettuja lapsia siivoista kodeista. Tähtisen perheen minä tunnen, nehän ne olivat, jotka viisi vuotta sitten tekivät matkan Italiaan. Nyt he kesät talvet asuvat kauniilla Saviniemellään. Pikku Pumpenritter on oikeastaan saksalainen, mutta vanhempansa tahtovat häntä kasvattaa suomalaiseksi. Tiedäthän, isä on upseerina Viaporissa. Poika on viettänyt joulua Porvoossa äitinsä vanhempien luona ja tulee tänne tänä iltana muiden kanssa… Kumma, etteivät jo ole saapuneet!

— Ehkä juna on joutunut pois kiskoilta! — arveli Amadea, heittäen aran katseen kelloon. — Kuulin tässä tuonoin, että Ärtblomin pienet tytöt ovat herttaisia ja lahjakkaita lapsia. Vanhempi on niin kaunis ja nuorempi kuuluu sepittävän runoja.

— Tyhjää! — huudahti Konkordia neiti iloisesti. — Sitähän sinäkin teit sillä ijällä, mutta eipä kukaan siltä ole kutsunut sinua lahjakkaaksi. — Pienestä Pingelbom'ista en tiedä mitään muuta, kuin että hänen isänsä on kapellimestarina Loviisassa… hys, nyt soitetaan kelloa! — Ja hän hyökkäsi etehiseen, jota esimerkkiä seurasi Mobelle, pieni lihava sylirakki, joka raivoisasti haukkui tervetuliaisiksi.

— Taivasten tekijä, tuossahan ne ovatkin! — huudahti Amadea niin säikähtyneenä, kuin jos olisi nähnyt joukon Hottentotteja hyökkäävän heidän hiljaiseen asuntoonsa… Minun täytyy muistuttaa Miinaa teekeittimestä. — Ja hän kiiruhti verkalleen ruokasaliin.

Etehisessä toimitettiin paraikaa juhlallinen esittely. Kun ovi aukeni, astui ensiksi sisään uljas nuori mies, noin 9 vuoden vanha.

— Kas, tässähän on Kasimir Tähtinen, — sanoi Konkordia neiti sydämmellisesti. — Hyvää päivää, poikani, miten jaksavat, pappa ja mamma?

— Minä olen Fritz Amatus Pumpenritter, — vastasi luuloteltu Kasse. —
Tähtisen tulevat vasta huomenna omilla hevosilla.

— Vai niin, no, no, johan minä arvelin, ettet ollut ollenkaan näköisesi. Hyvää iltaa, rakas pikku Gunilla, sinähän olet koko pitkä tyttö! Missä on siskosi Syrena?

— Minä olen Spirea ja tässä on sisareni Kamilla, — kuului huurteisen moherilankahuivin sisästä ja puhuja, hoikka tummaverinen 13 vuotias tyttö niiasi siivosti ja kohteliaasti.

— Vai niin, no, samahan se! Ja sinä kai olet Svante Pingelblom!

— Bom! — oikasi mainittu nuori mies kumartaen.

— Mitä! Joko taas sanoin hullusti? — huudahti Konkordia neiti hämmästyneenä. — Amadea, tulehan tänne ja auta minua pitämään muistissa kaikkia noita vaikeita nimiä. — Oletteko pyyhkineet jalkojanne mattoon, pojat? Täällä on teille jokaiselle oma paikkansa päällysnuttuja varten, — paikat ovat numeroidut, niinkuin näette — minä pidän paljon hyvästä järjestyksestä.

Lapset olivat sillä välin riisuneet päällysvaatteet sekä salavihkaa katsoneet toisiaan ja "tantteja", joiden haltuun he nyt joutuisivat. Konkordia täti näytti kyllä hiukan ankaralta, mutta tuiman katseen takaa pilkisti usein ystävällinen hymy ja ruskeat silmät tuntuivat katsovan varmasti, mutta hyväntahtoisesti syvälle toisen sieluun. Amadea sitä vastoin näytti itse lauhkeudelta ja hänen suhteensa tunsivat lapset heti, ettei heidän koskaan tarvitsisi mitään pelätä.

Mobellea hyväiltiin ja armasteltiin ja rakki koetti oikein hypähdellä, näyttääksensä tyytyväisyyttään lasten tulosta. Mutta kömpelömäisesti se kävi, ikäänkuin vanha kumipallo, joka on saanut halkeaman, eikä saata enää kimmota.

— Kuinka täällä on kaunista, vanhanaikuista ja siroa, — miettivät lapset, kun he lumivalkoisten mattojen päällitse mennä sipsuttelivat ruokasaliin. Ne, jotka tiesivät ei voivansa järjestystä pitää, tunsivat itsensä hiukan alakuloisiksi ja eivät saattaneet pelkäämättä katsella niitä monilukuisia helposti särkyviä, vanhoja posliiniesineitä, kukka-astioita ja päätä nyökäyttäviä kiinalaisia lasissa. Mitenkä he saattaisivat olla käymättä noihin salakareihin?

Teekeitin höyrysi pöydällä ja paistettu makkara ynnä potaattimuhennus antoivat ruokahalulle yllykettä. Dika täti näytti hiukan tyytymättömältä, kun Fritz Amatus syödessään levitti kyynäspäitään ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua pöydän toiselle puolelle, pistipä vielä lisäksi veitsen syvälle suuhun. Svante raapi pataattimuhennusta lautaseltaan pyörittäen sitä samassa ja teki tätä niin uutterasti, että Dika täti pelkäsi hänen saavan posliinisirpaleita kurkkuunsa. Pienet Ärtblom'it levittivät runsaasti voita vehnäleivälle. Kaikki tämä oli tädistä kauhistus, mutta eihän hän ensimmäisenä iltana tahtonut muistutuksia tehdä.

Dea täti, joka itse söi kuin kärpänen, katseli kummastuksella ja levottomuudella lasten ääretöntä ruokahalua ja ihmetteli ääneen, josko oli terveellistä syödä niin paljon illalliseksi. Fritz Amatus rauhoitti häntä sanomalla, että saattaisi syödä viisitoista sokurileivosta ja viisi voileipää illalla ja kuitenkin olisi seuraavana aamuna nälkä.

— Ja minä saatan syödä kymmenen potaattia ja pytyllisen viiliä sekä lisäksi lihaa ja leipää yhdeksi päivällisateriaksi, — vakuutti Kamilla, eikä sitä voinut kukaan epäillä, joka näki hänen punaiset poskensa ja pyylevät kätensä.

— Kuinka monta joululahjaa sait sinä? — kysyi Svante vierustoveriltaan hiljaa.

— Kuusikolmatta, kun lasken kaikki keilit erikseen, muuten neljätoista. Entä sinä?

— Minä sain kaksitoista, mutta niiden joukossa viulun, joka maksoi 20 markkaa! Minä rupean viulua soittamaan.

— Ohoh! — huudahti Fritz Amatus innostuen niin ylenmäärin, että potkasi pöydän jalkaa, jolloin maitoa kaikista laseista läikähti pöytäliinalle.

Dika täti synkistyi yhä enemmän, eikä malttanut enää olla sanomatta: — Kuinka huolimatonta! Tästä lähtien tulen sakottamaan sitä, joka tahraa pöytäliinaa!

Illallisen jälkeen saattoi Dea täti lapsia heidän makuuhuoneihinsa.
Mobelle tuli mukaan ja koetteli kohteliaasti jokaisen makuutilaa.

— Ole hyvä ja vie mustat ystäväsi pois mukanasi, kun menet, — nauroi Kamilla, joka huomasi, että Mobellen käynti oli tuottanut hänen vuoteelleen pienen mustan hyppijän.

Dea täti sanoi heille hyvää yötä, muistuttaen samassa vienosti, että muistaisivat lampun sammuttaa ja iltarukouksia lukea. Ja nyt olivat lapset yksin.

Svantella ja Frits Amatuksella oli yhteinen huone. Edellinen heittäysi vatsalleen vuoteelle, lopettaaksensa "Robin poikaa", jota hän oli alottanut matkalla; jälkimmäinen otti esille matkalaukkunsa ja rupesi syömään rusinoita ja manteleita. Kun he kuulivat ruokasalin kellon lyövän yhtä, hyppäsivät he pystyyn kauhistuneina muistellen, että heidän täytyisi olla koulussa kello 8 seuraavana aamuna. He päättivät kilpailla, kuka saattaisi nukkua ensimmäiseksi ja kohta kuuli Svante kadehtien Fritz Amatuksen korsaavan, sillä välin kun hänen ajatuksensa kiersivät maailman Robin pojan villien seurassa.

Spirean ja Kamillan huoneessa oli kolmaskin vuode, joka oli aiottu pikku Eufrosyne Tähtiselle.

— Mitä sinä pidät "tantoista", Spirea? — kysäsi Kamilla hirveästi haukotellen.

— Kyllä, — kiltiltähän nuo tuntuivat kumpaisetkin, — vastasi Spirea verkalleen. Hän ei ollut vielä varma.

— Minusta ne muistuttavat Karoa ja Mirriä siellä kotona, toinen haukkuu hiukan ja toinen naukuu, — tuumasi Kamilla ja ojensihe mukavasti pehmeällä vuoteellaan. — Mutta, siunatkoon Jumala kaikkia ihmisiä, — lisäsi hän, — meidän ei pidä nukkua pahoissa ajatuksissa.

Hän suuteli sisartaan ja nukkui samassa.

Fritz Amatus heräsi seuraavana aamuna siitä, että luuli näkevänsä isänsä venäläisen denschikin [miespalvelija] seisovan edessään, iso kuppi teetä kädessä ja sanoen: pasvoltje [suvaitsetteko?] Fritz Konstantinovitsch? Teen haju nousi hänen nenäänsä, hän raotti silmiään ja ojensi kättään ottaaksensa kuppia…

Kilin, kalin, räiskis!

Frits heräsi kerrassaan ja nousi istualleen. Voi, hän makasikin neidit Tilhisten matalassa rautasängyssä ja lattialla oli lätäkkö ja siinä sirpaleita siitä lasista, jota hän oli teekuppina pitänyt. Fritz hämmästyi. Kotona oli hän kyllä silmiä räpäyttämättä pudottanut maahan parhaimmat posliinit, mutta muistellessaan Konkordia neidin ankaraa katsantoa, kävi hän hiukan miettiväiseksi. Mutta pian hän tointui, pisti sormensa veteen ja pirskoitti äkkiä vettä nukkuvan Svanten viattomille kasvoille.

Svante nousi nuolena pystyyn.

— Mi-tä… mitä se on?

— Uusi herätys-massiina, — vastasi Fritz vakavasti, — hän käytti mielellään vieraskielisiä sanoja. — Vinnillä on näet ruisku, jossa on useita letkuja, yksi joka huoneeseen ja kello kuusi alkaa vesi juosta alas…

Samassa kuului, kuinka Dika täti peukalollaan rummutti oveen.

— Joko olette nousseet, pojat? Minusta, tuntui, että kuulin lasin tai posliinin helisevän. Oletteko särkeneet jotakin?

— Minä vaan une… uneksin…

— Herkeä jo uneksimasta. Kello on kuusi ja teidän täytyy nousta.
Kuuletteko, mitä minä sanon?

— Kuullaan, neiti Patukka, — mumisi Fritz ja hyppäsi vuoteesta. Hän sattui hyppäämään suoraan lätäkköön, uudet sukat kastuivat ja jalkaan tuli lasisirpale, jonkatähden Svanten täytyi ruveta tohtoriksi ja kaivella sitä pois. Tohtori oli unissaan ja kovasti kömpelö. Kotona olisi Fritz pitänyt velvollisuutenaan kirkua tuskasta, mutta nyt oli hän ääneti ja puri hammasta, vaikka kyyneleet hänen tahtomattansakin nousivat hänen silmiinsä.

Svante nosti verkalleen tavaroitaan matkalaukusta, muutti puhtaita vaatteita päälleen kiireestä kantapäähän, pesi korvat ja kaulan sekä harjasi keltaista tukkaansa niin sileäksi, että kärpäsenkin jalka olisi siinä liukahtanut. Kun hän vihdoin sitoi kaulahuiviaan, punertava silkkikravatti valkosilla pilkuilla, pääsi häneltä huokaus. Huivi oli rouva Pingelbomin jäähyväislahja rakkaalle Svantelleen.

Fritz unhotti puhdistaa hampaat, leikitteli hiukan hevosellaan Alaschkalla, joka oli päällystetty nahalla, ihan kuin oikea hevonen ja jonka hän kaikessa salaisuudessa oli ottanut mukaansa. Kun sitten Dika tädin pasuuna jälleen kuului, heitti hän hätäisesti päälleen tummansiniset merimiesvaatteensa.

Samaan aikaan istui Kamilla Ärtblom yönuttusillaan lattialla avonaisen matkalaukkunsa ääressä ja itki.

— En tahdo mennä kouluun puettuna tuohon vanhaan, ilkeään mekkoon, — nyyhkytti hän, — en tahdo, häpeän silmät korvat täyteen!…

— Rakas Kamilla…

— Niin, "rakas Kamilla!" Ei minun päälleni kasva uusia mekkoja siitä, että sinä sanot "rakas Kamilla!"

— Mutta tiedäthän että äiti sanoi, ettemme molemmat voisi saada uusia mekkoja ja eihän tuo ruskea näytä ollenkaan vanhalta vielä.

— Näyttääpä! Se on vanhan kahvisäkin näköinen, tai luutturievun tai lehmännahkan, — — niin juuri lehmännahkan näköinen se onkin!

— Jospa äiti näkisi sinua noin kiivaana…

— Helppo on sinun saarnata! Sinä saat aina uusia vaatteita, kun olet vanhempi ja minulle annetaan sinun vanhat korjattuina ja ne minun täytyy pitää hyvänä, vaikka kaik-ki tulevat nauramaan minulle koulussa!

Spirea laskeutui ääneti polville matkalaukun viereen ja alkoi ommella pitsiä kiivaan ja juonikkaan sisarensa mekkoon. Äiti oli heidän kotoa lähtiessä suudellut häntä ja sanonut: — ole nyt viisaana, vanhempana sisarena Kamilla paralle! Elä koskaan anna hänen juonitella, mutta auta häntä, kun voit ja ole hyvänä esimerkkinä. — Sentähden Spirea pidätti niitä vihaisia sanoja, jotka jo olivat hänen kielellään. Mutta hän ei ennättänytkään kuin pari kertaa neulalla pistää, ennenkuin Kamillan käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa ja Kamilla itkien ja nauraen puhui: — anteeksi, anteeksi, Spirea! Enhän aikonut mieltäsi pahoittaa! Millähän tavalla voisinkaan tulla yhtä hyväksi kuin sinä ja äiti?

— Minä en suinkaan ole hyvä, mutta ajattele, että sinä pahoitat äidin mieltä, joka kerta kun olet pahankurinen. Ja sitä paitse erästä toista.

— Tiedän, — Jumalaa! — virkkoi Kamilla vakavasti. Mutta samassa löysi hän jotakin eriskummallista matkalaukussaan.

— Johan nyt, Spirea, katsopas… uusi esiliina ja juuri semmoinen kuin olen itselleni toivonut! Lieneekö se minulle! Voi sitä äitiä, — tämän on hän ommellut ja pistänyt tähän minun sitä vähääkään aavistamatta!

Kamilla pani esiliinan päällensä, pisti kädet sen taskuihin ja hyräili:

"Kun kerran, äiti, kävelin
Taskussa pähkinöitä…"

— Oletteko valmiit, tyttöseni? — kysäsi Dea täti ystävällisesti ovessa ja päästi sisään Mobellen hyvää huomenta sanomaan. Kamilla punastui ja herkesi laulamasta, mutta Dea täti poistui eikä ollut huomaavinaan koko laulua.

Aamiaispöydässä Fritz turhaan katseli ympärilleen löytääksensä teekeittimen tai kahvipannun. Ei kuin leipää ja voita ja maitoa ja maljallinen höyryävää velliä sille, joka tahtoi! Fritz parka! Jolla on ymmärtämätön äiti, joka on antanut poikansa nukkua untuvilla kello yhdeksään saakka ja sitten lähettänyt palkollisen häntä palvelemaan, se tulee huonolle tuulelle, kun täytyy nousta kello kuusi ja syödä velliä. Lohduttaakseen itseänsä kuiskasi Fritz Kamillalle: — kohta alkaa tähtiä tippua taivaasta.

— Nytkö… päivällä?

— Niinpä niin, oikea tähtisade!

— Fritz, — sanoi Dika täti samassa, pöydän toisesta päästä, — vuoteesi edessä löydettiin särkynyt juomalasi. Kumpiko teistä särki sen?

Svante lensi tulipunaiseksi, mutta Fritz vastasi uhkamielisesti: — minä sen särin.

— Siinä tapauksessa et ollut oikein rehellinen tänä aamuna.

— Sanoinhan vaan että olin uneksinut ja se oli totta. Minusta näytti, että Kostja tuli luokseni kantaen ison kupin teetä ja tuoresta vehnästä, — ja niin särin lasin, kun ojensin kättä kuppia ottamaan.

Kamilla nauraa kikatti. Dea täti pudisti päätään, mutta Dika täti heitti Fritz'iin jotenkin tyytymättömän katseen silmälasien takaa. — Vai niin, — sinulla on semmoisia tapoja, — lausui hän, — no, no, kodit ovat erilaisia! Mutta, tiedätkö mitä, poikani, puolinainen totuus on yhtä paha kuin kokonainen valhe.

Fritz olisi ehkä vielä vastannut tuhmasti, ellei samassa vaunut olisi seisahtuneet portaiden eteen. Ajuri, punaposkinen renki, yhtä lihava kuin hevoset, hyppäsi maahan ja samassa lensi vaunuista pieni tyttö kuin pallo, joka pyöri kummastuneen ajurin jalkojen juureen.

Hänen jälkeensä tuli samaa vauhtia voipytty, kaksi juustoa, kaksi poikaa ja omenapussi. Fritz oli hyökätä paikoiltaan, mutta Dika tädin katse pidätti häntä. Heti sen jälkeen tuotiin vastatulleet sisälle ja esiteltiin juhlallisesti.

— Kasimir, Maximilian ja Eufrosyne Tähtinen. Terve tulleeksi! Mitenkä jaksoivat vanhukset Saviniemellä?

Pojat raapivat lattiaa saappaillaan, — se oli olevinaan kohtelias kumarrus. Eufrosyne niiasi hypähtäen ja vastasi vikkelästi: — Kiitoksia paljon, kyllä he jaksoivat hyvin! Mamma käski sanoa paljon terveisiä ja lähettää kaksi voipyttyä ja yhden juuston… ei, kaksi juustoa ja yhden voipytyn tanteille…

— Eikö tipahtanut tähtiä? kuiskasi Fritz Kamillalle. Kolme yht'aikaa!
Luin sen almanakasta näet.

Nuo kolme Tähtistä eivät olleet erittäin ujoja, vaan noudattivat heti kutsumusta tulla aamiaiselle. Kasse ja Masse, kolmen- ja kahdentoista vanhat, olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa; kumpaisellakin oli terveet, punaiset posket ja kummallisen itsepintainen tukka, joka aina oli pystyssä. Mutta Masse näytti koko lailla vikkelämmältä kuin Kasse. Eufrosyne, 10 vuoden vanha, oli pienikasvuinen, mutta virkeä ja kehittynyt ikäänsä katsoen. Hänellä oli vilkkaat ruskeat silmät ja hän huomasi heti, kuinka Fritz Amatus pudotti voileipänsä nurealle puolelleen matolle, nuoli veistä kielellä ja aina tuppautui puhumaan, juuri kun oli työntänyt suunsa täyteen voileipää.

Kello puoli kahdeksan alkoi talossa kuulua rähinää ja ovien pauketta, kun joukon piti lähteä kouluun. Svante, Spirea ja Kasse tunsivat sisällistä vavistusta, he tiesivät jo miltä tuntui tapella der, die, das'in kanssa, tai aimer'in ja amare'n. Masse ja Kamilla eivät juuri vähästä säikähtyneet ja mitä Fritz'iin ja Eufrosyneen tulee, olivat he vasta viime keväänä ottaneet sisäänpääsytutkinnon ja alottivat nyt huoletta ensimmäistä lukukauttaan. Svante kävi uudessa ruotsalaisessa opistossa, Tähtisen pojat suomalaisessa normaalikoulussa ja Fritz suomalaisessa yhteiskoulussa. Sisaret Ärtblom kävivät ruotsalaisessa — ja pikku Eufrosyne suomalaisessa tyttökoulussa.

— Tule pois, Svante, — kehoitti Masse portailla, Fritz ja nuo muut tytöt ovat niin hirmuisen hitaita.

Fritz lensi punaiseksi kuin kukko.

— Mitä uskallat sanoa?

— No niin, voitko kieltää kuuluvasi tyttöjen joukkoon?

— Mutta minä en siltä ole mikään tyttö, — väitti Fritz kapinallisella äänellä.

— Oletpa vainenkin. Kaikki, jotka käyvät tyttöjen koulussa, ovat tyttöjä, se on varmaa se. Onnea vaan sinulle mamselli Rittenpumper, kun saat oppia ompelemaan ja kerimään, — jatkoi Masse, kiitäen Fritzin ohi.

— Suu kiinni, tähtitaivas! — huusi Fritz hänen jälkeensä, mutta huomasi itse, ettei ollut sanonut mitään sukkelaa, meni äreästi tyttöjen ohitse, ja tyrkkäsi heitä ikäänkuin sattumalta. Kun hän tuli koulun pihalle, kuului jo kellon kimakka ääni, — hän kiiruhti portaita ylös ja joutui pian keskelle poika- ja tyttöjoukon, jotka muurahaisten tavalla kihisten kiiruhtivat rukoukseen. Fritz meni muiden mukana, mutta kun hän sitten rukouksen pidettyä joutui ensiluokalle pojan viereen, jolla oli tuuhea punainen tukka ja toisella puolella tyttö, jolla oli ruudukas esiliina, rupesi häntä arveluttamaan. Hänelle muistui mieleen, että hän useasti oli kirjoittanut "viikko" yhdellä i:llä, että hänellä oli tapana jättää pois kaikki t-viivat, ettei hän oikein muistanut, olivatko Länsi-Intian saaret Välimeressä, vai missä ihmeessä, sekä monta muuta tieteen hedelmää, joista hän ei vielä yhtään voinut nauttia. Tänään ei kuitenkaan vielä sattunut hänen eteensä yhtään loukkauskiveä, lapsille annettiin läksyjä ja laskettiin kotiin.

Eteisessä tapasi Fritz jälleen vierustoveriaan. Hän kääntyi ylenkatseella pois tytön luota ja alkoi puhutella poikaa.

— Mikä nimesi on?

— Hektor Hällström.

— Hektor? Sehän on koiran nimi.

— Entä sinun nimesi?

— Fritz Amatus Pumpenritter.

— Mitä, Pumpernickeli? ivasi Hektor. Sehän on melkein sama kuin piparkakku. Tulehan tänne että saan maistaa kuinka imelälle maistut.

— Ole ilkkumatta! — huudahti Fritz, joka ei voinut kärsiä että häntä toistamiseen tänä päivänä ivattiin. Hän heitti koululaukkunsa lattialle ja hyökkäsi punatukka-poikaan, joka kuitenkin oli häntä vahvempi, ja antoi hänelle pari läiskäystä suuhun, niin että veri purskahti Fritzin nenästä kuin suihkulähteestä.

— Sinäpä olet siivo poika, — häpäisivät häntä vihollisensa, — panet alkuun riitaa jo ensimäisenä päivänä.

Muut lapset tunkeilivat uteliaina heidän ympärilleen, eräs opettaja tuli ulos ja lähetti Fritzin kotiin ankaralla varoituksella, ettei saisi toiste olla niin raju. Vihaisena, nenä vuotaen sekä kyyneleitään pidellen, Fritz kiiruhti pihalle. Portissa saavutti hänet tyttö, joka oli istunut hänen vieressään. Tämä ojensi hänelle koululaukun ja sanoi ujosti: etkö tahdo lainata minun nenäliinaani, voinhan saada sen takaisin huomenna? —

Mutta Fritz ärjäsi hänelle ja meni yhä vihaisempana kotiin. Ei hänelle kelvannut tyttö toveriksi! Vaan eipä ylpeydestäkään apua. Heti hänen kotiin tultuaan, kysäsi häneltä Masse kuka tytöistä oli hänen nenäänsä raapinut ja Kasse tiedusteli kuinka monta ympärystä sukassa hänellä oli määrä neuloa.

Vimmastuneena paiskasi Fritz oven taaksensa kiinni, tarttui kynään ja kyhäsi seuraavan kirjeen äidilleen:

Rakass äiti.

Mull on niin hirveen ikävä tiäällä. En ole saanut tippookaan tieetä ja oaamusella särin lasin Konkortiia tantti sanoi että myö kyllä vielä opitaan toisiamme paremmin tuntemaan ja koulussa löi minua yks poika nin että nenästä juoksi ver hyväst nyt tule pian noutamaan minut tiäältä kotiin pyytä ra…

rakass poikas Fritz.

Kauhea havainto.

Nuo seitsemän asuntokumppania tulivat pian hyviksi tovereiksi ja tutuiksi. Kamilla teki ystävyyden liiton Massen kanssa, joka oli leikkisä ja kekseliäs; Fritz Amatus suvaitsi seurustella vikkelän Eufrosynen kanssa ja Kasse ihaili kaikessa hiljaisuudessa Svantea, joka näytti oppineelta ja jolla oli 20-markan viulu.

Spirealla vaan ei ollut mitään "paria", hän oli kuin viides pyörä vaunujen alla. Kuitenkin oli hän ikäänkuin kaikkien oma, kaikkien ystävä ja uskottu. Hänen vieno, pehmeä, vaatimaton olentonsa houkutteli kaikkia luokseen aivan kuin takkavalkea myrskyllä ja pyryilmalla. Hänen hiljainen ahkeruutensa ja ankara totuudessa pysymisensä saattoivat hänelle kunnioitusta, ja tietämättänsä tahtomattansa vaikutti hän suuresti tovereihin. Paitse tätä kaikkea oli hän niin kelpo sovittaja, kun "tädit" olivat joutuneet pahalle tuulelle lasten vehkeiden tähden.

Kun Kamillalle oli käynyt huonosti, itki hän pois pahaa mieltään Spirean olkapäähän nojaten ja sai kohta taas uutta rohkeutta taistelemaan läksyjen kanssa. Häneltä ei suinkaan puuttunut järkeä, ainoastaan kestäväisyyttä ja malttia. Kun Eufrosyne oli repinyt mekkonsa tai leikannut sormeansa, ei hän kääntynyt tätien tai Miinan puoleen, vaan aina Spirean. Ja kun pojat kinasivat ja antoivat toisilleen haukkumanimiä, joka kylläkin monesti tapahtui, vaikka he sillä välin olivat hyviä ystäviä, saattoi Spirean katse heidät vaikenemaan ja häpeämään. Varsinkin moitti hän heidän tapaansa ärsyttää Fritz Amatusta, sentähden että tämä kävi yhteiskoulussa, eivätkä he juuri tehneetkään sitä Spirean läsnäollessa.

Fritz Amatus piti sitä alussa häpeänä olla tytön suojelemana. Hän kohteli Spireaa uhkamielisellä kylmäkiskoisuudella, sekä uskoi Eufrosynelle että hän oli "niin kauhean tanttimainen", mutta vihdoin voitti Spirea hänenkin.

Se oli eräänä päivänä, jolloin hän vimmastuneena, kuohuen vihasta ja itku kurkussa tuli kotiin, saatuaan kadulla joukon kohteliaisuuksia, semmoisia kuin: "tyttökoululainen", "neiti Ruttenpimper", "tyttö kulta" ja niin edespäin.

Hän ärtyi yhä enemmän, kun pojat kotona teeskentelivät myötätuntoisuutta. "Voi pienokaista", "voi mummo rukkaa", — päivittelivät he.

Spirea otti hänet silloin kamariinsa, jossa sillä hetkellä ei sattunut olemaan ketään. Fritz oli punainen raivosta ja puri huuliaan estääkseen kyyneltulvaa.

— Vai ovat nuo tytöt teidän koulussa niin hirveän häijyjä? — sanoi hän, tarttuen Fritzin käteen.

— Sitä en ole sanonut, — mumisi Fritz Amatus.

— He ovat tuhmia, valehtelijoita, turhamielisiä, kielikelloja…

— Kuka sen on sanonut? — huudahti Fritz kummastuneena. Spirea ei ollut kuulevinaan.

— He opettavat pojille laiskuutta ja tottelemattomuutta.

— Eipä, se ei ole totta. He ovat päinvastoin ahkerampia ja tottelevaisempia kuin pojat.

— … He nauravat opettajille, valhettelevat toisistaan, kinastelevat ja riitelevät…

— Eipä, Spirea, kuka on sanonut…

— Täytyyhän minun uskoa sitä, koska sinä olet niin onneton siitä, että sinulla on tyttöjä tovereina.

— Niin, kun he aina ärsyttävät minua…

— Kutka? Tytötkö?

— Ei, pojat tietysti.

— Kuule, Fritz, jatkoi Spirea, laskematta hänen kättään. — Kuka on suurempi houkka, se joka pilkkaa toista ilman syytä, vai se joka ottaa tämän pilkan niin itseensä, että hän tulee pahankuriseksi kaikkia ihmisiä kohtaan, yksin viattomiakin.

— Se, joka toista pilkkaa, — vastasi Fritz uhkamielisesti ja koetti päästä pakoon.

— Ei, veikkonen, vaan se joka viitsii huolia tyhmästä pilkasta, vaikka tietää ei mitään pahaa tehneensä. Jos minä olisin poikana, antaisin heidän härnätä minua vaikka kuinka paljon tahansa, koska se heitä huvittaa, ja minä en siitä tulisi tippaakaan huonommaksi. Minä päin vastoin näyttäisin heille, että pitäisin kunniana olla hyvien ja ahkerien tyttöjen tovereina. Tai eivätkö ne ole hyviä? —

— He ovat oikein kunnon tyttöjä jokaikinen, — sanoi Fritz suoraan. Hän oli päättänyt ettei tästä lähin sano halaistua sanaa, joka ei olisi totta.

— Näetkös! Tarvitsetko siis hävetä sitä että olet heidän toverinaan? —

— En sitä, mutta…

— Pysy nyt totuudessa, Fritz. Onko se sentähden, että he ovat tyttöjä.

— On, — myönsi poika hiljaa ja vastahakoisesti.

— Siinä tapauksessa olet tuhmempi kuin luulinkaan. — Spirea näytti vakavalta ja pahastuneelta.

Fritz Amatus seisoi hetken ja tuijotti saappaihinsa, tohtimatta vetää pois kättään, joka lepäsi niin isona ja karkeana Spirean pehmoisessa ja lämpimässä. Tuon surullisen katseen edessä ei hän saattanut olla jäykkänä ja uhkamielisenä. Hän tiesi, hän tunsi että hän oli väärässä ja Spirea oikeassa. Vasten tahtoansa täytyi hänen kunnioittaa tätä tyttöä, joka vaikka vaan neljäntoista vanha, oli niin viisas, tasainen ja rohkea. Samassa muisti hän myös kaikki pienet tyttötoverinsa, jotka olivat niin auttavaisia ja kilttiä ja joita hän kuitenkin aina oli niin äreästi kohdellut. Hän rupesi arvelemaan, että eikö liene niitä tuhmasti kohdellut… Spirea tuntui hänestä nyt niin hyvältä… äitikin muistui mieleen ja häntä oli ikävä, — koko päivän vastenkäymiset tulvasivat ikäänkuin takaisin hänen päällensä, ja äkkiarvaamatta peitti hän kasvonsa vasemmalla nutun hihalla ja nyhkytti — aivan kuin tyttö — hillitsemättä ja sydämen pohjasta.

Spirea silitti hänen pörröistä tukkaansa ja antoi hänen itkeä. Hän tiesi että sen jälkeen tuntuisi helpommalta. Vähän ajan kuluttua pyyhkäsi Fritz hiukan hämillään kyyneleet silmistään ja koetti nauraa.

— En tahdo enää olla houkkana, — sanoi hän. — Olen ollut tuhma tytöille.

— Etkä huoli enää siitä, että pojat härnäävät sinua? Usko minua, jota vähemmin sinä huolit heistä sitä pikemmin herkeävät he pilkkaamasta.

Eräänä iltana kun tädit olivat poissa ja lapset olivat itsekseen, ehdoitti Kamilla illallispöydässä, että he perustaisivat seuran tai yhdistyksen tarkoituksella sulostuttaa elämää itselleen ja muille ja jota seuraa kutsuisivat… niin miksikä?

— Hupi- ja hyöty-seuraksi, ehdoitti Svante, joka oli kotoisin kylpylaitos-seudulta, jossa vuosittain semmoisia seuroja perustettiin.

— Eikö mitä, mutta ehkä vapaaehtoiseksi pakinakunnaksi! — ehdoitti
Kasse.

— Ole höpisemättä! — varoitti Kamilla. — Mitä sinä, Masse, ehdotat?

Massen veitsi seisottui keskellä suuta. Hän mietti.

— Ruoka- ja makeis-yhtiö olisi soma nimi. — Hän nieli suuren potaattipalasen.

— Ei kelpaa! huudettiin. Se on teeskenneltyä.

— Ehkä: yleinen sportti-akrobaatti-seurue, lähti Fritz Amatus'en täydestä suusta.

— Tai: köyhien ystävät, — ehdotti Effi, joka oli kuullut isänsä paljon puhuvan "hätää kärsivistä" pitäjässä. Palkinnoksi sai hän yleisen naurun puuskan. —

— Ei, te ette keksi mitään kaunista ja soveliasta, lapsukaiseni, — lausui Kamilla päättäväisesti. — Spirea, sinä et ole sanonut mitään. No? —

— Yksinkertaisin nimi on paras. Minä ehdotan että nimitämme itseämme Tilhiläisten Yhtiöksi.

— Tilhiäkö me olemme, — ivasi Masse. Siinä tapauksessa meidän pitäisi syödä pihlajamarjoja ja käyttää koreita vaatteita.

— Minäpä olenkin syönyt kuusi pihlajamarjaterttua tänään, — vakuutti
Fritz Amatus.

— Tässäpä on sopivaa koristusta vaikkapa tilhillekin taikka sitten hohkanärhille, — huomautti Kasse, hypistellen rimssua Kamillan mekossa, sillä Kamilla parka oli aikalailla turhamielinen.

— Minusta ei Spirea tällä kertaa ole ollut niin viisas kuin tavallisesti ennen, — lausui Svante kohteliaasti. — Toinen nimi olisi sopivampi.

— Minä ehdotan: Sukkelat Suut, sanoi Kamilla,

— Se on hyvä nimi! Hyvin sopivaa! Olkoon menneeksi! — kuului joka taholta.

— Ja huomenna on meillä vuosikokous. Mepä pidämme puheita ja valitsemme puheenjohtajan, aivan kuin suuret ihmiset, — sanoi Kamilla innostuneena.

— Ja sihteerin, talouden- ja rahastonhoitajan, — lisäsi Svante, varmana siitä että hän tulee valituksi johonkin kunniavirkaan.

Fritz oli niellyt viimeisen potaattinsa ja kaikki olivat kylläiset, jonkatähden nousivat pöydästä ja menivät tyttöjen kamariin, joka oli kookas ja hauska. Masse ja Kamilla matkustivat maailman ympäri herra Fogg'in kanssa, Fritz ja Eufrosyne pelasivat erästä peliä, Svante meni omaan huoneesensa ja nau'utti viulullaan "tuoll' on mun kultani" ja "kukkuu", ja Kasse vaipui kirjaan "Kummallisia seikkailuja maalla ja merellä". Kukaan ei tietänyt missä Spirea oli tai mitä hän teki, mutta kun kello löi yhdeksän ja lapset alkoivat tuntea Nukku Matin lähestyvän, kaipasivat he häntä. Vasta silloin kun Kamilla ja Eufrosyne jo olivat päältään riisumassa, tuli Spirea. Hän oli punainen ja kuuma kasvoiltaan ja vastasi estellen tyttöjen uteliaihin kysymyksiin. Hän hommaili vähän aikaa vaatesäiliönsä ääressä, jonka jälkeen pani maata hiljaisena ja alakuloisena.

— Seuraava päivä oli onneton. 1) Nukkuivat kaikki lapset liian pitkään; 2) repi Kamilla ison kolon mekkoonsa, kun hänen piti ottaa sitä naulasta; 3) kaasi Svante, joka harvoin teki tuhmuuksia, maitolasin pöytäliinalle; 4) kompastui Fritz Mobelleen, joka korsasi suloisesti emäntänsä tuolin vieressä, niin että hän löi päänsä pöytään ja sai aika kuhmun silmän kohdalle.

Koulussa kävi huonosti. Spirea oli hajamielinen ja Kamilla uppiniskainen. Masse ei löytänyt Azorin saaria kartalla ja Kasse väitti Kristoffer Kolumbuksen syntyneen v. 1790. Se oli ihan hullua.

Mutta pahinta oli sitten kotona.

Lapset huomasivat, että Dika täti näytti selittämättömän ankaralta päivällispöydässä sekä että Dea täti huokasi tavallista useammin. Miina oli ollut kipeänä muutamia päiviä ja hänen sijaansa oli otettu ajurin pieni neljätoistavuotias Maiju apulaiseksi kyökki-Katriinalle, joka ei voinut yksin ennättää sekä laittaa ruokaa että palvella koko joukkoa. Maiju juoksi kuin eksynyt kana sinne tänne vatien ja lautaisten kanssa ja oli vähällä säikähdyksestä pudottaa kaikkea käsistään, joka kerta kun Dika tädin katse sattui häneen.

Päivällisen syötyä kutsui Dika täti lapset saliin. Vakavana asetteli hän silmälasejaan ja katseli lapsia toinen toisensa jälkeen. Nämä seisoivat hiljaisina ja hämmästyneinä hänen edessään.

— Tänä aamuna, — alkoi hän sitten juhlallisesti, — kun Dea sisar pyyhki pölyjä täällä, huomasi hän, että yksi rakkaimmista muistokaluistamme, päätä nyökäyttävä kiinalainen, joka oli tehty oikeasta posliinista ja seisoi ennen tuolla toisella hyllyllä, oli hävinnyt. Hän huusi minua, me kutsuimme Miinaa ja Katria, etsimme joka paikasta, mutta turhaan. Nyökäyttävä kiinalainen on yhä vaan poissa. Vihdoin löysimme kaukaisimmassa sopessa muutamia posliinisirpaleita, joista meidän täytyi päättää, että joku on särkenyt kiinalaisen ja kätkenyt palaset, ettei asia tulisi ilmi.

— Meidän kallis kiinalaisemme, jonka perimme kolmekymmentä vuotta sitten tädiltämme, neiti Riddarsparrelta! — huudahti Dea täti, kääntäen katseensa kattoon.

Dika täti jatkoi:

— Ei Katri eikä Miina ole voineet sitä särkeä, sillä Miinahan oli vuoteen omana ja Katri oli koko eilisillan, jolloin asian on täytynyt tapahtua, keittiössä, sillä hän kuivasi korppuja. Maiju on kielletty menemästä saliin ja koskemasta mihinkään täällä, — siis se ei ole kukaan heistä. Mutta kuka sitten on sen tehnyt? Kuka on särkenyt kiinalaisen?

Hetkisen olivat kaikki ääneti. Ankarat silmälasit tarkastelivat lapsia, jotka hämmästyneinä ja levottomina katselivat toisiaan. Vihdoin rohkaisi Svante mieltään, — hän arveli, ettei hänen arvonsa oikeastaan kannattanut olla tämmöisessä asemassa; — hän vakuutti: — minä en tiedä mitään koko asiasta, hyvä täti.

— Enkä minä, enkä minä, — kuului samassa koko lapsijoukosta. Dika täti katsoi heihin tarkkaan. Ei, niin pahoiksi eivät olleet hänen lapsensa voineet paatua, että he voisivat valhetella niin suoraan vasten silmiä. Mutta samassa huomasi hän että Spirea seisoi muiden takana hiukan kalpeana ja silmät maassa.

— Spirea, virkkoi Dika täti ystävällisesti, sillä Spirea oli hänen lemmikkinsä. — Tiedätkö sinä mitään? Puhu vapaasti, lapseni!

Täti katseli ehdottomasti Fritz Amatusta, joka viattoman näköisenä ja tyynenä imeksi kätkettyä korppupalasta ja suurilla silmillä tuijotti ympärilleen. Kaikki kääntyivät nyt kummastellen katsoen Spireaan. Tämä punastui, koetti änkyttää jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja vaikeni.

— Spirea, onko se mahdollista? Voisitko se olla sinä!

— Minäkö? Voi en… kyllä… en voi sanoa mitään… Spirea, tuo kiltti, luotettava, tasainen Spirea kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti itkuun. Dika täti puristi huulensa yhteen ja sanoi ankarasti, vaikka vieno katse pilkisti silmälasien takaa: — kerro suoraan, kuinka kaikki tapahtui!

Ei mitään vastausta. Muut lapset tuijottivat säikähtyneinä Spireaan.

— Oletko sinä särkenyt kiinalaisen?

— Ei vastausta.

— Onko mahdollista, että tahdot suurentaa tekoasi valhettelemalla?

— Ei, ei, Dika täti, — änkytti Spirea puoleksi tukehtuneella äänellä,
— Mutta elkää kyselkö minulta, en voi vastata kysymyksiinne.

Sanaakaan sanomatta nousi Dika täti ja viittasi Spirealle seuraamaan itseään sänkykamariin. Lapset vetäytyivät pelästyneinä ja hämmentyneinä tyttöjen huoneeseen, josta alkoi kuulua puhelua ja surinaa, ikäänkuin mehiläispesästä. Kaikki puhuivat yhtaikaa, jotkut koettivat toteen näyttää omaa, toiset Spirean viattomuutta, toiset taas ihmettelivät, josko hän todellakin oli tehnyt sen ja mikä rangaistus hänelle määrättäisiin. Kamilla itki katkerasti, jopa antoi Masselle korvapuustin, kun tämä arveli, että Spirea ehkä oli tyrkännyt hyllyä, kun hän oli noussut pianon tuolilta. Vasta kun tyttöjen piti mennä kouluun, — heillä oli lisätunti jälkeen puolenpäivän — näyttäytyi Spirea jälleen, itkettyneenä, mutta tyynenä ja rauhallisena. Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella ja koko iltapäivä kului raskaan mielialan vallitessa. Jälestäpäin saivat lapset tietää Dea tädiltä, joka oli enemmän puhelias, ettei Spirea ollut tahtonut mitään vastata Dika tädin kysymyksiin, vaan innokkaasti pyytänyt, että saisi olla rauhassa. Jonkun ajan kuluttua tulisi kyllä muka kaikki ilmi.

Kamillan seikkailu.

Koko viikon vallitsi sama ikävä mielentila muinoin iloisessa joukossa. Potaatit ja paistettu puuro illoin aamuin nielaistiin kyllä yhtä halukkaasti kuin ennenkin, mutta Kamillan sukkeluuden lähde oli kuivunut, eikä pöydässä enää kuulunut mitään iloista mahtisanaa. Dea täti oli suruissaan, Dika täti katseli useasti tarkkaan Spireaan sekä ylläpiti ankaraa vaitioloa. Spirea näytti pysyvän hiukan erillään kaikista muista, mutta oli tyyni ja lempeä kuin ennenkin, kun hän oli yhdessä heidän kanssaan. Lasten puhellessa tästä salaperäisestä tapahtumasta kiinalaisen suhteen, vakuutti Fritz nenä pystyssä, että ennen saisi häntä uskomaan, että hän oli varastanut omat korvansa, kun että Spirea oli syyllinen. Svante, joka oli ritarillinen ja hajamielinen, unhotti ehtimiseen koko jutun. Eufrosyne oli samaa puolta kuin Fritz ja Masse oli yksimielinen Kamillan kanssa. Kasse taas sai välistä vilkkaimpien mielet kuohumaan ja veret miltei kiehumaan, hän kun matemaatillisella tarkkuudella laski milloinka ja kuinka vähäisessä ajassa asia olisi voinut tapahtua.

Tänä surkeana aikana käyttäytyi kumminkin koko pieni yhteiskunta mallikelpoisesti! Kukaan ei unhottanut kumartamista, niiaamista, kiittämistä sekä käydä hiljaa ovissa. Tapahtuipa sekin kumma, että kun Fritz Amatus tapansa mukaan kaasi jotakin pöytäliinalle, hän varsin kohteliaasti lausui: — anteeksi, täti hyvä! — joita lausetapoja siihen saakka ei ollut hänen sanakirjassaan löytynyt.

Mutta samaten kuin monet ihanat, lämpimät kesäpäivät usein päättyvät aika ukkosen ilmaan, tapahtuu myöskin, että pitkällinen päiväpaiste nuorten kesken muuttuu rajuilmaksi. Tilhisten pesä ei ollut mikään poikkeus tästä, eikä aikaakaan, ennenkuin rajuilma tuli.

Kamillalla oli luokkatoveri ja hyvä ystävä, nimeltä Perpetua Petterkvist, joka oli vuotta nuorempi häntä. Perpetuan parhaan paperinuken, kreivitär Sdalia Romarhjertan, piti nyt viettää häitä vapaaherra Kurt von Adeler'in kanssa ja Kamilla kutsuttiin häihin oikein kutsumuskortilla. Kamilla juoksenteli ihastuneena ympäri koko talon, näyttäen korttiaan, hänen täytyi näyttää sitä yksin Puttosenkin, — rengin — vaimolle. Sitten pukeutui hän parhaaseen siniseen mekkoonsa ja lähti häätaloon, johon jo neljä muuta Perpetuan koulutoveria oli saapunut. Siellä oli erinomaisen hauskaa. Morsiamella oli valkoinen silkkipaperinen hame, pitsitettynä ja koristettuna ja sulhanen (joka ennen oli ollut miespalvelijana muotilehdessä), oli puettu kenraalin univormuun, rinnassa iso tähti. Nekkuja ja karamelleja tarjottiin ja hääväki tanssi komean soittimen mukaan. Kun kello löi yhdeksän, piti Kamillan lähteä kotiin, mutta samassa kutsui Perpetuan äiti lapsia ruokasaliin teetä juomaan. Sen jälkeen täytyi Perpetuan soittaa Kamillalle uutta soittokappaletta ja vielä sitten ei Kamilla malttanut olla katselematta erästä Alcott'in uusinta kertomusta. Kuinka kävikään, niin löi kello kymmenen, ennenkuin hän muisti jäähyväisiä heittää.

— Voi, mitähän nyt sanookaan Dika täti? — huudahti Kamilla, kun kuuli nuo kymmenen hirveää lyöntiä. Ajattelepas, jos en pääse sisään, jos ovat jo panneet portin kiinni! Dika täti sanoi niin vakavasti, että minun piti olla kotona kello yhdeksän.

— Elä huoli, minä saatan sinua, — lohdutti Perpetua. — Jos juoksemme aika kyytiä, pääsemme kotiin viidessä minuutissa. Tule! —

Jos Perpetuan äiti olisi tämän tietänyt, niin ei hän tietysti olisi laskenut noita kahta tyttöä ulos niin myöhään iltaselta. Mutta nytpä oli hän sattunut menemään pienokaisten luo lasten kamariin, eikä aavistanut, että Kamilla ja Perpetua ääneti ja vikkelään juoksivat pimeää katua myöten Tilhiläisten nurkkaan.

Kas tuossa nyt olikin jo se nurkka!

— Hyvästi, hyvästi, kyllä minä nyt jo osaan. Kiitoksia vaan saattamasta! Portti on auki… eikä, odotahan hiukan, elä mene! Perpetua, mitä minä teen! — Portti on kiinni!

— Etkö saata kolkuttaa?

— Ei, ei, silloin herää koko talo. Dika täti suuttuisi niin hirveästi!

Mikä nyt neuvoksi? Kaikki oli hiljaa. Portin lukko vastusti kaikkia ponnistuksia. Katu oli autio ja tyhjä, mitäpä jos jotakin pahaa heille tapahtuisi! Tyttöjen sydämmet sykkivät melkein kuuluvasti ja he katselivat neuvottomina toisiinsa. Silloinpa juolahti hyvä aate äkkiä Kamillan päähän. Hän juoksi tyttöjen ikkunan alle ja heitti kourallisen hiekkaa ruudulle. Spirea ei koskaan nukkunut raskaasti, kyllä hän kuulisi. Hetki kului; sisältä ei näkynyt mitään elon merkkiä. Ajuri ajaa rämähytti ohitse, kaksi kissaa naukui naapurin pihassa, siinä kaikki. Kolme kertaa sai Kamilla heittää hiekkaa vasten ikkunaa, ennenkuin uudin vedettiin hiukan ylös ja pienet levottomat kasvot näkyivät ikkunassa.

— Spirea! — huusi Kamilla hiljaa.

Nyt vedettiin uudin ihan ylös, ikkuna avattiin ja Spirea isoon huiviin käärittynä tirkisti ulos.

— Spirea, Spirea kulta, kuinka pääsen sisälle, portti on kiinni?

— Odota hiukan, minä pyydän portin avaimen Miinalta.

— Ei, ei, Dika täti herää varmaan. Minä kiipeän ikkunasta…

— Sitä et voi. Odotas, minä vaan pistäydyn avainta noutamaan…

— Elä, elä, Spirea, rukoili Kamilla levottomana, — anna minun koettaa tulla ikkunasta… ei, se on liian korkea… mitä minä teen? Maltahan, Spirea, pistä minulle tänne tuoli… sukkelaan, sukkelaan, joku voisi tulla…!

Spirea hiipi hämmästyneenä ympäri huonetta sukkasillaan, peläten koko ajan, että kylmä yöilma voisi vahingoittaa tai herättää Eufrosyneä. Vihdoin löysi hän vankan puutuolin ja laski sen alas ikkunasta. Mutta voi, tuoli oli liian matala, Kamilla ei ylettänyt, vaikka nousi seisoalleen tuolille.

Rohkeus väheni häneltä taas. Vaan silloin huudahti Perpetua, joka tavallisesti oli kekseliäs: — nytpä tiedän keinon! — asettui polvilleen tuolille ikäänkuin kameeli ja kuiskasi hyvin toimessaan: — kas nyt, nouse selkääni, Kamilluschka, nouse vaan, kyllä se kestää!

Kamilla päätti koettaa. Ja selkä kestikin, mutta eipä kestänyt tuoli. Sillä juuri kun Kamilla iloisena aikoi kiivetä sisään ikkunasta, katkesi tuolista toinen takajalka ja kameeli sekä Kamilluschka putosivat suinpäin maahan. Kamilla sai kuhmun otsaansa ja kameeli valitti, että jalka oli mennyt sijoiltaan. Spirea väänteli käsiään ikkunassa, osaksi naurusta, osaksi levottomuudesta, laski alas toisen tuolin, jolla ensin nostettiin ylös edellisen jäännökset ja sitten uudistettiin koe. Hetken heiluivat Kamillan jalat kirjavine sukkineen avuttomilla ilmassa, mutta pian Spirea sai hänet vyötäisistä kiinni ja hilasi hänet sisälle. Jos hän olisi tietänyt, kuka kaukaa katseli tätä voimistelutemppua, ei hän ehkä olisi niin ylpeästi huutanut alas Perpetualle: — no, kiitos nyt, sulosuu! Hyvinpä onnistui!

Perpetua nyökäytti päätään, heilutti hattuaan ja pötki tiehensä.

Ani varhain seuraavana aamuna, ennenkuin Miina oli ennättänyt asettaa kahvikuppeja tarjottimelle, jonka hänen oli tapa kello 6 säntilleen viedä sisälle neitien luo, kolkutettiin keittiön ovea ja eräs mies pisti ovesta kirjeen ja kääryn, osoitettuina neiti Konkordia Tilhiselle. Miina kiirehti kaatamaan kahvia kuppeihin, pani kirjeen tarjottimelle ja otti käärynkin mukaansa.

Dea täti, puettuna yömyssyyn ja toppanuttuun, kastoi tyytyväisenä korppuaan kahviin, kun samassa säikähtyi siitä, että sisarensa, joka silmälasit nenällä oli lukenut kirjeen, löi kätensä yhteen ja huudahti: — mitä ihmeitä ja kummia nyt taas kuuluu! —

— Mikä on? — kysyi Dea täti levottomana ja pudotti kahvissa pehmitetyn korpun puhtaalle raidilleen.

— Kas tuossa, lue itse! Tämä ei voi olla kuin erehdystä!

— Ja Dika täti nieli tylyllä katseella kahvipisaransa sekä varustautui nousemaan vuoteelta.

Kirje kuului:

"Neiti Konkordia Tilhinen.

Kun minä eilen illalla kello yhdentoista aikana kävelin asuntonne läheisyydessä, huomasin kaksi henkeä, jotka nähtävästi tekivät merkkejä jollekulle Teidän kunnioitettavassa talossanne asuvalle. Hetken kuluttua aukesi ikkuna ja vilkas keskustelu alkoi, jota en kuitenkaan kaukaisuuden tähden voinut kuulla. Sitten laskettiin alas ikkunasta joku esine. Rupesin aavistamaan murtovarkautta ja käännyin poliisia hakeakseni, mutta sitä ei ollut lähitienoilla. Samassa huomasin minä, että toinen varkaista kiipesi sisälle ikkunasta, jota vastoin toinen lähti pois juoksujalassa, arvattavasti saaliin kanssa. Sillä kun minä sitten lähestyin paikkaa, jossa rikos oli tapahtunut, en löytänyt mitään paitse nämä kaksi esinettä, jotka minun täten on kunnia lähettää Teille, toivossa että ne voivat johtaa Teitä varkaiden jälille.

Erinomaisella kunnioituksella
nöyrimmästi

Eusebius Pilleri
D:r Pharmacie.

— Mitä tämä merkitsee? — huudahti Dika täti, joka nyt oli avannut kääryn ja veti esille tuolin jalan ja rutistuneen hatun, — mitä tämä merkitsee? Yksi ruokasalin tuolin jalka… ja hattu… mies ei varmaankaan ole aivan täyspäinen!

— Pidetäänhän apteekkari Pilleriä hyvinkin kunnioitettavana miehenä, — keskeytti Dea täti painolla.

— Pidetään kyllä, mutta hänellä mahtaa olla joku vika päässä, — intti
Dika täti, — Murtovarkautta? Ja mekö emme olisi mitään kuulleet…?

— Niin, olisihan edes Mobelle herännyt…

— Ja mistä hän on saanut käsiinsä ruokasalin tuolin? Tämä ei ole ikinä rehellisesti tapahtunut.

Dea tädin hellä sydän täyttyi surullisilla aavistuksilla. Hän pudisti päätään. — Tyttöjen kamarista ei kuulu hiiskahdustakaan. Kunpa vaan lapsirakat, eivät viruisi vuoteillaan murhattuina, — lisäsi hän miltei itkien.

— Tässäpä ei auta nyt itku, vaan toimia tässä täytyy, — vastasi Dika täti ja sitoi päättäväisen näköisenä paksun harmaan alushameensa nauhat. Viiden minuutin kuluttua kulki hän Miinan ja Katrin saattamana kaikkien huoneiden läpi, tutki kaikkea ja kaikkia, herätti niitä, jotka vielä nukkuivat ja säikähdytti niitä, jotka jo pukivat päälleen. Murtovarkautta? Kolme varasta? Poliisi? Massen, Eufrosynen ja Fritz Amatuksen sydämet sykkivät iloisesta odotuksesta. Mutta kun Spirea ja Kamilla vihdoin pääsivät selville asiasta, kohtasivat heidän katseensa toisiaan. Spirea näytti olevan pahoillaan, Kamilla lensi tummanpunaiseksi ja kääntyi poispäin.

— Kamilla sinä teet väärin kun et kerro Dika tädille koko asiaa.

— Sitä ei sinun tarvitse minulle sanoa, joka et itse tahtonut tunnustaa! — vastusti Kamilla kiivaasti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä katui hän kuitenkin katkerasti sanojaan, sillä kun hän kiersi käsivartensa Spirean kaulaan ja pyysi anteeksi, suuteli häntä kyllä Spirea, mutta huokasi: — sinäkin siis luulet minua syylliseksi… valhettelijaksi ja pettäjäksi…?

— En, en, — huusi Kamilla tuskallisesti, — en ole sitä koskaan uskonut.

— Jos voisin tätä jollakin lailla ymmärtää, — päivitteli Dika täti, puhuen oven takana Miinalle.

— Kukaan ei ole mitään kuullut eikä nähnyt. Mutta — entä tuolinjalka? Ja ruokasalin tuoleista puuttuu yksi. Eikö kukaan todellakaan ole kuullut mitään melua tänä yönä?

Hän astui nyt tyttöjen kamariin, tuolin jalka toisessa kädessä, hattu toisessa ja yömyssy toisella korvalla. Kun Kamilla näki Dika tädin, joka muuten niin ankarasti noudatti kaikkea järjestystä, tämmöisessä tilassa, purskahti hän nauramaan. Spirean rukoilevat katseet saivat hänet kuitenkin tyyntymään, hän astui suoraan Dika tädin luo ja tunnusti koko asian.

— Nyt täytyy minun istautua, — sanoi Dika täti, puoleksi huvitettuna puoleksi suuttuneena tuosta odottamattomasta uutisesta. — Sinä sinä ja Pernilla olette siis…

— Perpetua, täti kulta, — oikaisi Kamilla.

— Sinä ja Perpetua olette siis kiivenneet ikkunasta, särkeneet tuolin, polkeneet rikki hyvän hattusi sekä juosseet kuin kaksi kummitusta keskellä yötä läpi katujen! En olisi uskonut että Pernilla…

— Perpetua, hyvä täti!

— Että Perpetua oli semmoinen. Ja mitä nyt sanoo Pernillan äiti…

— Perpetua on hänen nimensä, täti rukka.

— Se on yhdentekevä! Minä kutsun häntä Pernillaksi, sitä on helpompi muistaa. Niin, mitä minun pitikään sanoa…? Se on todellakin niin kuin Dea sanoo, että se, joka pitää koululapsia luonaan, sillä on hirveä edesvastaus.

Kun Dika täti oli ennättänyt hiukan tointua ja suonut anteeksi katkerasti katuvalle Kamillalle, päätti hän rauhoittaa apteekkaria murtovarkauden suhteen ja lähetti hänelle seuraavan kirjeen:

"Korkeasti kunnioitettava Herra Apteekkari Pilleri.

Samassa kuin minulla on kunnia kiittää Teitä kohteliaisuudestanne, kun ilmoititte minulle murtovarkaudesta rehellisessä talossani, saan minä täten ilolla antaa Teille tiedon siitä, että varas olikin yksi luonani asuvista koululaisista, joka ovien kiinni ollessa kiipesi sisään ikkunasta, sillä luvallisella aikomuksella, että saisi muutaman tunnin lepoa omassa vuoteessaan. Hän on tunnustanut, katunut ja hänelle on anteeksi annettu. Rikkinäinen tuoli korjataan kohta. Vielä kerran saan kiittää siitä tarkasta huomiosta ja kohteliaisuudesta, jonka olette osoittaneet ja piirrän syvimmällä kunnioituksella

Konkordia Tilhinen."

Päivällispöydässä ei osattu paljon muuta puhua kuin Kamillan hauskasta seikkailusta. Masse oli piirustanut koko tapahtuman ja salaa pistänyt paperin Kamillan lautasen alle.

— Kuinka te uskalsitte mennä yksinänne kotiin pimeällä, — irvisteli
Kasse. — Jospa olisi tullut poliisi vastaan…!

— Ja vienyt teidät putkaan; jatkoi Eufrosyne kiiluvin silmin.

— Olisipa ollut somaa, jos meidän tänään olisi täytynyt panna ilmoitus
Hufvudstadsbladetiin, — arveli Dika täti silmää iskien.

— Ja ehkä saaneet maksaa löytöpaikkaa, — huokasi Dea täti.

Kamilla oli sekä nolostunut että huvitettu, kuin niin suuressa määrin oli kiinnittänyt itseensä yleisen huomion. Massen piirustusta katseli jokainen ja paljon naurua se herätti.

Epäselvällä taustalla nähtiin ikkuna ja siitä oli heilumassa kaksi valkoista säärtä. Hattu ja nenä alempana osoittivat toisenkin henkilön läsnä oloa. Kaikki muu oli vaan mustaa kuin Egyptin pimeys.

Kaikki nauroivat paitse Spirea, joka yhä pysyi vakavana ja surumielisenä. Jos kohta toverit eivät epäilleet häntä, katselivat he kuitenkin väliin hiukan arasti häneen ja ikäänkuin vierastelivat häntä. Hänen käytöksensäkin tuntui heistä välistä oudolta. Joskus meni hän ulos, ei tahtonut ketään mukaan ja viipyi kauan poissa. Joskus vaipui hän syviin mietteisiin iloisimman leikinkin kestäessä. Entä sitä surullista katsetta, jolla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin!

Myöhemmin samana päivänä, jolloin Dika täti oli kirjoittanut apteekkari Pillerille, soi kello ja apteekkari itse omassa korkeassa persoonassaan tuli talossa käymään. Hän oli pieni ja laiha, siristelevät mutta suopeat silmät ja kovin kohtelias käytökseltään. Spirea istui salissa läksyjään lukien, koska Kamilla tyttöjen huoneessa kuulusteli Eufrosynen ja Fritz Amatus oli jostakin toisesta syystä myös vetäytynyt sinne kirjoineen karttoineen.

Kun Dika täti astui sisälle vieraansa kanssa ja kohteliaasti pyysi häntä istumaan, lensi Spirea tulipunaiseksi ja hän kokosi hätäisesti kirjansa hiipiäkseen pois kenenkään huomaamatta. Dika täti meni käskemään Miinaa kahvia keittämään ja juuri samassa kun Spirea apteekkarin selän takana aikoi hiipiä tiehensä, kääntyi tämä ja otti askeleen häntä kohti, näytti iloisesti hämmästyvän ja ojensi hänelle kättä. Fritz Amatus kuuli hänen ystävällisesti sanovan: — kas, neitihän se on! Toivon teidän jo löytäneen ihmeitten tekijän ja…

Äkillinen rukoileva katse keskeytti hänet ja ennenkuin hän pääsi jatkamaan, oli Spirea poistunut. Fritzkin vetäytyi toiseen huoneeseen, ja kovasti häntä arvelutti, kun oli kuullut tuommoisia salaperäisin sanoja. Mitä salaisuuksia saattoi Spirealla olla ventovieraan herran kanssa? Missä tekemisessä saattoi hän olla ihmeitten tekijän kanssa? Oliko hän ehkä sairas? Fritz Amatus tunsi ritarillisen sydämmensä käyvän levottomaksi. Mutta ei hän kaikessa tapauksessa tahtoisi urkkia Spirean salaisuuksia.

Kaisaniemellä.

Eufrosyne Tähtinen oli äidiltään saanut lähetyksen kotona leivotuita mesileipäsiä ja päätti panna toimeen pidot. Eräänä lauantain iltapäivänä maaliskuussa, kun oli pari astetta kylmää ja mäet Kaisaniemellä [eräs puisto Helsingissä] olivat ihan jäisiä, kutsui hän luokkatovereitaan Annia, Selmaa, Heddiä sekä Perpetuaa ja Kamillaa mäenlaskuun Kaisaniemelle. Spirea jäi kotiin, vaan muut lähtivät iloisina ja juhlatuulella määrättyä kelkkamäkeä kohti, jokainen vetäen jälessään "Mustia", "Pelleä" tai "Kettua" tai mikä minkinnimistä kelkkaa. Eufrosynellä oli hyvästi täytetty laukku toisella käsivarrella ja toisella veti hän kelkkaansa "Iloa", joka oli hiukan ruostunut kesällä ja nyt teki melkoista vastarintaa.

Mäelle tultua näkivät he, että ennen heitä oli sinne ennättänyt muutamia lyseolaisia.

— Hyi, kuinka ikävää! — huudahti Kamilla. Nyt täytyy meidän hakea itsellemme toinen mäki.

— Eikö mitä, tämä on kaikista paras, — sanoi Eufrosyne, — sovimmehan nyt täällä poikain kanssa.

— Mutta kuinka uskallamme syödä mesileipiä heidän nähden, — ihmetteli
Selma.

— Me käännymme heihin selin! Ja sitä paitse ennättävät he mennä tiehensä senkin seitsemän kertaa, ennenkuin me rupeamme syömään.

Eufrosynen levollisuus tarttui toisiin ja he päättivät jäädä siihen paikkaan. Kamilla pani asian alulle siten, että äkkiä heittäytyi kelkalle ja laski menemään semmoista kyytiä, että jääsirpaleet sinkoilivat ympärille. Toiset seurasivat, muutamat vatsallaan, toiset sirosti poikkipuolin kelkkaa, kaikki reippaina ja rohkeina, vaikka koko ruumista tärisytti nopea kulku.

Ei huolittu yhtään pojista, huudettiin heille vaan välistä kohteliaasti: pois tieltä! kun nämä eivät joutuneet kylliksi sukkelaan. Mutta pojilla näkyi olevan enemmän halua tekemään tuttavuutta tyttöjen tai ehkä oikeammin heidän eväspussinsa kanssa. Yksi heistä tarjoutui vetämään ylös Kamillan kelkkaa, mutta sai kiellon. Toinen nosti maasta Annin puhkion, jonka hän oli pudottanut ja toi sen hänelle. Kolmas ajoi Selman ohitse, jolla sivumennen sanoen oli melkoisen suuri nenä ja huusi hänelle samassa: — tehkää hyvin ja kääntäkää pois nenänne, että pääsee sivuamaan!

Tämä viimeinen pisteleväisyys harmitti tyttöjä ja he päättivät selvällä ylenkatseella rangaista noita nokkaviisaita nuorukaisia. Kun sentähden yksi heistä, kulkiessaan mäkeä ylös, koetti alottaa keskustelua Eufrosynen kanssa, ei tämä vastannut sanaakaan. Nuori herra suuttui nyt vuorostaan ja päätti kostaa. Kun Eufrosyne seuraavan kerran kiiti hänen ohitsensa, oli hän varoillaan ja sieppasi hänen päästään lakin varsin taitavasti sekä lähti juoksemaan portista ulos kadulle, riemuitsevien, hurraavien toverien seuraamana.

Tytöt seisoivat neuvottomina ja hämmästyneinä ja Eufrosyne kuohui vihasta. Hän hyökkäsi rosvoa takaa ajamaan, milloin uhaten milloin rukoillen, mutta tämä oli jo päässyt liiaksi edelle. Hän katosi ja hänen kanssaan Eufrosynen ihka uusi, valkoinen kaniininnahkalakki.

— Nytpä vasta kummia nähtiin, — huudahti Kamilla, kun Effi punaisena ja hengästyneenä palasi ajosta. — Kuinka nyt pääset kotiin lakittomana?

— Ei ole hätää, — vastasi Effi, jonka huolettomuus ja hyvä luonto vähitellen pääsivät voitolle, — minä sidon pienen huivini päähän.

— Et sinä tohdi mennä siten katuja pitkin…

— Enkö tohdi? Sen saat kohta nähdä. Mitä minä siitä! Mutta nyt emme enää anna noitten ilkeiden poikien häiritä itseämme. Tulkaa, niin lohdutamme itseämme mesileipäsillä.

Effi alkoi tarjota tovereilleen, jotka istuivat kelkoillaan hänen ympärillään.

— Sinäpä et ole milläsikään, — tuumasi joku tytöistä. — Jospa se olisi ollut minun uusi lakkini, niin itkisin harmista.

— Ja se se sitten auttaisi, — nauroi Effi. — Minäpä sanon teille, etten kärsi tyttöjä, jotka aina itkeä tillittävät. Minä aijon mennä poliisikamarille ja ilmoittaa asian.

— Poliisikam… puhkesivat tytöt hämmästyneinä sanomaan. — Kenenkä kanssa?

— Yksinäni tietysti, ellei teillä ole halua tulla mukaan. — Ja Eufrosyne nousi päättäväisen näköisenä. — Meidän täytyy lähteä nyt, että ennätän käydä siellä sivumennen. Lupasin tädeille olla kotona kello seitsemän.

Tytöt korjasivat hiussuortuvat lakkien alle, laittelivat huivien rusetteja ja pudistivat lumen toinen toisestaan. Eufrosyne sitoi pienen vaaleansinisen huivin pyöreitten, kuumentuneiden kasvojensa ympäri ja kulki tyttörivin etunenässä pitkin Mikonkatua, huolimatta niistä ihmettelevistä katseista, joita yksi ja toinen heitti häneen.

Aleksanterinkadun nurkalla tuli heitä vastaan Fritz Amatus, joka oli käynyt apteekissa ostamassa itselleen lakritsia sunnuntairuuaksi.

— Minnekä sitä nyt ollaan menossa? — kysyi hän ihmetellen, kun näki
Eufrosynen huivi päässä.

Kaikki tytöt kiiruhtivat yht'aikaa kertomaan julmasta tapauksesta ja Fritz Amatus oli kylliksi oikeutta harrastava asettumaan heidän puolelleen.

— Malttakaahan, kun minä saan sen rosvon kiinni, — sanoi hän ritarillisesti ja katsoi synkästi kahteen viattomaan poikaan, jotka juuri katosivat nurkan taakse. Hän tarjoutui sitten seuraamaan Eufrosyneä poliisikamarille, sekä oli erittäin hyvillään, kun huomasi millä kiitollisuudella muut tytöt vastaanottivat tämän tarjouksen, he pelkäsivät näet Effin puolesta. Senaatin torilta he erosivat toisistaan ja Kamilla meni kotiin edeltäpäin kertomaan tapauksesta.

Eipä Fritz ja Eufrosyne kauas ennättäneet, ennenkuin jälkimmäinen äkkiä seisahtui ja tarttui Fritz'in käsivarteen. — Tuossa hän on, — kuiskasi hän kiivaasti, — juuri tuo… Etkö näe, tuo, jolla on niin isot korvat… Tuossa pilkistääkin jotakin valkoista hänen taskustaan… se on ihan varmaan minun lakkini…

— Tuoko? Sehän on Kalle Blomstén! Sepä veijari! Kyllä minä lakin siltä sieppaan, siitä saat olla varma!

Fritz kahlasi pitkin askelin luulotellun varkaan jälkeen ja Eufrosyne seisahtui erääseen porttikäytävään näkemään, kuinka kävisi. Hän huomasikin, että Fritz saavutti pojan ja että hän uhkaavalla liikkeellä vaati häneltä lakkia takaisin.

Kalle Blomstén näytti kummastunutta ja vihaista naamaa. Fritz sieppasi hänen taskustaan sen valkoisen esineen ja sai korvalleen vaivastaan. Effi näki jotakin vierivän ulos lakista, näki poikien kumartuvan alas poimimaan niitä, näkipä Fritzin lopuksi lyövän kättä Kallelle ja kääntyviin takaisin jotenkin nolona.

— No, eikö se ollutkaan minun lakkini? kysäsi Eufrosyne pahaa aavistaen.

— Eikä, kun pussillinen mantelia ja ne vierivät kudulle, kun minä repäsin pussin. Kalle suuttui ja minun täytyi pyytää häneltä anteeksi. Mutta sepä olikin kaikki sinun syysi, tytöt ovat aina niin kiven kovaan varmat tuhmuuksistaan.

Fritz oli suuttunut ja Eufrosyne nolo. He astuskelivat äänettöminä rinnakkain poliisikamarille, jossa eräs poliisi hyväntahtoisesti kuunteli heidän kertomuksensa rosvoamisesta Kaisaniemellä ja lupasi hankkia heille takaisin kadonneen lakin. Kello löi seitsemän. Fritz ja Effi kulkivat aika vauhtia kotiinpäin läksyjä lukemaan. Etehiseen astuttua tuli Kamilla heitä vastaan. Dika tädin ketunnahkaturkkiin käärittynä, päässä Eufrosynen kaivattu lakki.

— Mitä, — mitä se merkitsee? — Effiltä jäi suu auki kummastuksesta.

— Mi-tä?… Oletko sinä löytänyt sen? — puhkui Fritz ja heitti päältään päällystakin.

— Ei, mutta sano, mistä olet sen löytänyt?

Kamilla suvaitsi vihdoin vastata. — Kotiin kulkiessani kuulin kiireitä askeleita takanani. Minäkin rupesin kulkemaan kiireemmästi, enkä tohtinut yhtään kääntyä, mutta tunsin, että joku mies ajoi minua takaa ja minä aloin jo oikein pelätä…

— Entä sitten?…

— Niin, ja sitten kuulin jonkun huutavan: "neiti, seisahtukaahan neiti!" Ja kun käännyin, näin pitkän poikanulikan kahlaavan jälessäni, yksi niistä, jotka olivat mäessä, mutta ei rosvo. Hän tuli hyvin kohteliaasti luokseni, antoi minulle lakin ja pyysi anteeksi toverinsa puolesta. Minä annoin hänelle pienen sopivan saarnan syylliselle vietäväksi ja me erosimme hyvässä sovussa.

Lasten laveasti puhuessa Effin seikkailusta, soi kello ja Miina pisti hämmästyneenä päänsä ruokasalin ovesta.

— Täällä on eräs ryssä, joka kysyy Fritziä.

— Se on Kostja! — huusi Fritz ja syöksi etehiseen suoraan erään nuoren venäläisen sotamiehen syliin, joka nauraen ja itkien syleili häntä, huudahtaen kerta toisensa perästä: — voi sinua Fritz Konstantinovitsch, voi sinua Fritz Konstantinovitsch! — Sitten alkoi heidän kesken vilkas keskustelu. Muut koululaiset, jotka kokoontuivat heidän ympärilleen, eivät kuitenkaan ymmärtäneet yhtään sanaa, he vaan tuijottivat suu auki Fritziin, kun tämän kieli niin sukkelaan kääntyi sanomaan itsch ja atsch, mutschi, putschi ja murremutschi. Jäähyväisiä sanoessa veti tuo hyväntahtoinen palvelija varovasti taskustaan pussillisen prenikoita sekä ruudukkaisen pumpulisen nenäliinan, josta otti esille kauniin posliinisen pääsiäismunan. Ilosta sädehtien antoi hän tämän Fritz'ille, suuteli häntä kumpaisellekin poskelle, niinkuin Venäjällä on tapana, ja meni tiehensä.

— No, Fritz Konstantinovitsch, — sanoi Masse, — jos enää ollenkaan osaat puhua ruotsia tai suomea, niin kerro meille mitä te puhuitte. Toimita meille käännös!

— Hän sanoi, — mumisi Fritz, joka juuri oli puraissut prenikan poikki, — että hän oli poliisimestarin luona, jolle oli tuonut kirjeen isältä. Kun hän näki minut siellä, tuli hän levottomaksi ja tuli tänne kuulustelemaan. Hän on hirveästi hyvä tuo Kostja ja osti minulle matkalla nämä prenikat.

— Jospa minunkin isälläni olisi semmoinen palvelija, — tuumasi Masse, vastaanottaessaan osansa makeisista, joita Fritz runsaasti jakeli. Iltapäivä lopetettiin tavallisuuden mukaan läksyjen lukemisella ja paistetuilla potaateilla illalliseksi.

Serenaadi.

Svante Pingelbom kävi tanssikoulussa. Hän harjoitteli ahkerasti seisomista, kävelyä, kumartamista ja tanssia, sillä hänellä oli muuten tapana käydä varpaat sisäänpäin käännettyinä ja tiesi äitinsä tulevan hyvin iloiseksi, jos hän luopuisi tästä rumasta tavasta. Sitä paitse toivoi hän vihdoinkin kesällä saada tanssia neitien Päronblad'ien kanssa kylpytanssiaisissa Lovisassa. Nämä neidit olivat aina tähän saakka nauraen kieltäytyneet tanssimasta hänen kanssaan, koska hän muka valssissa vei väärään suuntaan ja sotki temput franseesissa.

Tanssikoulussa kävi kaikenlaisia tyttöjä ja poikia, kauniita ja rumia, kömpelöitä ja notkeita, semmoisia, jotka oppivat tanssimaan ja semmoisia, jotka eivät oppineet. Tytöistä ihailtiin enin erästä nimeltä Emelie Dentsch, joka kävi saksalaisessa tyttökoulussa ja käytti otsatukkaa. Hän oli hienosti puettu ja tanssi kevyesti kuin höyhen. Svante ihaili häntä sanomattomasti. Hän ei malttanut olla uskomatta tätä Spirealle, sekä kertoi hänelle laveasti kaikki mitä tapahtui tanssitunneilla, — että hän oli tanssinut Emilien kanssa, mitä tämä oli sanonut ja sen semmoista.

Eräänä päivänä seisoivat muutamat Svanten vanhimmista luokkatovereista portailla kuiskailemassa, Svanten ohitse kulkiessa. He viittasivat hänet luokseen ja kertoivat aikomuksestaan. Sykkivällä sydämellä kuuli Svante nyt, että oli aikomus toimittaa serenaadi Emilie Dentsch'ille. Ensin piti yksinkertaisen kvartetin laulaa, mutta sitten tahtoi Kåhlfelt, eräs pitkä reaalikoululainen, laulaa soloa "Ich weiss nicht was soll es bedeuten" viulun säestäessä ja tähän tarvittiin Svante viuluineen.

Tämä ihan hurmautui ihastuksesta. Päästä mukaan serenaadin pitoon, — sepä vasta asia! Töin tuskin saattoi hän olla tästä puhumatta asuintovereilleen ja hänen sydämmensä paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hän ahkerasti harjoitti mukasoittoa, joka pian alkoikin sointua jotenkin hyvin paitse alku.

Vihdoin muuttui päivä tuoksi merkilliseksi illaksi. Svantea oli jo kauan aikaa sitä ennen kutsuttu Kåhlfeltin luo ja hän sai monilla varoituksilla varustettuna ottaa mukaansa portin avaimen.

Kello kymmenen seisoivat nuo viisi laulajaa sykkivin sydämin talon portilla, jossa Emilie asui; Svante kantoi rakkaan viulunsa mustassa serttinkipussissa kainalossaan.

Portti oli kiinni.

— Sen kyllä avasin, — sanoi Kåhlfelt. — He pelkäävät koirien tai varkaiden tulevan makkarapuotiin.

— Makkarakopuotiin?

— Niin, onhan hänen isänsä makkarantekijä. Etkö sitä tiennyt? Mutta eipä siitä mitään, — me kiipeämme aituuksen yli.

Hiukan alakuloisena kiipesi Svante toverien jälessä; — viulu heilui kuin porsas säkissä. Hiljaa otettiin ääni ja alotettiin. Viulu oli huonosti viritetty ja antoi epävarman äänen; tenorilla oli tavallista enemmän ääni painuksissa, bassolla oli yskä. "Hiljaa, oi hiljaa", laulettiin niin hiljaa, että se kaikui kuulumattomille korville, mutta kun kvartetti lauloi viimeisiä tahtia "Kirkas tähti" -laulusta, kiskaistiin ikkuna auki ja eräs pää pilkisti ulos.

— Ala soittaa! Sukkelaan, hän on tuolla uutimen takana! — kuiskasi Kåhlfelt kärsimättömästi. Svante tarttui vapisevalla kädellä jouseen ja viulu alkoi naukua etusoittoa lauluun "Ich weiss nicht…", jonka jälkeen tenori yhtyi häneen. Heti sen jälkeen heitettiin ovi selälleen ja mies puettuna turkkiin ja tohveleihin hyökkäsi laulajien luo, purkaen sappeansa mitä eriskummallisimmalla suomenkielellä.

— Mitte kissannaukkujaisi teme on? Hyi häpee, lurjuset, ku heiritse kunno ihmisii öölle! Pojs paikkala tahi mine huuda poliis…!

Kåhlfelt alotti puolustuspuhetta ja Svante pisti sukkelaan viulunsa pussiin.

— Emilie? Mitte tekkemist' teille on Emilie kanss? Pojs sukkila, tahi…

Melu oli saanut muitakin talossa asuvia liikkeelle. Makkarantekijän sällejä pitkissä esiliinoissa ja palvelustyttöjä isot huivit päässä. Kaikki puhuivat yht'aikaa, kukaan ei kuunnellut poikien selityksiä.

— Ne ovat katupoikia, jotka pitivät melua ja lauloivat rumia lauluja, — sanoivat jotkut.

— Varkaita ne ovat, jotka tahtoivat päästä puotiin kinkkujen kimppuun.

Kåhlfelt ja ne muut kolme laulajaa olivat sillä välin käyttäneet hyväkseen hälinää ja pötkineet käpälämäkeen kiiveten taaskin aituuksen yli. Mutta Svanten ponnistuksia esteli viulu, niin että juuri kun hänkin oli pois pääsemässä, veti hänet joku jaloista alas.

— Kas sitte joka hypi pois minu' kinkkuni kanss! Mitte pussiss, kanalja? — Se oli makkaraherra, joka oli siepannut Svantea sääristä.

Räiskis! Siinä hän nyt makasi särkyneen viulunsa sirpaleilla! Hän loukkautui kipeästi pudotessaan eikä saattanut olla huutoa päästämättä.

— Poika parka, koskiko häneen? — puhui ystävällinen naisääni, sillä välin kun sällit nauraen katselivat Svanten vaivaloisia ponnistuksia päästä jaloilleen. Hänen otsastaan vuoti verta ja toinen käsivarsi tuntui ihan kuin olisi ollut poissa sijoiltaan.

— Tulkaa minun kanssani, niin sidon huivin päähänne, — jatkoi sama ystävällinen ääni. — Mennään tänne "itkun parantajan" luo, hän tietää kyllä neuvoja tämmöisillekin vammoille.

— Viuluni…! — valitti Svante, alakuloisena liikatessaan hyväntahtoisen vaimon jälessä. Mutta viulusta ei ollut kukaan tietääkseen.

Svante vietiin sisään pieneen, matalaan huoneeseen ja sai istua tuolille. Eräs mustaverinen mies, jota talon lapset kutsuivat "itkun parantajaksi", tutki hänen haavaansa, pesi sen ja pisti siihen laastaria. Hän vakuutti sen kyllä paranevan muutaman päivän kuluttua. Makkarantekijäkin tuli sinne tiedustelemaan, oliko jokin todellinen onnettomuus tapahtunut ja aikoi pistää muutamia vaskirahoja Svanten käteen, mutta tämä työnsi ne pois ylenkatseella. Svante-paran päätä pyörrytti, kun hän koetti nousta, multa hän ikävöi kotiin omaan vuoteeseensa, jonka tähden pani viimeisetkin voimansa liikkeelle. Liivinsä taskusta löysi hän 50-pennisen, jonka tarjosi "itkun parantajalle" vaivasta.

Mennessään heitti hän katseen ympärilleen ja huomasi silloin että huone, jossa hän oli ollut, näytti hyvin kummalliselta. Se oli köyhä ja kurja suuressa määrin, mutta valossa, jonka levitti pieni huononlainen lamppu, näki hän, että ympäri huonetta kaikilla hyllyillä ja pöydillä seisoi kalliita kukkavaaseja, rintakuvia, kynttiläjalkoja ja koristekaluja pronssista ja posliinista. Ikäänkuin unessa luuli hän myös eräällä hyllyllä näkevänsä erään päätä nyökkäävän kiinalaisen, ihan samanlaisen kuin se, joka katosi Tilhis-tätien salista. Hän oli kuitenkin nyt liijan hämmentynyt voidakseen ajatella tätä lähemmin. Pihalle tultua kokosi hän niin hyvin kuin pimeässä saattoi viulunsa palaset ja hiipi kovin alakuloisena ja suuttuneena ulos portista, jonka "itkun parantaja" hänelle avasi.

— Kummallinen nimi, — arveli hän itsekseen. — Mitähän varten ne häntä niin kutsunevat?

Kun hän seuraavana aamuna heräsi omassa mukavassa vuoteessaan tutussa huoneessa Antin kadun varrella ja näki Fritz Amatuksen makaavan vatsallaan peite pois potkittuna, tunsi hän itsensä tyytyväiseksi. Millä ihmeen tavalla oli hän antanutkaan houkutella itseään moiseen tuhmuuteen? Tuo kiittämätön Kåhlfelt ei ollut edes yrittänyt häntä auttaa, vaan pötkinyt tiehensä. Ja tanssikoulussa kysyi hän sitten huonosti peitetyllä ivalla, oliko makkarantekijä ottanut hänen viulunsa panttiin kinkun sijaan, jonka Svante muka oli varastanut. Pahinta oli kuitenkin että Emilie kaunotar veti suunsa hymyyn ja käänsi pois päätään, kun näki Svanten tulevan.

Pari päivää kantoi Svante yksin nöyryytyksen ja ikävän taakkaa.

Vihdoin uskoi hän kaikki surunsa Spirealle. Tämä kuunteli häntä lempeästi ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. Ei pitänyt olla millänsäkään, eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt, ainoastaan… ainoastaan…

— Niin, olen saattanut itseni naurun alaiseksi, lausui Svante surkeasti.

— Mutta sepä on parempi tulla naurun alaiseksi, kuin tehdä pahaa.

Svante huokasi. Sydän keveni kuitenkin tunnustuksen tehtyä ja hän kertoi nyt lähemmin tapauksesta. Kun hän mainitsi miestä tuolla kummallisella nimellä "itkun parantaja", näki hän Spirean äkkiä punastuvan ja kääntyvän pois.

— Ja tiedätkö, kaikesta kummallisinta oli, että minusta ihan näytti…

Hän keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni. Epäilykset Spirean suhteen, kiinalainen ja "itkun parantaja" kaikki pyöri hänen päässään yhtenä sekasotkuna.

— Svante hyvä, — sanoi Spirea ja tarttui hänen käteensä, — odota vielä hiukan, niin saat tietää kaikki. Sano minulle vaan numero ja kadun nimi, jonka varrella herra Dentsch asuu.

Miettiväisenä antoi Svante vaaditut tiedot ja koko päivän ajatteli hän sitten Spireaa ja päätä nyökkäävää kiinalaista.

Itkun parantaja.

Seuraavana päivänä meni Spirea kaupungille. Hän kulki nopein askelin, katseli tarkkaan katujen nurkkia, eikä seisahtunut, ennenkuin saapui kaupungin kaukaisimpaan osaan. Siellä meni hän erääsen pihaan, seisahtui empien erään oven luo ja luki nimen vanhasta nuhraantuneesta nimikortista. Ilo kuvautui hänen kasvoilleen ja hän saattoi tuskin pidättää huudahdusta: vihdoinkin!

Se oli sama kummallinen huone, johon Svante oli viety serenaadin jälkeen. Posliiniset ja alabasterivaasit seisoivat yhtä komeina siellä keskellä köyhyyttä ja nyökkäävä kiinalainen, joka kerran oli ollut neiti Melusina Riddersparren omaisuutena, kumarsi vakavasti nurkassa.

Spirean katse säihkyi ilosta. Hän lähestyi tummaveristä miestä, joka työskenteli rahilla ikkunan luona ja huomattuaan Spirean hiukan hämillään huudahti: — vai niin, neitikö se on!

— Minä olen hakenut teitä monta kertaa entisestä kortteeristanne, — sanoi Spirea miettien, mutta siellä kerrottiin minulle, että te olitte menneet Pietariin. Kun sitten viimeksi siellä kävin, sanottiin teidän muuttaneen majaa, mutta kukaan ei tiennyt minne.

— Olinhan minä matkalla kuusi viikkoa, — vastasi mies tylysti, — mutta nythän olen jo kauan aikaa ollut kotona, vaikka ne tuhmat pöllöt ovat hävittäneet lipun, johon olin heille osoitteeni kirjoittanut.

— Minä olen ollut niin levoton kiinalaisen tähden, jota lupasitte korjata määrättyyn päivään.

— Kukapa jaksanee kaikkia lupauksia muistaa! Mutta valmiinahan sekin on ollut jo monta viikkoa ja neiti saattaa nyt nähdä, ettei se ole mennyt pahaksi minun luonani. Se on kuin ihka uusi, ei silmälaseillakaan voisi huomata, mistä se on ollut rikki. Olipa sentähden koko lailla vaikeata korjata sitä.

Hän kääri kiinalaisen paperiin ja antoi sen Spirealle, joka maksoi ja meni. Kevein askelin kiiti hän Antinkadulle, jossa heti meni ajurin perheen asuntoon. Maiju oli yksin kotona soudattamassa pientä veljeään. Spirea otti pois paperin kiinalaisesta ja puhui iloisesti: — Tunnetko tätä herraa, Maiju? Tule nyt minun kanssani Dika tädin luo, niin kerromme koko asian.

— Voi, voi, uskallanko minä? — vaikeroi Maiju niin onnettomana, kuin jos häntä olisi uhattu viedä vankilaan. — Dika neiti on niin ankara ja isä lyöpi minut pahanpäiväiseksi.

— Lörpötyksiä! Nyt et saa enää myöhistää sitä, — vakuutti Spirea. Olisihan se ihan viekkautta, jos ei nyt kaikkea kerrottaisi, eikä isäsikään enää voi olla niin kovin ankara, kun näkee että kiinalainen on ehyt taas. Tädeistä minä vastaan. Tule ylös keittiöön niin pian kuin voit.

Tuntia myöhemmin istui koko seurue hauskasti salissa lampun ympärillä, Svante koetteli surumielisenä pianolla soittaa "Ich weiss nicht was soll es bedeuten" ja ajatteli viuluaan. Masse ja Kamilla ajattelivat arvoituksia lasten lehdessä. Kasse vuoli puulusikkaa uunin luona, Fritz piirusti hevosia ja Eufrosyne pelasi "viidentoista peliä" kahden kesken itsensä kanssa. Mobelle makasi sohvalla sotkeutuneena Dea tädin lankaan ja tädit istuivat kumpikin nojatuolissaan, sukkaa neuloen ja puhellen puoliääneen keskenänsä.

Silloin aukeni ovi ja Spirea astui sisälle Maijun seuraamana, joka kantoi kääryä.

— Hyvät tädit, — alkoi Spirea. Hän näytti iloiselta, mutta ääni värähteli hiukan. — Minulla on teille jotakin kerrottavaa. Kuten muistatte, pyysin minä itselleni vähän aikaa, ennen kuin saattaisin kertoa särkyneestä kiinalaisesta ja nyt on hetki tullut, jolloin saatan kertoa kaikki.

Tuona onnettomana iltana menin minä saliin erästä kirjaa noutamaan ja löysin silloin Maijun eräässä nurkassa itkemässä. Hän oli särkenyt kiinalaisen, kun hänen piti nostaa äsken täyttämänsä lampun paikoilleen. Hän väänteli käsiään ja kertoi, että häntä oli kielletty koskemasta mihinkään salin nurkkahyllyllä, mutta hän oli tehnyt sen auttaakseen Katria, koska Miina oli kipeä. Hän pelkäsi niin sinua, Dika täti ja isäänsä, joka löisi häntä, kun saisi sen tietää. Minä tahdoin mielelläni auttaa häntä, kun näin kuinka toivoton hän oli ja tiesin, että hän hyväntahtoisuudesta oli ollut tottelematon. Sentähden lupasin minä koettaa saada kiinalaista korjatuksi ja menin paikalla apteekkiin, jossa useasti kitataan vanhaa posliinia…

Tässä koetti nyt Fritz Amatukselle kirkas valo.

Mutta siellä eivät osanneetkaan sitä korjata. Apteekkari oli vaan hyvin ystävällinen ja neuvoi minua erään miehen luo, joka möi jonkunlaista posliinikittiä nimeltä "itkurohto"…

Svante näytti tässä saaneen vastausta tuhansille kysymysmerkeille.

… ja osasi korjata vaikeimpiakin vammoja posliini- ja lasitavaroissa. Tämä mies lupasi viikon sisään korjata kiinalaisen, mutta kun sitten menin sitä noutamaan, oli hän lähtenyt matkoille. Useita kertoja kävin häntä hakemassa, mutta aina turhaan. Oi, kuinka olin pahoillani. Tuskin löytyy yhtään ainoaa, puotia koko kaupungissa, jossa en olisi käynyt, saadakseni toista kiinalaista ostaa. Semmoisia ei vaan ollut missään. Apteekkari sanoi myös, että se oli kallis kalu, jommoisia nykyjään harvoin nähdään. Vihdoin tulin Svanten kautta… (Svante punehtui ja katsoi ulos ikkunasta)… tietämään missä mies asui. Silloin menin heti sinne ja sainkin kiinalaisen. Ja tässä se nyt on. Annathan, rakas täti, anteeksi Maijulle, hyvä täti, hän on ollut niin pahoillaan.

Maiju itki hiljaa kasvot esiliinan peittäminä ja koko seurue istui äänettömässä odotuksessa.

— Tiedänhän minä, — jatkoi Spirea, että on väärin salata mitään rangaistuksen pelosta. Mutta jota enemmän minä kehoitin Maijua tunnustamaan, sitä pahemmin pelkäsi hän, pieni raukka. Luulenpa, että hän voisi tehdä vaikka mitä, niin pelkää hän isäänsä.

— Sinun olisi kuitenkin pitänyt sanoa minulle kaikki, — lausui Dika täti ankarasti.

Spirea näytti hiukan nololta, mutta myös veitikkamaiselta. — Sinähän, hyvä täti, kerrot kaikki Dea tädille ja Dea täti kertoo Miinalle kaikki asiat ja niin olisivat meikäläiset saaneet sen tietää ja yks kaks olisi koko seikka tullut Maijun isän korviin.

Fritz katsoi Eufrosyneen, tohtisiko tämä nauraa, Eufrosyne katsoi Kamillaan, Kamilla Masseen, Masse Kasseen ja tämä Svanteen, joka vuorostaan heitti varovaisen katseen Dika tätiin. Kun tämän kasvoissa näkyi ikäänkuin hymyn alkua, uskalsi hänkin vetää suunsa nauruun, ja seuraus oli, että koko rivi purskahti raikkaaseen nauruun. Täditkin hymyilivät ja Maijun kyyneleet alkoivat kuivua.

— Niin, — sanoi Dika täti, — eihän tästä juuri kannatakaan itkeä, ja soma juttuhan se on ollut, kun sitä oikein ajattelee. Ja kannattaapa sitä ajatellakin. Tule tänne, Maiju, minä suon sinulle anteeksi, en ainoastaan Spirean tähden, vaan olisin tehnyt sen heti, jos suoraan olisit kaikki tunnustanut. Olen ollut pahoillani kiinalaisesta, enimmäkseen sen tähden, kun tiesin että tottelemattomuutta tai valhetta oli asiaan sekaantunut. Ja oikeassahan olenkin ollut. Mene kotiin, Maiju, ja pyyhi pois kyyneleesi. Sinun pitää nyt sanoa kaikki vanhemmillesi ja kertoa, että olen jo suonut sinulle anteeksi. Tämän läksytyksen sinä kyllä muistat ilman muuta rangaistusta kuin sitä, jota nyt olet useita viikkoja kärsinyt.

— Mitä sinuun tulee, Spirea parka, niin en tiedä, joko olet menetellyt oikein tai väärin.

— Voi, täti kulta! — huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne. — Parempi olisi ollut Maijulle… ja itsellesikin… jos vaikka vasten hänen tahtoansa olisit pakoittanut häntä tunnustukseen. Salaperäisyys ja totuuden salaaminen ei ole koskaan paikoillaan, ellei juuri joululahjojen teossa.

Spirea näytti alakuloiselta.

— Tai eikö ole niin, hyvä lapsi, että sinä koko tämän ajan olet tuntenut olevasi marttyyrina ja sen kautta omasta mielestäsi kohonnut korkeammalle. Mitä?

Spirea punehtui, hän tunsi moitteen sattuvan. Dika täti katseli häneen ystävällisesti ja jatkoi:

— En suinkaan epäile, ettet tarkoittanut hyvää. On niin tavallista nuorissa tekeytyä syylliseksi asiassa, jossa on ihan viaton. Ja sitten tuntuu niinkuin muut ihmiset olisivat väärässä ja niinkuin sitä itse olisi muita parempi. Todellinen viaton kärsiminen tekee meidät nöyriksi, mutta jos itse hankimme ristiä itsellemme, niin kasvattaa se meissä vaan ylpeyttä ja itserakkautta.

Kaikki olivat ääneti ja yleinen mielipide oli, että Dika täti oli ollut liian ankara.

— Onpa nyt varmaankin "moraalikakkuni" maistunut hyvinkin pahalta, — sanoi tämä hetken kuluttua. — Katsokaapa vaan, kuinka Kamilla irvistelee! Tule tänne, Spirea, vanhan tätisi luo! Sinun kaltaisilla kilteillä, tyyneillä ja ymmärtäväisillä tytöillä on kaksi vaarallista vihollista: itserakkaus ja ylpeys. Sen tietää vanha tätisi ja tahtoo sinua siitä huomauttaa. Mutta sama täti ei hetkeäkään epäile, ettet tällä kertaa erehtynyt hellyydestä. No, oletteko nyt tyytyväiset "moraalikakkuun", lapset?

— Eläköön Dika täti! — uskalsi Fritz Amatus huudahtaa ja Eufrosyne lisäsi rohkeasti: — Mutta maistuisipa kakku paljon paremmalta hillan kanssa.

Dea täti pudisti hämmästyneenä päätään, mutta Dika täti sanoi nauraen: — Vai niin? No, siinä tapauksessa täytynee Spirean ja Kamillan mennä hommaamaan meille vadillinen vesipuolukoita siirapin kanssa, tämän suuren tunnustuksen kunniaksi.

Tilhiläiset.

Yleinen ja pitkällinen tyytyväisyys oli ensimmäinen seuraus kiinalaisen tulosta ja salaisuuden ilmituonnista. Tuntui ikäänkuin raskas kivi olisi vierinyt koko seurueen sydämmistä ja varsinkin Spirea oli mitä iloisimmalla tuulella, aivan kuin vasta nyt olisi päässyt vapaasti hengittämään. Yleisen innostuksen vallitessa vei Svante viulunsa "itkun parantajan" luo ja sai sen takaisin ihmeen hyvästi korjattuna. Täten oli seurueella kohta jälleen ilo kuulla sen vienoa naukumista iltasilla.

— Mitenkä kävikään seuramme, jota meidän piti nimittää "Sukkelat Suut"! — ihmetteli Kamilla eräänä päivänä. — Se taisikin unhottua kiinalaisen tähden?

— Nimestä en pidä minä, — huomautti Spirea, — se kuuluu lörpötteleväiseltä ja S.S. saattaisi sitä paitse luulla esimerkiksi "Suomalaiseksi seuraksi" tai "Sivistys-Seuraksi", joita on niin monta.

— Spirea on oikeassa, — myönsi Svante, — meillä täytyy olla toinen nimi.

— Kutsukaamme sitten itseämme Tilhiläisiksi, — niinkuin Spirea viimein ehdoitti, — arveli Fritz.

— Satuitpa nyt kerran oikeaan kohtaan, Fritz Konstantinovitsch, — huusi Masse ja löi Fritziä veljellisesti olkapäähän.

— Niin kyllä, Tilhiläiset on kaikkein paras nimi, — päätti Kamilla. Ja tänä iltana perustamme jo seuran eli klubin, eikö niin? Valitsemme puheenjohtajan ja niin edespäin, niinkuin muutkin seurat.

— Kutsummekohan muitakin toveria? — tiedusteli Eufrosyne.

— Ei, ei, onhan meitä kylliksi monta, hauskinta on ilman vieraita, — vastustivat useimmat ja yksimielisesti päätettiin, että seura perustettaisiin jo samana iltana oikein juhlallisesti. Nimeksi pantaisiin "Tilhiläiset" muistoksi tämän talven hauskasta yhdessä olosta. Oli vaan enää kaksi viikkoa kesälupaan ja kaikki tunsivat tarpeelliseksi jollakin lailla vahvistaa keskinäistä väliään, ennen kuin ero tulisi.

Tädit antoivat luvan juhlallisuuden viettoon ja seurue sai kokoon markan virvoitusten ostoon. Läksyjen luettua kokoontuivat kaikki kello seitsemän tyttöjen huoneeseen, joka tilaisuutta varten oli juhlallisesti järjestetty, sinne tänne oli ripustettu pyyhinliinoja, joihin oli ommeltu värillisiä nauhoja; — ne olivat lippuina. Perällä ikkunan luona seisoi puheenjohtajan tuoli pöydän takana, jolla oli kello, vasara ja vesikarahvi, tämän edessä oli tuoliriviä kokoukseen osaa ottajia varten.

Tuntui melkein juhlalliselta, kun puheenjohtaja soitti ja kaikki istautuivat paikoilleen. Vaan juuri sillä hetkellä, kun Svanten piti alottaa ulkoa opittua alkupuhettaan, ilmestyi Mobelle ovensuuhun, selässä yksi Dea tädin hienoista antimakasseista, ja tämän seurauksena oli niin rajaton nauru, että se uhkasi tukehduttaa kaiken juhlallisuuden. Puheenjohtaja Svante soitti yhtä mittaa kelloaan, sillä välin kun hän itse kaikin voimin koetti puristaa huuliaan yhteen, näyttääksensä arvokkaalta ja vasta sitten, kun saatiin pois tuo nelijalkainen kokoukseen tulija, väheni iloisuus hiukan ja kokous alkoi.

— Arvoisat läsnäolijat, — alkoi Svante, punastui, ryki ja otti arvokkaan ryhdin. — Nuoruus on ilon ja… ja leikkien aika. Me olemme kokoontuneet tänne perustamaan… aikaan saamaan… alkuun panemaan… hm… klubin iloksi ja huviksi meille kaikille. Sen tarkoituksena tulisi olemaan koota meitä hauskoihin iltaseuroihin, joissa myöskin tulisi olemaan hyödyllisiä keskusteluja ja puheita. (Hyvä! Hyvä!) Ohjelmaamme tulisi siten kuulumaan myöskin laulua, soitantoa, lausuntoa ja sivistyttävää keskustelua…

— Ja paljon karamelleja, — kuiskasi Fritz Eufrosynelle.

— Minä ehdotan, että tänä iltana, jolloin olemme kaikki kokoontuneet, valitsemme joitakuita viranomaisia, jotka… jotka tulisivat klubia eli yhdistystä johtamaan, mutta sitä ennen täytyy sille juhlallisesti määrätä sopiva nimi.

— Puheenjohtaja! — sanoi Masse.

— Puheenjohtaja! — sanoi Kasse.

— Puheenjohtaja! — huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne.

— Herra Masse… Maksimilian Tähtisellä on sananvuoro, — lausui
Svante.

Masse nousi, tumman punaisena vaivalla pidätetystä naurusta.

— Minä ehdotan, että kutsumme itseämme "Tilhiläisiksi" ja otamme tilhin siiven merkiksi.

— Eikä, eikä, — väittivät tytöt.

— Hiljaa! Neiti Spirea Ärtblom'illa on sananvuoro.

Spirea nousi. — Nimi on kyllä hyvä, mutta koska me kuulumme kevätyhdistykseen pikku lintujen suojelemista varten, emme millään tavalla voi suostua edellisen puhujan ehdotukseen merkin suhteen. Minä ehdotan pientä kirjavaa silkkitupsua…

— Minä yhdyn! — kuului tyttöjen puolelta. Pojatkin suostuivat jo sitten hiukan kuiskattuaan ja väiteltyään.

— Siis on seura päättänyt, että klubin nimeksi pannaan "Tilhiläiset" ja merkiksi kirjava silkkitupsu, — Svante heitti kysyväisen katseen läsnäoleviin ja löi vasaralla pöytään.

Nyt ryhdyttiin vaaliin suletuilla lipuilla ja niiden lukeminen uskottiin Svantelle, Spirealle ja Kasselle. Fritz oli kirjoittanut: Puhenjohtaja, Svante Pinkälpom; vaarapuhenjohtaja Spiräa Ertplom; sihteereri Kasse Tähtine; menojen ohjaaja Masse Tähtinen.

Fritz parka, ei hänen mielestään ollut tässä maailmassa mitään niin ilkeää kuin tavaaminen.

Kaikki olivat äänestäneet samalla tavalla kuin Fritz, ja uusille virkamiehille huudettiin "eläköön!"

Sen jälkeen tarjottiin virvoituksia: pumpernikkeleita ja karamelleja ja pois ajettu seuraan tunkeilija kutsuttiin takaisin sekä nimitettiin juhlallisesti klubin "huvitusneuvokseksi". Mobelle lipoi kieltään ylpeänä osoitetusta kunniasta ja paneutui mukavasti maata Spirean syliin, aina väliin nakertaen seuran jäsenien antamia makupaloja.

Ilta kului laulun, soiton ja puheiden vaihdellessa. Puheenjohtaja piti lyhyen puheen yksimielisyydestä ja hyvästä tuulesta; sihteeri lausui runon "Vänrikki Stoolista", menojen ohjaaja ehdoitti, että pelattaisiin "englantilaisen matkaa", johon kaikki suostuivat ja sen jälkeen lauloivat Spirea ja Kamilla duo'n. Vihdoin soitti Svante viulullaan joitakuita säveleitä. Karamellit pantiin ahkerasti kiertämään, ja hauska ilta päätettiin sokkosilla olemisella, jolloin yksin vakava Spireakin tuli niin innostuneeksi, että hiipi tuolien ja pöytien alle, välttääksensä sokon pitkiä käsivarsia. Mobelle, joka ihme kyllä ei yhtään ollut unissaan, hyppeli haukkuen joka paikkaan ja piti velvollisuutenaan tavoitella lasten vaatteiden liepeitä sekä haukkua sokolle.

Kun leikit olivat loppuneet ja jokainen ähkien ja puhkien kuumuudesta ja ponnistuksista lepäsi tuolillaan, katosivat Spirea ja Kamilla hetkeksi. Palatessaan toivat he kahdeksan pientä kirjavaa silkkitupsua, jotka he salaa olivat tehneet edellisenä päivänä. Ne jaettiin riemuhuutojen kaikuessa ja kiinnitettiin mikä kellonvitjaan (niillä, joilla oli kellot), mikä napin koloon, Fritz pani omansa lakkiin, joka herätti yleistä naurua.

— Tässähän onkin yksi liikaa! — hoppuili Eufrosyne, kun jokainen jo oli omansa ottanut.

— Eikä ole, — arveli Kamilla, otti Mobellen syliinsä ja kiinnitti yhden tupsun tämän kaulavyöhön, juuri pienen pörröisen korvan kohdalle. Pitäähän kaiken mokomin herra huvitusneuvoksella olla tupsunsa myös, — selitti hän.

— Oikein, oikein, eläköön Mobelle! — huusi Fritz, joka oli tullut hiukan rajuksi sokkosilla olossa.

Tädit astuivat nyt sisälle muistuttamaan, että kello oli yhdeksän ja kokous siis lopetettava.

— Ja eläkööt Tilhis-tädit! — huusi Masse rohkeasti.

— Eläköön! — huusivat kaikki.

— Eläkööt Tilhiläiset ja Miina ja Katrina ja kaikki ihmiset! — huusi
Eufrosyne, joka oli päässyt oikein vauhtiin.

Dea täti katseli verkalleen ympäriinsä ja nosti varmuuden vuoksi
Mobellen käsivarrelleen.

— Eläköön ahkeruus ja hyvä todistus, sen sanon minä, — liitti Dika täti ystävällisesti. Nyt seurasi yleinen "hyvän yön" toivottaminen ja sitten lentää leksottivat tilhit itsekukin pesäänsä.

Kaksi viikkoa myöhemmin kiikkui Fritz Amatus meren lainehilla matkalla Viaporiin, taskussa kaksi kymmenikköä ja viisi seitsemikköä; Svante viuluineen "höyrysi" Lovisaan. Tähtiset tärisivät Turun kärryissä Saviniemelle ja Ärtblom'in tytöt kiitivät junalla rakasta kotia kohti. Ero tovereista, tädeistä ja Mobellesta ei tuntunut niinkään ikävältä, kun he ajattelivat syksyn tuloa ja tilhiläisten nuoriso-klubia.