ISO PUHELI…
Iso puheli poiallensa:
— Karhu on peto kamala,
halla julma juhlavieras,
hirveämpi vainohurtta,
pään menoksi metsätiellä
sala jousta jouduttava
taikka tunkeva tupahan
tuomisena tuohus tuima
kera tapparan terävän
— ne silti leikin on asia
lemmen vaaran vaaniessa:
niinkuni hyttysen hyrinä
rinnalla jylyn Jumalan,
meren jäitten järkkyessä
tiu'un kirkkahan kilinä.
Keiho karhun karkoittavi,
halla häätyvi hi'ellä,
vainohurtta hurmehella
— tuli ei taltu lemmen-liekin
ei vedellä, ei verellä.
Ei ole leikki lemmen-liekki:
iskit liekin leikitellen,
liekki leimahti kuloksi,
hiillyt helposti poroksi.
Muista: aina järkeen jäätä,
silmiin jäätä, huuliin jäätä,
kun hymyät, hymyä hyytä,
kun saat suuta, niinkuin kyytä
suutele — niin lauot langan,
merta ei mieltäsi menetä,
tahto ansahan takerru,
pysyt herrana omana,
ole et orja, naisen orja.
Onneton on kullan orja,
silti saattavi sanoa:
»Auki taivahan veräjät:
orhi on oma edessä,
raha saapi, virkku viepi!»
Onneton on onnen orja,
silti saattavi sanoa
turman tullessa tupahan:
»Olen ollut onnenpoika!»
Onnettomin naisen orja!
Mitä saattavi sanoa?
Ei mitänä: mykkä kieli,
kiviriippa rintaluilla.
Neiden vierellä vapiset,
yksin ollen ohkaelet
tunnossa tukala tuska;
pelkäät häntä ja halajat!
Et enää tunne itseäsi,
ja jos järkeä jälellä
hitu on sinulla vielä
— naurat, narri, itsellesi,
ellet kirskuen kiroa.