KOLKE.
— Mikä kolke koivikossa?
Taivas kimmelti keväinen
niinkuin säilä sankarilla
tai kuin hilkka sinisen piian:
sinisempi kuin sininen
— päärmätty punaveralla.
Vasten kaunista kajoa
koivut kuuraiset kohosi. —
Salon piiat kuulostivat:
— Mikä kolke koivikossa?
Hiipivät lähemmä piiat,
kouristivat, kurkistivat
kuusen lehvien lomitse.
Kaksi kaunista näkivät:
toinen jo hopeahapsi,
toinen veitikkä verevä,
erämiehiä molemmat,
juuri nuotion teossa.
Ja se veitikkä verevä
pilkkoi jäistä järkälettä.
— Siitä kolke koivikossa!
III
RAKASTUNUT.
Mikä se runoja luopi,
runoja luopi, sanoja suopi,
ajatuksen auttelevi
kultahan runokuvien?
Murhe monelle runoja luopi,
suru suuri sanoja suopi
— rakkaus, rakkaus minulle!
Sillä siksi ma runoan,
siksi, että ma rakastan!
Kenpä kaunis katsottuni?
Tietäisinkin, taitaisinkin,
en silti sanoisi muille.
Vaan en tiedä itsekänä,
tiedän vain, että rakastan!
— Teitä kaikkia rakastan,
oi, te metsän siniset piiat,
siniset piiat, siniset liinat
— vaan eniten erästä teistä,
ketä, en tiedä ma sanoa!
Sen vain tiedän, että kerran
kerran saan hänet tavata
eräteitä tarpoessa
kaarta kannatellessani,
kaarta kaunista, jaloa —
Tapiolan tanhualla
aivan aitan kynnyksellä
sinipiian siniliinan:
posket kuin puolukat punaiset
tai on terttu pihlajassa,
silmät kuin sinisäkenet
taikka taivahan salamat,
huulet kuin mansikat mäellä,
mesimarjat mättähällä,
vaapukat vadelmikossa:
maku kuin lakan makean,
tuoksu tuomen kukkasilta.
Katsovat pihlajat pihalla,
kuuset kukka- kuuntelevat:
oven aitasta näkevät,
heinän kuulevat helinän,
rastaslinnun raksutuksen,
eivät näe ne, kuule meitä,
neitokaista ja minua.
— Minä katson kaunoistani,
ihanaistani ihailen,
supisen sulosanoja;
kyllä toisemme näemme,
puhelumme ymmärrämme,
vaikka on hämärä aitta,
vaikka vain katsehin puhumme.